BLOGIT

Täällä Geneven yliopistolla tulee vartijoita puoli yhdeksän maissa illalla ihmettelemään, että jotkut ovat vielä paikalla. CERNin ravintolassa tarjoillaan päivällistä puoli kymmeneen. (Nykyään jälkiruokia ei tosin enää saa puoleenyöhön asti.)

Aina silloin tällöin haaveilen aikakoneesta, jolla voisi tehdä matkoja menneisyyteen, vaikka 1800-luvun talon tyttäreksi tai ylimysnaiseksi Rooman suurvaltaan. Ei siksi, että haluaisin pukeutua pitkiin hameisiin vaan koska haluaisin sukeltaa noiden aikojen mielenmaisemiin, kokea omassa päässäni miltä maailma noiden ihmisten silmissä näytti ja miten he kaiken käsittivät.

Koneessa saisi olla myös toimintavarma pakonappula, jolla pääsisi pikavauhtia pois ruton keskeltä, noitaroviosta tai keskitysleiristä kaivamasta hautaa omille lapsillensa.

Yksi turvallinen aikamatkailun keino onneksi on jo olemassa. Entisten ihmisten pään sisään voi kurkistaa lukemalla heidän kirjoituksiaan. Vaikka Minna Canthin romaaneja naisen elämästä tai Adam Smithin hämmästyttävän tarkkoja havaintoja moraalista ja markkinoiden toiminnasta.

Tulevaisuuteen ei jostain syystä tee mieli yhtään.

Mihin historian kohtaan te haluaisitte matkustaa?

Koskapa olen juuri saaanut valmiiksi näitä teemoja käsittelevän artikkelin ”Human before sex? Ectogenesis as a way to equality” tulevaisuuden lisääntymisteknologioita koskevaan kirjaan, ajattelin näin tasa-arvon päivän päättyessä herätellä ajatuksia keinokohduista ja niiden vaikutuksesta tasa-arvoon. Minulta tilattiin kirjaan provokatiivinen artikkeli ja sellaisen kirjoitin. Valitettavasti en voi blogissa kaikkia asiaan liittyviä teemoja ja argumenttaja tarkastella, mutta tässäpä jonkinlainen lyhennelmä joistakin keskeisistä teemoista:

Vuonna 1970 kanadalainen feministi Shulamith Firestone julkaisi mielipiteitä jyrkästi jakavan teoksensa The Dialectic of Sex, jossa hän kuuluisiksi tullein kielikuvin kyseenalaisti äitiyden ihanuuden: ”pregnancy is barbaric” ja ”itÂ’s like shitting a pumpkin”. Teoreettisesti eräs Firestonen keskeinen teesi oli, että miesvaltainen yhteiskunta kykenee pitämään naisia alistetussa asemassa naisten lisääntymiseen liittyvien biologisten ominaisuuksien vuoksi ja ennen kuin tämä taakka saadaan pois, todellinen tasa-arvo ei ole mahdollista. Hän näki keinokohdun tienä tasa-arvoon. Vaikka en kaikkia Firestonen kirjassaan esittämiä ajatuksia jaakaan, olisin taipuvainen olemaan hänen kanssaan samoilla linjoilla tässä asiassa.

Tarkoitan keinokohdulla tässä kirjoituksessa ruumiin ulkoista kohdun korviketta, jossa hedelmöittynyt munasolu kehittyy läpi sikiön kehitysvaiheiden aina siihen saakka kunnes uusi ihmisolento kykenee selviytymään ilman kohdun tai sen korvikkeen tuomia kehityksen edellytyksiä. Firestonen kirjoittaessa teostaan keinokohdun todellisuus oli vielä kaukana, mutta nykytietämyksen valossa, riippuen hieman lähteestä, lopullinen läpimurto tapahtunee seuraavalla vuosikymmenellä. Keskosia kyetään pitämään hengissä yhä pienempinä, eikä elämän alkuunsaattaminen koeputkessakaan ole vaikeaa. Sikiötutkimukseen liittyvien rajoitusten vuoksi sikiökehityksen alkupää viikon kaksi jälkeen on edelleen vähemmän tunnettu, mutta myös tällä puolella tietomme lisääntyy jatkuvasti.

Firestonen esittämästä ajatuksesta keskustellaan edelleen ja näkemyserot keinokohdun toivottavuudesta jakavat jyrkästi tasa-arvosta kiinnostuneiden leirejä. Karkeasti ottaen kysymys on siitä, nähdäänkö mahdollisuus luopua perinteisestä raskaudesta vapautuksena vai uhkana. Niille, joille keinokohtu näyttäytyy uhkana, se haastaa ensisijaisesti naiseuden, mutta joidenkin mukaan koko naissukupuolten. Näiden kriitikoiden mukaan, mikäli naisia ei enää tarvittaisi lasten kantajina ja synnyttäjinä, miesvaltainen yhteiskunta saattaisi pyrkiä hankkiutumaan kokonaan eroon naisista. Tätä vastaan on esitetty monenlaisia argumentteja, joista ehkä voimakkaimmin esille nousee näkemys siitä, että kohdun omaavilla ihmishenkilöillä on muutakin tarjottavaa ihmiskunnalle kuin äitiys. Edelleen voidaan ajatella, että mikäli Firestone on oikeassa ja naisten alisteista asemaa on kyetty ylläpitämään heidän lisääntymiseen liittyvän roolinsa perusteella, tuon roolin lakkauttaminen (välttämättömänä instituutiona) veisi pohjaa epätasa-arvoiselta kohtelulta sinänsä.

Henkilökohtaisesti en näe keinokohtua – jos ja kun se voidaan toteuttaa turvallisesti – uhkana vaan ennen kaikkea mahdollisuutena; mahdollisuutena aitoon ihmisten väliseen tasa-arvoon. Historian alkuhämäristä naaraspuoliset ihmiset ovat kantaneet lapsia yhdeksisen kuukautta, synnyttäneet, imettäneet ja useimmissa tapauksissa myös kantaneet päävastuun lasten kasvatuksesta ja hoidosta. Ehkäisyvälineiden kehittyminen, abortin laillistaminen ja yhteiskunnallisten vaikutusmahdollisuuksien lisääntyminen ovat kasvattaneet naisten mahdollisuuksia päättää omasta kehostaan ja sen tehtävistä, mutta viime kädessä äitiys on kuitenkin ollut naisten homma. Naispuoliset olennot on nähty äiteinä tai vähintäänkin potentiaalisina sellaisina. Tällainen yksioikoinen tehtäväjako biologisen sukupuolen perusteella on kuitenkin tehnyt monista väliinputoajia. Pieni osa ihmisistä syntyy omaten sekä miehille että naisille kuuluvia sukupuolielimiä, eivätkä he mahdu yksiselitteisesti sen paremmin miehen kun naisenkaan malliin. Vanhakantaisen kaksijaon riittämättömyys tulee vieläkin selvemmin esille kun miettii niitä monenkirjavia sukupuolirooleja, joita ihmisillä sosiaalisina olentoina on. Lisäksi äitiyden näkeminen jonkinlaisena naiseuden täydellistymisenä lisää niiden tuskaa, jotka syystä tai toisesta eivät kykene tuota roolia toteuttamaan. Eivätkä kaikki halua tai näe tarpeelliseksi lisääntyä. Mikäli välttämätön yhteys kohdun ja ”äitiyden” väliltä poistuisi, tekisi se monille helpommaksi ottaa oma yksilöllinen paikkansa maailmassa.

Ja keinokohtu lisäisi tietenkin myös miesten lisääntymiseen liittyviä oikeuksia. Maissa, joissa naisten ruumiillista koskemattomuutta kunnioitetaan, miehen oikeus päättää lisääntymisestä lakkaa useimmiten jo hieman ennen hedelmöittymistä. Päätökset koskevat tämän jälkeen naisen ruumista, ja tämä antaa naiselle ensisijaisen oikeuden päättää lapsesta raskausaikana. Monen isien oikeuksia ajavan mielestä tämä vaikuttaa perusteettomasti vielä paljon myöhemminkin esimerkiksi huoltajuuskiistoissa. Mikäli sikiö kehittyisi, tai voisi kehittyä, naisen kohdun ulkopuolella, perinteinen malli äidin ensisijaisesti päätösvallasta täytyisi ajatella uudelleen. Tällä ajatuksella on luonnollisesti vastustajansa. Jo nyt laillisia ja eettisiä ongelmia syntyy kun hedelmöityshoitoja varten pakkaseen tuotettujen sukusolujen tai hedelmöitettyjen munasolujen käytöstä syntyy kiistaa. Kokonaan uusia ulottuvuuksia avaisi ajoittain esitetty ajatus sikiön kehityksestä ihmisruumiissa, jossa ei ole kohtua. Mikäli keinot tähän löydettäisiin se mahdollistaisi ”raskauden” kaikille. Luonnollinen raskaus, joka ei – mikäli kaikki sujuu hyvin – tarvitse keinotekoisia väliintuloja, jäisi toki tässäkin maailmassa kohdullisten naispuolisten olentojen yksinoikeudeksi (jos se oikeutena halutaan nähdä).

Minä näkisin mielelläni maailman jossa me olisimme kaikki ensisijaisesti ihmisiä ja jossa me olisimme myös lisääntymisen suhteen nousseet sosiaalisen evoluution tasolle. Vanhemman roolin – sosiaalisen, geneettisen tai biologisen – me voisimme valita sellaisena kuin, ja silloin kun, se on osa meidän omaa ihmisyyttämme. Minusta tämä olisi tasa-arvoa.

Kun katsoo taivaalle, maailmankaikkeus näyttää hyvin samanlaiselta kaikissa suunnissa ja joka paikassa. Erityisesti se, että kosmisen mikroaaltotaustan lämpötila on sadastuhannesosan tarkkuudella sama kaikissa suunnissa osoittaa, että maailmankaikkeus on hyvin tasainen.

Niinpä kosmologisia havaintoja analysoidaan sellaisen mallin puitteissa, joka on täysin samanlainen joka suunnassa ja joka paikassa, laajenee vain ajan myötä. Sisällöksi otetaan tunnetun aineen (atomiytimet, elektronit, neutriinot ja fotonit) lisäksi pimeää ainetta. (Pimeä aine on kosmologian kannalta muuten samanlaista kuin tavallinen aine, mutta vuorovaikuttaa valon kanssa erittäin heikosti, ja on siksi näkymätöntä.) Laajenemisnopeuden ja ainesisällön liittää toisiinsa yleinen suhteellisuusteoria.

Näistä lähtökohdista saadaan selville, että laajeneminen hidastuu. Koska kiihtyvää laajenemista osoittavien havaintojen paikkansapitävyys on kiistämätön, teoriassa on jotain väärin. Pitää valita kolmesta vaihtoehdosta: on olemassa jotain eksoottista ainetta joka aiheuttaa kiihtyvän laajenemisen, yleinen suhteellisuusteoria ei pädekään suurilla etäisyyksillä, tai maailmankaikkeus ei ole samanlainen joka suunnassa ja paikassa.

Pimeä energia

Suosituin vaihtoehto kosmologien keskuudessa on ainesisällön muuttaminen. On helppo ymmärtää, miksi kaikki tavallinen aine johtaa hidastuvaan laajenemiseen. Newtonin gravitaatioteorian mukaan massat vetävät toisiaan puoleensa. Maailmankaikkeutta voi verrata laajenevaan pölypilveen: sen osat vetävät toisiaan puoleensa ja jarruttavat laajenemista.

Yleisessä suhteellisuusteoriassa tilanne on hieman monimutkaisempi. Gravitaatioon vaikuttavat massan lisäksi myös aineen muut ominaisuudet, kuten paine, pyörimisnopeus ja niin edelleen. Tavallisen aineen paine on paljon pienempi kuin massatiheys (minkä takia Newtonian teoria toimii aurinkokunnassa niin hyvin). Mutta jos olisi eksoottista ainetta, jolla on valtava paine, joka olisi vielä negatiivinen, niin sen painovoima olisi hylkivää. (En aio selittää tarkemmin, mitä negatiivinen paine tarkoittaa, mutta todettakoon että tavallisen aineen paine on aina positiivinen.) Jos aine täyttäisi koko maailmankaikkeuden tasaisesti, ja sen paine olisi isompi kuin tavallisen aineen massatiheys, niin kiihtyvä laajeneminen olisi selitetty.

Tällaiselle hypoteettiselle aineelle on annettu nimi pimeä energia. Pimeä siksi, että sitä ei ole suoraan nähty, joten sen täytyy vuorovaikuttaa valon kanssa heikosti. Energia siksi, että nimitys “pimeä aine” oli jo varattu. (Osuvampi nimitys olisi kyllä “pimeä paine”.)

On osoittautunut vaikeaksi ymmärtää, mitä pimeä energia oikein voisi olla. On esitetty tusinoittain toinen toistaan kummallisempia vaihtoehtoja, mutta vakuuttavia kandidaatteja on vain yksi. Hiukkasfysiikan teorioiden mukaan tyhjälläkin tilalla on energiaa. Tyhjän tilan energiatiheyteen liittyvä paine on negatiivinen, ja voisi selittää havainnot. Asiaan liittyy kuitenkin merkittävä ongelma: miksi nyt?

Maailmankaikkeuden laajetessa tavallisen aineen energiatiheys laskee samaa tahtia kuin tilavuus kasvaa. (Jos maailmankaikkeuden tilavuus kasvaa kaksinkertaiseksi, energiatiheys putoaa puoleen, koska aineen määrä ei muutu.) Tyhjön energiatiheys (ja paine) sen sijaan säilyy muuttumattomana. Laajeneminen kiihtyy, kun tavallisen aineen energiatiheys (joka vetää puoleensa ja siis hidastaa) putoaa alle tyhjön paineen (joka hylkii ja siis kiihdyttää).

Kiihtyvä laajeneminen on alkanut viimeisten muutaman miljardin vuoden aikana. Toisin sanoen, tyhjön energia olisi saanut tavallisen aineen kiinni aivan lähimenneisyydessä, kosmologisella aikaskaalalla. Teoreettisesti tämä olisi kuitenkin voinut tapahtua koska tahansa (tyhjön energiatiheyttä ei toistaiseksi pystytä teoreettisesti laskemaan). Miksi satumme olemaan olemassa juuri sinä aikana, kun laajeneva kiihtyminen on hiljattain alkanut? Tämän ongelman takia kiihtyvää laajenemista pidetään yleisesti kosmologian suurimpana mysteerinä. (Jotkut -lähinnä kai eräät kosmologit itse- pitävät sitä jopa koko tieteen suurimpana mysteerinä.)

Erilainen gravitaatiolaki

Pimeä energia on kosmologienkin mielestä omituista. Vaihtoehdoksi on tarjottu gravitaatiolain muuttamista. Ehkä yleinen suhteellisuusteoria ei pädekään niin hyvin kuin on luultu, ja tavallisen aineen gravitaatio muuttuu miljardien valovuosien etäisyyksillä puoleensavetävästä hylkiväksi?

Richard Feynman sanoi ihmisistä, jotka kirjoittivat hänelle ehdottaakseen, että ehkä tämä tai tuo luonnonlaki ei pädekään, että on helppo tehdä aukkoja, mutta niiden paikkaaminen on vaikeampaa. Jos yleinen suhteellisuusteoria ei päde, niin mikä sitten on oikea teoria?

On osoittautunut vaikeaksi rakentaa gravitaatioteoriaa, joka johtaisi kiihtyvään laajenemiseen pitkillä etäisyyksillä, mutta olisi sopusoinnussa aurinkokunnassa tehtyjen gravitaatiomittausten kanssa. (Yleisen suhteellisuusteorian ennusteita aurinkokunnassa on testattu erittäin suurella tarkkuudella.) Yritelmiä on muutama, mutta ei ole selvää toimiiko niistä yksikään. Poikkeuksena on niin kutsuttu kosmologinen vakio, joka on matemaattisesti samanlainen muutos gravitaatioon kuin tyhjön energia on ainesisältöön. Usein ilmaisuja “tyhjön energia” ja “kosmologinen vakio” käytetäänkin sekaisin. (Kysymys on vain siitä, lisääkö termin yhtälön oikealle vai vasemmalle puolelle.)

Vaihtoehtoiset gravitaatioteoriat, vaikka toimisivatkin, eivät vastaa kysymykseen “miksi nyt” sen paremmin kuin pimeä energia.

Epätasaisuus

Kolmas kosmologinen oletus on se, että maailmankaikkeus on samanlainen kaikissa suunnissa ja kaikissa paikoissa. Varhainen maailmankaikkeus todella on hyvin tasainen, mutta miljardien vuosien kuluessa kehittyy monimutkaisia rakenteita. (Ks. linkki Millennium Simulaationiin merkinnässä “Tyhjää”.)

Rakenteiden muodostumisen vaikutusta laajenemiseen on tutkittu melko vähän. Eräs syy tähän on se, että maailmankaikkeus näyttää nykyäänkin samalta kaikkialla isolla skaalalla tarkasteltuna. (Tämä tarkoittaa seuraavaa: otetaan kuutio, jonka sivu on vähintään 500 miljoonaa valovuotta. Heitetään kuutio jonnekin maailmankaikkeudessa nykypäivänä. Laittoipa kuution mihin vain, sen sisään jäävän avaruuden keskimääräiset ominaisuudet -tiheys, laajenemisnopeus, ja niin edelleen- ovat suunnilleen samat.)

On kuitenkin niin, että maailmankaikkeus, joka sisältää rakenteita, ei laajene samalla tavalla kuin täysin tasainen maailmankaikkeus, vaikka rakenteet olisivatkin tasaisesti jakautuneet. Tämä ei ole aivan ilmeistä, ja asia on saanut merkittävää huomiota vasta viime vuosina.

Rakenteiden muodostumisen vaikutus laajenemiseen on pääasiallinen tutkimusaiheeni. Isot rakenteet muodostuvat maailmankaikkeuden ollessa joitakin miljardeja vuosia vanha, jolloin kiihtyminenkin on alkanut, mikä saattaa tarjota vastauksen kysymykseen “miksi nyt”.

Tässä lyhyt selitys: Rakenteiden muodostuessa massa keskittyy ylitiheisiin alueisiin, joiden laajeneminen hidastuu. Alitiheät alueet vastaavasti laajenevat nopeammin, koska niissä on vähemmän ainetta jarruttamassa. Keskivertoa nopeammin laajenevien alueiden osuus tilavuudesta kasvaa, joten keskimääräinen laajenemisnopeus voi kasvaa - eli laajeneminen voi kiihtyä.

Rakenteiden vaikutuksen tarkka laskeminen on vaikeaa, eikä vielä tiedetä ovatko ne vastuussa kiihtymisestä, vai tarvitaanko pimeää energiaa tai uutta gravitaatiolakia. Tietystä näkökulmasta havaintojen selittyminen tunnetuilla rakenteilla tunnetun gravitaatioteorian puitteissa olisi tylsin vaihtoehto: ei ole löydetty mitään uutta. Minusta tämä olisi mahdollisuuksista kaunein: ei tarvita uusia hypoteeseja, vaan mysteeri voidaan ratkaista yleisen suhteellisuusteorian tarkemmalla hahmottamisella.

Fysiikan kehityksessä ei ole kyse vain löytöjen tekemisestä, vaan syvemmän ymmärryksen saavuttamisesta.

Mikä erottaa huippututkijan tavallisesta tohtorin tekeleestä? Tiedetoimittajan näkökulmasta ero on valtava. Toinen osaa selittää, mitä tutkii, miten ja mitä on saanut selville.
Olen monet kerrat lähtenyt alansa kärkeä edustavien tieteen tekijöiden luota rinta ilosta paisuen, kun olen saanut tietää ja tajuta uusia asioita maailmasta.
Sitten on toisaalta se väki, jonka akateemisesta mongerruksesta ei saa irti mitään mielekästä. Monesti herää epäilys, ettei heidän hommissaan juuri järkeä olekaan. Eivät nämä tyypit yleensä nauti maailman mainetta tieteen sisälläkään.
Evoluutiosta bestsellereitä kirjoittavalla Richard Dawkinsilla on aivan erityinen taito kertoa monimutkaisista kehityskuluista ymmärrettävästi mutta silti liikaa yksinkertaistamatta. Haastattelin Dawkinsia kolme vuotta sitten, ja silloin hän neuvoi kaikkia tutkijoita kirjoittamaan aika ajoin työstään niin kuin kirjoittaisivat omalle isoäidilleen. Siinä on pakko selvittää monia asioita, jotka ovat jääneet itsellekin hämäriksi.
Joka ei osaa selittää asiaansa ymmärrettävästi muille, ei ole ymmärtänyt sitä kunnolla itse.

Helsingin Sanomat raportoi viime viikolla tutkimusta, jossa joku oli vihdoin huomannut, että pitkään eläminen se vasta tuleekin kansantaloudelle kalliiksi. Ylipainoiset, tupakoitsijat ja muut nautiskelijat ovat jo pitkään saaneet kuulla olevansa taakka terveydenhuoltojärjestelmälle, mutta kun asiaa tarkastelee hieman pidemmällä tähtäimellä, terveet elämäntavat ne se varsinainen rasite ovatkin.

Lääketieteen edistysaskeleet yhdistettynä monipuoliseen ruokavalioon, riittävään liikuntaan ja uneen, sekä nautintoaineiden maltilliseen käyttöön tekevät meistä entistä pitkäikäisempia. Mutta mitä vanhemmaksi tulemme, sitä enemmän pienempää ja suurempaakin kremppaa ilmenee, ja vaikka kehoa voidaankin hämmästyttävästi paikkailla vielä vartuneemmallakin iällä, viimeistään muistin ja muiden aivotoimintojen heikkeneminen saattaa meidät tilaan, jossa tarvitsemme jatkuvaa hoitoa ja huolenpitoa. Eikä korjaileminen matkan varrellakaan ole ilmaista. Vaikka moni varmaankin ajattelee, että tärkeämpää on kuitenkin elää pidempään, tilanne saattaa näyttää toisenlaiselta kun omille isovanhemmille, vanhemmille tai itselle ei järjestykkään hoitopaikkaa elämän viimeisiksi vuosikymmeniksi. Ja tietenkin julkisen terveydenhuollon riittämättömiä resursseja voidaan päätyä jakamaan toisinkin, joilloin ilman tarvitsemaansa hoitoa jää jokin muu ryhmä. Kaikki näyttävät elävän hieman pidempään, mutta systeemi alkaa rakoilla eikä apua aina olekaan tarjolla. Osaltaan terveydenhuollon resurssien kasvava vähyys johtuu terveydenhuollon merkittävistä edistyaskeleista.

Moottoripyöräkypärien tuleminen pakolliseksi vähensi merkittävästi kuolemia moottoripyöräonnettomuuksissa, mutta samaan aika elinsiirtoja tarvitsevien potilaiden jonot alkoivat kasvaa eikä kaikille odottajille yksinkertaisesti löydy siirrettävää elintä ajoissa. Yhtäällä kuolemantapaukset saatiin vähenemään, mutta toisaalla ne lisääntyivät. Miten täsmälleen ottaen numerot vertautuvat on empiirinen kysymys, mutta jonkinlainen yhteys näillä kahdella kiistatta on. Lisäksi jos ajatellaan, että kypärättömyys on oma valinta, mutta useimmat luovutuselinten odottajat ovat Â’syyttömiäÂ’ tilaansa, voisi ajatella että mikäli ihmishenkiä päätöksenteossa lasketaan (kuten tehdään), vertailua eikä ehkä tulisi tehdä yksi yhteen.

Täsmäkampanjoilla päästään täsmätuloksiiin, mutta tekojemme pitkäaikaisseuraukset kohdistuvat aina laajemmalle. Ihmishenkien tai elinvuosien laskeminen tuntuu aina julmalta, mutta siitä monissa kansanterveydellis-poliittisissa päätöksissä on kysymys, eikä kapeakatseisuus ainakaan paranna tilannetta. Se, että saadaan tilastot yhden etukäteen määrätyn muuttujan suhteen näyttämään paremmilta, ei kerro koko kuvaa tilanteesta.