BLOGIT

Terveisiä hiihtolomalta. Se meni mönkään. Oli tarkoitus matkustaa laskettelemaan Pohjois-Italiaan Ötzi-muumion löytöpaikoille, mutta lähtöä edeltävänä päivänä kuopukselle nousi 39 asteen kuume. Sairasta lasta ei voinut lähteä raahaamaan Euroopan halki.
Viikon puolivälissä kuume oli laskenut ja päätimme lähteä kotiseudulle Pohjois-Karjalaan. Siellä on sentään lunta, josta täällä Helsingissä on nähty tänä talvena vain pikaisia häivähdyksiä. Hiihdimme järven jäällä ja rakensimme lumilinnaa vaakarännän lentäessä päin naamaa. Laskettelemaan pääsimme Maarianvaaraan. Metsässä keskellä ei mitään toimi kaksi hissiä, kolme rinnettä, suksivuokraamo ja kahvila. Tungosta ei ollut, mutta mäki oli yllättävän iso ja pikkupojille sopivan vauhdikas. Äidillekin se muuttui vähintään riittäväksi, kun otti alle lumilaudan ja kieri ja mätkähteli sen kanssa alas.
Lasten mielestä loma onnistui täydellisesti. Myös aikuiset olivat lopulta rentoutuneita ja tyytyväisiä. Ukki ihmetteli, että kannattaako muulloinkaan mennä merta edemmäs kalaan.
No, merta edemmäs lentely loppuu kohta ilman sairastapauksia ja yksilöllisiä valintojakin, kun hallitukset joutuvat pakottamaan hiilidioksidipäästöt alas. Meidän perheestä saan lentää joskus lasten kanssa jonnekin vain minä, joka liikun muuten lähinnä polkupyörällä ja bussilla. Miehen päästökiintiöt kuluvat autoiluun. Tosin vanhasta kolmen perheen puutalostamme ei pääse lentokoneen kyytiin kukaan, ellei tuulensuojalevyjä ole asennettu vuorilaudoituksen alle ja maalämpöpumppua hankittu öljykattilan tilalle.
Erkki Tuomioja oli turhan varovainen sanoessaan, ettei hänen esittämänsä ajatus polttoaineen säännöstelystä ole oikeasti mahdollinen. Se tulee toteutumaan.
Hau hau VR, kai teillä on kalustehankintoja suunnitteilla, että pystytte kuskaamaan meitä talvilomille lumirajan tuolle puolen?

Ajattelin kirjoittaa eräästä omasta tutkimuskohteestani, rakenteiden muodostumisen vaikutuksesta maailmankaikkeuden laajenemiseen. Kerron ensin hieman maailmankaikkeuden laajenemista koskevista havainnoista, jatkan niiden tulkinnasta seuraavassa merkinnässä.

Havaitsemme maailmankaikkeutta enimmäkseen maapallolle saapuvan valon kautta. (Myös neutriinoja ja kosmisia säteitä -jotka lienevät enimmäkseen protoneja ja raskaampia ytimiä- mitataan, mutta paljon rajoittuneemmin.) Kosmologia on erilainen ala kuin hiukkasfysiikka sikäli, että ei ole mahdollista tehdä kokeita, ainoastaan havaintoja. Hiukkaskiihdyttimissä voi säätää olosuhteet tarkasti, muuttaa tilannetta halutulla tavalla ja toistaa monia kertoja. Kosmologiassa voi vain katsoa taivaalle ja merkitä muistiin mitä siellä näkyy: olosuhteita ei voi muuttaa, ja toistettavuus on rajoitettu. Samaa kohdetta (vaikkapa galaksia) voi kyllä havaita useita kertoja, ja on mahdollista tarkkailla useita samankaltaisia kohteita, mutta maailmankaikkeuksia on vain yksi, eikä sen kulkua voi muuttaa. Lisäksi valo kulkee erilaisten ympäristöjen läpi ennen saapumistaan meille, ja sen matkalla kokemat muutokset voi selvittää ainoastaan epäsuorasti.

Näistä syistä maailmankaikkeuden rakennetta ja kehitystä ei pitkään tunnettu kovin tarkkaan. Maailmankaikkeuden laajeneminen havaittiin 1920-luvulla, ja vuosikymmenien ajan laajenemisnopeus tiedettiin vain suunnilleen. Tilanne on muuttunut huomattavasti viimeisen noin 15 vuoden aikana. Eräs tärkeä virstanpylväs oli COBE-satelliitin mikroaaltotaustahavainnot 1992, jotka antoivat tarkkaa informaatiota maailmankaikkeuden olosuhteista 13 miljardin vuoden takaa, jolloin maailmankaikkeus oli 400 000 vuotta vanha.

COBEn havainnot olivat tärkeitä (niistä myönnettiin Nobelin palkinto vuonna 2006), mutta eivät millään tavalla yllättäviä. Sen sijaan vuoden 1998 löydöt supernovien kirkkaudesta olivat mullistavia: kaukaiset supernovat olivat odottettua himmeämpiä, mikä tulkittiin siten, että maailmankaikkeuden laajeneminen on kiihtynyt. Koska tuntemamme gravitaatio vetää kappaleita puoleensa, laajenemisen odottaisi hidastuvan. Voi liioittelematta sanoa, että kiihtyvä laajeneminen oli suurin yllätys kosmologiassa sen jälkeen, kun havainnot laajenemisesta 1920-luvulla murskasivat käsityksen staattisesta maailmankaikkeudesta.

Supernovat ovat elämänsä loppuvaiheissa räjähtäviä tähtiä, jotka loistavat hyvin kirkkaasti muutaman viikon. Supernovafysiikan eri puolet ovat omia tutkimusalojaan: räjähdysmekanismin ymmärtäminen, havaintojen tekeminen ja niin edelleen ovat aiheita, joita monet tutkivat täysipäiväisesti. Jos ei kuitenkaan ole kiinnostunut supernovista itsestään, vaan siitä, mitä niillä on sanottavana maailmankaikkeudesta, vain kaksi seikkaa ovat tärkeitä: supernovat ovat kirkkaita, ja tiedetään kuinka kirkkaita ne ovat. (Tarkemmin sanottuna, voidaan päätellä mikä on niiden absoluuttinen kirkkaus, eli kirkkaus jos olisi supernovan vieressä eikä kaukana täällä.)

Koska supernovat ovat kirkkaita, niitä voi nähdä kaukaa. Koska niiden absoluuttinen kirkkaus tunnetaan, tiedetään kuinka paljon niiden valo on himmentynyt matkalle tänne. Mitä himmeämmältä supernova näyttää, sitä kauempana se on. Tästä voidaan päätellä paljonko maailmankaikkeus on laajentunut sen jälkeen kun valo lähti supernovasta, ja havaitsemalla supernovia eri etäisyyksillä saadaan selville laajeneminen ajan funktiona.

Väite kiihtyvästä laajenemisesta on voimakas ja yllättävä, joten siihen tulee suhtautua erityisen skeptisesti. Kaukaiset supernovat ovat himmeämpiä, mutta ehkä se johtuu siitä, että avaruudessa onkin enemmän pölyä kun on ajateltu? Tai ehkä kaukaiset supernovat ovat luonnostaan himmeämpiä - kenties tähdet olivat silloin erilaisia, ja räjähtivät eri tavalla? Näitä (ja muita) mahdollisuuksia on tutkittu, ja ne on voitu sulkea pois.

Pöly himmentää valoa sirottamalla sitä eri suuntiin, mutta myös muuttaa valon väriä. Valo siroaa sitä enemmän, mitä pienempi sen aallonpituus on. Sininen valo siroaa eniten, joten pöly tekee valosta punaisempaa. (Tämän takia auringonlasku on punainen: matkalla ilmakehän läpi sininen valo on sironnut pois. Vastaavasti taivas on sininen Auringon ollessa korkealla, koska sininen valo siroaa ilman molekyyleistä tehokkaasti.) Tästä voidaan arvioida matkalla oleva pölyn määrä, eikä sitä ole läheskään tarpeeksi.

Mitä kaukaisten supernovien absoluuttiseen kirkkauteen tulee, tähtien alkuainekoostumus todella oli nuoressa maailmankaikkeudessa erilainen kuin nykyään, ja tämä vaikuttaa räjähdysprosessiin. Mutta jos tästä seuraisi merkittäviä muutoksia absoluuttiseen kirkkauteen, niin myös valon aallonpituusjakauma ja kirkkauden käyttäytyminen ajan funktiona muuttuisivat. Havainnoissa ei ole tällaista korrelaatiota.

Vähemmän teknisenä skeptisyyden muotona siteeraan kosmologi Andrew Liddlen näkemystä, jonka mukaan kosmologiassa pitää olla valmis heittämään pois mikä tahansa yksi sarja havaintoja ilman erityistä syytä. Jos johtopäätökset muuttuvat tästä, ne eivät ole vakaalla pohjalla.

Laajeneva kiihtyminen selviää tästä testistä. Supernovien lisäksi kosmologista pituusskaalaa voi mitata kosmisesta mikroaaltotaustasta. WMAP-satelliitilla tehty
COBEn jälkeen tärkein mikroaaltotaustamittaus varmisti vuonna 2003 supernovahavainnoista tehdyt johtopäätökset. Useat muutkin havainnot sopivat yhteen: se, että maailmankaikkeuden pituusskaala on kasvanut nopeasti muutaman viimeisen miljardin vuoden aikana on järkevän epäilyn ulkopuolella. Sen sijaan on epäselvää, mistä tämä johtuu, ja onko takana pimeän energian nimellä varustettu mysteeri. Tämä onkin seuraavan merkinnän aihe.

On useita hiukkasfyysikkojen ja kosmologien pitämiä blogeja, jotka tarjoavat näkymän tieteelliseen tutkimukseen ja tiedeyhteisöön. Mainitsen muutaman, joita katson voivani suositella, niistä löytyy linkkejä laajempaan valikoimaan.

Blogista Backreaction http://backreaction.blogspot.com/ ovat vastuussa Bee ja Stefan. Ensiksi mainittu tutkii kvanttigravitaatiota ja sen tapaisia asioita, jälkimmäinen on tehnyt kiinteän olomuodon fysiikkaa ja raskasionifysiikkaa, ja toimii nykyään tieteellisen kustantamisen parissa. Backreactionin sävy on lämmin, ja tieteelliset selitykset ovat selkeitä ja kattavia. Uusin merkintä http://backreaction.blogspot.com/2008/02/random-browsing-online-access-to.html on katsaus tieteellisten julkaisujen avoimeen saatavuuteen netissä, vanhemmista mainittakoon tieteen popularisointia käsittelevä Fact or Fiction? http://backreaction.blogspot.com/2007/11/fact-or-fiction.html .

Peter Woitin blogin Not Even Wrong http://www.math.columbia.edu/~woit/wordpress/ pääasiallinen tarjoomus on säieteorian kriittinen ruotiminen, mutta hän seuraa myös kokeellisen hiukkasfysiikan uutisia ja huhuja, ja tieteen ja populaarikulttuurin risteämistä. Woit on on taustaltaan matemaattinen fyysikko (hän ei ole nykyään aktiivinen tutkija), ja kirjoittaa myös itseään kiinnostavan matematiikan uusista suunnista ja tapahtumista. (Minä luen näitä matematiikkaa koskevia merkintöjä kiinnostuneena, mutta juuri mitään ymmärtämättä.) Tämänhetkinen merkintä http://www.math.columbia.edu/~woit/wordpress/?p=656 on kokoelma viimeaikaisia uutisia, muun muassa National Geographicin artikkelista joka esittelee Large Hadron Collideria. (Kauniita kuvia, mutta olin toivonut, että Higgsin hiukkasen kutsuminen nimellä “the God Particle” olisi jo mennyt pois muodista.) Vanhemmista nostettakoon esille Conan O’Brienin show’hun ja Colbert Reporttiin liittyvä Late Night HEP TV http://www.math.columbia.edu/~woit/wordpress/?p=653 .

Blogia A Quantum Diaries Survivor http://dorigo.wordpress.com/ kirjoittaa Tommaso Dorrigo, kokeellinen hiukkasfyysikko. Uusin merkintä http://dorigo.wordpress.com/2008/02/22/glashow-humiliates-carlucci-on-maianis-appointment/ tarjoaa surullista hupia Italian tiedepolitiikasta, aiemmista löytyy yksityiskohtainen kuvaus protonin rakenteesta uusimman tiedon valossa http://dorigo.wordpress.com/2008/02/19/the-proton-structure-probed-by-d0/ .

RESONAANCES http://resonaances.blogspot.com/ on nimimerkki Jesterin alla kulkevan hiukkasteoreetikon blogi fysiikan tapahtumista CERNistä katsottuna. Enimmäkseen Jester raportoi huolellisesti ja kiintoisasti seminaareista ja sen sellaisesta. Tämänpäiväinen merkintä http://resonaances.blogspot.com/2008/02/integral.html käsittelee galaksin keskustasta tulevaa gammasäteilyä, joka syntyy elektronien ja positronien annihiloituessa. Aiemmista mainittakoon henkilökohtainen arvaus siitä, mitä LHC tulee löytämään http://resonaances.blogspot.com/2007/05/lhc-roulette.html .

Osa näiden blogien merkinnöistä on suunnattu alan tutkijoille, mutta monet avautuvat muillekin kuin asiantuntijoille. (RESONAANCES lienee sisällössän ja esitystavassaan vähiten populaari.) En ole kenenkään kirjoittajista kanssa samaa mieltä kaikesta, mutta he tarjoavat hyödyllistä informaatiota ja kiintoisia näkökulmia, siedettävällä signal/noise-suhteella.

Kärjistää vai sovitella? Tämä kysymys on noussut mieleen edellisen postauksen ja sen kirvoittamien kommenttien takia. Samaa on saanut miettimään myös tanskalaisten lehtien päätös julkaista uudelleen pilakuva profeetta Muhammedista vastalauseena sille, että fanaattinen islamistiryhmä oli valmistellut piirtäjän murhaamista.

Kärjistämisessä on yksi vika. Kun oikein riemukkaasti näykkäisee, niin näykkäisty harvoin ajattelee, että sainpa haukut ja haavankin ihan aiheesta. Päinvastoin. Se joka tuntee joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi, kaivautuu nopeasti poteroon ja tekee sieltä vastahyökkäyksen.

Maailmassa on ristiin rastiin tällaisia juoksuhautoja, joissa ei yritetäkään ymmärtää, mitä toisessa juoksuhaudassa ajatellaan ja olisiko heidänkin huutelussaan jotain itua. Minkäänlainen avoin vuorovaikutus ja ajatusten testaaminen ei enää onnistu.

Toisaalta, mitä siitäkin tulee jos vain sovitellaan? Asetetaan sinne tänne demarkaatiolinjoja, joiden yli ei saa lausua poikkipuolista sanaa. Silloin keskustelua ei ole, koska rauhan säilyttämiseksi vaietaan vääryyksistä ja järjettömyyksistä. Esimerkiksi uskonnollisen irrationaalisuuden arvostelu järkiperustein on monien kristittyjenkin mielestä sopimatonta.

Miten tämäkin taas liittyy tieteeseen? Siten että myös tieteessä on liikaa juoksuhautoja. Yhteen törmäsin tiedetoimittajan urani alkussa, kun kirjoitin pahaa aavistamatta evoluutiopsykologiasta ja sosiobiologiasta. Sain palautetta, jonka mukaan ne ovat epätasa-arvon oikeuttamista ja natsismia. Toisaalta joidenkin evoluutionpsykologian rakastajien mielestä sosiaalitieteet ovat pelkkää potaskaa.

Mitä hullutusta! Kun kaksi tieteenalaa lähestyy samaa kohdetta vastakkaisista näkökulmista, niin eikö niillä muka olisi myös annettavaa toisilleen. Esimerkiksi yllättäviä empiirisiä havaintoja, uudenlaisia kysymyksiä ja asiallista kritiikkiä. Joka alalta löytyy varmasti myös löysää ajattelua ja kestämättömiä rakennelmia, jotka olisi hyvä saada raivatuksi roskatynnyriin tieteen etenemistä häiritsemästä.

J.P. Roos ja Anna Rotkirch ovat sittemmin nousseet sosiologian puolelta rintamalinjojen väliin huitomaan ja huomauttamaan, että kyllä siinä jotain perää on, että evoluutiokin vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen. Tällaisille sillanrakentajille olisi tilaa enemmänkin. Vaikkapa oppimis- ja älykkyystutkimuksen välimaastossa, missä näyttää vallitsevan toivottoman vanhanaikainen sota siitä, ratkaisevatko geenit vai kasvatus ihmisen kohtalon.

Entäs me toimittajat? Meidänkään ei pidä harrastaa loukkaamista loukkaamisen ilosta, mutta ei missään nimessä myöskään silotella maailmaa. Kuten Antero Mukka toissapäivän Hesarissa kirjoittaa, journalismin olennainen tehtävä on pyrkiä paljastamaan, missä jokin on vinossa ja missä todellisuus ei vastaa kiillotettua kuvaa.

Puudeli jatkaa ärhäkällä linjalla. Jos saan haukkuja, yritän niiitäkin kuunnella. Tavoitteeni on pysyä poissa poteroista.

Eduskunnassa puhutaan härskejä, vihjaillaan ällöttävästi nuorille naisille, kosketellaan ja tuijotellaan rintoja. Tämä selvisi kansanedustuslaitoksen omassa tasa-arvokyselyssä. Helsingin Sanomat teki poikkeuksellisen reippaan jutun ja julkaisi nimet ja kuvat kansanedustajista, joitka sen haastattelemat työntekijät nimesivät rasvaläpän heittäjiksi tai käpälöijiksi.

Moni suuttui Hesarille. Oli kuulemma epäreilua kertoa, kuka tämmöistä harrastaa. No siinähän ei ole mitään epäreilua niin kauan kirjoituksen tiedot pitävät paikkansa. Kansanedustajilla ei ole muuta pomoa kuin me äänestäjät. Meillä on oikeus tietää, miten he käyttäytyvät työpaikalla.

Nimettyjen miesten mielestä heidän käytöksessään ei ole ollut mitään vikaa. Yksi on valittanut lehtijutusta julkisen sanan neuvostoon ja toinen tehnyt tutkintapyynnön poliisille. JSN ja poliisi alkavat nyt selvittää, olisko lehdellä riittävät perusteet luottaa siihen, että miesten käytös on ollut sitä laatua kuin jutussa sanotaan. Hyvä niin, mekin saamme tietään lisää. Toistaiseksi emme esimerkiksi tiedä, kuinka moneen ja millaiseen todistajanlausuntoon päätös kunkin nimen julkistamisesta perustuu.

Lehden lisäksi on haukuttu naisia, jotka suostuivat kertomaan, ketkä heitä ovat häirinneet jutuillaan tai tassuillaan. Miksi heidän olisi pitänyt kieltäytyä vastaamasta ja varjella setien mainetta?

Työskentelen Manchesterin yliopistossa yksikössä, joka tarjoaa tutkintoja kandista tohtoriin bioetiikan ja lääkintälain alalla. Opiskelijoita meillä on joka puolelta maailmaa – erityisesti etäopetuksena tarjottu MA in Health Care Ethics and Law–tutkinto kerää opiskelijoita kauempaakin – ja opettajakuntaan meillä kuuluu väkeä muun muassa useista Euroopan maista.

Uusi vuosi toi uudet opiskelijat ohjattuun tohtoriohjelmaamme, mutta tällä kertaa kansallisuudet olivat painotetusti edustettuna niin opettajien kuin opiskelijoidenkin keskuudessa. Viidestä uudesta täysipäiväisestä opiskelijastamme kolme tuli Irlannista (kaksi muuta Walesista ja Meksikosta) ja heille opetettavien pakollisten kurssien päävastuun kantavista opettajista puolestaan kolme sattuu olemaan suomalaisia.

Meksikolaista opiskelijaa minun käy hieman sääliksi mikäli hän on ajatellut oppia kaunista englantia opintojensa ohessa. Hän on vuosikurssinsa opiskelijoista ainoa, joka aikoo asua Manchesterissa läpi kolmivuotisen tohtoriohjelman. Paikallinen murre, manchunian, on kaukana puhtaasta kouluenglannista eikä sitä ole aina muualta Englannistakaan tulevien helppo ymmärtää – saati sitten ulkomaalaisten. Luennoilla ja seminaareissa meksikolaisvahvistuksemme joutuu puolestaan tulkitsemaan irlantilaisittain ja suomalaisittain äännettyä englantia. Kun lähtötila on espanjalaisella intonaatiolla maustettu epävarma englanti, en oikein edes uskalla ajatella millaista kieltä opiskelija tohtoroiduttuaan tuottaa.

Itselleni ehkä isoin pettymys Manchesterissa toistaiseksi viettämistäni vuosista onkin se, etten ole oppinut puhumaan samanlaisella kauniilla ja puhtaalla aksentilla kuin vaikkapa luonto-ohjelmien David Attenborough. Kansainvälisessä yliopistomaailmassa kalliit yksityiskoulut käyneet opettajat ja opiskelijat ovat vähemmistönä, eikä paikallisissa baareissa tai kaupoissa edes uskalla kirjakielisempää englantia yrittää. Perinteinen kansallinen televisioyhtiö BBC on sekin luopunut tyylipuhtaasta englannista ja vaikka käsite Â’BBC EnglishÂ’ edelleen elääkin, nykyisin uutisetkin luetaan useimmiten voimakkaasti skottilaisittain painottaen. Apinaoppijalta puuttuvat esikuvat. Ehkä ongelmani on kuitenkin pääsääntöisesti korvien välissä ja elättelen turhaan vanhanaikaista ajatusta siitä, miten englantia tulisi puhua. Aina välillä muistan, että pienenevässä maailmassa kieli on kommunikaation väline eikä tärkeää ehkä olekaan se miltä kuulostaa vaan se, että tulee ymmärretyksi.

Irlantilaiset opiskelijamme tulivat Englantiin, koska bioetiikkaa ei Irlannissa opeteta. Suomalaiset opettajat ovat puolestaan Englannissa osin sen vuoksi ettei tutkimusalaa varsinaisesti suomalaisessa yliopistojärjestelmässä tunneta. Alaa liippaava lainsäädäntö painiskelee molemmissa maissa samankaltaisten ongelmien kanssa – molemmat maat ovat esimerkiksi edelleen ilman kantasolututkimusta säätelevää lainsäädäntöä. Sekä Suomessa että Irlannissa käydään poliittista kädenvääntöä uusien bioteknologioiden säätelystä. Virkamieskomiteoita asetetaan laatimaan selvityksiä ja lakiesityksiä viedään eduskuntaan. Toisaalla, biotieteilijöille ja lääkäreille kaivataan etiikan opetusta, mutta varsinaiselle tutkimukselle (jolle kai yliopistollisen opetuksen tulisi perustua ja varmaan säätelynkin ainakin jossakin määrin) ei kummankaan maan yliopistojärjestelmästä löydy tilaa. Irlannissa tämä selittyy osin uskonnon keskeisellä roolilla, mutta Suomen tilannetta on vaikea ymmärtää. Bioetiikan ja lääketieteen etiikan opetus- ja tutkimusyksiköitä löytyy kaikkien muiden pohjoismaiden isoimmista yliopistoista, vaan ei Suomesta. Tilanne on sikälikin omituinen, että niin kauan kuin bioetiikkaa on omana tutkimusalanaan isommalti ollut olemassa, yksittäiset suomalaiset ovat olleet kansainvälisessä toiminnassa näkyvästi mukana. Kysymys ei siis ole siitä, ettei kukaan akateemisissa piireissä olisi kiinnostunut asiasta.

Yliopistopolitiikkaa on joskus vaikea ymmärtää, mutta ei siinäkään kauheasti tunnu järkeä olevan, että suomalaiset muuttavat englantiin opettaakseen irlantilaisille bioetiikkaa.