Kadonnut luotain löydettiin tutkajärjestelmällä, johon kuuluu tämä Goldstonen observatorion lautasantenni. Sen halkaisija on 70 metriä. Kuva: NASA/JPL-Caltech

Intialainen luotain katosi kahdeksan vuotta sitten.

Yhdysvaltain avaruushallinnon Nasan tutkijat ovat löytäneet liki kahdeksan vuotta sitten kadonneen avaruusaluksen Kuuta kiertämästä.

Alus on intialainen Chandrayaan-1, joka lähetettiin kohti Kuun kiertorataa vuonna 2008. Viimeisen kerran siihen saatiin yhteys elokuussa 2009.

Pienen aluksen löytäminen ei ole helppoa. Sellaista on vaikea huomata optisilla kaukoputkilla Kuun kirkasta taustaa vasten.

Nasan Jet Propulsion -laboratorion tutkijoiden kehittämällä tutkatekniikalla tutkijat havaitsivat kadonneen intialaisen aluksen ja sen lisäksi myös toiminnassa olevan kuuluotaimen LRO:n.

LRO:n havaitseminen tutkalla oli helpompaa, koska siihen oli yhteys ja sen kiertoradasta Maan kiertolaisen ympärillä oli tarkkaa tietoa.

Intialainen luotain sen sijaan oli ollut teillä tietymättömillä kohta kahdeksan vuoden ajan. Lisäksi se on kovin pieni, vain puolitoista metriä kanttiinsa. Matkaa piskuiseen kohteeseen on 380000 kilometriä.

Tutkijat olivat epävarmoja, voisiko pientä kohdetta löytää tältä etäisyydeltä heidän tutkillaan, vaikka ne ovatkin kaikkien tehokkaimpia ja niillä on havaittu pienikokoisia asteroideja miljoonien kilometrien päässä.

Lisähaastetta toi se, että Kuussa on runsaasti kohtia, joissa painovoima on tavallista suurempi. Ne voivat vähitellen muuttaa luotaimen kiertorataa ja jopa pakottaa sen putoamaan Kuun kamaralle.

Nasan Jet Propulsion -laboratorion laskelmien mukaan Chandrayaan-1:n piti kuitenkin edelleen kiertää Kuuta noin kahdensadan kilometrin korkeudessa. Kiertorata oli alkuaan asetettu kulkemaan napojen kautta.

Viime vuoden heinäkuun toisena päivänä tutkimusryhmä pani toimeksi. Heidän tutkajärjestelmäänsä kuului halkaisijaltaan 70-metrinen antenni Goldstonen observatoriossa Mojaven autiomaassa. Sillä lähetettiin mikroaaltosäteiden keila kohti Kuuta.

Kuusta kimpoavan heijastuksen otti vastaan Green Bankin kaukoputki Länsi-Virginiassa. Sen halkaisija on sata metriä.

Koska tiedossa oli, että luotaimen piti kiertää napojen kautta, antennin säde suunnattiin Kuun pohjoisnavan yläpuolelle noin 160 kilometrin korkeuteen. Sitten tutkija odottivat, tulisiko luotain näkyviin. Tulihan se.

Laskelmien mukaan Chandrayaan-1 kiertäisi Kuun kerran kahdessa tunnissa ja kahdeksassa minuutissa. Jokin pieneen luotaimeen viittaava kohde todellakin kulki antennin lähettämän säteen poikki kaksi kertaa noin neljä tuntia kestäneen havainnoinnin aikana. Ajoitusten perusteella se oli juuri Chandrayaan-1.

Tutkimusryhmä päivitti havaintojensa pohjalta arvion Chandrayaan-1:n kiertoradasta. Sittemmin tutkahavaintoja pikkuluotaimesta tehtiin vielä seitsemän kertaa, ja ne pitivät täysin yhtä päivitettyjen ratalaskelmien kanssa.

Pienten luotainten löytyminen osoitti, että maanpäälliset tutkat voisivat olla apuna tulevaisuuden miehittämättömillä tai miehitetyillä kuulennoilla.

Löydöstä kerrotaan Nasan Jet Propulsion Laboratoryn sivustolla.

Lievitystä ahdistukseen ei saa, jos uskoo vain tavan vuoksi.

Monet uskonnot lupaavat elämälle jatkoa sen loputtuakin. Siksi uskonnon on ajateltu myös suojaavan kuolemanpelolta.

Mikä tahansa usko ei kuitenkaan pelkoa huojenna, vihjaa brittitutkijoiden yhteenveto sadasta aihetta käsittelevästä tutkimuksesta.

Ei riitä, että uskoo tavan vuoksi tai sosiaalisista syistä. Kuolemanpelko lievittyy vain syvästi uskonnollisilla henkilöillä.

Silloinkin kytkös on heikko. Vain joka kolmannessa tutkimuksessa oli tehty tämä havainto.

Melkein joka viidennessä tulos oli päinvastainen: uskonnolliset ihmiset olivatkin pelokkaampia kuin muut. Yli puolessa tutkimuksista ei löydetty vaikutusta suuntaan tai toiseen.

Tutkimuksista muodostuu siis osin ristiriitainen kuva. Se saattaa tutkijoiden mukaan kertoa kulttuurieroista. Suurin osa katsauksen tutkimuksista oli tehty Yhdysvalloissa, loput Lähi-idässä ja Itä-Aasiassa.

Ryhmä löysi tutkimuksista näyttöä myös sen puolesta, että kuolemanpelko noudattaa käännetyn U:n muotoista käyrää suhteessa uskonnollisuuteen. Uskonnottomia kuolema ahdisti yhtä vähän kuin hartaimpia uskovaisia.

Eniten elämän loppua pelkää siis epävarma välijoukko.

”Voi olla, että ateismi antaa myös lohtua kuoleman edessä tai ihmiset, jotka eivät tunne kuolemanpelkoa, eivät koe tarvetta hakeutua uskonnon pariin”, sanoo katsauksen johtaja Jonathan Jong Coventryn ja Oxfordin yliopistosta yliopiston verkkosivulla.

Tutkimuksen julkaisi Religion, Brain & Behavior.

Neutroni
Seuraa 
Viestejä24638
Liittynyt16.3.2005

Kuolema ei pelota ateistia ja harrasta uskovaista niin kuin muita

Himuli kirjoitti: Ei varmasti ateistit yleensä kuvittelekaan että koko maailma omaan kuolemaan loppuisi, mutta ihmettelen sitä mikseivät he välitä millainen maailma jälkeen jää. Tietenkin välittävät. Ei ateismi tee ihmisestä pahantahtoista tai välinpitämätöntä muita kohtaan. Pikemminkin päin vastoin, koska ateisti ei voi turvautua siihen, että jumala järjestää kuitenkin asiat tahtonsa mukaan ja ihminen ei voi omilla teoillaan vaikuttaa mihinkään mihin jumala ei halua hänen vaikuttavan.
Lue kommentti
Eusa
Seuraa 
Viestejä11289
Liittynyt16.2.2011

Kuolema ei pelota ateistia ja harrasta uskovaista niin kuin muita

o_turunen kirjoitti: Minulla on siisti pieni viinapiru jumalana. Joskus nuorempana joskus pelkäsin kuolemaa ja sitten pelkäsin ettei sitä tulekaan. Onneksi tuli sitten kuitenkin, vai? Minustakin kuolema oli ihan ok kokemus.
Lue kommentti

Hienorakennevakio suoraan vapausasteista: 1 / (1^0+2^1+3^2+5^3+1^0/2^1*3^2/5^3) = 1 / 137,036

Sama hormoni, joka auttaa koirasta, haittaa naarasta, ja päinvastoin.

Eläinten ja ihmistenkin käyttäytymistä säätelevät hormonit oksitosiini ja vasopressiini ovat sukupuolten välisen kamppailun kohteena. Näin osoittaa Jyväskylän yliopiston tutkijoiden johdolla tehty tutkimus.

Oksitosiini ja vasopressiini säätelevät ihmisellä lasten hoivaan, epäitsekkyyteen ja ihmissuhteisiin liittyvää toimintaa.

Tutkimuksen kohteena olivat metsämyyrät, mutta tulokset kertovat päätutkija Eija Lönnin mukaan myös muista nisäkkäistä, ihminen mukaan lukien.

”Ruotsalaisessa tutkimuksessa on huomattu, että vasopressiini vaikuttaa miehillä ongelmiin avioliitossa. Totta kai ihminen menee eri sfäärissä kuin muut nisäkkäät. Ihmisellä on enemmän rationaalista ajattelua”, Lönn sanoo.

Hormonit toimivat aivoissa olevien reseptorien kautta. Mitä enemmän reseptoreita on, sitä enemmän hormonit pääsevät vaikuttamaan ja säätämään käyttäytymistä. Käyttäytyminen taas näkyy lisääntymismenestyksessä eli siinä, miten paljon eläimet saavat poikasia.

Lönn ja hänen työtoverinsa havaitsivat, että myyräkoirailla ja naarailla hyödyllisiä olivat reseptorigeenien eri muodot. Tietyt geenimuodot auttoivat koiraita saamaan enemmän poikasia mutta haittasivat naaraiden lisääntymistä. Toisella geenillä kävi päinvastoin.

Sukupuolet eivät siis vedä yhtä köyttä lisääntymisessä ja geeniensä levityksessä. Toisen etu voi olla toisen haitta.

Hormoneissa nähdyt erot heijastavat Lönnin mukaan sitä, että luonnossa koirailla ja naarailla on erilaiset lisääntymisintressit.

”Koiraat yrittävät vain tehdä mahdollisimman paljon poikasia. Naaraat eivät voi tuottaa niin paljon, koska se olisi fysiologisestikin mahdotonta”, Lönn sanoo.

Vaikka sukupuolten välillä on käynnissä kilpailu lisääntymismenestyksessä, kumpikaan ei voi sitä voittaa. Niiden geenistö pysyy populaatiossa tasavahvana.

”Toinen sukupuoli vääntää valintaa toiseen suuntaa, toinen toiseen. Kumpikaan ei pääse optimaalisen kelpoisuuteen, koska toinen sukupuoli rajoittaa, Lönn sanoo.

”Jos esimerkiksi naaras on korkean kelpoisuuden yksilö, se tuottaa matalan kelpoisuuden koiraspoikasia.”

Tutkijat huomasivat lisäksi, että myyräpopulaation yksilötiheys välitti hormonien vaikutusta poikasmääriin. Vasopressiini vaikutti vain tiheissä populaatioissa ja oksitosiini vain harvalukuisissa.

Eläinten käyttäytyminen ja siitä seuraava lisääntymismenestys on siis myös kiinni olosuhteista, joissa ne elävät.

Tutkimuksen julkaisi tiedelehti Pnas.

Maapallon laajuinen virtuaalikaukoputki tähdätään Linnunradan ytimeen.

Mustia aukkoja ei ole koskaan nähty, mutta kansainvälinen tähtitieteilijöiden ryhmä aikoo ensi kuussa korjata tilanteen.

Ryhmä yrittää 5.–14. huhtikuuta ottaa historian ensimmäisen kuvan mustan aukon tapahtumahorisontista. Tämä on se raja, jonka sisäpuolelta mikään – ei edes valo – pääse karkaamaan.

Astronimit yhdistävät monta eri puolilla maailmaa sijaitsevaa kaukoputkea maapallon kokoiseksi virtuaalikaukoputkeksi. Se suunnataan kohti Sagittarius A:ta, Linnunradan keskustassa lymyävää mustaa aukkoa, kertoo Bathin yliopiston Carole Mundell The Conversation -julkaisussa.

Näihin asti mustia aukkoja on havainnoitu vain epäsuorasti. Mustan aukon olemassaolon kavaltavat muun muassa lähellä olevat tähdet, joiden liikkeisiin sen painovoima vaikuttaa. Lisäksi musta aukko nielee ainetta ympäristöstään, ja samalla ulos sinkoutuu lähes valon nopeudella purkautuvia kaasusuihkuja, jotka voidaan havaita.

Uusin menetelmä painovoima-aaltojen tarkkailu. Viime vuoden alussa Ligo-laitteet havaitsivat ensimmäisen kerran kahden mustan aukon yhteen sulautumisen matkaan saattamia painovoima-aaltoja.

Nyt musta aukko halutaan nähdä. Tapahtumahorisonttiteleskooppi EHT:ssä on mukana yhdeksän eri observatorion laitteet eri puolilta maailmaa aina Etelämantereelta Espanjaan ja Chilestä Havaijille.

Kuvauksen kohde Sagittarius A vastaa massaltaan noin neljää miljoonaa aurinkoa. Mustan aukon ympärillä on niin sanottu kertymäkiekko pölyä ja kaasua. EHT:llä yritetään nähdä siitä lähtevän valo.

Näky ei olisi kiekkomainen vaan muistuttaisi sirppiä, koska mustan aukon painovoima vääristää valon kulkua, ennustaa Mundell.

Tätä kirkkaana hohtavaa taustaa vasten tutkijat toivovat näkevänsä myös tapahtumahorisontin varjon.

Mustan aukon ja Maan välissä on näkymää sumentamassa kaasua ja pölyä. EHT-teleskoopilla saavutetaan kuitenkin sellainen tarkkuus, että 26000 valovuoden päässä oleva musta aukko pitäisi saada näkyviin. Tarkkuus vastaa sitä, että voisimme Maasta nähdä Kuussa viinirypäleen.

Jos tukijat pääsevät katsomaan mustaa aukkoa niin läheltä kuin he toivovat, he voivat saada vastauksia moniin mustia aukkoja koskeviin kysymyksiin, kuten siihen, miten mustat aukot oikeastaan nielevät ainetta ympäristöstään.

Musta aukko on massaltaan yli miljardin auringon luokkaa.

Tähtitieteilijät ovat löytäneet jättimäisen mustan aukon, jonka painovoima-aallot ovat potkaisseet paikaltaan galaksin ytimestä. Tämä on Nasan Goddard-avaruuskeskuksen tutkijoiden mukaan vahvin selitys musta aukon oudolle sijainnille ja liikkeelle.

Irrallaan vaeltavien mustien aukkojen on aiemminkin epäilty joutuneen samalla tavalla sysätyksi galaksistaan. Oletusta ei ole kuitenkaan voitu varmistaa.

Nyt tähtitieteilijät pitävät hyvin todennäköisenä, että heidän Hubble-avaruuskaukoputkella paikantamansa musta aukko on kokenut tällaisen kohtalon.

Jotta miljardin auringon massaisen mustan aukon voi sysätä liikkeelle, tarvitaan valtavaa energiaa. Sitä tarvittaisiin sadan miljoonan supernovan eli tähden räjähdyksen vapauttama määrä.

Tällainen voima voi syntyä, kun kaksi erikokoista mustaa aukkoa törmää ja sulautuu yhdeksi.

Yhtyvät musta aukot kieppuvat ensin toistensa ympäri. Ne panevat avaruuden väreilemään painovoima-aalloista samaan tapaan kuin lammen pinta väreilee siihen heitetyn kiven jäljiltä.

Kun sulautuvat mustat aukot ovat erikokoisia, niiden liikkeelle lähettämät painovoima-aallot ovat voimakkaampia jossakin suunnassa. Tällaisten aukkojen sulauduttua yhdeksi vielä massiivisemmaksi mustaksi aukoksi se ampaisee raketin tavoin vastakkaiseen suuntaan kuin voimakkaimmat painovoima-aallot. Tapahtuma on hyvin harvinainen.

Tällaiseen tapahtumasarjaan viittaavat havainnot mustasta aukosta, jonka tutkijat ovat löytäneet avaruuskaukoputki Hubblella, Sloan Digital Sky Survey -teleskoopilla ja Chandra-röntgensatelliitilla.

Mustien aukkojen sulautumiseen viittaavat mustan aukon isäntägalaksissa havaitut kaarevat kohteet eli vuorovesihännät. Ne syntyvät kahden galaksin vuorovaikuttaessa.

Tutkijat uskovat, että kaksi galaksia on törmännyt toisiinsa ja niiden keskellä olleet mustat aukot ovat yhtyneet.

Mustia aukkoja ei voi havaita suoraan, vaan ne näkyvät niin sanottuina kvasaareina. Kvasaarit ovat avaruuden kirkkaimpia säteilyn lähteitä. Ne syntyvät, kun musta aukko kiihdyttää kaasut ympärillään valtaviin nopeuksiin.

Tutkijoiden havaitsema kvasaari 3C186 ja sen isäntägalaksi sijaitsevat kahdeksan miljardin valovuoden päässä. Yleensä kvasaarin ja sen synnyttävän mustan aukon paikka on keskellä galaksia, mutta 3C186 yllätti astronomit poikkeuksellisella sijainnillaan.

”Mustat aukot sijaitsevat galaksien keskustassa, niinpä on epätavallista nähdä kvasaari muualla kuin keskustassa”, sanoo tutkimusryhmän johtaja Marco Chiaberge Nasan tiedotteessa.

Musta aukko oli kulkeutunut galaksin keskustasta peräti 35000 valovuoden päähän. Vertailun vuoksi sanottakoon, että kotigalaksimme Linnunrata on läpimitaltaan sata tuhatta valovuotta.

Sijainnin lisäksi tutkijat saivat kvasaarin valoa analysoimalla tehtyä arvion musta aukon vauhdista. Laskelma paljasti, että musta aukko kiiti avaruuden halki sellaisella nopeudella, että se taittaisi Maan ja Kuun välisen matkan kolmessa minuutissa.

Ulos galaksistaan musta aukko sinkoutuu 20 miljoonassa vuodessa.

Tutkimuksen julkaisi Astronomy & Astrophysics -lehti.