19
Kirjoitin Suomen Kuvalehteen (julki tänään 3.2.2012) jutun monivaimoisuuden haitoista yhteiskunnan vakaudelle tuoreen Joseph Henrichin artikkelin pohjalta.
Tykkäisin, että kuolemansairaalla ihmisellä pitäisi halutessaan olla oikeus pyytää kuolinapua, ja ihmettelen, miksei Suomessa vielä nykyisin ole tällaista oikeutta. Asia tuli tänään mieleeni, kun luin Hesarista veteraanipoliitikoista Iiro Viinasesta ja Esko Seppäsestä, jotka kumpikin sairastavat Parkinsonin tautia. Yhteisessä kirjassaan Vasen oikea, oikea vasen – keskustelukirjeitä he toivovat, että heillä olisi tulevaisuudessa taudin pahetessa mahdollisuus valita eutanasia. (Viimeinen pyyntö: Antakaa meidän kuolla arvokkaasti, HS 1.2.2012)
Scifielokuvassa voi käydä niin, että ei voi olla varma, onko joku ihminen oikeasti ihminen vai kyborgi. Oikeat ihmiset tuntevat jäävänsä yhä yksinäisemmiksi, kun outo virus tai jokin maan ulkopuolinen taho ottaa valtaansa heidän naapureitaan, työtovereita, kaupan kassoja, sukulaisia ja muuttaa nämä sisältä toisiksi. Valeihmiset näyttävät ihmisiltä mutta heidän tahtonsa on erilainen ja outo.
Minulle oli annettu viime viikonlopun Nuorten filosofiatapahtumaan ylläoleva otsikko ja pyydetty alustamaan “siitä millaista kauneutta on havaittavissa siinä, että maailmankaikkeudessa kaikki toimii, kuten toimii ja että niin monimutkaiset asiat voivat olla ennustettavissa niin tarkasti”. Haastajina toimivat Santeri Laurila ja Jesse Örö, ja yleisölläkin oli aiheesta kiinnostavia kysymyksiä. Alustus oli jokseenkin seuraavanlainen; osa sen aiheista on esiintynyt täällä blogissa.
Kuten edellisen merkinnän kommenteissa mainostettiin, olen alustajana tämän viikon lauantaina 14.1. Nuorten filosofiatapahtuma Nufitissa. Alustaja pitää 15 minuutin puheenvuoron, jonka jälkeen kaksi haastajaa kommentoi sitä ja keskustelu avataan sitten yleisölle. Tämän vuoden teemana on kauneus. Otsikokseni annettiin “Kaikki järjestyksessä”, ja puhun kauneuden roolista fysiikan tavassa jäsentää maailmaa. Keskustelu on kellonaikaan 11.35-13.00 Karl Lindahl -salissa. Muukin ohjelma on kiintoisaa; teoreettisen filosofian professori Matti Sintosen aihe “Totuus ja kauneus” vaikuttaa erityisen läheiseltä.
Kirjoitin Tiede-lehden numeroon 12/2011 jutun avioliiton historiasta (ei liene netissä vielä). Eilen postiluukusta tipahtaneessa numerossa 1/2012 oli postipalstalla pari lukijapalautetta tähän teksiin. Palstalla niihin kommentoiminen olisi numerossa 2/2012 jo vähän post festum, joten pari huomiota tässä.
Presidentiltä on viety niin paljon sisä- ja unionipoliittista valtaa, että järkevät kriteerit presidenttiehdokkaita paremmuusjärjestykseen laittaessa ovat oikeastaan vain 1) Nato-jäsenyys ja 2) niin sanotut arvokysymykset.
Meillä on taipumus ajatella oman aikamme keksintöjä mullistavina uutuuksina, jotka kääntävät maailman toiminnan kerrassaan uuteen asentoon. Kuten nyt Facebook, Twitter ja muu sosiaalinen media. Ne ovat avanneet tiedonkululle ihmeen tehokkaan väylän, saaneet jo aikaan arabikevään ja kohta kai Venäjän uuden vallankumouksenkin.
Journalismissa on joitakin ikiaikaisia konventioita, joita vastaan aloitteleva toimittaja jaksaa muutaman vuoden taistella, kunnes kyynistyy. Varttuneemmalle ammattilaiselle ne ovat alkaneet jo käydä traditioista, jotka kuuluvat vuoden kiertoon siinä missä joulukinkku, vappukänni tai juhannuskokko, ja joista luopuminen olisi yhtä mautonta kuin jouluevankeliumin kieltäminen vain siksi että joku saattaisi teeskennellä sen johdosta loukkaantunutta.
