Avaruusajan alkuvuosina Marsin-lennot olivat pahamaineisen vaikeita, mutta aina takaiskusta noustiin uuteen yritykseen. Kuvat: Nasa, Esa ja Isro. Grafiikka: Tiede

Tämä on yksi syy, miksi Mars kiehtoo meitä.

Oletko tullut ajatelleeksi nykyihmisen historiaa uuden etsimisen ja löytämisen historiana? Jos et, ajattelepa.

Lajimme Homo sapiens kehittyi nykyiseen muotoonsa Afrikassa vajaat 100 000 vuotta sitten. Noin 60 000 vuotta sitten se lähti liikkeelle ja työntyi Aasiaan ja Eurooppaan. Runsaat 10 000 vuotta sitten pieni joukko eteni Amerikkaan, ja vähitellen kaksoismanner täyttyi pohjoisesta etelään.

Sadan viime vuoden aikana lajimme on ottanut haltuunsa koko maapallon napa-alueita ja valtamerten syvyyksiä myöten. Kuusi vuosikymmentä sitten lähetimme matkaan ensimmäisen avaruusluotaimen, ja viisikymmentä vuotta sitten lensimme Kuuhun. Sen jälkeen laitteemme ovat tavoitelleet aina vain lisää uusia kohteita.

Tätä vasten ei enää ihmettele, että niin monet tahot tähyävät Marsiin – ovat tähynneet hyvän aikaa.

Seurattu kaksi vuosituhatta

Marsin liikkeistä tekivät merkintöjä kalentereihinsa jo muinaisen Babylonian taivaantarkkaajat 2 400 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Heitä seurasivat egyptiläiset, jotka kutsuivat Marsia Punaiseksi, ja roomalaiset, joiden perintönä me nimitämme naapuriamme Marsiksi.

Kun 1600-luvulla saatiin käyttöön ensimmäiset tähtikaukoputket, astronomit pääsivät laskemaan Marsin kiertorataa ja vuoden ja päivän pituutta. 1800-luvulla teleskoopeilla alkoi näkyä yksittäisiä pinnan rakenteita, aivan kuin meriä ja mantereita, ja Marsista tuli Maan pikkuveli, jossa saattoi olla elämääkin niin kuin täällä.

Avaruuslentojen aikakaudella Marsia on tutkittu ahkerammin kuin muita aurinkokunnan planeettoja yhteensä. Sinne on lähetetty luotaimia ja laitteita enemmän kuin minnekään muualle. Parhaillaankin Marsia kuvaa ja mittaa kuusi kiertolaista ja kuopii kaksi robottikulkijaa. Ne keräävät tietoa – ja avaavat uutta rajaa ihmisen ylittää.

Moni tahtoo siirtokunnan

Maailman avaruusjärjestöt ovat jo simuloineet miehitettyä Marsin-lentoa pitkillä suljetun tilan kokeilla, ja Yhdysvalloissa kuuluisa kuulentäjä Buzz Aldrin on patistellut myös maan senaattia tavoittelemaan Marsin-matkoja ja siirtokuntia.

Viime syksynä Yhdysvalloissa ilmaantui näyttämölle myös yksityinen yritys. Uusiokäyttöisiä raketteja kehittävän SpaceX:n perustaja Elon Musk kertoi käynnistävänsä oman Mars-ohjelman ja pyrkivänsä tekemään miehittämättömän lennon naapuriin jo ensi vuonna.

Muskin kunnianhimoisena tavoitteena on lähimmän kymmenen vuoden kuluessa kehittää alus, joka lennättää Marsiin ihmisiä. Omien sanojensa mukaan miljardööri innostui koko avaruustoiminnasta alun pitäen siksi, että haaveili Marsin asuttamisesta.

Mitä avaruusammattilaiset edellä, sitä avaruusfanit perässä. Kun eurooppalainen Mars One -hanke vuonna 2013 etsi halukkaita siirtolaispioneereja suuren yleisön keskuudesta, hakemuksen jätti 200 000 ihmistä eri puolilta maailmaa, vaikka luvassa oli vain menolippu.

Marsiin meno on ihmiskunnalle looginen askel, yksinkertaisesti siksi, että yhä kauemmaksi tunkeutuminen on lajimme perusvietti.

 

Lue lisää

Tammikuun Tiede-lehdessä laaja artikkeli, jossa tunnettu tähtitieteilijä, professori Heikki Oja tarjoaa kaikkiaan kymmenen hyvää selitystä siihen, miksi Mars kiehtoo meitä. Luontaista löytöretkeilijäämme vetävät sinne muutkin syyt kuin silkka vietti.

Jos aihe kiinnostaa, käy ostamassa painettu lehti tai iPad-digilehti.

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea artikkelin uudessa Digilehdet-palvelussa kirjautumalla tilaajatunnuksillasi alla olevasta linkistä.

Ellet ole vielä aktivoinut digilukuominaisuutta, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

offmind
Seuraa 
Viestejä12950
Liittynyt19.8.2008

Mars vetoaa sisäiseen löytöretkeilijäämme

Eiköhän taide kuitenkin vain jäljittele todellisuutta, eli kirjallisuudessa ja elokuvissa on seikkailtu Marsissa paljon juuri siitä syystä että se planeetta vetoaa niin voimakkaasti mielikuvitukseen ja uteliaisuuteen (eli tuohon sisäiseen löytöretkeilijään). Ja eihän se tarve mennä jonnekin (vain koska se on siellä) lopu vain Marsiin.
Lue kommentti

“He was a dreamer, a thinker, a speculative philosopher...or, as his wife would have it, an idiot.” Douglas Adams

Musta aukko on massaltaan yli miljardin auringon luokkaa.

Tähtitieteilijät ovat löytäneet jättimäisen mustan aukon, jonka painovoima-aallot ovat potkaisseet paikaltaan galaksin ytimestä. Tämä on Nasan Goddard-avaruuskeskuksen tutkijoiden mukaan vahvin selitys musta aukon oudolle sijainnille ja liikkeelle.

Irrallaan vaeltavien mustien aukkojen on aiemminkin epäilty joutuneen samalla tavalla sysätyksi galaksistaan. Oletusta ei ole kuitenkaan voitu varmistaa.

Nyt tähtitieteilijät pitävät hyvin todennäköisenä, että heidän Hubble-avaruuskaukoputkella paikantamansa musta aukko on kokenut tällaisen kohtalon.

Jotta miljardin auringon massaisen mustan aukon voi sysätä liikkeelle, tarvitaan valtavaa energiaa. Sitä tarvittaisiin sadan miljoonan supernovan eli tähden räjähdyksen vapauttama määrä.

Tällainen voima voi syntyä, kun kaksi erikokoista mustaa aukkoa törmää ja sulautuu yhdeksi.

Yhtyvät musta aukot kieppuvat ensin toistensa ympäri. Ne panevat avaruuden väreilemään painovoima-aalloista samaan tapaan kuin lammen pinta väreilee siihen heitetyn kiven jäljiltä.

Kun sulautuvat mustat aukot ovat erikokoisia, niiden liikkeelle lähettämät painovoima-aallot ovat voimakkaampia jossakin suunnassa. Tällaisten aukkojen sulauduttua yhdeksi vielä massiivisemmaksi mustaksi aukoksi se ampaisee raketin tavoin vastakkaiseen suuntaan kuin voimakkaimmat painovoima-aallot. Tapahtuma on hyvin harvinainen.

Tällaiseen tapahtumasarjaan viittaavat havainnot mustasta aukosta, jonka tutkijat ovat löytäneet avaruuskaukoputki Hubblella, Sloan Digital Sky Survey -teleskoopilla ja Chandra-röntgensatelliitilla.

Mustien aukkojen sulautumiseen viittaavat mustan aukon isäntägalaksissa havaitut kaarevat kohteet eli vuorovesihännät. Ne syntyvät kahden galaksin vuorovaikuttaessa.

Tutkijat uskovat, että kaksi galaksia on törmännyt toisiinsa ja niiden keskellä olleet mustat aukot ovat yhtyneet.

Mustia aukkoja ei voi havaita suoraan, vaan ne näkyvät niin sanottuina kvasaareina. Kvasaarit ovat avaruuden kirkkaimpia säteilyn lähteitä. Ne syntyvät, kun musta aukko kiihdyttää kaasut ympärillään valtaviin nopeuksiin.

Tutkijoiden havaitsema kvasaari 3C186 ja sen isäntägalaksi sijaitsevat kahdeksan miljardin valovuoden päässä. Yleensä kvasaarin ja sen synnyttävän mustan aukon paikka on keskellä galaksia, mutta 3C186 yllätti astronomit poikkeuksellisella sijainnillaan.

”Mustat aukot sijaitsevat galaksien keskustassa, niinpä on epätavallista nähdä kvasaari muualla kuin keskustassa”, sanoo tutkimusryhmän johtaja Marco Chiaberge Nasan tiedotteessa.

Musta aukko oli kulkeutunut galaksin keskustasta peräti 35000 valovuoden päähän. Vertailun vuoksi sanottakoon, että kotigalaksimme Linnunrata on läpimitaltaan sata tuhatta valovuotta.

Sijainnin lisäksi tutkijat saivat kvasaarin valoa analysoimalla tehtyä arvion musta aukon vauhdista. Laskelma paljasti, että musta aukko kiiti avaruuden halki sellaisella nopeudella, että se taittaisi Maan ja Kuun välisen matkan kolmessa minuutissa.

Ulos galaksistaan musta aukko sinkoutuu 20 miljoonassa vuodessa.

Tutkimuksen julkaisi Astronomy & Astrophysics -lehti.

Potilaan hoitomieltymys sen sijaan ennustaa huonosti hoidon onnistumista.

Aivokuvista pystyy ennustamaan, miten hyvin lääkehoito tai terapia tehoaa masennukseen ja onko hoitomuodosta jopa haittaa.

Yhdysvaltalaisen Emory-yliopiston tutkijat osoittivat tämän kokeellaan, johon osallistui 122 masennusta potevaa ihmistä.

Osallistujat kävivät hoitojaksoa ennen aivojen magneettikuvauksissa. Hoitona puolet joukosta käytti masennuslääkkeitä kolme kuukautta, ja toinen puoli sai samana aikana kognitiivista käyttäytymisterapiaa.

Kaikkiaan 58 potilasta eli lähes puolet sai hoidostaan hyötyä ja heidän oireensa lievittyivät. Sen sijaan taas 28:lla oireet pahenivat hoidon päätteeksi. Muilla tilanne ei muuttunut suuntaan tai toiseen.

Onnistumista tai epäonnistumista ennusti se, miten aktiiviset yhteydet aivojen tunteita käsittelevällä scc-alueella oli kolmeen muuhun aivojen osaan.

Jos yhteydet olivat olivat tutkijoiden termein positiiviset, potilaat saivat todennäköisemmin hyötyä terapiasta. Lääkehoito sitä vastoin epäonnistui herkemmin.

Jos taas viestiyhteydet olivat negatiiviset tai puuttuivat, lääke lievitti mutta terapia saattoi johtaa huonompaan tilaan.

”Kaikki masennukset eivät ole samanlaisia. Samoin kuin erityyppisiä syöpiä hoidetaan eri tavoin, niin myös erityyppiset masennukset edellyttävät omanlaisia hoitoja”, sanoo toista tutkimusta johtanut lääketieteen tutkija Helen Mayberg Emory-yliopistosta tutkimustiedotteessa.

Aivokuvia voisi tutkijoiden mielestä käyttää hoitomuodon valinnassa. Ne ennustavat selvästi paremmin hoidon onnistumista kuin vaikkapa potilaan omat mieltymykset.

Vaikka potilas saisi juuri toiveensa mukaista hoitoa, tämä on vain heikosti yhteydessä hoidon onnistumiseen. Sen osoitti ryhmän toinen tutkimus, johon osallistui yli 300 masennuspotilasta.

Mieltymyksensä mukaiseen hoitomuotoon ihmiset kyllä sitoutuivat vahvemmin, mutta oireita se ei silti vähentänyt.

Molemmat tutkimukset julkaisi American Journal of Psychiatry.

Syöpien syy ovat dna:han kertyvät mutaatiot.

Huonolla onnella on suurin osuus syöpien synnyssä, kertoo laaja, useita väestöjä kattanut tutkimus, joka on julkaistu arvostetussa Science-lehdessä.

Lähes kaksi kolmasosaa kaikista syöpiin johtavista mutaatiosta on tulosta täysin satunnaista virheistä terveiden solujen jakautumisessa.

Syöpien syyksi tiedetään dna:han kertyvät mutaatiot, joiden vuoksi solut villiintyvät lisääntymään hallitsemattomasti.

Näille mutaatiolle on kolme lähdettä: ympäristön altistus, kuten tupakansavu, vanhemmilta saatu geeniperimä sekä sattumanvaraisesti solun jakaantumisessa syntyvät dna:n kopioitumisen virheet.

Kopioitumisvirheitä sattuu jatkuvasti, kun solut jakaantuvat eli synnyttävät uusia soluja. Joka jakautumiskerralla syntyy dna:han keskimäärin kolme virhettä.

Enimmäkseen nämä mutaatiot ovat harmittomia, mutta jotkin voivat johtaa solujen hallitsemattomaan jakautumiseen ja syöpään.

Satunnaisten virheiden osuus kaikista syöpämutaatioista on peräti 66 prosenttia, laskevat Johns Hopkins -yliopiston tutkija Christian Tomassetti ja hänen työtoverinsa. Ympäristöstä ja elintavoista johtuvien mutaatioiden osuus on 29 prosenttia ja perintönä saatujen loput viisi prosenttia.

Tutkimus perustuu laajoihin näyteaineistoihin 69 maasta eri puolilta maailmaa. Tutkitut väestöt edustavat yli puolta maapallon asukkaista.

Satunnaisten mutaatioiden roolia selvittääkseen tutkijat vertasivat syöpien esiintyvyyttä ja kudostyyppien kantasolujen normaalia jakautumisnopeutta. He löysivätkin vahvan yhteyden solujen jakautumistahdin ja näissä kudoksissa esiintyvien syöpien välillä.

Mitä kovempi solujen jakautumisvauhti kudoksessa on, sitä enemmän siinä syntyy syöpää.

Tästä tutkijat päättelevät, että juuri jakautumisessa syntyvät satunnaiset dna:n kopioitumisen virheet johtavat syöpiin. Koska virheitä joka tapauksessa sattuu, niitä tulee sitä enemmän, mitä enemmän solut jakaantuvat.

Jo kaksi vuotta sitten tutkijat osoittivat Yhdysvalloissa saman yhteyden useiden syöpien osalta. Nyt tarkasteltiin maailmanlaajuisin aineistoin 17 syöpää.

Syöpää esiintyy mitä erilaisimmissa ympäristöissä. Se on sisäsyntyinen eikä ympäristön määräämä.

”Näitä syöpiä syntyy, oli ympäristö miten hyvä tahansa”, sanoo tutkimusryhmän jäsen Bert Vogelstein Johns Hopkins -yliopistosta tutkimustiedotteessa.

Tutkijat analysoivat myös matemaattisesti dna:n mutaatioita 32 syöpätyypissä sekä näiden syöpien esiintyvyyttä. Analyysin perusteella he pystyivät päättelemään ympäristöaltisteiden, perimän ja satunnaisten mutaatioiden osuutta syövissä.

Osuudet vaihtelevat syöpätyypeittäin. Esimerkiksi haimasyövässä 77 prosenttia mutaatiosta on satunnaisia kopiointivirheitä, 18 prosenttia johtuu ympäristöstä, ja viisi prosenttia on sukuperintöä.

Eturauhassyövässä satunnaisten mutaatioiden osuus on jopa 95 prosenttia. Sitä vastoin keuhkosyöpään johtavista mutaatioista valtaosa eli 65 prosenttia johtuu altisteista, kuten tupakoinnista. Loput 35 prosenttia ovat seurausta satunnaisista dna-virheistä. Perinnöllisillä mutaatioilla ei tiedetä olevan osuutta keuhkosyöpään.

Satunnaisten mutaatioiden suuri osuus ei sulje pois sitä, että ympäristötekijöillä ja elämäntavoilla on merkitystä syöpien ehkäisemissä.

On arvioitu, että 40 prosenttia syövistä voitaisiin estää terveillä elämäntavoilla ja välttämällä altistavia ympäristötekijöitä, kuten tupakansavua. Tutkijoiden mukaan aiempi arvio on sopusoinnussa heidän tuloksensa kanssa.

Yleensä syöpään tarvitaan kaksi tai useampia mutaatioita. Ratkaiseva lopullisesti syövän käynnistävä mutaatio voi olla se, joka johtuu ympäristöstä, vaikka muut olisivat sattuman tulosta.

Tutkijat kuitenkin korostavat, että syöpään voi sairastua, vaikka eläisi kuinka terveesti.

Koskaan satelliittimittausten aikana merijäät eivät ole tähän aikaan olleet näin vähissä.

Arktinen merijää on tähän vuodenaikaan laajimmillaan talven jäätymisjakson jäljiltä. Maaliskuinen jäämaksimi on kuitenkin jäänyt tänä keväänä pienemmäksi kuin koskaan satelliittimittausten aikana, kertoo Yhdysvaltain avaruushallinto Nasa.

Etelämantereella on puolestaan eletty kesän sulamiskautta, jonka tuloksena jää on pienimmillään, niin kuin on laita tyypillisesti maaliskuussa. Jäätä ei silti ole koskaan seuranta-aikana ollut siellä näin vähän. Merijään satelliittimittaukset alkoivat vuonna 1979.

Yhteenlaskettu merijääpeite oli pienimmillään jo helmikuun puolivälissä. Nasan ja kansallisen lumen- ja jääntutkimuskeskuksen NSID:n mukaan molempien napa-alueiden merijään yhteenlaskettu pinta-ala oli helmikuun 13. päivänä mittaushistorian suppein.

Jäätä oli tuolloin kaksi miljoonaa neliökilometriä vähemmän kuin pitkän aikavälin keskiarvossa. Kutistuma vastaa Meksikon kokoista aluetta.

Kaikkiaan kutistuminen etenee tasaisesti. Etelämantereen ympärille jäätä on tullut viime vuosina lisää, mutta se ei ole korvannut nopeampaa hupenemista pohjoisella napa-alueella.

Pohjoisen merijään maksimi on supistunut keskimäärin 2,8 prosenttia vuosikymmenessä vuodesta 1979 laskien. Hävikki on ollut nopeampaa kesäisin.

Jääminimi mitataan syksyisin, ja se on pienentynyt keskimäärin 13,5 prosenttia vuosikymmenessä.

Pohjoinen merijää on myös ohentunut. Tämä tekee sen alttiimmaksi merenkäynnin, tuulten ja lämpimien ilmojen hivutukselle.

Tutkijat eivät ole vielä yksimielisiä syistä, joiden takia jää on Etelämantereen ympärillä lisääntynyt ilmaston lämpenemisestä huolimatta. Selitystä on haettu muun muassa merivirtauksista ja tuulista.

Tämänvuotinen jääkato Antarktiksella ei välttämättä merkitse sitä, että sielläkin lämpenemisen vaikutukset alkaisivat tulee esiin. Kyse saattaa olla vuotuisesta vaihtelusta.