BLOGIT

Tiede-lehden pikkujouluissa muisteltiin, miten vähän aikaaon siitä kunSuomi oli kehitysmaa. Vielä sotien jälkeen Kainuun kurjissa mökeissä kasvoi rääsyisiä lapsilaumoja, joille jaettiin avustuksina Unicefin maitojauhetta.

Toimituksen nuorin jäsen ihmetteli, miten Suomi onnistui vaurastumaan niin nopeasti. Vastaus tuli kolmesta suusta yhtä aikaa. Sotakorvausten takia.

Kokonaisia teollisuuden aloja oli pakko polkaista pystyyn, että saatiin rahdattua Neuvostoliittoonjunanvaunuja ja paperikoneita ja ties mitä.Ilmaiseksi.Mutta kun viimeinenkin lasti oli viety,modernit tehtaat alkoivat puskea myytävää maailmalle.

Nyky-Suomessa hallituksen ja teollisuuden isot pojat itkevät, ettei teollisuutta saapanna torjumaanilmastonmuutosta, ennen kuin muutkin tekevät samaa. Viu viu,ei saapainostaakehittämään energiapihiäja päästötöntä tekniikkaa, jota parinvuoden päästä voisi myydä koko maailmaan.

Hau hau herrat, ettekö haista markkinoita?

Työhuoneeni seinällä on alla kuvattu juliste. Minulla on teoria, että kukaan fyysikko ei laita näitä hölmöjä Einstein-kuvia esille itse, ainakaan vapaaehtoisesti, vaan ne päätyvät seinille monimutkaisempien prosessien seurauksena.

Oxfordissa kollegani kiinnitti työhuoneemme seinälle piirretyn julisteen, jossa oli Einstein jojo kädessä ja sepalus auki. Hän inhosi kuvaa, mutta oli saanut sen tyttöystävänsä isältä, ja piti sitä esillä siltä varalta, että tyttöystävä käy työhuoneella.

En tiedä alla olevan kuvan tarinaa. En kuitenkaan ole ottanut sitä pois seinältä.

Kävin tuossa viikko sitten Lontoossa jossa sain yhtenä onnekkaista todistaa erään rock-historian merkittävimmän yhtyeen, Led Zeppelinin, ensimmäistä yhteistä kokomittaista keikkaa sitten vuoden 1980. Samaan yhteyteen olin sopinut tapaamisen Oxfordin yliopistossa, Uehiro Centre for Practical Ethicsissä työskentelevien filosofien kanssa. Osa tuon keskuksen tutkijoista tunnustautuu transhumanistisen liikkeen kannattajiksi, eli he ajattelevat että teknologia tulee auttamaan ihmisiä ylittämään meitä kahlitsevat fyysiset ja psyykkiset rajoitteet. Jos vain annamme teknologialle mahdollisuuden, meistä tulee älykkäämpiä, terveempiä, parempia ja pitkäikäisempiä – ehkä lopulta jopa kuolemattomia. Transhumanistit pyrkivät edistämään kaikkea ihmisen paranteluun liittyvää tutkimusta oli sitten kyse kybernetiikasta, geenitekniikasta tai muusta sekä hälventämään näihin liittyviä eettisiä epäilyjä.

Kuolemattomuuden tavoittelussa tai kuoleman saapumisen pitkittämisessä ei sinällään ole mitään uutta. Suuri osa modernista lääketieteestä on omistautunut kuolemaan johtavien sairauksien voittamiseen. Kansanterveysihmisten ponnistelut keskittyvät niinikään ihmisiä tappavien sairauksien ja elämäntapojen kitkemiseen.

Yritämme monin tavoin välttää kuolemaa ja oman kuolevaisuutemme hyväksyminen (ainakin ilman jonkinlaista toivetta kuolemanjälkeisestä elämästä) on monille vaikeaa. Toisaalta, emme kuitenkaan vaikuta olevan paljon valmiimpia kuolemattomuuden, tai edes selvästi pidemmän eliniän mahdollisuudelle. Kuolema ja kuolemattomuus esiintyvät edelleen tabuina ajattelussamme.

Kun keskustelee ihmisten kanssa merkittävästi pidemmän eliniän mahdollisuudesta, vasta-argumentit liittyvät yleensä tylsyyteen, ylikansoitukseen, moraalin ja yhteiskuntarakenteiden murenemiseen sekä epätasa-arvon lisääntymiseen.

Olisiko vaikkapa tuhatvuotinen elämä tylsä? Ehkä ja ehkä ei, vastaus kysymykseen riippuu paljolti yleisestä suhtautumisestamme elämään, uusiin asioihin ja uusiin haasteisiin. Toisaalta, jos ihmisiltä kysyy haluaisivatko he kuolla vain siksi, että heillä on tylsää, ei kovin monta myönteistä vastausta saa. ”Vielä jos näkisi kerran veden tippuvan räystäiltä, Suomen kesän yöttömän yön, syksyn ruskan tai hiljaisen talvimaiseman” –ajattelu innostaa aina eteenpäin, eikä ilman merkittäviä fyysisiä tai psyykkisiä tuskia kuolema minään yksittäisenä hetkenä näyttäydykään meille toivottavana vaihtoehtona. Mutta merkittävästi nykyistä pidempi elämä kuitenkin epäilyttää.

Väite moraalin murtumisesta, jos eläisimme pitkälti yli nykyisten eliniänodotusten, perustuu yleensä ajatukseen kuolemanjälkeisistä palkinnoista ja rangaistuksista. Niille meistä jotka suhtautuvat epäileväisemmin tuonpuoleisuuteen asia näyttäisi olevan pikemminkin päinvastoin; jos joudun elämään tekojeni kanssa satoja tai tuhansia vuosia, miettisin luultavasti vielä tarkemmin toiminko nyt varmasti oikein.

Perhe- ja yhteiskuntarakenteet muuttuisivat merkittävästi, jos nykyisen kaltainen sukupolvien kierto lakkaisi olemasta. Toisaalta muutoksia on tapahtunut ennenkin; heimoista ja suurperheistä siirryttiin ydinperheen kautta uusioperheisiin; naisten ja miesten tasa-arvo, kuten myös ihmisten yleinen tasa-arvo on mullistanut vanhoja rakenteita; ennen nuoriso soitti nuorisomusiikkia nuorisolle, sitten myös nuorison vanhempien ikäiset muusikot soittivat nuorisomusiikka ja nyt Led Zeppelinin konsertissa yhtyeen jäsenet olivat monien parikymppisten katsojien isovanhempien ikäisiä. Maailma muuttuu.

Epätasa-arvon lisääntyminen ja ylikansoitus lienevät vaikeimmat eettiset ongelmat liittyen merkittävästi pidempään elinikään. Tosin nämä ongelmat ovat osa suurempaa maailman poliittis-taloudellisten rakenteiden epäoikeudenmukaisuutta eivätkä toki ole uusien teknologioiden aiheuttamia vaikka ne saattavatkin entisestään pahentaa tilannetta.

Oman ongelmansa muodostaa kysymys siitä, kuinka oikeutettua on panostaa hypetutkimukseen, jonka mahdollisista hedelmistä pääsevät todennäköisesti nauttimaan vain harvat ja valitut (joskin aika pitkään) kun tutkimusmäärärahoja voisi kohdentaa nyt olemassaolevien ihmisten massatappajien kuten malarian voittamiseen.

Historian sankareista, suurista kirjailijoista ja säveltäjistä puhutaan kuolemattomina. Vaikka Jimmy Page on monelle jo nyt kuolematon rock-legenda, mitä jos Jimmy oikeasti eläisi satoja tai tuhansia vuosia? Kun mies joidenkin satojen vuosien kuluttua soittaisi Whole Lotta Loven hypnoottisen kitarariffin miljoonannen kerran, saattaisimme ajatella, että tuon täytyy olla puuduttavaa. Aika monta kertaa Jimmy on kuitenkin tuon riffin jo elämässään soittanut, mutta ei tylsistyminen ainakaan Lontoossa miehen kasvoilta paistanut – ehkä kyllästyminen olisi kuitenkin jokaisen itsensä arvioitavissa.

Kitarointi sikseen, mutta entäpä laulu? Led Zeppelin oli laskenut soittimien viritystä yhdellä sävelaskeleella, jotta Robert Plantin lauluääni kestäisi mukana. Selvästi pidempään elinikään kuuluisi erilaisten ruumillisten rappeutumien ennaltaehkäisy ja korjaaminen. Mitä mieltä me olisimme siitä, että laulajan kurkku palautettaisiin vaikkapa jonkinlaisella kohdennetulla geeniterapialla siihen kuntoon kuin se oli tämän ollessa parikymppinen? Entäpä jos äänen oikeasta korkeudesta huolehtisikin mikrosiru? Laulaisiko Robert silloin oikeasti ja kannattaisiko häntä edelleen pitää eräänä maailman vaikuttavimmista vokalisteista?

Vaikka Cambridgen yliopistossa biogerontologiaan erikoistunut Aubrey de Grey uskookin, että monilla jo nyt elävillä ihmisillä on mahdollisuus merkittävästi pidempään elinikään, todennäköistä lienee että useimmille meistä kuolemattomuuden kokemukset jäävät vertauskuvallisiksi aavistuksiksi: kaunis luonnonmaisema, älyllinen oivallus – tai täydellinen konserttikokemus.

Ollessani CERNissä tutkijana pidin vieraileville lukiolaisryhmille ja opettajaryhmille esitelmiä hiukkasfysiikasta ja kosmologiasta. (Yritin myös hieman antaa kuvaa siitä, millaista on työskennellä teoreettisena fyysikkona). Siirryin lokakuussa Geneven yliopistolle, mutta olen vielä käynyt pitämässä muutaman esityksen; tiistaina oli näillä näkymin viimeinen kerta. Olo ei ole haikea, mutta esityksiä oli mukava pitää.

(PowerPoint-sivut löytyvät täältä. Ne on tarkoitettu suullisen esityksen tueksi, mutta ehkäpä niistä voi sinälläänkin olla jotain iloa.)

Tutkimusyhteisössä on sisäistänyt monet tieteelliset saavutukset siinä määrin, että niiden hohtoa ei enää huomaa. Ulkopuolisille puhuessa tulee ajatelleeksi asioita vanhasta näkökulmasta, ja muistaa taas kosmologian hienouden ja ihmeellisyyden.

Esimerkiksi kosmologeille kevyiden alkuaineiden synty maailmankaikkeuden ensimmäisen puolen tunnin aikana on varmistettua standardifysiikkaa. Resepti on seuraava. Otetaan maapallolla nykyään mitatut ydinfysiikan (ja heikon vuorovaikutuksen ja sahkömagnetismin) lait sekä gravitaatio, ja sovelletaan niitä aikaan kun maailmankaikkeus oli sekunnin vanha. Seurataan protoneista, neutroneista, elektroneista, fotoneista ja neutriinoista koostuvan kaasun kehitystä. Lasketaan paljonko vedyn, heliumin ja litiumin isotooppeja ehtii syntyä puolen tunnin aikana. (Maailmankaikkeuden täyttävä kaasu jäähtyy laajetessaan, joten ydinreaktiot sammuvat noin puolessa tunnissa, eikä raskaampia alkuaineita ehdi muodostua.) Katsomalla maailmankaikkeutta tänään voidaan todeta, että kevyiden alkuaineiden määrä vastaa laskun tuloksia.

Teknisesti ottaen ei kovin jännittävää, mutta mikä syvällinen totuus: tänään tuntemamme luonnonlait pätevät myös maailmankaikkeuden ensiminuutteina, yli kolmetoista miljardia vuotta sitten.

Oppilaiden kiinnostus ja into fysiikkaan on myös miellyttävä havaita. Osa kysymyksistä koskee aikamatkailua, mustien aukkojen paradokseja ja muita aiheita, jotka kertovat enemmän teoreettisen fysiikan populaarista kuvasta kuin merkittävistä tutkimuskohteista. (Mustien aukkojen törmäykset tosin ovat tärkeä alue, jota täällä Genevessäkin tutkitaan.) Mutta mielenkiinto ulottuu myös tärkeään fysiikkaan, ja oppilaiden suhtautuminen on yleensä kyseenalaistavaa ja pohtivaa - järkevä ja hedelmällinen asenne.

Porin seudun lukiolaisia CERNissä.

Käydessäni kesällä Suomessa eräs ystäväni kysyi Helsingin Sanomista lukemastaan jutusta, jonka mukaan on löydetty miljoonien valovuosien kokoinen tyhjä alue, jossa ei ole lainkaan galakseja.

Populaareista tiedeartikkeleista on monasti vaikea saada selville, mistä on kysymys. Helsingin Sanomien jutun luettuani en tiennyt juuri ylläolevaa virkettä enempää. Uutinen esiintyi monissa tiedotusvälineissä. BBC:n laajempi artikkeli osaa kertoa, että tyhjät alueet ovat osa tunnettua maailmankaikkeuden rakennetta, mutta että löydetty alue on poikkeuksellisen iso.

Periaatteessa tämä olisi mielenkiintoinen löytö. Rakenteet kehittyvät maailmankaikkeudessa siten, etta ylitiheät alueet (kuten galaksit) vetävät massaa puoleensa, joten ne kasvavat ja niiden välissä olevista alueista tulee yhä tyhjempiä. Syntyvä rakenne muistuttaa mehiläiskennoa tai hämähäkinseittirihmastoa: aine kerääntyy säikeiksi ja seinämiksi, ja valtaosa avaruudesta on tyhjää. Tyhjien alueiden koko riippuu siitä, miten maailmankaikkeus laajenee, kuinka tiheää aine on ja miten aine on alunperin jakaantunut.

(Tämän hetken laajinta tietokonesimulaatiota rakenteiden kehittymisestä maailmankaikkeudessa voi ihailla Millennium Simulationin sivuilla. Elokuvista näkee hyvin tyhjien alueiden kasvun.)

Tyypillisten tyhjien alueiden halkaisija on noin 150 miljoonaa valovuotta. Lehtijuttujen mukaan löydetyn alueen halkaisija olisi noin miljardi valovuotta. On erittäin vaikea selittää näin ison tyhjän alueen syntyä vallitsevan kosmologisen mallin puitteissa, joten tämä olisi perin kiintoisaa.

Saattaa kuitenkin tulla yllätyksenä (ainakin niille jotka eivät tunne lehdistötiedotteiden kirjoittamisen taidetta), että itse tieteellinen artikkeli ei sisällä minkäänlaista löytöä tällaisesta tyhjästä alueesta.

Artikkelin pääasiallinen anti on, että taivaalta saapuu radioaaltoja kaikkein vähiten samassa suunnassa, missä on havaittu kylmä piste kosmisessa mikroaaltotaustassa. Radioaaltojen vähäisyys jossain suunnassa ei sinänsä ole poikkeuksellista, mutta yhteensattuma tämän suunnan ja mikroaaltojen kylmän alueen kanssa on mielenkiintoinen, koska mikroaallot ja radioaallot ovat peräisin eri lähteistä.

Artikkelissa esitetään mahdollisena selityksenä mikroaaltotaustan kylmälle pisteelle iso aineesta erittäin tyhjä alue, jollainen vaikuttaa mikroaaltojen kulkuun. On huomattavaa, että tätä spekulointia ei liitetä kirjoittajien havaintoihin radioaaltohavainnoista, vaan mikroaaltohavaintoihin, joita kirjoittajat eivät käsittele. (Lisäksi selitys on esitetty jo aiemmin muiden toimesta, ja sen matemaattinen käsittely artikkelissa on virheellinen.)

Selitys tyhjästä alueesta voi pitää paikkansa tai olla pitämättä, mutta spekulointi on eri asia kuin löytäminen, ja tässä tapauksessa spekulointi ei edes liity artikkelissa raportoituihin havaintoihin. Havainnot sinällään ovat mielenkiintoisia ja jatkotutkimuksen arvoisia, mutta eivät mullistavia. Oleellisemmin, ne ovat jotain aivan muuta kuin mitä lehdistä sai lukea. Tämä ei ole poikkeuksellista. Sensaatiouutisia tulee ja menee yksi tai useampia kuukaudessa; mullistuksia kosmologiassa tulee ehkä kerran kymmenessä vuodessa. (Viimeisin vallankumouksellinen löytö tehtiin 1998, kun havaittiin, etta maailmankaikkeuden laajeneminen on kiihtynyt. Tätä selittämään on keksitty “pimeä energia” - mistä enemmän jossain toisessa merkinnässä.)

Tutkimustulosten ja tiedeuutisten välillä vallitsevan epäsuhdan korjaaminen on vaikea ongelma. Ensiksi mieleen tulee, että tiedetoimittajat tuntuvat olevan varsin hyväuskoisia tutkimusryhmien lehdistötiedotteiden suhteen. (Juttujen perustuessa toisten lehtien juttuihin tilanne on vielä huonompi.) Ilmeisesti kuvitellaan, että ne ovat vilpittömiä -tai ainakin totuudenmukaisia- esityksiä tutkimuksen sisällöstä. Vaikka tietty skeptisyys olisi aiheen, on toki sanottava, että toimittajien tuskin on mahdollista tarkistaa kaikkien lehdistötiedotteiden paikkansapitävyyttä. Ongelma on syvemmällä. Yksi osa sitä on tarve -tai ainakin taipumus- korostaa omia saavutuksia julkisuuden ja rahoituksen hankkimiseksi.

Tieteen kuva ja tuntemus tietysti kärsivät: tiedeuutisia lukemalla on vaikea tietää, mitkä uusista löydöistä ovat merkittäviä (tai edes totta). Tämä on omiaan horjuttamaan käsitystä niidenkin asioiden suhteen, jotka luotettavasti tiedetään tosiksi ja hämärtämään kuvaa jatkuvasta edistyksestä maailmankaikkeutemme ymmärtämisessä. Esimerkiksi maailmankaikkeuden laajeneminen, kosmisen mikroaaltosäteilyn ominaisuudet ja kevyiden alkuaineiden synty maailmankaikkeuden ensimmäisen puolen tunnin aikana ovat hyvin tunnettuja alueita, joilta tietomme on viimeisen kymmenen-viidentoista vuoden aikana merkittävästi tarkentunut. En tiedä, kuinka helppoa näiden edistysaskelten erottaminen vaihtelevista spekulaatioista populaarien kirjoitusten perusteella on. (Mikroaaltotaustan suhteen Nobelin palkinnosta on varmaan ollut apua.)

Nykyisen asiantilan vallitessa saattaa sensaationaalisia kosmologian ja astrofysiikan tiedeuutisia kohdatessa olla hyödyksi pitää mielessä nyrkkisääntö, jonka mukaan mullistavina markkinoiduista löydöistä 95% on Yhdysvalloista tulevaa potaskaa, 4% Euroopasta tulevaa potaskaa ja 1% oikeasti merkittäviä läpimurtoja.

Kommentoin äskettäin sosiaali- ja terveysministeriön työryhmän loppuraporttia; ”Biopankit, yhteinen etu”. Se käsittelee ihmisperäisten näytekokoelmien hyödyntämistä. Ajatus hankkeen takana on, että olemassa olevat näytekokoelmat rekistereineen muodostavat merkittävän kansallisen pääoman, jonka tehokkaampi hyödyntäminen olisi meidän kaikkien etu sekä kansanterveydellisesti että -taloudellisesti. Yksilöitä koskevan biologis-lääketieteellisen tiedon käsittely herättää kuitenkin joukon eettisiä kysymyksiä, jotka liittyvät muun muassa yksilön itsemääräämisoikeuteen sekä riskien ja hyötyjen oikeudenmukaiseen jakoon.

Erilaisten näytekokoelmien saattaminen yhtenäisen säätelyn ja hallinnon alle on monestakin syystä toivottavaa. Se helpottaa tutkijoiden toimintaa selkeyttämällä hyväksyttäviä toimintamalleja ja avaa laajat näytekokoelmat useampien tutkijoiden käyttöön. Työryhmän esittämän mallin mukaisesti se niin ikään mahdollistaa yksittäisten kansalaisten tiedonsaannin koskien heidän näytteitään ja niiden käyttöä tutkimustarkoituksissa.

Yksilön itsemääräämisoikeuteen liittyvät seikat tulevat erinomaisesti huomioitua työryhmän raportissa. Perustuen mm. suomalaisten yleiseen tutkimusmyönteisyyteen he esittävät, että olemassa olevien näytteiden siirtäminen biopankkeihin tapahtuisi niin sanotun ”oletetun suostumuksen” varassa, mutta että ihmisille tulisi siirrosta tiedottaa ja että he voisivat halutessaan myös vaatia näytteensä tai sen tunnistetietojen poistamista pankista. Tämä perustuu yleiseen tutkimuseettiseen ajatukseen siitä, että paitsi arvioida persoonaansa kohdistuvia riskejä, tutkimukseen osallistuvilla tulisi myös olla oikeus tehdä arvovalintoja sen suhteen minkälaisiin tutkimuksiin he haluavat osallistua. Lisäksi työryhmä esittää luopumista nykyisten vaatimusten mukaisesta yksityiskohtaiseen tietoon perustuvasta suostumuksesta biopankkien kohdalla. Ryhmä ehdottaa, että kerättäessä uusia näytteitä, näytteenantajat voisivat antaa laajemman suostumuksen biopankin yleisten toimintaperiaatteiden mukaisiin tutkimusprojekteihin. Biopankkien yhteydessä hyvin yksityiskohtaisen suostumuksen vaatiminen voidaan nähdä perusteettomana holhouksena, joten myös esityksen tämän kohdan voidaan nähdä lisäävän kansalaisten itsemääräämisoikeutta.

Millaisiksi suostumukseen ja sen peruuttamiseen liittyvät toimintamallit todellisuudessa muovautuvat sanelee sen kuinka eettinen malli käytännössä tulee olemaan. Esityksen mukaisena se näyttää paperilla, ainakin tällä hetkellä, näiltä osiltaan maailman eettisimmältä.

Esityksen kiistanalaisin teema lienee sen vaatimus julkisten ja yksityisten tutkimustahojen samanarvoisesta kohtelusta biopankkitoiminnassa. Tietoturvaan liittyvät riskit jäävät näytteenantajien, mahdollisesti miljoonien suomalaisten, kannettavaksi ja monet pankkijärjestelmän ylläpidosta ja hallinnoinnista syntyvät kulut palautuvat veronmaksajan maksettavaksi. Samaan aikaan hyödyt saattavat osin päätyä monikansallisen lääkeyrityksen osakkeenomistajien taskuun. Sikäli kun biopankkitoiminnan voidaan katsoa joskus tulevaisuudessa johtavan tutkimuksellisiin läpimurtoihin - sellaisiin joiden sovelluksia voidaan suoraan kansanterveydellisesti hyödyntää - riskien, kustannusten ja hyötyjen jakautuminen on jotakuinkin oikeudenmukaista. Mutta kaupallisten välikäsien mukaantulo tekee yhtälön monimutkaisemmaksi. Kotimaisten yritysten menetyksekäs tutkimustoiminta edistänee välillisesti kansantaloutta, jonka voidaan edelleen nähdä vaikuttavan positiivisesti kansalliseen hyvinvointiin, mutta jo tässä puhutaan varsin epäsuorasta yhteydestä - ellei sitten kyseessä ole julkisten ja yksityisten tahojen yhteistoiminta. Ulkomaisten tahojen kiinnostus tutkimustoiminnasta Suomessa tai suomalaisella materiaalilla saattaa toki nostaa kansallista itsetuntoamme, mutta kuinkahan paljon siitä kannattaa maksaa?

Laitetaan vaan kansallinen perimämme tuottamaan, mutta yritetäänkö varmistaa, että emme prosessissa loukkaa omaa itsemääräämisoikeuttamme emmekä lahjoita hyötyjä muille perusteettomasti tai suhteettoman halvalla?