Eläinten maailmasta löytyy hellyyttä ja väkivaltaa. Kuva: Shutterstock
Eläinten maailmasta löytyy hellyyttä ja väkivaltaa. Kuva: Shutterstock

Paritteluun pakottaminen on yleistä.

Naaraan lisääntyminen on aina suuri ponnistus. Koiraan sukusolut taas ovat halpoja tuottaa. Sen lisääntymismenestys riippuu vain lisääntymiskumppanien määrästä.

Niinpä koiraalla on useita lisääntymistaktiikoita, joilla se pyrkii kasvattamaan jälkeläistensä määrää. Niihin kuuluu myös parittelu vastoin toisen tahtoa.

Joko koiras alistaa naaraan niin, ettei se pysty vastustelemaan, tai rankaisee kieltäytymisestä. Vahva koiras voi myös paritelle naaraan estelyistä huolimatta.

Raiskausta tavataan lähes kaikista eläinryhmistä kaloista ja hyönteisistä nisäkkäisiin ja lintuihin. Eräillä eläviä poikasia synnyttävillä trooppisilla kaloilla naaraat pyrkivät järjestään välttelemään koiraan paritteluyrityksiä, jolloin hedelmöitys on aina raiskauksen tulos. Skorpionikorentokoiraan takapään erikoinen muoto on kehittynyt mahdollistamaan parittelun naaraan vastustelusta huolimatta.

Pakottamista tapahtuu kaikissa kädellisryhmissä. Jopa puolet orankinaaraiden raskauksista voi saada alkunsa raiskauksesta.

Vuonna 1983 yhdysvaltalaiset tutkijat esittivät, ettei raiskaus ihmiselläkään ole pelkästään väkivaltaa, vaan myös miehen lisääntymistaktiikkaa. Se ei tietenkään tee raiskausta hyväksyttävämmäksi.

Tahdon vapautemme on ennen muuta vapautta olla tekemättä. Meillä on paljon muitakin toimintayllykkeitä, joita ei tule eikä saa toteuttaa.

Vastaajana Jussi Viitala, ekologi ja tietokirjailija

Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2016

Juuriyhteydet pitävät hengissä pitkään. Kuva: Shutterstock

Vanhimmat ovat olleet lähes satavuotiaita.

Kanto voi elää omilla varastoravinteillaan ja -hiilihydraateillaan pari vuotta, mutta ne kannot, joilla on juuriyhteyksiä eläviin puihin, saattavat säilyä elossa vuosikymmeniä. Juuriyhteyksiä on löydetty yli 150 puulajilta, muun muassa männyltä, kuuselta ja koivulta. Eniten niitä syntyy tiheässä kasvaville puille.

Kannon elossaolo havaitaan helpoimmin paksuuskasvusta, mikä havupuilla näkyy uusien vuosirenkaiden muodostumisena. Kantojen paksuuskasvusta on runsaasti tutkimuksia yli sadan vuoden ajalta pääosin Pohjois-Amerikasta ja Euroopasta.

Suomessa professori Paavo Yli-Vakkuri havaitsi 1940–1950-luvulla, että kaadettujen mäntyjen kannoista joka kymmenes oli jäänyt eloon. Hänen tuloksensa viittasivat siihen, että kanto voi juuriyhteyksillä säilyä elossa yhtä kauan kuin sen isäntäpuukin eli vuosikymmeniä.

Yli-Vakkuri havaitsi myös, että vesi voi kulkeutua kaadettujen puiden juuristoista niiden kanssa juuriyhteydessä oleviin eläviin puihin.

Keski-Euroopasta Juravuoristosta on raportoitu vuonna 1743 kaadetun hopeakuusen kannon olleen elossa vielä vuonna 1836. Kannossa oli 92 vuosirengasta, jotka olivat syntyneet hakkuun jälkeen. Kannon vanha keskiosa hakkuuta edeltäneeltä ajalta oli kokonaan kadonnut.

Vastaajana Heljä-Sisko Helmisaari,

metsämaatieteen professori, Helsingin yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2017

Joillakin virtsaamistarve syntyy jo 2,5 desilitrasta.

Aikuisen ihmisen virtsarakkoon mahtuu melko helposti noin neljä desilitraa virtsaa. Viimeistään silloin tekee mieli tyhjentää rakko. Jos tässä vaiheessa jää pidättelemään, tulee melko pian niin tukala olo, että haluaa vessaan ja kiireesti.

Virtsaamistarve on kuitenkin yksilöllinen. Joillakin pissahätä syntyy jo 2,5 desilitrasta.

Virtsan määrä vaihtelee juodun nestemäärän mukaan. Keskimäärin nautimme nesteitä sen verran, että pissaamme päivässä vähintään litran, usein enemmänkin. Pissakäyntejä kertyy siten vähintään kolme päivässä, mutta monesti useampia.

Jos pissaamista lykkää, virtsarakko venyy yli, ja se tuntuu kipuna. Kukaan ei kykenekään pidättämän pissaamista niin pitkään, että siitä olisi elimellistä haittaa.

Joissakin sairauksissa virtsarakon tyhjeneminen häiriintyy, ja silloin rakkoon voi toistuvasti kertyä liikaa virtsaa. Jos tilaa ei hoideta ajoissa, seuraukset ovat huonot. Rakon ylipaine välittyy virtsanjohtimia munuaisiin, jotka vaurioituvat nopeasti.

Vastaajana Pertti Mustajoki,

professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2017