Ihmiskeho on evolutiivista haitekia päästä varpaisiin. Kuva: Getty Images
Ihmiskeho on evolutiivista haitekia päästä varpaisiin. Kuva: Getty Images

Liikuntaelimistömme on sopeutunut tehokkaaseen matkan taittoon. Kykymme perustuu omalaatuisiin rakenteisiin, jotka kehittyivät esimuodoillemme vuosimiljoonien kuluessa.

 

Ihminen on kummajainen kaksijalkaisten nisäkkäiden keskuudessa. Siinä missä kengurut ja hyppyrotat tasapainottavat asentoaan paksulla hännällään ja liikkuvat lähinnä loikkien, me tasapainotamme itsemme kohtisuoraan asentoon alaraajojemme päälle.

Liikuntaelimistön evoluutiota ajaa liikkumistyylin tarkoituksenmukaisuus: tyylin on sovittava ympäristöön. Eläimen on päästävä ravinnon lähteille ja suojaan pedoilta, ja rakenteiden on säästettävä energiaa ja kestettävä rasitusta.

Kaikilla paljon liikkuvilla nisäkkäillä on sopeumia, jotka tukevat liikettä.

Luukudos kestää hyvin puristusvoimia ja iskuja. Nivelten rustot toimivat iskunvaimentimina ja yhdessä nivelnesteen kanssa vähentävät kitkaa nivelissä. Nivelten paikaltaan menoa estävät luita toisiinsa liittävät nivelsiteet. Ne ovat tarpeen, sillä laajasti liikkuvat nivelet joutuvat kovalle rasitukselle. Passiivista tukea nivelille antaa luiden niveltyvien päiden muoto. Esimerkiksi reisiluun pää istuu syvällä lonkkaluun muodostamassa kupissa.

Me ihmiset olemme kuitenkin liikkujina ihan omaa luokkaamme. Me kävelemme ja juoksemme pystyssä päin. Sitä eivät tee edes apinasukulaisemme. Nekin nousevat kahdelle jalalle vain satunnaisesti.

Tasapainoa päästä varpaisiin

Tasapaino pysyy yllä näön, tasapainoelimen ja asentotunnon avulla.

Sisäkorvassa sijaitseva tasapainoelin aistii kehon liikettä ja siinä tapahtuvia muutoksia. Asentotunto pohjautuu puolestaan jänteissä ja nivelsiteissä sijaitsevien, venytystä aistivien aistinelinten tuottamaan tietoon. Se kulkeutuu selän ja alaraajojen lihaksiin, jotka reflekseillään alati korjaavat tasapainoa.

Tällainen lihastyö vaatii kuitenkin energiaa, ja siksi meillä on passiivisia rakenteita, jotka auttavat tasapainon pitoa ja samalla säästävät energiaa.

Selkärangan mutkat lisäävät vakautta, ja suorin jaloin seisoessa polvet kiertyvät lukkoasentoon, mikä vähentää lihastyötä. Liikkeelle lähtöä varten on erityinen pikkulihas, popliteus, joka avaa lukon. Samankaltainen mutta monimutkaisempi lukkomekanismi on hevosen raajoissa. Hevonen pystyy sen avulla jopa nukkumaan seisaallaan.

Tasapainoapua löytyy myös jalkateristä: lyhyet varpaat palvelevat tätä tehtävää.

Vauhtia heilureista ja vietereistä

Kävelemään lähtiessään ihminen siirtyy heiluriliikkeeseen. Maassa oleva tukijalka toimii heilurin kantana, jonka yli koko vartalo heilahtaa. Eniten lihasenergiaa tarvitaan ponnistusvaiheessa. Kun tukijalka ponnistaa eteenpäin, se samalla työntää vartaloa vastakkaisen jalan yli.

Lihasenergiaa kuluu myös liikkeen säätelyyn. Sivuttaista horjahtelua estävät lähentämistä ja loitontamista säätelevät reisi- ja pakaralihakset ja jalkapohjan rakenteet. Vahvat nivelsiteet estävät polven sivusuuntaisen liikkeen. Kävely on meille melko energiatehokas tapa edetä.

Kävelyyn verrattuna juoksuasennon tasapainotus on vaikeampaa, mutta se onnistuu ylävartalon vapaan kierron ansiosta. Kun vasen jalka ponnistaa ilmaan, hartia kaartuu vasemmalle ja estää kehon kaatumisen oikealle. Pää ja niska pysyvät kuitenkin suorassa.

Lihasenergiaa tarvitaan juostessa enemmän kuin kävellessä, koska juostessa ponnistus tapahtuu suoraan painovoimaa vastaan ylöspäin. Energiankulutusta vähentävät kuitenkin jänteet ja nivelsiteet, jotka toimivat kuin jouset. Samalla kun ne vaimentavat niveliin ja luihin kohdistuvia iskuja, ne varastoivat energiaa, joka vapautuu askeleen lopussa. Näin juoksijan jalat toimivat hiukan hyppykepin tavoin.

Tärkein liikkeen iskunvaimennin ja elastinen energiavarasto ovat jalkapohjan kaaret. Normaalissa ihmisen jalkapohjassa on pitkittäiset ja poikittaiset holvit, joita tukevat joustavat jänteet ja nivelsiteet. Myös luiden muoto tukee holveja.

Meillä on myös pitkä, joustava akillesjänne, ja isovarpaamme on samassa linjassa muiden varpaiden kanssa. Tämä tehostaa nilkan ojennusta ja jalkaterän ponnistusvoimaa.

Hitaan startin jälkeen kulkee

Pystyasennosta juoksemaan lähtö on hidasta. Pikajuoksijat siirtyvätkin lähtötelineissään hetkeksi nelijalkaisiksi nopeuttaakseen starttiaan.

Vauhtiin päästyäänkin ihminen on edelleen hidas verrattuna moniin muihin juokseviin nisäkkäisiin. Tutkijat ovat kuitenkin tehneet mielenkiintoisen havainnon.

Treenatun ihmisen tasaisessa pitkän matkan juoksussa energiaa kuluu vähemmän kuin kavio- ja sorkkaeläimiltä, jotka liikkuvat samaa vauhtia. Keskivauhtisessa ravissa liikkuminen on energiatehokasta, mutta vauhdin kasvaessa eläimet siirtyvät laukkaan, joka viekin jo enemmän energiaa kuin ihmisen juoksu.

Hikoilu esti kuumenemisen

Pitkien matkojen juokseminen lisää lihastyötä ja nostaa eläimen ruumiinlämpöä, kuumassa ilmassa jopa vaarallisesti ylikuumenemiseen asti. Voimakkaasti hikoilevan ihmisen ruumiinlämpö pysyy sen sijaan aisoissa, ja hän voi jatkaa juoksuaan. Pystyasentoisen on helppo huolehtia myös nesteen tankkauksesta, sillä vapaiksi jäävissä yläraajoissa voi kantaa vettä mukanaan.

Juoksuun liittyvien anatomisten piirteidemme kehittymistä on selitetty juuri näin. Hikoilu mahdollisti kyvyn juosta kuumassa, mikä puolestaan mahdollisti omistautumisen lihansyöntiin.

Kun leijonat makoilivat laiskoina kallioilla, leopardit lojuivat rentoina puunoksalla ja gepardit lepäilivät pesällään, ihminen lähti ajamaan takaa gasellia. Juoksu saattoi kestää tunteja, mutta lopulta saalis nääntyi kuumuuteen ja saalistaja pääsi sen kimppuun.

Pontta hypoteesilleen tutkijat ovat saaneet siitä, että kestävyysjuoksulla saaliinsa nappaavia metsästäjiä on yhä alkuperäiskansojen keskuudessa. Esimerkiksi Kalaharin autiomaan sanit metsästävät antilooppeja keskipäivän helteessä väsyttämällä.

Kehityshistoriallista tukea tarjoaa karvattomuutemme. Lämmön säätely hikoilemalla käy näet tehokkaimmin, kun iho on paljas. Turkista olisi siinä haittaa. Kun se kostuisi, hien haihtuminen ja viilentyminen estyisi. Muista nisäkkäistä ainoastaan hevoset hikoilevat voimakkaasti koko vartalollaan kehoaan jäähdyttääkseen.

Jääkausi suosi maratoonareita

Siitä tutkijat eivät ole yksimielisiä, selittääkö juoksumetsästys yksin juoksusopeumien kehityksen. Pitkien matkojen tehokas taivallus on tarjonnut muitakin etuja jääkauden oloissa, joissa sademetsät kuivuivat savanneiksi ja ravinnon ja veden lähteet olivat harvassa.

Muistakin suurista nisäkkäistä kehittyi jääkaudella pitkäraajaisia ja kevytrakenteisia maratoonareita. Kasvinsyöjät joutuivat laajentamaan elinpiirejään, kun niukentuvaa ravintoa täytyi etsiä avomailta. Kun metsän suoja puuttui, eläimet myös paljastuivat helposti pedoille. Kestävät juoksijat saivat ravintoa ja pääsivät petoja pakoon.

Samaan aikaan kehittyi myös petoja, jotka liikkuivat laajoilla alueilla. Niiden metsästys ei enää perustunut vaanimalla yllättämiseen, vaan ne ajoivat saalistaan takaa laumana.

Liikkuva hartia antoi heittää

Ihminen asettui jääkauden yhteisöön anatomisten piirteidensä avulla. Kevytrakenteinen kaksijalkainen liikkui näppärästi pitkiä matkoja. Tilanteen vaatiessa se saattoi kirittää itsensä juoksuun, sillä vapaasti liikkuva hartiakaari tasapainotti kehoa.

Liikkuvainen hartia mahdollisti myös heittoaseiden käytön. Kuten me suomalaiset hyvin tiedämme, keihäänheitto sujuu myös juoksun aikana.

Vapaasti liikkuva hartia edisti metsästystä toisellakin tapaa. Riistaretkillä käytiin yleensä ryhmissä, ja keskinäinen viestintä oli arvossaan. Vapaan hartiakaaren ansiosta hengitys erosi liikkeestä. Yleensä nisäkkäät hengittävät askelluksen tahdissa yhden suhde yhteen, mutta ihminen voi ottaa yhdellä hengenvedolla useamman askeleen ja säädellä hengitystään niin, että puhuminen tai huutaminen onnistuu jopa juostessa.

Pitkän matkan taittajan kevyt rakenne toi siis mukanaan piirteitä, jotka kompensoivat sitä, että voima väheni. Taitavasti laumassa toimivasta ja eturaajojaan näppärästi käyttävästä ihmisestä tuli merkittävä peto jääkauden lopulla. Mielenkiintoista on, että ihminen liittoutui vielä toisen sosiaalisen juoksevan pedon, suden, kanssa. Tästä lajien välisestä liitosta syntyi tehokas pari ja aivan uudenlainen uhka saaliseläimille.

Suvi Viranta-Kovanen on paleontologian dosentti ja anatomian yliopisto-opettaja Helsingin yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2016

 

Taito lepää rakenteissa

Vertailu apinasukulaisiimme osoittaa, miksi me juoksemme mutta ne eivät.

Ihmisen rakenteet* tukevat tasapainoa, sietävät rasitusta ja säästävät energiaa. Kuva: Getty Images

* Numerot osoittavat rakenteiden sijainnin, joskaan sidekudoksia ei kuvassa näy.

 

1 Pyöreä, litteäkasvoinen pää asettuu suoraan kaularangan päälle. Energiaa ei kulu kannatteluun.

2 Sisäkorvan tasapainoelin on huomattavan laaja.

3 Hengitys toimii erillään askelluksesta. Puhuminen juostessa onnistuu.

4 Niskaside pitää pään vakaana vauhdissa.

5 Lapaluu kiinnittyy kallonpohjaan vain epäkäslihaksella. Hartiakaari liikkuu vapaasti ja vakauttaa tasapainoa.

6 Lyhyet käsivarret ovat kevyet kantaa.

7 Selkärangan mutkat vähentävät kuormitusta ja tukevat tasapainoa.

8 Pyöreä rintakehä, kapea vyötärö ja pitkä lanneranka sallivat ylävartalon kierron. Tasapainotus helpottuu.

9 Selän laajat ojentajalihakset tukevat tasapainoa.

10 Pysty, pyöreä lantio asemoi alaraajat suoraan vartalon alle. Vartalon paino­piste laskeutuu tukemaan tasapainoa.

11 Vakaa ristisuoliluunivel tasapainottaa koko vartaloa.

12 Suuret pakaralihakset estävät vartalon liiallista kallistumista eteenpäin.

13 Lyhyt reisiluun kaula vähentää rasitusta.

14 Vankat polvet kantavat hyvin painoa ja estävät energiaa tuhlaavat sivuttaisliikkeet.

15 Pitkät jalat antavat liikevoimaa.

16 Pitkä, pysty ja karvaton vartalo tarjoaa paljon ihoa hikoiluun.

17 Pitkät, joustavat akillesjänteet varastoivat ja vapauttavat energiaa.

18 Tiiviit nilkkanivelet pitävät nilkan paikoillaan ja säästävät energiaa.

19 Lyhyet kantakyhmyt vaimentavat törmäysvoimia ja säästävät energiaa.

20 Jalkaholvit vaimentavat törmäysvoimia ja ottavat talteen energiaa.

21 Lyhyet ja suorat varpaat mahdollistavat ponnistuksen päkiältä ilman vääntöä.

 

Ihmisapina liikkuu omilla sopeumillaan puissa meitä ketterämmin. Kuva: Getty Images

 

1 Kuonokas pää liittyy kaularankaan takaosastaan.

2 Hengitys kulkee askelluksen tahdissa.

3 Niskaside puuttuu, pää heiluu vauhdissa.

4 Lapaluu kiinnittyy kallonpohjaan useilla lihaksilla. Pää ja hartiakaari kiertyvät yhdessä.

5 Selkäranka kaartuu vain hieman.

7 Lantio on pitkä ja kapea.

7 Pakaralihakset ovat pienet ja sallivat vartalon kallistumisen eteenpäin.

8 Pitkät eturaajat sopivat rystykävelyyn ja kiipeilyyn.

9 Kehoa peittää karvoitus, ja hikirauhasia on paljon vähemmän kuin meillä.

10 Kevyet polvet kantavat huonosti painoa.

11 Nilkkaan asti yltävät sääri­lihakset tekevät jalasta raskaan nostaa.

12 Akillesjänne puuttuu. Liike-energiaa ei varastoidu joustavaan askellukseen.

13 Nilkka liikkuu moneen suuntaan, mikä helpottaa taiteilua oksilla.

14 Jalkaterässä ei ole holvia vaimentamassa törmäysvoimia.

15 Varpaat ovat pitkät ja isovarvas osoittaa ulospäin. Sopivat paremmin tarttumiseen kuin ponnistamiseen.

 

Fossiilit antavat aikataulun

Suora esi-isämme heidelberginihminen sekä juoksi että heitti. Kuva: Science Photo Library / MVPhotos

 

Liikkumiskykymme kehityksestä kertovat ennen kaikkea esimuotojemme fossiloituneet jäännökset, mutta vaiheita paljastavat myös elintavoissa havaitut muutokset.

 

6 miljoonaa vuotta sitten

Sahelinapinaihminen Sahelanthropus tchadensis liikkuu kahdella jalalla. Sen lantio on pysty, ja alaraajojen nivelet suoristuvat.

4,1 miljoonaa vuotta sitten

Kenianapinaihminen Australopithecus anamensis saa vahvat, ruumiinpainoa kantavat polvet.

3,6 miljoonaa vuotta sitten

Afrikanapinaihminen Australopithecus africanus kävelee vaivatta. Sen isovarvas on jo linjassa muiden varpaiden kanssa.

2,6 miljoonaa vuotta sitten

Afrikanapinaihmisen selkäranta kaareutuu vartaloa tukeville mutkille.

1,9 miljoonaa vuotta sitten

Pystyihminen Homo erectus juoksee. Sillä on pitkät raajat ja isot pakaralihakset, jotka

estävät vartaloa kaatumasta eteenpäin.

1,7 miljoonaa vuotta sitten

Pystyihmisen jalat pidentyvät entisestään ja hartiat vetäytyvät taemmaksi. Juokseminen kevenee.

1,2 miljoonaa vuotta sitten

Pystyihminen menettää loputkin jo harventuneesta karvoituksestaan. Hikoilu tehostuu.

400 000 vuotta sitten

Heidelberginihminen Homo heidelbergensis metsästää heittokeihäin.

200 000 vuotta sitten

Nykyihminen Homo sapiens aloittaa maratonit. Lyhyt reisiluun kaula vähentää lonkan kuormitusta ja lyhyt kanta­kyhmy tehostaa akillesjänteen toimintaa.

Jopa uskonnottomat yhdistävät moraaliset rikkomukset ja ateismin. Suomalaiset olivat poikkeus: täällä ateisti ei ole sen moraalittomampi kuin uskovainenkaan.

Usko jumalaan näyttää ihmisten mielissä yhä takaavan ihmisen kunnollisuuden. Jopa uskonnottomien itsensä mielestä pahantekijä on todennäköisemmin uskonnoton kuin uskova.

Näin sanoo kansainvälinen tutkimus, josta Helsingin Sanomat kertoo jutussaan.

Suomalaiset erottuivat yllättäen muista. Kolmestatoista maasta Suomi oli ainoa, jossa ateistia ei pidetty juuri moraalittomampana kuin uskovaa.

Tutkijat saivat selville ihmisten ennakkoluulot ateisteja kohtaan erikoisella kyselyllä, jossa selvitettiin ihmisten tiedostamattomia ajatuksia sarjamurhaajasta.

Vastauksista paljastui vaistomainen epäily ateisteja kohtaan. Ihmiset ajattelivat keskimäärin kaksi kertaa herkemmin, että sarjamurhaaja ei uskonut jumalaan, kuin että hän uskoi.

Jopa hyvin maallistuneissa maissa kuten Tšekissä, Britanniassa ja Alankomaissa toistui ennakkoluulo uskonnottomia kohtaan, tutkijat kertovat Nature Human Behaviour -julkaisussa.

Kaiken lisäksi uskonnottomat itsekin yhdistävät raakuudet ennemmin uskonnottomiin kuin uskoviin.

Myös sarjamurhaa pienemmät moraaliset rikkeet pannaan herkemmin ateistin tilille.

Lisätutkimus Yhdysvalloissa selvitti, että ihmisten mielikuvissa uskonnoton häipyy ravintolasta maksamatta todennäköisemmin kuin uskova.

Mielikuvat uskonnottomista ovat silti vailla pohjaa. Ateisti ei ole pahempi.

”Millään mittarilla uskonnottomat eivät ole enemmän tai vähemmän moraalisia kuin uskovaiset”, sanoo uskontotieteen yliopistonlehtori Teemu Taira Helsingin yliopistosta.

Myös pienillä vauvoilla tehdyt tutkimukset osoittavat, että moraali ei tarvitse uskontoa.

”Jo alle vuoden ikäiset suosivat animaatiohahmoja, jotka auttavat toisia, verrattuna niihin, jotka pettävät. Vauvat eivät ole paljon ehtineet kasvaa kulttuuriin. Moraalisella käyttäytymisellä ja toisen auttamisella on aika vahva biologinen pohja, joka ei vaadi uskontoa”, sanoo psykologian tutkija Tapani Riekki Helsingin yliopistosta.

Riekki kartoitti kansainvälisessä ryhmässä uskonnottomiin kohdistuvia ennakkoluuloja.

Kysely

Miksi suomalainen ei epäile ateistin moraalia?

Ab Surd Oy
Seuraa 
Viestejä5216
Liittynyt13.7.2015

Viikon gallup: Miksi suomalainen ei epäile ateistin moraalia?

Niin, aivopierupa hyvinkin. Ja mistäkö niitä tulee? No aivoistapa hyvinkin. Ihmiset ovat pääosin irrationaalisia. Jopa me älykkäät, korkeakoulutetut, uskonnottomat, itsenäisesti ajattelevat suomalaiset. Juuri tämä suppea ryhmä ei välttämättä sorru tähän nimenomaiseen moraaliarvotusaivopieruun, mutta monenlaiseen muuhun silti. Osansa toki on myös uskonnoilla itsellään. Uskontohan on esimerkillisesti oppijärjestelmä jopa pyrkii moraalin hegemoniaan. Se siis melkein poikkeuksetta sisältää...
Lue kommentti
MooM
Seuraa 
Viestejä4938
Liittynyt29.6.2012

Viikon gallup: Miksi suomalainen ei epäile ateistin moraalia?

ID10T kirjoitti: Ei ateismilla/teismillä ja moraalilla ole mitään tekemistä keskenään. Uskova voi olla hyvinkin pahatapainen (vrt. Italian mafiosot) ja toisaalta taas ateisti voi olla lainkuuliaisuuden ja hyveellisyyden perikuva. Mistä näitä aivopieruja oikein tulee? Ilmeisesti tässä on taustalla se ajatus, että uskova käyttäytyy moraalisemmin, koska huonosta käytöksestä on luvassa sanktioita. Käytännössä tietysti uskonnolla saa perusteltua lähes mitä vaan käytöstä, jos oikein rusinoita poimii...
Lue kommentti

Antiikin komos viihdytti samoilla aineksilla.

Suomen kesä on täynnä kulttuuritapahtumia. Jos kulttuuri ymmärretään väljästi ihmisen eri kykyjen kehittämiseksi, sen piiriin voidaan laskea melkein mitä vain eukonkannosta oopperaan.

Kulttuuri-sanan lähtökohta on latinan cultūra, joka tarkoittaa maanviljelyä tai jalostamista. Jo muinaiset roomalaiset puhuivat ’hengenviljelystä’, jolla tarkoitettiin henkisten kykyjen kehittämistä mahdollisimman täydellisiksi.

Lainasanojen kulkusuuntien perusteella voi päätellä, mistä sanan tarkoittama ilmiö on peräisin ja miten se on levinnyt kielialueelta toiselle.

Uusimman sanaston kohdalla asia tuntuu itsestään selvältä, koska kehitys on yleisesti tunnettua. Ketään ei yllätä tieto siitä, että popmusiikin sanasto on suurelta osin angloamerikkalaista. Vastaavalla tavalla myös vanhemmat sanakerrostumat kertovat kulttuuri-ilmiöiden synty-, kehitys- ja leviämisprosesseista.

Vanhojen lainojen kohdalla asiaa mutkistaa se, että samat sanat ovat kulkeneet monia eri teitä ja niiden merkitys on aikojen kuluessa muuttunut käyttökontekstin mukaan.

Esimerkiksi orkesteri on lainattu suomen kieleen 1800-luvun puolimaissa ruotsista, mutta alkuaan se juontuu antiikin kreikasta, jossa se sananmukaisesti merkitsi tanssimispaikkaa eli kuoron ja näyttelijöiden esiintymisaluetta teatterissa. Vasta 1700-luvulla sana sai soitinyhtyeen merkityksen.

Kreikasta saatu teatteri on alun perin tarkoittanut katselupaikkaa, esimerkiksi istumiseen soveltuvaa rinnettä, jonka edessä näytös esitettiin. Skene oli esiintymisalueen taakse pystytetty teltta tai muu tilapäinen pukusuoja, josta myöhemmin kehittyi oikea näyttämörakennelma.

Suomeen skene on lainattu tuoreena slangisanana englannista näkymän merkityksessä. Teatteriin ja elokuvaan liittyvässä ammattisanastossa samaa alkuperää olevia aineksia on käytetty jo aiemmin. Esimerkkejä ovat käsikirjoittajaa tarkoittava skenaristi ja lavastustaidetta merkitsevä skenografia.

Kesäteatterien suosikkiohjelmistoa ovat huvinäytelmät eli komediat. Nimityksen taustalla on kreikan kulkuetta merkitsevä komos.

Vanhimmat komediat ovat olleet kulkueen muodossa esitettyjä riehakkaita lauluja ja tansseja, joiden lomassa on heitetty herjaa sekä katselijoille että yhteiskunnan silmäätekeville. Samat konstit purevat myös Suomen suvessa, satoi tai paistoi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2017

Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

 

Tieteessä 8/2017

 

PÄÄKIRJOITUS

Mystiikka palasi metsään

Puilla ei ole tunteita. Se on silkkaa mystiikkaa.

 

PÄÄUUTISET

Unohtaminen palvelee älyä

Muisti syntyi tekemään viisaita päätöksiä,
ei keräämään nippelitietoa.

Nykyihmisen suhteet mutkistuivat

Jo alkuvaiheen esiäiti kohtasi neandertalmiehen.

Auringonpimennys on geometriaa

Avaruuden mitoissa Kuu näyttää meistä
yhtä suurelta kuin Aurinko.

Luvassa akuton puhelin

Mallikappaletta on jo testattu koesoitoilla.

 

ARTIKKELIT

Rakkaus iskee kuin raju stressi

Kun häntätumakkeessa leimahtaa, aivoihin hyökyy
hormonimyrsky, joka suistaa mielen raiteilta.

Mistä löytyy uusi Maa?

Suurteleskooppi alkaa etsiä elämän merkkejä eksoplaneetoilta.
Sille on jo seitsemän lupaavaa kohdetta.

Papillooman perässä

Paleogeneetikko teki hämmästyttävän löydön:
nopeasti yleistyvä seksitauti tuli neandertaleilta.

Viljelmille halutaan villejä pölyttäjiä

Jos kimalaiset ja muut mesipistiäiset katoavat,
me menetämme hedelmät, marjat ja kasvikset.

Jos juokset, juokse oikein

Hyvä tekniikka säästää rasitusvammoilta.
Asiantuntija antaa ohjeet terveelliseen tyyliin.

Paha hiili kiertää hyötykäyttöön

Suomessakin kehitetään menetelmiä, joilla
hiilidioksidista saa ruokaa ja raaka-aineita.

 

TIEDE VASTAA

Kauanko ihminen voi olla pissaamatta?

Miltä avaruudessa tuoksuu?

Voiko verta imevä punkki räjähtää?

Miksi kuulokkeiden piuhat sotkeutuvat?

Miksei alkeishiukkasta voi pilkkoa?

Kuinka kauan kanto elää?

 

KIRJAT

Menneestä jäi järeät jäljet

Kummuissa ja kivissä on meidän tarinamme. Salaisuuksineen.

 

OMAT SANAT

Kesäteatteri palaa juurilleen

Antiikin komos viihdytti samoilla aineksilla.

 

SUOMEN TIETEEN TÄHDET

Totuuden rakastaja

Filosofi Ilkka Niiniluoto taistelee huuhaata vastaan.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Kantavanhemmillemme sana tarkoitti vielä kuviota.

Kesänviettoon kuuluu itsensä hemmottelu, ja moni tekee sen lukemalla. Mikä olisikaan leppoisana hellepäivänä sen mukavampaa kuin rentoutua lepotuolissa, siemailla virkistävää juomaa ja ottaa käteen hyvä kirja.

Kirjat ovat tulleet suomalaisten elämään jo keskiajalla. Niitä näki kirkon alttarilla sekä pappien ja pyhimyspatsaiden käsissä. Harvat niitä osasivat lukea ja vielä harvemmat kirjoittaa, mutta kirjoiksi ne kuitenkin osattiin tunnistaa ja nimittää.

Kirja-sana esiintyy kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä, myös kantasuomessa, mutta merkitykset vaihtelevat. Ilmeisesti se on alkuaan tarkoittanut neulottua tai piirrettyä kuviota. Tästä muistuttavat johdokset kirjailla ja kirjoa.

Suomen eteläisessä sukukielessä virossa kirjaa sanotaan raamatuksi. Tämä on venäläinen laina, joka on viron kautta levinnyt myös suomeen. Vanhassa kirjakielessä sitä on käytetty yleisesti kirjan merkityksessä, ja vasta myöhemmin se on täsmentynyt tietyn pyhän kirjakokoelman erisnimeksi.

Tästä puolestaan käytettiin nimitystä Biblia ennen kuin se vaihdettiin Raamatuksi 1800-luvulla. Biblia on kreikkaa ja merkitsee kirjoja monikossa. Sanan taustalla on muinaisen foinikialaisen kaupungin nimi Byblos. Sen satamasta laivattiin maailmalle kirjoitusalustana käytettyä papyrusta.

Kirjain on uudissana, jonka on keksinyt E. A. Ingman vuonna 1834. Sitä ennen kirjaimia nimitettiin ruotsin bokstav-sanasta väännetyillä vastineilla, kuten pokstaavi tai puustavi.

Ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden toimittaja Antti Lizelius tarjosi käyttöön sananmukaista suomennosta kirjansauva, mutta se ei saanut kannatusta.

Lehti on vanha indoeurooppalainen laina, joka alun perin on tarkoittanut kasvin lehteä.

Merkityksen laajenemiselle ovat tarjonneet mallia latinan folium ja ruotsin blad, joilla on jo aiemmin ollut molemmat merkitykset. Vanhassa kirjasuomessa käytettiin lainasanaa plati ennen kuin edellä mainittu Lizelius otti käyttöön lehti-sanan sen rinnalla.

Lukea on vanha perintösana, joka on merkinnyt alkuaan laskemista tai luettelemista. Ulkoluku on ollut muistista luettelemista, sisälukua opeteltiin piispa Gezeliuksen johdolla 1600-luvun loppupuolella. Niistä ajoista muistuttaa sananlasku: Lue poikani kirja, kyllä kirja palkan maksaa.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2017