BLOGIT

Avignonin konferenssi (ks. edellinen merkintä) oli mielestäni antoisa. Puheet enimmäkseen käsittelivät fysikaalisesti merkittäviä aiheita ja kuvastivat todellista edistystä; yleinen sävy oli avoin ja kriittinen. Toisinkin voi olla. Suuri osa hiukkaskosmologian tutkimuksesta on mielestäni jokseenkin merkityksetöntä (vaikka rajoitutaan vain fysiikan viitekehykseen).

Yleinen käsitys turhasta tutkimuksesta lienee se, että tutkitaan asiaa, joka on etukäteen itsestäänselvä (sana “nollatutkimus” viitannee tähän), tai tehdään tutkimusta, joka on väärin.

Hiukkaskosmologiassa (ja luonnontieteissä yleisemminkin) itsestäänselvinä pidettyjen asioiden tutkiminen on usein hyödyllistä, vaikka tulos vahvistaisikin yleisen ennakkoluulon. Näin ei nimittäin aina käy, ja luonnontieteet etenevät asioiden yhä tarkemman tutkailun paljastamien yllätysten kautta. Vaikka uutta ei löytyisikään, varmasti tunnettu alue on laajentunut, ja tiedetään paremmin minne päin suunnata seuraavaksi.

Esimerkiksi kokeet, jotka etsivät poikkeamia yleisen suhteellisuusteorian ennustuksista aurinkokunnassa, eivät ole vuosikymmenien aikana löytäneet mitään. (Paitsi mahdollisesti luotainten Pioneer 10 ja 11 radan suhteen - palaan ehkä aiheeseen jossain toisessa merkinnässä.) Tämä ei kuitenkaan ole turhaa työtä: nyt tiedetään, että suhteellisuusteoria pätee aurinkokunnassa 0.01% tarkkuudella. Tällainen raja on tärkeä rakennettaessa suhteellisuusteorian tuolle puolen meneviä teorioita. Viime aikoina sen avulla on raakattu malleja, joilla on yritetty selittää maailmankaikkeuden laajenemisen kiihtymistä.

Sen sijaan on paljon tutkimusta, jota voi pitää turhana lähes vastakkaisesta syystä: on alkujaankin epätodennäköistä, että tutkittu malli vastaa todellisuutta. Suuri osa hiukkaskosmologian tutkimuksesta on hyvin spekulatiivista. Vapaus etsiä uusia mahdollisuuksia on tärkeää fysiikan kehitykselle, mutta näkökulmilla leikkiminen on hedelmällistä ainoastaan silloin, kun se on tavoitteellista.

Esimerkiksi, ei tiedetä mitä pimeä energia on (jos sitä ylipäänsä on olemassa). Aiheesta on useita kymmeniä erilaisia malleja, joista suurin osa on muunnelmia vanhoista ideoista, juuri mikään ei ole fysikaalisesti kovin motivoitu eikä yksikään ole parempi kuin kosmologinen vakio. (Ks. merkintä “Kolmen vaihtoehdon mysteeri”.) Eri variaatioista on julkaistu satoja tieteellisiä artikkeleita, joiden hyöty on kyseenalainen.

Tutkimuksen turhuus on tietysti subjektiivinen (tai korkeintaan sosiaalinen) arvio, ja eri yksilöiden näkemykset voivat olla melko erilaisia. On tutkimusta, jonka merkitys paljastuu vasta ajan myötä, eikä ole mitään kirkasta tapaa erottaa sitä nopeasti lakastuvasta työstä. (Yleisemmin voi sanoa, että ei ole mitään objektiivista sääntöä, joka määrittäisi, onko jokin tiedettä vai ei. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö tieteen tai ei-tieteen välillä olisi eroa, mutta tieteen rajaa on mahdotonta määrätä tarkasti - tästä lisää joskus myöhemmin.)

On kuitenkin huomattavaa, että monet hiukkaskosmologit eivät itsekään pidä omaa tutkimustaan (tai osaa siitä) vakavana, mikä osoittanee, että ongelma on todellinen. Tilanteeseen johtaneet sosiaaliset tekijät ovat tulleet merkittäviksi siitä paradoksaalisesta syystä, että hiukkasfysiikan teoriat ovat niin tavattoman hyviä. Tämä onkin seuraavan merkinnän aihe.

Hei joskus toisessa valossa maailmaa katsovat,

Pahoittelen pitkähköä hiljaisuutta blogissa ja sitä ettei minulla nyt ole edes korvaukseksi mitään erityisen kontroverssiä. Huhtikuu oli töiden puolesta kovasti kiireinen ja viime päivät olen taistellut kevätflunssaa vastaan. Ja vappuakin pitäisi jo päästä juhlistamaan.

Olin viime viikolla Tieteiden talolla Helsingissä puhumassa seminaarissa, jonka otsikkona oli ”Tutkimus, aineistot ja avoimuuden rajatÂ’. Tavoitteena seminaarissa oli pohtia erilaisten tutkimuksia varten kerättyjen aineistojen jatko- tai uusiokäytön mahdollistamista myös alkuperäisen tutkimushankkeen päätyttyä. Periaatteessa hanke kuulostaa varsin kannatettavalta, sillä ei kai ole järkevää, että yksittäiset tutkijat ja tutkimushankkeet keräävät uudestaan ja uudestaan aineistoja, jotka, jos yhtenäisistä rekisteröintitavoista ja aineistojen avoimuudesta päästäisiin sopuun, voisivat olla jo valmiiksi saatavilla. Tämä säästäisi resursseja ainakin rahallisesti ja tutkijavuosissa sekä tuottaisi uutta tietoakin ehkä entistä nopeammin.

Kerättyjen aineistojen uusiokäyttöön (ellei kyseessä ole jonkinlainen seurantatutkimus, minä, toisin kuin eräät muut seminaarin puhujat, käyttäisin reilusti termiä uusiokäyttö vaihtoehtoisen jatkokäyttö -termin sijaan, sillä eräänlaisesta materiaalin kierrätyksestähän tässä on kysymys) liittyy kuitenkin yllättävän monia käytännöllisiä, laillisia, säätelyllisiä, tutkimuskulttuurisia ja – arvasitte varmaan – eettisiäkin ongelmia, joiden selvittelyyn on asetettu tutkimusyksikkökohtaisia, paikallisia, kansallisia ja kansainvälisiäkin toimikuntia. Yksi lähtökohtainen ongelma on se, että aineistot voivat olla kovin eri näköisiä ja muotoisia; eri tieteenalat ja tutkimustavat tuottavat hyvin erilaisia aineistoja, joka tekee yhtenäisten pelisääntöjen laatimisen vaikeaksi. En edes yritä tässä lähteä kuvaamaan ongelmakenttää koko laajuudessaan, esitänpähän vain muutaman kysymyksen – ja yritän välttää niiden samojen ainaisten eettisten kysymistä tässä yhteydessä.

Mikäli olen tehnyt väitöskirjatukimukseni julkisella rahoituksella, tulisiko minun saattaa aineistoni tutkijayhteisön käyttöön oman projektini loputtua? Mutta jos minä kuitenkin sen apurahan hain ja sain (n:nen epäonnistuneen hakemuksen jälkeen), kuuluisiko minulle kuitenkin jonkinmoinen erityinen hallintaoikeus aineistoon?

Jos kaikki aineistot siirtyvät pikkuhiljaa avoimeen käyttöön, syntyykö meille tutkijapolvia, jotka eivät koskaan ole keränneet omia aineistojaan? Olisiko tämä ongelma? Jääkö tutkijuudesta jotain olennaista tällöin pois?

Pitäisikö pääsy tutkimusaineistoihin rajata esimerkiksi yliopistojen opiskelijoihin ja tutkijoihin? Vai tulisiko meidän näinä yrityselämän ja yliopistojen lähiyhteistyön aikoina luopua moisista rajoista – nehän voidaan kuitenkin tarvittaessa kiertää? Entäpä yksittäinen, itsenäinen, apurahakausien välissä tuskaileva tutkija, jolla ei ehkä dosenttilaitoksen lakkautuksen toteutuessa ole suoraa yhteyttä tutkimusyksikköihin? Avoimet aineistot saattaisivat mahdollistaa jatkuvan tutkimustoiminnan myös rahoituksen ollessa katkolla, mutta pitäisikö silloin kaikille halukkaille avata ovet aineistoihin, joilloin kuka tahansa voisi kokeilla siipiään tutkijana?

Tässä tämä tällä kertaa. Aurinkoisia päiviä!

Palasin eilen konferenssista PONT d’Avignon ( http://ipht.cea.fr/Images/Pisp/pontavignon2008/index.html ), joka pidettiin paavien palatsissa - tai oikeammin sanottuna entisen paavien palatsin nykyisessä konferenssisiivessä.

Hiukkasfysiikan ja kosmologian tapaamisissa harvemmin saa tietoonsa mitään kovin uutta. (Olenpa muuten väsynyt kirjoittamaan “hiukkasfysiikka ja kosmologia” - vast’edes käytän ilmaisua hiukkaskosmologia.) Joskus koetulosten julkistaminen ajoitetaan isoon konferenssiin, mutta tämä on poikkeuksellista. Uudet tieteelliset artikkelit luetaan netistä päivittäin, ja kun jotain merkittävää tapahtuu, kaikki tietävät sen nopeasti. Pikemmin konferenssit auttavat järjestelemään valmiiksi tunnettuja asioita.

Tyypillisesti osa puheista on katsauksia joihinkin osa-alueisiin (esimerkiksi pimeän energian mallit, neutriinot, gravitaatiolinssit) ja toisissa puhujat esittelevät omaa työtään jonkun tietyn ongelman parissa. Puheiden näkökulma on minusta usein tärkeämpää kuin niiden informaatiosisältö.

Katsaukset auttavat laittamaan tuloksia oikeaan viitekehykseen ja hahmottamaan yhteyksiä asioiden välillä. (Ainakin parhaimmillaan, kuten Avignonissa - turhimmillaan ne toistavat kaikkien tuntemaa dogmaa.) Puhujan omaa työtä esittelevien puheiden suhteen on häkellyttävää huomata, kuinka paljon helpompaa on tehdä arvio työstä puheen kuin tieteellisen julkaisun perusteella. Puheista näkee selvemmin, mitä kohtia tekijä ei ymmärrä kunnolla, mitä epävarmuuksia työssä on ja mikä osa on propagandaa. (On tietysti vaarana sekoittaa tulokset ja niiden esitystapa.)

Puheiden eräänä tarkoituksena on myös puhujan tai tämän oppilaiden mainostaminen työpaikansaamismielessä, oppilaiden kohdalla toisinaan avoimesti.

Mainitut puolet on helppo nähdä yhdessäkin konferenssissa käymällä. Minulta kesti kuitenkin jonkun aikaa hahmottaa konferenssien sosiaalinen merkitys. Tutkijapaikat ovat yhdestä kolmeen vuoteen, jokusen tällaisen jälkeen saa tyypillisesti neljän tai viiden vuoden paikan ennen lopullista tavoitetta, pysyvää työpaikkaa, jonka mahdollisuus häämöttää kaukaisuudessa.

Jatkuvan muuttamisen takia tutkija eroaa kollegoista ja ystävistä vuosittain, ja tuttavapiiri hajoaa ympäri maailmaa. Konferenssit ovat lähes ainoita tilaisuuksia, joissa tapaa useampia vanhoja tuttuja kerralla. Ne lievittävät eroamisten yksinäisyyttä, ja konferensseilla on myös keskeinen rooli uusien yhteistyösuhteiden muodostumisessa.

Teoreetikkojen tieteelliset kollaboraatiot syntyvät spontaanisti, tutkijoiden puhuessa, väitellessä ja yrittäessä ymmärtää toisiaan. Prosessi on melko sattumanvarainen: useimmiten keskustelut eivät ole tieteellisesti kovin hyödyllisiä, mutta toisinaan saa yllättäviä ideoita ja syntyy yhteistyötä.

Ilman tällaista vuorovaikutusta on paljon vaikeampaa edetä tutkimuksessa. On kovin helppoa vakuuttaa itsensä siitä, että on ymmärtänyt asiat oikein, ja on hankalaa nähdä uusia suuntia ilman kysymyksiä ja kritiikkiä.

Helou, olen Jyväskylässä. Kuuntelen täällä liikuntatieteellistä
seminaaria, jossa käsitellään motorista oppimista ja lasten urheilua.

Kaikki vähänkin penkkiurheilijat tietävät kuka on Hannu Manninen:
suomalainen yhdistetyn (hiihdon&mäkihypyn) nykysankari, joka
osallistui olympialaisiin ensimmäisen kerran jo 15-vuotiaana,
nuorempana kuin kukaan toinen suomalainen miesurheilija.

Arvatkaa oliko Manninen pannut jo pikkulapsesta kaikki panoksensa
tuohon yhteen lajiin harjoitellut sitä aivan hulluna ja jättänyt
elämästä kaiken muun?

No ei ollut. Pikku-Hannu ehti harrastaa eri urheiluseuroissa hiihdon ja
mäkihypyn lisäksi muun muassa jalkapalloa, pesäpalloa, lentopalloa,
yleisurheilua ja voimistelua. Ja sitten vielä tanhuja. Kaikkiaan
kahdeksaa lajia.

Arvatkaapa myös, mikä tekee tästä työmatkasta ylellisen.
Vastaus: Otin mukaan polkypyörän. Se kulki ketterästi junassa, ja nyt
sillä pääsee sukkelasti kahden kilometrin matkan hotellista
kokouspaikalle ja minne mieli tekee, esimerkiksi paikallisiin
judotreeneihin.

Palaan urheiluasioihin tuonnempana lehdessä, aurinkoista perjantaita kaikille!

Jokelan kouluampumisen esitutkinta valmistui, ja poliisi kertoi, mitä oli saanut selville tapatumien kulusta, niiden taustoista ja tekijästä Pekka-Eric Auvisesta.
En aio sanoa tässä sanaakaan siitä, mitä tunteita ja ajatuksia Auvisen teot ja kohtalo minussa herättivät. Sen sijaan kerron millaisia tunteita ja ajatuksia niiden uutisointi herätti.
Kun tänään luin esitutkinnan tuloksista HS.fi:ssä, olin huojentunut, kun uutispätkien ja videoiden seassa ei ollut yhtä ainoata juttua, jossa joku kertoisi miltä tämä tuntuu. Sain kaikessa rauhassa tuntea itse. Sain vaikka järkyttyä ilman että joku esijärkyttyy puolestani.
Jokelan tapahtumien alkuperäisessä uutisvyöryssä koostumus oli toinen. Luulen, että juuri uutisointiin ympätty tunnekuona teki siitä monille muillekin ärsyttävää ja luotaantyöntävää.
Meitä toimittajia opetetaan välttämään adjektiiveja ja kertomaan verbeillä ja substantiiveilla, näyttämään asiat sen sijaan että kuvailisimme ne. Näin lukijalle jää tilaa omaan tulkintaan ja oivaltamiseen. Mutta kun jotain tarpeeksi kamalaa tapahtuu, tämä sääntö näkyy lentävän nurkkaan. Ihan kuin toimittajista alkaisi tuntua moraalittomalta raportoida tapahtumia korostamatta, että ne ovat kauheita ja esittelemättä niiden herättämiä tunteita.
Väitän että olisi tehokkaampaa ja parempaa journalismia tehdä päin vastoin. Mitä kamalampi ja hurjempi tapahtuma, sitä vähemmän adjektiiveja ja tunteilua juttuihin kaivataan. Tapahtumat itsessään taatusti herättävät tunteita lukijassa ja katsojassa. Ei niitä tarvitse hänelle syöttää.
Älkää siis tulko minulle ilmoittamaan, että kansa suree tai raivoaa. Olen itsekin sitä kansaa ja te olette tuputtamassa minulle minun tunteitani.
Katsoessani poliisin kliinistä animaatiota Jokelan koulun tapahtumista eläydyin kaikessa hiljaisuudessa myös siihen, miltä uhreista, karkuun juosseista ja luokkiin piiloutuneista oppilaista tuntui. Minun takiani ei tarvitse mennä heidän kotioviltaan fiiliksiä kyselemään.

Joskus tulee syvällä tavalla hyvä mieli pelkästä lehtijutusta. Minulle tuli, kun luin Leena Tähtise valojutun Tieteen edellisestä numerosta.
Koulun fysiikan tunnilla aivoihini syöpyi, että valolla on aalto- ja hiukkasluonne. Tähtisen jutun luettuani tuntui siltä kuin olisin viimein käsittänyt, mitä tuo hauki on kala -lause tarkoitti.
Koska juttu oli tehty formaattiin Tieteen suuret kysymykset, se kertoi myös, miten nykyiseen käsitykseen valosta on tultu. Yleensä historian kertaaminen auttaa ymmärtämään nykyhetkeä. Ja tuota historiaa Tähtinen kertasi eloisasti, senkin kuinka Len Fisher tutki lapsena taskulampun valoa pimeässä komerossa ja kuinka Newtonin käsikirjoitus aiheesta paloi, kun se jäi vahingossa liian lähelle kynttilää.
Inhimilliset ihmiset tiedettäkin tekevät, erehtyvät usein ja silti saava yhdessä selville käsittämättömän paljon tästä kummallisesta maailmasta.
Lukukokemus potkaisi miettimään tavallista ankarammin, mikä tekee hyvän tiedejutun. Hyllyssäni on teipattuna toissavuonna saapunut vaativa lukijapalaute: “Kaipaan artikkeleita, jotka pakottavat minut ajattelemaan, eivät vain toteamaan: vai niin.” Samaa minäkin kaipaan!
Entinen esimieheni taas oli sitä mieltä, että tieteessä hauskinta on kun professorit vetävät toisiaan parrasta niin että hämähäkin seitit pöllyävät. Totta sekin, tieteen sisäiset kiistat voivat olla varsin viihdyttäviä.
Minkälainen tiedejuttu teitä ilahduttaa? Mainitkaa kernaasti esimerkkejä, ja linkatakin saa.

Ihanaa, kevät tuli ja pyöräilykausi alkoi. Eikun kamalaa, Venäjän maastopalojen savu pistää taas keuhkoissa ja hienoksi jauhautunut hiekoitushiekka pöllyää naamaan.
Helsingin ilmassa on vähintää viisinkertaisesti pienhiukkasia normaaliin verrattuna, kertoo Hiukkasfoorumi. Niitä leijuu ympärillämme tuhansia kiloja. Ne riittävät tappamaan monta ihmistä. Koko Etelä-Suomessa olisi nyt turvallisinta välttää rasittavaa ulkoliikuntaa tai mieluiten pysytellä kokonaan sisätiloissa, professori Kaarle Hämeri neuvoo.
Mahdotonta, en voi suostua! Aurinko paistaa ja linnut laulavat. Enkä suosittele muillekaan. Kuollaan tässä kuitenkin.
En kyllä voi suostua tähän pölyttämiseenkään. Minun puolestani katujen tolkuttoman hiekottamisen voisi lopettaa. Eihän täällä enää ole talvisin luntakaan. Siltä varalta että kaksi kertaa vuodessa sattuu tulemaan liukasta, kaupunki hankkii hiekoituksesta säästyvillä varoilla potkukelkat, joilla reippaillaan turvallisesti töihin. Nyt Helsingissä ei voi potkukelkkailla koskaan, kun hiekoitus estää senkin.
Mutta miten sammuttaa venäläisten kulotusinto?