Meritursaat kuuluvat mesopelagisen merivyöhykkeen eläimiin. Nyt vyöhykkeen eläinten ääntelystä on saatu vihiä. Tämä tursas kuvattiin Helsinki Sea Life -merimaailmassa. Kuva: tuomas selänne
Ylägrafiikassa näkyy, kuinka merieläimet siirtyvät pintavesiin öisin etsimään ravintoa. Alakuva esittää siitä saatua äänihavaintoa. Ääni tulee monista eri eläimistä ja se on siksi huminaa. Ääntä syntyy noin kaksi tuntia päivässä ja se on 3–6 desibeliä äänekkäämpää kuin taustahumu. Äänen taajuus on 300–900 hertsiä. Grafiikka: Simone Baumann-Pickering

Pienemmät merieliöt päästelevät myös ääniä, kuten isot valaat ja delfiinit.

Valtava määrä kaloja, katkarapuja ja mustekaloja elää merissä noin 200–1000 metrissä merenpinnan alla.

Meritutkijat ovat selvittäneet näiden eläinten liikkeitä ääniluotauksen avulla. Ääni syntyy, kun iso määrä kaloja, katkarapuja ja kalmareita liikkuu pimeyden tullessa lähelle merenpintaa ja sitten taas alas.

Nämä eliöt painavat yhdessä noin kymmenen miljardia tonnia. Ravintoketjussa ne ovat linkki mikroskooppisen planktonin ja meren petoeläinten, kuten tonnikalan, ja isojen merinisäkkäiden välissä.

Äänihavainnot voivat ehkä auttaa ymmärtämään paremmin ekosysteemiä, jota ei tunneta vielä kovin hyvin, sanoo biologi Simone Baumann-Pickering Kalifornian yliopistosta San Diegosta.

Valtamerten aluetta, jossa nämä eläimet elävät, kutsutaan ns. mesopelagiseksi merivyöhykkeeksi. Se on valtamerten tai isojen vesistöjen pinta- ja väliveden vyöhyke, jossa ei enää ole rantojen kasvillisuutta.

Se on tumma maailma. 200–2000 metrin syvyyksiin suodattuu enää hyvin vähän valoa. Alueella on myös ravintoa vähemmän kuin pintavesissä.

Siksi alueen merieliöstö vaeltaa pimeässä ylös pintavesiin, jossa on enemmän ravinteita. Pimeys suojaa saalistajilta. Kun aamu sarastaa, eläimet vajoavat takaisin pimeään, mesopelagisen vyöhykkeen tarjoamaan suojaan.

Mertentutkija Baumann-Pickering ryhmineen havaitsi, että näihin päivittäisiin matkoihin ylös- ja alas liittyy selvästi ääni. Hän sai tallennettua herkillä akustisilla laitteilla matalataajuista huminaa.

Tutkijat eivät ole vielä varmaa, mitkä eläimet tuottavat ääniä. Baumann-Pickering epäilee yhdeksi äänten tuottajaksi luukaloja.

Ääni on kolmesta kuuteen desibeliä kovempaa kuin meren taustamelu. Ihmisen korvan on vaikea sitä erottaa. Silti se voisi tarjota uuden tavan tutkia tämän alueen eliöitä.

Ääni kestää noin kaksi tuntia päivästä riippuen, sanoo Baumann-Pickering. Hän esitteli löytöään alkuviikosta merentutkijoiden kokouksessa Yhdysvalloissa. Siitä kertoi myös verkkopalvelu Science Daily.

Delfiinien, valaiden ja muiden isojen merinisäkkäiden ääntely tunnetaan jo melko hyvin, mutta ei pienempien merenelävien.

Mesopelagisen merialueen eliöstö voi myös välittää tietoa äänen avulla. Äänen avulla ehkä viestitään saalistajista.

Akustiikan avulla voisi ehkä selvittää, kuinka ilmastonmuutos tai ylikalastus vaikuttavat tämän alueen eläimiin.

Maapallon laajuinen virtuaalikaukoputki tähdätään Linnunradan ytimeen.

Mustia aukkoja ei ole koskaan nähty, mutta kansainvälinen tähtitieteilijöiden ryhmä aikoo ensi kuussa korjata tilanteen.

Ryhmä yrittää 5.–14. huhtikuuta ottaa historian ensimmäisen kuvan mustan aukon tapahtumahorisontista. Tämä on se raja, jonka sisäpuolelta mikään – ei edes valo – pääse karkaamaan.

Astronimit yhdistävät monta eri puolilla maailmaa sijaitsevaa kaukoputkea maapallon kokoiseksi virtuaalikaukoputkeksi. Se suunnataan kohti Sagittarius A:ta, Linnunradan keskustassa lymyävää mustaa aukkoa, kertoo Bathin yliopiston Carole Mundell The Conversation -julkaisussa.

Näihin asti mustia aukkoja on havainnoitu vain epäsuorasti. Mustan aukon olemassaolon kavaltavat muun muassa lähellä olevat tähdet, joiden liikkeisiin sen painovoima vaikuttaa. Lisäksi musta aukko nielee ainetta ympäristöstään, ja samalla ulos sinkoutuu lähes valon nopeudella purkautuvia kaasusuihkuja, jotka voidaan havaita.

Uusin menetelmä painovoima-aaltojen tarkkailu. Viime vuoden alussa Ligo-laitteet havaitsivat ensimmäisen kerran kahden mustan aukon yhteen sulautumisen matkaan saattamia painovoima-aaltoja.

Nyt musta aukko halutaan nähdä. Tapahtumahorisonttiteleskooppi EHT:ssä on mukana yhdeksän eri observatorion laitteet eri puolilta maailmaa aina Etelämantereelta Espanjaan ja Chilestä Havaijille.

Kuvauksen kohde Sagittarius A vastaa massaltaan noin neljää miljoonaa aurinkoa. Mustan aukon ympärillä on niin sanottu kertymäkiekko pölyä ja kaasua. EHT:llä yritetään nähdä siitä lähtevän valo.

Näky ei olisi kiekkomainen vaan muistuttaisi sirppiä, koska mustan aukon painovoima vääristää valon kulkua, ennustaa Mundell.

Tätä kirkkaana hohtavaa taustaa vasten tutkijat toivovat näkevänsä myös tapahtumahorisontin varjon.

Mustan aukon ja Maan välissä on näkymää sumentamassa kaasua ja pölyä. EHT-teleskoopilla saavutetaan kuitenkin sellainen tarkkuus, että 26000 valovuoden päässä oleva musta aukko pitäisi saada näkyviin. Tarkkuus vastaa sitä, että voisimme Maasta nähdä Kuussa viinirypäleen.

Jos tukijat pääsevät katsomaan mustaa aukkoa niin läheltä kuin he toivovat, he voivat saada vastauksia moniin mustia aukkoja koskeviin kysymyksiin, kuten siihen, miten mustat aukot oikeastaan nielevät ainetta ympäristöstään.

Musta aukko on massaltaan yli miljardin auringon luokkaa.

Tähtitieteilijät ovat löytäneet jättimäisen mustan aukon, jonka painovoima-aallot ovat potkaisseet paikaltaan galaksin ytimestä. Tämä on Nasan Goddard-avaruuskeskuksen tutkijoiden mukaan vahvin selitys musta aukon oudolle sijainnille ja liikkeelle.

Irrallaan vaeltavien mustien aukkojen on aiemminkin epäilty joutuneen samalla tavalla sysätyksi galaksistaan. Oletusta ei ole kuitenkaan voitu varmistaa.

Nyt tähtitieteilijät pitävät hyvin todennäköisenä, että heidän Hubble-avaruuskaukoputkella paikantamansa musta aukko on kokenut tällaisen kohtalon.

Jotta miljardin auringon massaisen mustan aukon voi sysätä liikkeelle, tarvitaan valtavaa energiaa. Sitä tarvittaisiin sadan miljoonan supernovan eli tähden räjähdyksen vapauttama määrä.

Tällainen voima voi syntyä, kun kaksi erikokoista mustaa aukkoa törmää ja sulautuu yhdeksi.

Yhtyvät musta aukot kieppuvat ensin toistensa ympäri. Ne panevat avaruuden väreilemään painovoima-aalloista samaan tapaan kuin lammen pinta väreilee siihen heitetyn kiven jäljiltä.

Kun sulautuvat mustat aukot ovat erikokoisia, niiden liikkeelle lähettämät painovoima-aallot ovat voimakkaampia jossakin suunnassa. Tällaisten aukkojen sulauduttua yhdeksi vielä massiivisemmaksi mustaksi aukoksi se ampaisee raketin tavoin vastakkaiseen suuntaan kuin voimakkaimmat painovoima-aallot. Tapahtuma on hyvin harvinainen.

Tällaiseen tapahtumasarjaan viittaavat havainnot mustasta aukosta, jonka tutkijat ovat löytäneet avaruuskaukoputki Hubblella, Sloan Digital Sky Survey -teleskoopilla ja Chandra-röntgensatelliitilla.

Mustien aukkojen sulautumiseen viittaavat mustan aukon isäntägalaksissa havaitut kaarevat kohteet eli vuorovesihännät. Ne syntyvät kahden galaksin vuorovaikuttaessa.

Tutkijat uskovat, että kaksi galaksia on törmännyt toisiinsa ja niiden keskellä olleet mustat aukot ovat yhtyneet.

Mustia aukkoja ei voi havaita suoraan, vaan ne näkyvät niin sanottuina kvasaareina. Kvasaarit ovat avaruuden kirkkaimpia säteilyn lähteitä. Ne syntyvät, kun musta aukko kiihdyttää kaasut ympärillään valtaviin nopeuksiin.

Tutkijoiden havaitsema kvasaari 3C186 ja sen isäntägalaksi sijaitsevat kahdeksan miljardin valovuoden päässä. Yleensä kvasaarin ja sen synnyttävän mustan aukon paikka on keskellä galaksia, mutta 3C186 yllätti astronomit poikkeuksellisella sijainnillaan.

”Mustat aukot sijaitsevat galaksien keskustassa, niinpä on epätavallista nähdä kvasaari muualla kuin keskustassa”, sanoo tutkimusryhmän johtaja Marco Chiaberge Nasan tiedotteessa.

Musta aukko oli kulkeutunut galaksin keskustasta peräti 35000 valovuoden päähän. Vertailun vuoksi sanottakoon, että kotigalaksimme Linnunrata on läpimitaltaan sata tuhatta valovuotta.

Sijainnin lisäksi tutkijat saivat kvasaarin valoa analysoimalla tehtyä arvion musta aukon vauhdista. Laskelma paljasti, että musta aukko kiiti avaruuden halki sellaisella nopeudella, että se taittaisi Maan ja Kuun välisen matkan kolmessa minuutissa.

Ulos galaksistaan musta aukko sinkoutuu 20 miljoonassa vuodessa.

Tutkimuksen julkaisi Astronomy & Astrophysics -lehti.

Potilaan hoitomieltymys sen sijaan ennustaa huonosti hoidon onnistumista.

Aivokuvista pystyy ennustamaan, miten hyvin lääkehoito tai terapia tehoaa masennukseen ja onko hoitomuodosta jopa haittaa.

Yhdysvaltalaisen Emory-yliopiston tutkijat osoittivat tämän kokeellaan, johon osallistui 122 masennusta potevaa ihmistä.

Osallistujat kävivät hoitojaksoa ennen aivojen magneettikuvauksissa. Hoitona puolet joukosta käytti masennuslääkkeitä kolme kuukautta, ja toinen puoli sai samana aikana kognitiivista käyttäytymisterapiaa.

Kaikkiaan 58 potilasta eli lähes puolet sai hoidostaan hyötyä ja heidän oireensa lievittyivät. Sen sijaan taas 28:lla oireet pahenivat hoidon päätteeksi. Muilla tilanne ei muuttunut suuntaan tai toiseen.

Onnistumista tai epäonnistumista ennusti se, miten aktiiviset yhteydet aivojen tunteita käsittelevällä scc-alueella oli kolmeen muuhun aivojen osaan.

Jos yhteydet olivat olivat tutkijoiden termein positiiviset, potilaat saivat todennäköisemmin hyötyä terapiasta. Lääkehoito sitä vastoin epäonnistui herkemmin.

Jos taas viestiyhteydet olivat negatiiviset tai puuttuivat, lääke lievitti mutta terapia saattoi johtaa huonompaan tilaan.

”Kaikki masennukset eivät ole samanlaisia. Samoin kuin erityyppisiä syöpiä hoidetaan eri tavoin, niin myös erityyppiset masennukset edellyttävät omanlaisia hoitoja”, sanoo toista tutkimusta johtanut lääketieteen tutkija Helen Mayberg Emory-yliopistosta tutkimustiedotteessa.

Aivokuvia voisi tutkijoiden mielestä käyttää hoitomuodon valinnassa. Ne ennustavat selvästi paremmin hoidon onnistumista kuin vaikkapa potilaan omat mieltymykset.

Vaikka potilas saisi juuri toiveensa mukaista hoitoa, tämä on vain heikosti yhteydessä hoidon onnistumiseen. Sen osoitti ryhmän toinen tutkimus, johon osallistui yli 300 masennuspotilasta.

Mieltymyksensä mukaiseen hoitomuotoon ihmiset kyllä sitoutuivat vahvemmin, mutta oireita se ei silti vähentänyt.

Molemmat tutkimukset julkaisi American Journal of Psychiatry.

Syöpien syy ovat dna:han kertyvät mutaatiot.

Huonolla onnella on suurin osuus syöpien synnyssä, kertoo laaja, useita väestöjä kattanut tutkimus, joka on julkaistu arvostetussa Science-lehdessä.

Lähes kaksi kolmasosaa kaikista syöpiin johtavista mutaatiosta on tulosta täysin satunnaista virheistä terveiden solujen jakautumisessa.

Syöpien syyksi tiedetään dna:han kertyvät mutaatiot, joiden vuoksi solut villiintyvät lisääntymään hallitsemattomasti.

Näille mutaatiolle on kolme lähdettä: ympäristön altistus, kuten tupakansavu, vanhemmilta saatu geeniperimä sekä sattumanvaraisesti solun jakaantumisessa syntyvät dna:n kopioitumisen virheet.

Kopioitumisvirheitä sattuu jatkuvasti, kun solut jakaantuvat eli synnyttävät uusia soluja. Joka jakautumiskerralla syntyy dna:han keskimäärin kolme virhettä.

Enimmäkseen nämä mutaatiot ovat harmittomia, mutta jotkin voivat johtaa solujen hallitsemattomaan jakautumiseen ja syöpään.

Satunnaisten virheiden osuus kaikista syöpämutaatioista on peräti 66 prosenttia, laskevat Johns Hopkins -yliopiston tutkija Christian Tomassetti ja hänen työtoverinsa. Ympäristöstä ja elintavoista johtuvien mutaatioiden osuus on 29 prosenttia ja perintönä saatujen loput viisi prosenttia.

Tutkimus perustuu laajoihin näyteaineistoihin 69 maasta eri puolilta maailmaa. Tutkitut väestöt edustavat yli puolta maapallon asukkaista.

Satunnaisten mutaatioiden roolia selvittääkseen tutkijat vertasivat syöpien esiintyvyyttä ja kudostyyppien kantasolujen normaalia jakautumisnopeutta. He löysivätkin vahvan yhteyden solujen jakautumistahdin ja näissä kudoksissa esiintyvien syöpien välillä.

Mitä kovempi solujen jakautumisvauhti kudoksessa on, sitä enemmän siinä syntyy syöpää.

Tästä tutkijat päättelevät, että juuri jakautumisessa syntyvät satunnaiset dna:n kopioitumisen virheet johtavat syöpiin. Koska virheitä joka tapauksessa sattuu, niitä tulee sitä enemmän, mitä enemmän solut jakaantuvat.

Jo kaksi vuotta sitten tutkijat osoittivat Yhdysvalloissa saman yhteyden useiden syöpien osalta. Nyt tarkasteltiin maailmanlaajuisin aineistoin 17 syöpää.

Syöpää esiintyy mitä erilaisimmissa ympäristöissä. Se on sisäsyntyinen eikä ympäristön määräämä.

”Näitä syöpiä syntyy, oli ympäristö miten hyvä tahansa”, sanoo tutkimusryhmän jäsen Bert Vogelstein Johns Hopkins -yliopistosta tutkimustiedotteessa.

Tutkijat analysoivat myös matemaattisesti dna:n mutaatioita 32 syöpätyypissä sekä näiden syöpien esiintyvyyttä. Analyysin perusteella he pystyivät päättelemään ympäristöaltisteiden, perimän ja satunnaisten mutaatioiden osuutta syövissä.

Osuudet vaihtelevat syöpätyypeittäin. Esimerkiksi haimasyövässä 77 prosenttia mutaatiosta on satunnaisia kopiointivirheitä, 18 prosenttia johtuu ympäristöstä, ja viisi prosenttia on sukuperintöä.

Eturauhassyövässä satunnaisten mutaatioiden osuus on jopa 95 prosenttia. Sitä vastoin keuhkosyöpään johtavista mutaatioista valtaosa eli 65 prosenttia johtuu altisteista, kuten tupakoinnista. Loput 35 prosenttia ovat seurausta satunnaisista dna-virheistä. Perinnöllisillä mutaatioilla ei tiedetä olevan osuutta keuhkosyöpään.

Satunnaisten mutaatioiden suuri osuus ei sulje pois sitä, että ympäristötekijöillä ja elämäntavoilla on merkitystä syöpien ehkäisemissä.

On arvioitu, että 40 prosenttia syövistä voitaisiin estää terveillä elämäntavoilla ja välttämällä altistavia ympäristötekijöitä, kuten tupakansavua. Tutkijoiden mukaan aiempi arvio on sopusoinnussa heidän tuloksensa kanssa.

Yleensä syöpään tarvitaan kaksi tai useampia mutaatioita. Ratkaiseva lopullisesti syövän käynnistävä mutaatio voi olla se, joka johtuu ympäristöstä, vaikka muut olisivat sattuman tulosta.

Tutkijat kuitenkin korostavat, että syöpään voi sairastua, vaikka eläisi kuinka terveesti.