Ihmiskeho on evolutiivista haitekia päästä varpaisiin. Kuva: Getty Images

Liikuntaelimistömme on sopeutunut tehokkaaseen matkan taittoon. Kykymme perustuu omalaatuisiin rakenteisiin, jotka kehittyivät esimuodoillemme vuosimiljoonien kuluessa.

 

Ihminen on kummajainen kaksijalkaisten nisäkkäiden keskuudessa. Siinä missä kengurut ja hyppyrotat tasapainottavat asentoaan paksulla hännällään ja liikkuvat lähinnä loikkien, me tasapainotamme itsemme kohtisuoraan asentoon alaraajojemme päälle.

Liikuntaelimistön evoluutiota ajaa liikkumistyylin tarkoituksenmukaisuus: tyylin on sovittava ympäristöön. Eläimen on päästävä ravinnon lähteille ja suojaan pedoilta, ja rakenteiden on säästettävä energiaa ja kestettävä rasitusta.

Kaikilla paljon liikkuvilla nisäkkäillä on sopeumia, jotka tukevat liikettä.

Luukudos kestää hyvin puristusvoimia ja iskuja. Nivelten rustot toimivat iskunvaimentimina ja yhdessä nivelnesteen kanssa vähentävät kitkaa nivelissä. Nivelten paikaltaan menoa estävät luita toisiinsa liittävät nivelsiteet. Ne ovat tarpeen, sillä laajasti liikkuvat nivelet joutuvat kovalle rasitukselle. Passiivista tukea nivelille antaa luiden niveltyvien päiden muoto. Esimerkiksi reisiluun pää istuu syvällä lonkkaluun muodostamassa kupissa.

Me ihmiset olemme kuitenkin liikkujina ihan omaa luokkaamme. Me kävelemme ja juoksemme pystyssä päin. Sitä eivät tee edes apinasukulaisemme. Nekin nousevat kahdelle jalalle vain satunnaisesti.

Tasapainoa päästä varpaisiin

Tasapaino pysyy yllä näön, tasapainoelimen ja asentotunnon avulla.

Sisäkorvassa sijaitseva tasapainoelin aistii kehon liikettä ja siinä tapahtuvia muutoksia. Asentotunto pohjautuu puolestaan jänteissä ja nivelsiteissä sijaitsevien, venytystä aistivien aistinelinten tuottamaan tietoon. Se kulkeutuu selän ja alaraajojen lihaksiin, jotka reflekseillään alati korjaavat tasapainoa.

Tällainen lihastyö vaatii kuitenkin energiaa, ja siksi meillä on passiivisia rakenteita, jotka auttavat tasapainon pitoa ja samalla säästävät energiaa.

Selkärangan mutkat lisäävät vakautta, ja suorin jaloin seisoessa polvet kiertyvät lukkoasentoon, mikä vähentää lihastyötä. Liikkeelle lähtöä varten on erityinen pikkulihas, popliteus, joka avaa lukon. Samankaltainen mutta monimutkaisempi lukkomekanismi on hevosen raajoissa. Hevonen pystyy sen avulla jopa nukkumaan seisaallaan.

Tasapainoapua löytyy myös jalkateristä: lyhyet varpaat palvelevat tätä tehtävää.

Vauhtia heilureista ja vietereistä

Kävelemään lähtiessään ihminen siirtyy heiluriliikkeeseen. Maassa oleva tukijalka toimii heilurin kantana, jonka yli koko vartalo heilahtaa. Eniten lihasenergiaa tarvitaan ponnistusvaiheessa. Kun tukijalka ponnistaa eteenpäin, se samalla työntää vartaloa vastakkaisen jalan yli.

Lihasenergiaa kuluu myös liikkeen säätelyyn. Sivuttaista horjahtelua estävät lähentämistä ja loitontamista säätelevät reisi- ja pakaralihakset ja jalkapohjan rakenteet. Vahvat nivelsiteet estävät polven sivusuuntaisen liikkeen. Kävely on meille melko energiatehokas tapa edetä.

Kävelyyn verrattuna juoksuasennon tasapainotus on vaikeampaa, mutta se onnistuu ylävartalon vapaan kierron ansiosta. Kun vasen jalka ponnistaa ilmaan, hartia kaartuu vasemmalle ja estää kehon kaatumisen oikealle. Pää ja niska pysyvät kuitenkin suorassa.

Lihasenergiaa tarvitaan juostessa enemmän kuin kävellessä, koska juostessa ponnistus tapahtuu suoraan painovoimaa vastaan ylöspäin. Energiankulutusta vähentävät kuitenkin jänteet ja nivelsiteet, jotka toimivat kuin jouset. Samalla kun ne vaimentavat niveliin ja luihin kohdistuvia iskuja, ne varastoivat energiaa, joka vapautuu askeleen lopussa. Näin juoksijan jalat toimivat hiukan hyppykepin tavoin.

Tärkein liikkeen iskunvaimennin ja elastinen energiavarasto ovat jalkapohjan kaaret. Normaalissa ihmisen jalkapohjassa on pitkittäiset ja poikittaiset holvit, joita tukevat joustavat jänteet ja nivelsiteet. Myös luiden muoto tukee holveja.

Meillä on myös pitkä, joustava akillesjänne, ja isovarpaamme on samassa linjassa muiden varpaiden kanssa. Tämä tehostaa nilkan ojennusta ja jalkaterän ponnistusvoimaa.

Hitaan startin jälkeen kulkee

Pystyasennosta juoksemaan lähtö on hidasta. Pikajuoksijat siirtyvätkin lähtötelineissään hetkeksi nelijalkaisiksi nopeuttaakseen starttiaan.

Vauhtiin päästyäänkin ihminen on edelleen hidas verrattuna moniin muihin juokseviin nisäkkäisiin. Tutkijat ovat kuitenkin tehneet mielenkiintoisen havainnon.

Treenatun ihmisen tasaisessa pitkän matkan juoksussa energiaa kuluu vähemmän kuin kavio- ja sorkkaeläimiltä, jotka liikkuvat samaa vauhtia. Keskivauhtisessa ravissa liikkuminen on energiatehokasta, mutta vauhdin kasvaessa eläimet siirtyvät laukkaan, joka viekin jo enemmän energiaa kuin ihmisen juoksu.

Hikoilu esti kuumenemisen

Pitkien matkojen juokseminen lisää lihastyötä ja nostaa eläimen ruumiinlämpöä, kuumassa ilmassa jopa vaarallisesti ylikuumenemiseen asti. Voimakkaasti hikoilevan ihmisen ruumiinlämpö pysyy sen sijaan aisoissa, ja hän voi jatkaa juoksuaan. Pystyasentoisen on helppo huolehtia myös nesteen tankkauksesta, sillä vapaiksi jäävissä yläraajoissa voi kantaa vettä mukanaan.

Juoksuun liittyvien anatomisten piirteidemme kehittymistä on selitetty juuri näin. Hikoilu mahdollisti kyvyn juosta kuumassa, mikä puolestaan mahdollisti omistautumisen lihansyöntiin.

Kun leijonat makoilivat laiskoina kallioilla, leopardit lojuivat rentoina puunoksalla ja gepardit lepäilivät pesällään, ihminen lähti ajamaan takaa gasellia. Juoksu saattoi kestää tunteja, mutta lopulta saalis nääntyi kuumuuteen ja saalistaja pääsi sen kimppuun.

Pontta hypoteesilleen tutkijat ovat saaneet siitä, että kestävyysjuoksulla saaliinsa nappaavia metsästäjiä on yhä alkuperäiskansojen keskuudessa. Esimerkiksi Kalaharin autiomaan sanit metsästävät antilooppeja keskipäivän helteessä väsyttämällä.

Kehityshistoriallista tukea tarjoaa karvattomuutemme. Lämmön säätely hikoilemalla käy näet tehokkaimmin, kun iho on paljas. Turkista olisi siinä haittaa. Kun se kostuisi, hien haihtuminen ja viilentyminen estyisi. Muista nisäkkäistä ainoastaan hevoset hikoilevat voimakkaasti koko vartalollaan kehoaan jäähdyttääkseen.

Jääkausi suosi maratoonareita

Siitä tutkijat eivät ole yksimielisiä, selittääkö juoksumetsästys yksin juoksusopeumien kehityksen. Pitkien matkojen tehokas taivallus on tarjonnut muitakin etuja jääkauden oloissa, joissa sademetsät kuivuivat savanneiksi ja ravinnon ja veden lähteet olivat harvassa.

Muistakin suurista nisäkkäistä kehittyi jääkaudella pitkäraajaisia ja kevytrakenteisia maratoonareita. Kasvinsyöjät joutuivat laajentamaan elinpiirejään, kun niukentuvaa ravintoa täytyi etsiä avomailta. Kun metsän suoja puuttui, eläimet myös paljastuivat helposti pedoille. Kestävät juoksijat saivat ravintoa ja pääsivät petoja pakoon.

Samaan aikaan kehittyi myös petoja, jotka liikkuivat laajoilla alueilla. Niiden metsästys ei enää perustunut vaanimalla yllättämiseen, vaan ne ajoivat saalistaan takaa laumana.

Liikkuva hartia antoi heittää

Ihminen asettui jääkauden yhteisöön anatomisten piirteidensä avulla. Kevytrakenteinen kaksijalkainen liikkui näppärästi pitkiä matkoja. Tilanteen vaatiessa se saattoi kirittää itsensä juoksuun, sillä vapaasti liikkuva hartiakaari tasapainotti kehoa.

Liikkuvainen hartia mahdollisti myös heittoaseiden käytön. Kuten me suomalaiset hyvin tiedämme, keihäänheitto sujuu myös juoksun aikana.

Vapaasti liikkuva hartia edisti metsästystä toisellakin tapaa. Riistaretkillä käytiin yleensä ryhmissä, ja keskinäinen viestintä oli arvossaan. Vapaan hartiakaaren ansiosta hengitys erosi liikkeestä. Yleensä nisäkkäät hengittävät askelluksen tahdissa yhden suhde yhteen, mutta ihminen voi ottaa yhdellä hengenvedolla useamman askeleen ja säädellä hengitystään niin, että puhuminen tai huutaminen onnistuu jopa juostessa.

Pitkän matkan taittajan kevyt rakenne toi siis mukanaan piirteitä, jotka kompensoivat sitä, että voima väheni. Taitavasti laumassa toimivasta ja eturaajojaan näppärästi käyttävästä ihmisestä tuli merkittävä peto jääkauden lopulla. Mielenkiintoista on, että ihminen liittoutui vielä toisen sosiaalisen juoksevan pedon, suden, kanssa. Tästä lajien välisestä liitosta syntyi tehokas pari ja aivan uudenlainen uhka saaliseläimille.

Suvi Viranta-Kovanen on paleontologian dosentti ja anatomian yliopisto-opettaja Helsingin yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2016

 

Taito lepää rakenteissa

Vertailu apinasukulaisiimme osoittaa, miksi me juoksemme mutta ne eivät.

Ihmisen rakenteet* tukevat tasapainoa, sietävät rasitusta ja säästävät energiaa. Kuva: Getty Images

* Numerot osoittavat rakenteiden sijainnin, joskaan sidekudoksia ei kuvassa näy.

 

1 Pyöreä, litteäkasvoinen pää asettuu suoraan kaularangan päälle. Energiaa ei kulu kannatteluun.

2 Sisäkorvan tasapainoelin on huomattavan laaja.

3 Hengitys toimii erillään askelluksesta. Puhuminen juostessa onnistuu.

4 Niskaside pitää pään vakaana vauhdissa.

5 Lapaluu kiinnittyy kallonpohjaan vain epäkäslihaksella. Hartiakaari liikkuu vapaasti ja vakauttaa tasapainoa.

6 Lyhyet käsivarret ovat kevyet kantaa.

7 Selkärangan mutkat vähentävät kuormitusta ja tukevat tasapainoa.

8 Pyöreä rintakehä, kapea vyötärö ja pitkä lanneranka sallivat ylävartalon kierron. Tasapainotus helpottuu.

9 Selän laajat ojentajalihakset tukevat tasapainoa.

10 Pysty, pyöreä lantio asemoi alaraajat suoraan vartalon alle. Vartalon paino­piste laskeutuu tukemaan tasapainoa.

11 Vakaa ristisuoliluunivel tasapainottaa koko vartaloa.

12 Suuret pakaralihakset estävät vartalon liiallista kallistumista eteenpäin.

13 Lyhyt reisiluun kaula vähentää rasitusta.

14 Vankat polvet kantavat hyvin painoa ja estävät energiaa tuhlaavat sivuttaisliikkeet.

15 Pitkät jalat antavat liikevoimaa.

16 Pitkä, pysty ja karvaton vartalo tarjoaa paljon ihoa hikoiluun.

17 Pitkät, joustavat akillesjänteet varastoivat ja vapauttavat energiaa.

18 Tiiviit nilkkanivelet pitävät nilkan paikoillaan ja säästävät energiaa.

19 Lyhyet kantakyhmyt vaimentavat törmäysvoimia ja säästävät energiaa.

20 Jalkaholvit vaimentavat törmäysvoimia ja ottavat talteen energiaa.

21 Lyhyet ja suorat varpaat mahdollistavat ponnistuksen päkiältä ilman vääntöä.

 

Ihmisapina liikkuu omilla sopeumillaan puissa meitä ketterämmin. Kuva: Getty Images

 

1 Kuonokas pää liittyy kaularankaan takaosastaan.

2 Hengitys kulkee askelluksen tahdissa.

3 Niskaside puuttuu, pää heiluu vauhdissa.

4 Lapaluu kiinnittyy kallonpohjaan useilla lihaksilla. Pää ja hartiakaari kiertyvät yhdessä.

5 Selkäranka kaartuu vain hieman.

7 Lantio on pitkä ja kapea.

7 Pakaralihakset ovat pienet ja sallivat vartalon kallistumisen eteenpäin.

8 Pitkät eturaajat sopivat rystykävelyyn ja kiipeilyyn.

9 Kehoa peittää karvoitus, ja hikirauhasia on paljon vähemmän kuin meillä.

10 Kevyet polvet kantavat huonosti painoa.

11 Nilkkaan asti yltävät sääri­lihakset tekevät jalasta raskaan nostaa.

12 Akillesjänne puuttuu. Liike-energiaa ei varastoidu joustavaan askellukseen.

13 Nilkka liikkuu moneen suuntaan, mikä helpottaa taiteilua oksilla.

14 Jalkaterässä ei ole holvia vaimentamassa törmäysvoimia.

15 Varpaat ovat pitkät ja isovarvas osoittaa ulospäin. Sopivat paremmin tarttumiseen kuin ponnistamiseen.

 

Fossiilit antavat aikataulun

Suora esi-isämme heidelberginihminen sekä juoksi että heitti. Kuva: Science Photo Library / MVPhotos

 

Liikkumiskykymme kehityksestä kertovat ennen kaikkea esimuotojemme fossiloituneet jäännökset, mutta vaiheita paljastavat myös elintavoissa havaitut muutokset.

 

6 miljoonaa vuotta sitten

Sahelinapinaihminen Sahelanthropus tchadensis liikkuu kahdella jalalla. Sen lantio on pysty, ja alaraajojen nivelet suoristuvat.

4,1 miljoonaa vuotta sitten

Kenianapinaihminen Australopithecus anamensis saa vahvat, ruumiinpainoa kantavat polvet.

3,6 miljoonaa vuotta sitten

Afrikanapinaihminen Australopithecus africanus kävelee vaivatta. Sen isovarvas on jo linjassa muiden varpaiden kanssa.

2,6 miljoonaa vuotta sitten

Afrikanapinaihmisen selkäranta kaareutuu vartaloa tukeville mutkille.

1,9 miljoonaa vuotta sitten

Pystyihminen Homo erectus juoksee. Sillä on pitkät raajat ja isot pakaralihakset, jotka

estävät vartaloa kaatumasta eteenpäin.

1,7 miljoonaa vuotta sitten

Pystyihmisen jalat pidentyvät entisestään ja hartiat vetäytyvät taemmaksi. Juokseminen kevenee.

1,2 miljoonaa vuotta sitten

Pystyihminen menettää loputkin jo harventuneesta karvoituksestaan. Hikoilu tehostuu.

400 000 vuotta sitten

Heidelberginihminen Homo heidelbergensis metsästää heittokeihäin.

200 000 vuotta sitten

Nykyihminen Homo sapiens aloittaa maratonit. Lyhyt reisiluun kaula vähentää lonkan kuormitusta ja lyhyt kanta­kyhmy tehostaa akillesjänteen toimintaa.

Hyttyskesä on yleensä Etelä-Suomessa kiivaimmillaan juhannuksen tienoilla, mutta alkukesän kylmyys ja kuivuus voivat lykätä piinaa myöhemmäksi.

Ihmisen ei auta kuin sietää ja oppia suojautumaan pahimmalta parveilulta. Se onnistuu, jos tietää, kuinka hyttynen käyttäytyy ja valikoi uhrinsa.

Uloshengityksessä vapautuva hiilidioksidi aktivoi hyttysen. Ärsykkeen ei tarvitse sijaita kovin lähellä. Hyönteisen tuntosarvet poimivat hajusignaalin jopa yli 200 metrin päästä.

Mitä reippaammin kohde hönkii, sitä enemmän ateriakutsuja tuntosarvet rekisteröivät.

Kun potentiaaliseen veriateriaan on etäisyyttä enää kymmenisen metriä, hyttynen alkaa saalistaa silmillään. Se rekisteröi herkästi kontrastit. Muusta ympäristöstä erottuva hahmo ei jää huomaamatta.

Myös liike paljastaa. Sankan hyttysparven keskellä kannattaa välttää huitomista, vaikka mieli tekisi. Se vain houkuttelee lisää pirulaisia paikalle.

Alle metrin etäisyydellä ratkaisee lämpö. Mitä isompi saalis, sitä enemmän se hohkaa ja houkuttaa.

Pelkkä hengityksen hiilidioksidi ei riitä herättämään hyttysen mielenkiintoa. Vasta kun siihen sekoittuu muita tuoksuvia yhdisteitä, syntyy kutsuva cocktail.

Yksilöllinen tuoksukimara erittyy ihmisen iholle ja hikeen. Se koostuu muun muassa ammoniakista, maitohaposta ja erilaisista rasvahapoista. Itikoita houkuttavaa aromia voi kuvailla yhdellä sanalla: tympeä.

Puhdas hiki on tuoksutonta. Iholla laiduntavien bakteerien kirjo ratkaisee, millainen hajupilvi meistä pelmahtaa.

Aromi voi jopa ratkaista iskukohdan. Hyttynen pistää usein nilkkoihin ja jalkateriin. Syy piilee ilmeisesti jalkahiessä.

Asia paljastui kokeessa, jossa sukkamehulle haiseva limburginjuusto veti horkkahyttysiä kuin magneetti. Juustossa elävät bakteerit ovat sukua ihmisen varvasvälibakteereille.

Jokainen meistä tuoksuu erilaiselta. Se selittää, miksi jotkut maistuvat hyttysten mielestä herkullisemmalta. Jos grillin ääressä istuu kymmenen ihmistä, on todennäköistä, että pahin kiusa kohdistuu muutamaan.

Yksi yhdiste imuroi hyttysiä ylitse muiden: maitohappo. Ihminen tuottaa iholleen maitohappoa jopa kymmenen kertaa enemmän kun muut nisäkkäät. Eritystahti on yksilöllinen.

Kuuma ja hikinen iho on varsinainen maitohappopommi. Siksi lenkkeilijä saa helposti seurakseen hyttyspilven.

Jotkut tekevät itsestään vahingossa houkuttimen. Moniin kasvorasvoihin ja kosteusvoiteisiin lisätään maitohappoa.

Hyttysten on havaittu olevan persoja myös joillekin parfyymeille. Erityisesti raskaat tuoksut vetoavat. Hedelmäiset parfyymit houkuttavat ihmiselle harmittomia koiraita.

Yksinkertaisin tapa suojautua on vältellä hyttysen suosimia paikkoja. Itikoista vapaita vyöhykkeitä löytyy aurinkoisilta aukeilta ja tuulisilta rannoilta.

Jos hyttyset kiusaavat, mutta aurinkoa ja tuulta puuttuu, ihmisen kannattaa matkia poroja. Ne liikkuvat maastossa tiiviinä tokkana. Porukassa eri yksilöiden hajuvanat sekoittuvat niin, ettei hyttynen löydä kunnolla uhriaan.

Sekamelska on sakein joukon keskellä. Siksi kesäfestareilla kannattaa piiloutua väenpaljouteen eikä notkua reunoilla.

Lähteenä myös Juhani Itämies: Pistämätön hyttyskirja.

Kysely

Joko sinua pisti hyttynen?

 

 


Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

 

Tieteessä 6/2017 

 

PÄÄKIRJOITUS

Eläköön ihmettely

Keksintöjä syntyy, kun tutkijat saavat vapaasti haahuilla.

 

PÄÄUUTISET

Älylaite hidastaa puheen kehitystä

Puoli tuntia tablettitouhuja päivässä on pikkulapsille liikaa.

Kuumat kubitit jäähylle

Lämpö häiritsee kvanttilaskentaa enemmän kuin tavallista.

Amerikan asutus mullistuu

Ihmisiä saattoi saapua Aasiasta yli 100 000 vuotta luultua aiemmin.

Kakkausaika on vakio

Kaikki nisäkkäät ulostavat yhtä sukkelaan, vaikka jätösten koossa on valtavia eroja.

 

ARTIKKELIT

Mitä koira näkee sinussa?

Et ole sille mikään alfasusi, vaikka niin tutkijat pitkään
uskoivat ja koirakirjat perässä vakuuttivat.

Uudet hoidot parantavat parantumattomia

Vakavasti sairaiden omat solut on valjastettu taisteluun
syöpiä ja aivorappeumia vastaan.

Huippujen lääkäri

Vuoristotaudin tutkija etsii suorituskyvyn rajoja.

Maailmankaikkeus säteilee tietoa

Kun avaruudesta saapuvan säteilyn koko rikkaus valkeni,

universumi sai kuusi uutta ulottuvuutta.

Värriön männikkö hönkii hyviä hiukkasia

Itä-Lapissa on seurattu ilmasto-oloja 25 vuotta.

Älypinta kutsuu digiparatiisiin

Siellä seinät näkevät, kuulevat ja puhuvat
– ja siihen loppuu älylaitteiden kanniskelu.

Onnen traaginen historia

Aidointa onnea ovat luvanneet kuolema, kumoukset
ja kulutusjuhla. Etsintä jatkuu.

 

TIEDE VASTAA

Milloin syntyy paras saunavihta?

Voisiko tekoäly korvata poliitikot?

Miksi rohkea syö rokan?

Kärsivätkö muut eläimet hyttysen pistosta?

Voiko kananmunasta kuoriutua kaksi poikasta?

Miksi radioaktiivista ydinjätettä ei käytetä energianlähteenä?

 

KIRJAT

Paarmalla on kaunein katse

Hiljaisuus voimaannuttaa

Näin muuttuu maailma

 

OMAT SANAT

Lainaväriä elämään

Perinnesanat loppuivat alkuunsa.

 

SUOMEN TIETEEN TÄHDET

Piilossa kuin pyrstötähti

Julkisuutta kaihtanut Liisi Oterma sai nimiinsä erikoisen komeetan.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Perintösanat loppuivat alkuunsa.

Ihminen voi havaita tuhansia värisävyjä, mutta vain pienellä osalla niistä on oma vakiintunut nimityksensä. Kaikissa maailman kielissä erotetaan musta ja valkoinen, jotka eivät ole varsinaisia värejä ollenkaan. Yleensä nimetään myös punainen ja sen lisäksi keltainen, vihreä ja sininen.Sanastot poikkeavat kuitenkin toisistaan sen mukaan, mikä missäkin kulttuurissa on yleistä ja tärkeää.

Suomen valkoinen on johdos ikivanhasta perusvartalosta, joka on tarkoittanut alkuaan kirkasta tai selkeää. Samaan yhteyteen kuulunevat myös valaista ja valo. Valo on väriaistimuksen syntymisen kannalta olennainen asia. Musta-sanalla on etymologisia vastineita vain lähisukukielissä, ja tämä viittaa lainaperäisyyteen. Sanalle onkin esitetty germaaninen lainaetymologia, jonka mukaan se olisi alkuaan kuvannut synkkää ja pimeää säätä.

Lainaaminen ei värien nimissä ole mitenkään tavatonta. Keltainen ja harmaa on jo kauan tiedetty balttilaisiksi lainasanoiksi, ja sininen on vanha arjalainen laina.

Useat värit ovat saaneet nimensä jostakin sellaisesta kohteesta, jolle tietty väri on erityisen luonteenomainen. Hyvä esimerkki on ikivanha perintösana puna, joka on alkuaan tarkoittanut turkiseläimen karvaa ja sitten myös karvan ruskeanpunaista väriä. Värin ja karvan yhteydestä kertoo myös balttilaisperäinen karva-sana, joka voi viitata yleisesti väriin esimerkiksi yhdyssanassa verenkarvainen tai sanonnassa näyttää poliittinen karvansa.

Paljon nuorempi esimerkki on sinipunaista tarkoittava violetti. Se juontuu ranskasta, jossa violet perustuu orvokkia merkitsevään sanaan violette. Violetti on orvokin tyypillinen väri. Liila perustuu ranskan sanaan lilas, joka tarkoittaa syreeniä. Oranssi on peräisin ranskan sanasta orange, joka on aluksi tarkoittanut appelsiinia ja sitten myös appelsiinille ominaista väriä.

Vihreä tai viheriä on johdos vanhasta indoiranilaisesta lainavartalosta viha-, joka on alkuaan merkinnyt myrkkyä tai sappea. Vihan tai kateuden tunteen lisäksi sana merkitsee monissa sukukielissä myrkkyä tai maagista voimaa, joka aiheuttaa sairauksia. Myrkky, sappi, kielteiset tunteet ja vihreä väri on vanhastaan yhdistetty toisiinsa, joten myös niihin viittaavat sanat voivat olla samaa juurta. Nykysuomalainenkin voi olla kateudesta vihreänä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2017