BLOGIT

Eräänä päivänä työhuoneelleni CERNiin soitti henkilö, joka kertoi rakentaneensa fuusioreaktorin kellarissaan. Hän halusi puhua asiasta jollekulle CERNissä, mutta ei ollut varma, kehen ottaa yhteyttä.

Tästä on pari vuotta. Puheluita tulee harvoin, mutta on tavallista saada sähköpostia (toisinaan myös kirjeitä) tiedeyhteisön ulkopuolisilta henkilöiltä, jotka ovat mielestään yhdistäneet kvanttimekaniikan ja gravitaation, kumonneet suhteellisuusteorian ja niin edespäin. Ehdotuksia yhdistää se, että niiden esittäjät eivät lainkaan tunne niitä teorioita, joita he kuvittelevat olevansa kumoamassa tai kehittämässä eteenpäin.

Aluksi tällaisesta roskapostista jaksoi olla huvittunut, nykyään viestit deletoi saman tien. Mutta nyt kun ajattelen asiaa, niin ehkäpä nämä marginaaliset yhteydenotot kertovat jotain fysiikan kuvasta yleisemmin.

Luulen, että puolijohdefysiikkaa tai muita käytännönläheisempiä aloja tutkivat fyysikot eivät saa samanlaista postia. Hiukkasfysiikkaa ja kosmologiaa pidetään perimmäisten totuuksien äärellä olevana alana. Tämä lienee osasyy siihen, että ihmiset saattavat kokea hiukkasfysiikan ja kosmologian ongelmien pohtimisen mielekkääksi, toisin kuin vaikkapa elektronien käytöksen suprajohteissa.

Käsitys (joidenkin) hiukkasfysiikan ja kosmologian kysymysten syvällisyydestä on paikkansapitävä. Mutta siihen joskus liittyy virheellinen kuva siitä, että perustavanlaatuisten fysiikan kysymysten äärellä työskentelevät ihmiset ovat itse syvällisiä, ja ratkaisevat ongelmia pohtimalla kirkkaalla neroudellaan.

Fysiikan tutkiminen ei perustu poikkeukselliseen henkilökohtaiseen älykkyyteen, vaan kehittyneiden matemaattisten menetelmien soveltamiseen valmiissa viitekehyksessä. Tutkimus etenee askel kerrallaan, ja läpimurrot perustuvat tunnettujen asioiden uudenlaiseen yhdistämiseen ja ymmärtämiseen. Matemaattisia menetelmiä tuntemattomalle fyysikoiden saavutukset saattavat tuntua ihmeellisiltä, koska on vaikea hahmottaa lopputulokseen johtanutta prosessia, ja on helppo laittaa kaikki puhtaan älyn piikkiin. Esimerkiksi ohjelmoijat tarvitsevat myös erikoistunutta osaamista, mutta koska heidän ei katsota tuottavan tietoa perimmäisistä asioista, ei ohjelmointiin taida liittyä samanlaista hohtoa kuin fysiikkaan. (Syvällisinä pidetyt matemaatikot saavat kyllä osansa roskapostista.)

Paradoksaalisesti tämä nerousharha on omiaan houkuttelemaan käymään itse käsiksi fysiikan peruskysymyksiin. Jos fysiikan tutkimiseen ei tarvita muuta kuin älykkyyttä, niin miksipä ei itse kukin voisi pohtia asioita ja vaikkapa ratkaista pimeän energian ongelman tuosta noin? Fysiikan saavutukset vaikuttavat samaan aikaan korostetun hohdokkailta ja harhaisen helposti saavutettavilta. Todellisuudessa tuntematta tarvittavia matemaattisia menetelmiä ja fysiikan aiempia saavutuksia ei voi saavuttaa mitään edistystä fysiikassa. Ilman erikoistuntemusta ei pysty edes muotoilemaan oikeita kysymyksiä, sen enempää kuin voi ryhtyä keskusteluun kielellä, jota ei tunne.

Asian voi ilmaista myös niin, että fysiikan tutkimukseen osallistuminen on todellisuudessa helpompaa kuin yllä mainittu harha antaa ymmärtää. Perustaltaan tilanne ei ole juuri erilainen kuin auton kunnossapidossa tai rakentamisessa. Jos ei tiedä autojen tekniikasta mitään, on mahdotonta tarjota neuvoja ammattilaiselle, tai keksiä yksin säkenöivällä älykkyydellään, miten moottorin toimintaa parannetaan. Mutta vaadittavien tietojen hankkiminen ei edellytä poikkeuksellisia kykyjä. Kenestä tahansa, joka käyttää tarvittavat 5-10 vuotta tarpeellisten menetelmien omaksumiseen, voi tulla hiukkasfyysikko tai kosmologi.

Joskus kysytään, mitä hyötyä hiukkasfysiikasta ja kosmologiasta on. Toisinaan kyseessä on vilpitön ihmettely, usein edustalla on raha. Kysymys kuuluu: miksi yhteiskunnan pitäisi rahoittaa tutkimusta niistä esoteerisen tuntuisista aiheista, joihin hiukkasfyysikot ja kosmologit käyttävät aikansa? Miksi sijoittaa suuria summia kokeisiin alkeishiukkasten käyttäytymisestä protonin kokoa tuhat kertaa pienemmillä etäisyyksillä, tai ylimääräisten ulottuvuuksien mallintamiseen?

Tavallisena vastauksena voi tarjota sen tosiseikan, että on mahdotonta tietää etukäteen, mihin tuntemattomien alueiden tutkiminen johtaa. Uusien fysiikan lakien löytäminen on usein johtanut sovelluksiin, joita ei olisi voinut etukäteen aavistaa.

Tapauksia on paljon, esimerkiksi riittäköön vetyatomin spektri. 1900-luvun alkupuolella eräs teoreettisen fysiikan keskeisiä ongelmia oli selittää, miksi vetyatomi lähettää valoa vain tietyillä aallonpituuksilla. Voiko kuvitella akateemisempaa -sanan pahimmassa merkityksessä- ongelmaa? Vetyatomin ymmärtäminen oli kuitenkin keskeistä kvanttimekaniikan kehitykselle. Kvanttimekaniikka on tietysti kaiken elektroniikan perustana, siten myös automatiikan, tietokoneiden, ja kaiken sen mitä ne ovat mahdollistaneet.

Tavallinen vastaus on helppo, mutta vaikka onnistuisi vakuuttamaan kysyjän, on hävinnyt kysymyksenasettelun. Jos fysiikka oikeutetaan sillä, että se avaa ovia uusille sovelluksille, niin hyväksytään se, että fysiikan arvo mitataan ainoastaan sovellusten tuottajana. Älyllisesti köyhempää lähtökohtaa en heti keksi.

Onko kulttuurin arvo vain sovelluksissa? Kysytäänkö sarjakuvan tekijältä, mitä hyötyä hänen albumistaan on, tai kirjailijalta mitä hänen romaaninsa tuottaa? Tai, hieman lähempänä fysiikan tutkimusta, mitä sovelluksia on keskiajan uskomusten tuntemisella, mitä hyötyä on baletin estetiikan luotaamisesta?

Erona on, että taide ja ihmistieteet käsittelevät inhimillistä kokemusta maailmasta, kun taas luonnontiede tutkii maailmankaikkeuden fysikaalista todellisuutta. Mutta onko sen ymmärtäminen yhtään vähemmän arvokasta, sovelluksista riippumatta? Millainen ihminen kysyy, mitä hyötyä on siitä, että tiedämme maapallon kiertävän aurinkoa, osaamme sanoa tähtien taivaalla olevan kaukaisia aurinkoja? Fysiikan avulla käsitämme, miksi taivas on sininen ja miten sateenkaarin värit syntyvät - onko tämä arvotonta?

Joskus puhutaan kahden kulttuurin välisestä kuilusta, jakautumisesta luonnontieteiden ja humanismin leireihin, joiden jäsenet eivät tunne toisen saavutuksia tai ymmärrä niiden merkitystä. Tässä on jotain perää. Minä kuitenkin kammoksun enemmän sitä, että ei ole kulttuuria lainkaan, ainoastaan itsetarkoituksellista kirjanpitoa, jossa laskukonetta ei käytetä sateenkaaren ymmärtämiseen, vaan sen markkina-arvon määräämiseen.

Tiede-lehdessä sattui tällä viikolla erikoinen tapaus. Saimme lehteen ilmoituksen, maksetun mainoksen.
Toimitukseen tulevassa palautteessa lukijat silloin tällöin kehuvat Tiedettä siitä, että lehdessä on niin vähän mainoksia. Nekin ovat usein Sanoma Magazinesin omia ilmoituksia eli rahaa niistä ei tipu.
Hesari taas saa raivoisia haukkuja siitä, että mainoksia on liikaa. Aika paljonhan niitä onkin, mutta minua ihmetyttää, miksi ihmiset vihaavat niitä. Hesari olisi ilman ilmoituksia tilaajalle kaksi kertaa kalliimpi. Tiede-lehden hinta taas voisi olla halvempi, jos mainoksia olisi enemmän. Nyt lukijat maksavat koko kakun.
Kertokaa minulle, onko ilmoitusinhoon jotain järkeviä perusteita? Itse keksin vain yhden. Sen että metsää ei ole kovin mielekästä kaataa mainospaperiksi. Ei kuitenkaan vaikuta siltä, että tämä olisi mainosten vastustajien pääasiallinen perustelu.

Mitä tehdä, jos haluaa laihtua pysyvästi? Pitää lopettaa laihduttaminen!
Näin neuvoo vuodenvaihteen laidutusjuttujen tunkiosta löytynyt helmi Hyvä Terveys -lehdessä. Tärkeintä on syödä tasaisen usein itsensä kylläiseksi. Ne jotka pitävät itseään nälässä, syövät sen takia loppupeleissä enemmän. Ja lihovat.
“Myös suuri osa hallitsemattomasta makeanhimosta on oikeasti nälkää. Jos on syönyt päivällä liian vähän, pelkkä reilu ilta-ateria ei riitä. Koska vatsa on periaatteessa täysi ja olo kylläinen, keho ei viestitä tavallista nälän tunnetta. Silti koko aineenvaihdunta huutaa lisää ravintoa ja se tuntuu makeanhimona”, sanoo lehdessä Patrik Borg, lempiravitsemustietelijäni jo vuosien ajalta.
Ihmiset tykkäävät usein lehtijutuista, jotka vastaavat heidän omia kokemuksiaan. Sen takia minäkin allekirjoitan tämän jutun.
Jouduin painoluokkaurheilijana kymmenet kerrat pudottamaan painoa kilpailuja varten. Aluksi pudotukset olivat pieniä ja onnistuivat enimmäkseen nesteestä, mutta kova harjoittelu alkoi tuoda lisää lihasmassaa ja painoa. Kasvavien pudotusten jälkeen syömisen tarve oli hurja. Kroppa huusi hädissään takaisin kaikkia menetyksiään - ja varmuuden vuoksi vielä ylimääräistä päälle. Paino nousi, ja seuraaviin kisoihin pudotettavaa oli entistä enemmän. No, onneksi painoluokkaa voi vaihtaa.
Kun kilpaura oli ohi, päätin etten ikinä enää laihduta. Enkä ole sen takia ainakaan lihonut.

Kiitokset kaikille ”Kuolematon Jimmy Page” –juttuani kommentoinneille ja anteeksi, että oma kontribuutioni keskusteluun viipyi, mutta vietin joulun ja uudenvuoden tienoon vailla verkkoyhteyksiä.

Kuolemattomuuden ja merkittävästi pidemmän eliniän mahdollisuudesta kumpuaa monenmoisia eettis-filosofisia – ja käytännöllisiäkin – kysymyksiä, joista voisi keskustella lähes loputtomasti [!?], joten teen samantien poikkeuksen itseasettamaani sääntöön välttää jatkokertomuksia blogeissa ja sanon vielä jotakin itsemurhasta ja kuolemattomuudesta.

Mitkään nykyisin kehitteillä olevista tai kuvitelluista menetelmistä, joiden tarkoituksena on pidentää elinikäämme, eivät tekisi meistä peruuttamattomasti kuolemattomia eikä ”ikuisen elämän kirousta” sikäli olisi olemassa. Voisimme kuolla tapaturmaisesti tai oman käden kautta jos meille aiheutunut fyysinen vahinko olisi laaja-alaisuutensa tai luonteensa vuoksi sellainen, ettei sitä voitaisi korjata tai mikäli apu viipyisi liian kauan. Ja vaikka joskus tulevaisuudessa ”minuutemme” (mitä se ikinä onkaan) voitaisiinkin tallentaa tietokoneelle, rikkoutumaton kone taitaa olla vielä pitkää elämääkin epätodennäköisempi haave.

Kuolemattomuuskeskusteluissa on joskus ehdotettu, että kuoleman mahdollisuus yhdistettynä merkittävästi pidempään eliniänennusteeseen tekisi meistä varsinaisia arkajalkoja: jos meillä olisi lähes loputtomasti aikaa tehdä kaikkea haluamaamme, mutta useimpiin näihin asioihin liittyisi joitakin, vaikka kuinka pieniä, vakavan fyysisen vahingon riskejä, pyrkisimme lopulta välttämään lähes kaikkia toimintoja. Mikä kiire meillä olisi esimerkiksi ajaa autoa, matkata kaukomaihin tai lähteä ylittämään katua – ehtisihän nuo myöhemminkin… Toisaalta suurin osa onnettomuuksista taitaa sattua kotona, joten ei neljän seinän sisällä pysytteleminenkään olisi kovin turvallista.

Entä sitten kun elämä ei enää satojen vuosien päästä maittaisikaan? Wittgenstein kirjoitti aikanaan, että jos itsemurha on sallittua, kaikki on sallittua. Yleisesti ajatellaan, että elämä on kaikkien muiden arvojen perusta. Tällaisesta ajattelusta nousevat useat ei-uskonnolliset perustelut itsemurhan kieltämiselle – kun uskonnollisissa malleissa elämä ajatellaan usein lahjana tai lainana, jota meillä ei ole oikeutta heittää pois, joissakin sekulaareissa malleissa katsotaan, että esimerkiksi ihmisoikeuksiemme ja moraalisen arvomme perustuessa siihen, että me olemme eläviä ihmisolentoja, me emme voi haluta tuon perustan katoavan.

Erityisesti Suomen kaltaisessa maassa, jossa itsemurhatilastot kertovat karua kieltään masentuneesta kansasta, on vaikeaa – ja ehkä joidenkin mielestä vastuutonta – pyrkiä puhumaan itsemurhasta neutraalisti yleisemmällä tasolla. Hieman yllättäen lääketieteen merkittävät edistysaskeleet teho- ja elämää ylläpitävien hoitojen sekä -teknologioiden saralla ovat kuitenkin herättäneet laajempaa keskustelua siitä, onko kaikki elämä aina kuolemaa parempi vaihtoehto. Tässä viitekehyksessä itsemurhaan liittyvät kysymykset tulevat muodossa, jossa sen ehdottomasti epäeettisenä ratkaisuna näkevätkin voivat kuvitella tilanteita, joissa kuolema voi olla aidosti toivottava vaihtoehto. Ja tätä kautta voidaan pyrkiä herättelemään filosofisempaa keskustelua elämän arvosta ja oikeudesta elämään.

Useimmat tuntemani kuolemattomuuden puolestapuhujat eivät pidä itsemurhaa ongelmallisena ratkaisuna. Toisaalta en usko kenenkään heistä kuvittelevan turvautuvansa siihen missään vaiheessa vaikka kuinka pitkään eläisivät – he pitävät itsestään ja elämästää aivan liikaa – joten en ole aivan varma kuinka syvällisesti he lopulta ovat kysymystä pohtineet

Itse lähtisin siitä, että vaikka elämä on oikeus, se ei voi olla samanaikaisesti velvollisuus. Ja mikäli itsemurha ei edes periaatteessa olisi joissakin olosuhteissa hyväksyttävää, elämä ei enää olisi oikeus vaan velvollisuus. Meillä voi toki olla velvollisuuksia esimerkiksi muita ihmisiä kohtaan – ne  rajaavat tilanteita joissa olemme oikeutettuja luovuttamaan oikeutemme elämään. Mutta mitään velvollisuutta omaa elämäämme kohtaan sinänsä minun on omasta maailmankuvastani katsoen vaikea ymmärtää.

Itsemurha esitetään monissa kuolemattomuusmalleissa ”helppona” tienä ulos. Sitä se tuskin missään olosuhteissa on tai tulee olemaan. Periaatteellisena mahdollisuutena se kuitenkin tarjoaa vasta-argumentin ”tylsyydelle” ja ”kuolemattomuuden kiroukselle”.

Edelliseen blogiin tulleissa kommenteissa nostettiin esiin monia muitakin kovin kiinnostavia kuolemattomuuteen liittyviä teemoja joista olisin myös mielelläni kirjoittanut, mutta ehkä palaan noihin kun tieteen puolelta seuraavan kerran raportoidaan jotain, joka vie meitä taas askeleen kohti kuolemattomuuden mahdollisuutta.

Elämän ja kuoleman teemoista huolimatta – onnellista alkanutta vuotta 2008 kaikille!

Tuija

Olen lukenut joululomalla Kari Enqvistin uusinta kirjaa Monimutkaisuus. Se tarjoaa sykähdyttävää mielihyvää, kunhan ensin on tullut tarttuneeksi kirjaan sen nimestä huolimatta. Monimutkaisuus! Eikö kustantaja WSOY enää pahempaa karkotetta kirjan kanteen keksinyt?
Nykyfysiikka ei ole tietenkään ihan yksikertaista, mutta Enqvist pyrkii ja pääsee hämmästyttävään selkeyteen selittäessään, miten kaikki maailmankaikkeudessa liittyy kaikkeen. Se onnistuu, koska hän lakaisee samalla reippaasti syrjään vanhaa ryönää, niitä fysiikan historian käsitekerrostumia, jotka nykyään vain hämärtävät näkökenttää ja joita koululaitos uskollisesti laahaa mukanaan.
Te jotka myös olette lukeneet kirjan, ehdottakaa sille osuvampi ja myyvämpi nimi!