BLOGIT

Tiedetaustainen tohtoriopiskelijani valmistelee Manchesterin yliopistossa väitöskirjaa synteettisen biologian eettisistä ja laillisista kysymyksistä. Hän näkee alan nykyisessä kehityksessä useita uhkakuvia, eikä ole aivan varma siitä, pitäisikö koko toiminta kieltää.

Synteettinen biologia voidaan hyvin karkeasti ottaen määritellä alaksi, jonka tavoitteena on elämän rakennusosien valmistus ja uudelleenjärjestäminen, sekä uusien elämänmuotojen suunnittelu ja kokoaminen. Lääketieteen puolella tämän uuden tutkimusalan kehityksen toivotaan johtavan esimerkiksi organismeihin, jotka kykenisivät paitsi löytämään syöpäkasvaimia, myös tuottamaan tarvittavia proteiineja paikallistamiensa syöpäsolujen tuhoamiseksi. Energiatalouden näkökulmasta mahdollisuus valmistaa biopolttoaineita synteettisesti voisi ratkaista uhkaavan energiakriisin ja erilaisia ympäristömyrkkyjä neutraloivat organismit voisivat puolestaan parantaa elinolosuhteita maailmanlaajuisesti. Niinikään nälänhätään voisi synteettinen biologia tuoda helpotuksen.

Kehittyvä geeniteknologia on jo osaltaan avannut ovet tällaisille tulevaisuudennäkymille, mutta mahdollisuus tuottaa biologisia komponentteja keinotekoisesti sekä käyttää niitä haluttuja toimintoja tekevien solujen tai kokonaisten organismien rakennusaineina nostaa tulevaisuuden mahdollisuudet – ja uhat – kokonaan toiselle tasolle.

Monien mielestä synteettinen biologia on lähempänä teknologiatieteitä kuin biologiaa ja läpimurrot tällä alalla ovatkin tapahtuneet monitieteellisten tutkimusryhmien hankkeissa. Matemaatikot, insinöörit ja tietotekniikka-alan osaajat ovat suuressa roolissa kun elämän rakennuspalikoita järjestetään uudelleen.

Synteettisen biologian nopeasta kehityksestä huolissaan olevat tahot nostavat yleisimmin esille seuraavat kolme seikkaa: Ensinnä, laillisia (erityisesti patentointiin ja omistusoikeudellisiin kysymyksiin liittyviä) ongelmia aiheuttaa se, ettei keinotekoisesti luotua elämää oikeastaan ole säädelty mitenkään. Kukaan ei tiedä mitä saa tehdä eikä sitä kenelle oikeudet uusiin läpimurtoihin kuuluvat. Ja toiseksi, kuten kaiken uuden kanssa, pelkoja aiheuttaa epävarmuus siitä, mitä mahdollisia ei-toivottuja sivuvaikutuksia rakennuspalikoiden uudelleenjärjestelyllä saattaa olla. Kolmantena, ja useiden mielestä ajankohtaisimpana, uhkana näyttäytyy kaikki se paha, mihin synteettistä biologiaa voisi väärissä käsissä käyttää. Bioaseet ja bioterrorismi ovat sanoja, jotka tässä yhteydessä nousevat keskusteluissa pinnalle.

On kaksi syytä pitää viimeksimainittua uhkakuvaa ainakin jossakin määrin todennäköisenä. Ensinnä se, ettei elämän rakennuspalikoiden keinotekoista tuottamista ole säädelty, merkitsee, että kuka tahansa, jolla on tarvittavat resurssit, voi pyrkiä niitä itse valmistamaan. Ja toiseksi, koska varsinainen syntetisointi ei edellytä luonnontieteellistä osaamista vaan pikemminkin teknistä, on mahdollista, että syntetisoija tuottaa hyvinkin vaarallisten organismien palikoita tietämättään.

New Scientist –lehti raportoi vuonna 2005, että potentiaalisesti vaarallisia dna-sekvensseja saattoi tilata kaupallisilta tuottajilta ilman, että kukaan tarkasti tilausten käyttötarkoituksia tai kiinnitti huomiota siihen, minkälaisista organismeista oli kysymys. Vuotta myöhemmin englantilaisen Guardian –lehden toimittaja tilasi, ja sai kotiovellensa toimitettuna, pätkän vaarallista virusta. Nämä herättivät jonkin verran kriittistä keskustelua. Vuonna 2008 The Industry Association of Synthetic Biology vastasi kritiikkiin pyrkimällä itse säätelemään jäsenyritystensä toimintaa vaatimalla näitä seulomaan heille tulleet tilaukset epäilyttävien varalta. Vaikka itsesäätely onkin sinänsä kannatettavaa toimintaa, valitettavasti kaikki alan yritykset eivät ole kyseisen järjestön jäseniä ja muunkinlainen säätely lienee tarpeen.

Ymmärrän toki alan toimijoiden säätely-vastaisuuden, sillä koko hankkeen ylle on helppo lyödä ”luonnottomuuden” (lue: eettisesti vähintäänkin epäilyttävä) leima, jolla voidaan pahimmassa tapauksessa pysäyttää alan kehitys kokonaan. Lisäksi, koska tieteen niin sanottu eettinen säätely yleisimminkin on mielestäni mennyt osittain liian pitkälle ja vaikeuttaa joskus tarpeettomasti tutkimustoimintaa, perusteita pysytellä säätelyn ulkopuolella on. Tästäkin huolimatta väittäisin, että synteettisen biologian tuominen laillisen (mukaanlukien eettisen) säätelyn piiriin on lopulta myös alan toimijoiden intresseissä. Ellei alaa säädellä, väärinkäytöksiä tulee tapahtumaan. (Ne ovat toki mahdollisia myös säätelyn alaisuudessa.) Nämä tulevat paitsi aiheuttamaan ehkä mittaamatonta vahinkoa (tämä voisi jo sinällään oikeuttaa kontrollit), myös leimaamaan koko synteettisen biologian kenttää. Vahingon tapahduttua säätelemättömässä ympäristössä vastuulliset ja vastuuttomat toimijat tulevat joutumaan aivan yhtä tiukalle. Ennakoiva säätely sen sijaan toimisi – näin väittäisin – alan vastuullisten toimijoiden eduksi.

Useimpia tieteen saavutuksia voidaan käyttää niin hyvään kuin pahaankin, enkä pidä väärinkäytösten mahdollisuutta sinänsä hyväksyttävänä perusteena rajoittaa kyseistä tutkimustoimintaa. Synteettisen biologian kohdalla kuitenkin pelkään, että väärinkäytökset ovat paitsi todennäköisiä, myös toteutuessaan käsittämättömän tuhoisia. Tai ehkä opiskelijani on vain esittänyt näkökantansa poikkeuksellisen vakuuttavasti.

Miksi Jokelan tragedia toistui Kauhajoella? Tätä kysymystä pohtii tai on pohtivinaan koko Suomi poliittista eliittiä ja lehdistöä myöten. Kirjoitin “on pohtivinaan”, koska ainakin lehdistön miksi-kysymykset, kuten päätoimittaja Reetta Meriläisen huokailut tänään Hesarissa, tuntuvat retorisilta. Ei edes haluta ottaa selvää.

Kirjoitin Jokelan tapauksen innoittamana nyt lehtipisteissä myynnissä olevaan Tiede-lehden numeroon 9/2008 Juuri nyt -artikkelin Miksi nuori surmaa. Se on normaaliin tapaan luettavissa myös netissä, kunhan 10/2008 ilmestyy lokakuussa. Esitän tärkeimmät pointit tässä.
Suomalaisten rikostilastojen valossa Petri Gerdt, Pekka-Eric Auvinen ja Matti Saari tekivät erittäin epätyypilliset henkirikokset.

Suomalaiset on leimattu väkivaltaiseksi kansaksi, mutta henkirikostilastoissa nuorten osalta olemme samalla maailmanlaajuisesti matalalla tasolla yhdessä Euroopan muiden alhaisen nuorisohenkirikollisuuden maiden kanssa. Syy väkivaltaiseen maineeseemme on se, että meillä useammin kuin muualla keski-ikäinen tappaa. Keski-ikäisrikollisuus Suomessa on se tavallinen tarina: syrjäytyneet päihdeongelmaiset kokoontuvat ryyppäämään, tulee kinaa loppumaisillaan olevasta viinasta ja tekijä tappaa parhaan kaverinsa puukolla tai vastaavalla teräaseella.

Nuorten henkirikokset ovat monessa suhteessa samanlaisia kuin vanhempien. Tekijöillä on usein päihdeongelma ja väkivaltaisuus on ilmennyt jo koulussa tai varhemminkin.

Nämä uudet kohurikokset ovat epätyypillisiä melkein kaikilla tavoilla

• murha-ase on käsituliase tai pommi eikä puukko
• tekijä on selvinpäin
• teko tapahtuu päivällä tai alkuillasta
• tekijällä ei ole päihdeongelmaa eikä rikostaustaa

Jos haluaisimme todella vähentää suomalaista henkirikollisuutta, parhaan tuloksen saisi todennäköisesti kiristämällä alkoholipolitiikkaa. Se vähentäisi yleisiä, tyypillisiä suomalaisia henkirikoksia.

Jos kuitenkin halutaan ennaltaehkäistä ennen kaikkea näitä harvinaisia ja epätyypillisiä rikoksia kuten koulusurmia, mikä olisi paras keino?

Harvasta asiasta tuntuu olevan suurempaa yksimielisyyttä kuin siitä, että kouluterveydenhuollon tulisi tunnistaa mieleneterveysongelmista kärsivät nuoret ja antaa heille hoitoa. Hyvä. Muutama kysymys:

• Ketkä kuuluvat riskiryhmään ja miten heidät tunnistetaan?
• Millaista hoitoa heille tulisi antaa ja ottavatko he sitä vastaan?

Tyypillisen henkirikollisuuden riskiryhmä on huonojen perheiden jo varhain väkivaltaisesti käyttäytyvät lapset. Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan kouluammuskelijoilla ei kuitenkaan ole mitään yhdistävää profiilia - jotkut ovat yksinäisiä ja toiset eivät, joillakin on huono koulumenestys, toisilla parempi. Koulukiusatuksi joutuminen on yleisempää ampujien joukossa kuin keskimäärin. Oletetaan, että ei-koulukiusatuista yksi miljoonasta tekee koulusurman, koulukiusatuista yksi kahdestasadastatuhannesta. Riski on tilastollisesti selvästi koholla, mutta pitäisikö jokainen joskus koulukiusattu leimata potentiaaliseksi massamurhaajaksi? Kenet meidän pitäisi seuloa satojen tuhansien nuorien joukosta?

Ja kuinkahan tällaiseen ihmiskuntaa vihaavaan henkilöön sitten otetaan kontakti? Vapaaehtoisestiko he haluaisivat terapiaan?

Usko psykologisten ratkaisujen kaikkivoipaisuuteen on käsittämättömällä tasolla. Terapiateollisuus käyttää taitavasti tilaisuutensa, mutta onko joskus ollut olemassa yhteiskunta, jossa kukaan ei voi pahoin eikä yksikään ihannoi väkivaltaa? Olisiko sellainen mahdollista tulevaisuudessa? Psykoutopian toteutumista odotellessa olisi ehkä selvitettävä muita vaihtoehtoja ehkäistä koulusurmia.

Nykyään tuntuu vaikealta uskoa, että joku joka ei ole mieleltään sairas, voisi tehdä Jokelan tai Kauhajoen tapauksien kaltaisia tekoja. Normaaleilla ihmisillä tuntuu olevan vaistomainen tapa pitää hulluna ihmistä, joka ryhtyy tuollaiseen tekoon. Mutta tervekin ihminen ikävä kyllä pystyy väkivaltaan, jos hänen uskomusjärjestelmänsä siihen kannustaa. Milgramin kuuluisassa kokeessa täysin normaalit koehenkilöt olivat valmiita antamaan ihmisille hengenvaarallisia sähköiskuja. Terrorismitutkimuksessa on käynyt ilmi, etteivät esimerkiksi palestiinalaiset tai pohjoisirlantilaiset terroristit olleet rekrytointivaiheessaan psykologiselta profiililtaan mitenkään muista poikkeavia. Radikaalissa seurassa ihmiset kuitenkin radikalisoivat toinen toisiaan.

Tässä internetilläkin voi olla vaikutuksensa - Kauhajoen kokoisesta kylästä ei ehkä löydy seuraa väkivaltaa ihannoivalle ihmisvihaajalle, mutta internetistä löytyy. Ongelmana ei tässäkään kuitenkaan ole yksinäisyys - kuten sosiaaliymmäertäjien armeija tuntuu olettavan - vaan väärä seura. Muistettakoon, että suurimman osan henkirikoksista tekee edelleen ns. reaalimaailman rikolliseen alakulttuuriin sosiaalistunut tekijä.

Päätin juttuni yhdysvaltalaistutkijoiden johtopäätökseen: tekijä, joka koulusurmaajia yhdistää, on suunnitelmallisuus ja se, että he kertovat aikeistaan jollekulle etukäteen tai esimakua tulevasta näkee esimerkiksi netistä. Tutkijat ehdottivat, että kynnys ilmoittaa ikätoverin hulluista suunnitelmista viranomaisille tulisi olla oppilaitoksissa matala.

Matti Saari jätti aikeistaan jälkiä verkkoon. Joku vastuuntuntoinen nuori varoitti viranomaisia. Silti: kymmenen kuolonuhria.

Ehkä psykologit ovat oikeassa. Joskus he saavat valmiiksi yhteiskunnan, jossa kukaan ei voi pahoin, tai ainakaan tee pahaa kenellekään. Sitä odotellessa voisi toivoa, että lainsäätäjät ja -valvojat luottavat tutkittuun tietoon ehkäistäkseen rikoksia ennalta.

Usein väitetään, ettei muka ole mitään helppoa, nopeaa ja kustannustehokasta ratkaisua vähentää hiilidioksidipäästöjä liikenteessä. Investoinnit parempaan teknologiaan, vaikka sähköautoihin, ovat kalliita ja kestää vuosikymmeniä, ennen kuin esimerkiksi autokanta on muuttunut. Biopolttonesteetkään eivät näytä nyt ollenkaan niin hyvältä ratkaisulta kuin pari vuotta sitten. Biopolttoaineista jatkuvasti saarnaava pääministeri ei tosin näytä seuranneen niistä käytävää tieteellistä keskustelua.

On kuitenkin olemassa keino, joka ei maksaisi mitään. Se vaikuttaisi päästöjä alentavasti samana päivänä, kun päätös astuisi voimaan. Lisäksi se säästäisi ihmishenkiä. Se ei lisäisi eriarvoisuutta. Eduskunta voisi säätää sen viikossa. Käsittely ei vaatisi perustuslainsäätämisjärjestystä.

Pienenä haittapuolena olisi vain liikenteen (varsin vähäinen) hidastuminen. Sekään ei koskisi lento-, laiva- tai junaliikennettä.
Tämä konsti olisi nopeusrajoitusten alentaminen maanteillä.

Auton moottori ei ole energiatehokkain niillä kierrosluvuilla, joihin isoimmalla vaihteellakin ajaessa joudutaan, kun nopeus on lähelle satasta tai yli. Ennen kaikkea lisääntyy kuitenkin ilmanvastuksen vaikutus. Taloudellisimmillaan autot ovat noin kuudenkympin nopeudessa, mutta jo satasen rajoitusten alentaminen kahdeksaankymppiin voisi alentaa päästöjä huomattavasti.

Suurimmat päästövähennykset tulisivat moottoriteillä, jos 120 km/h alueet pudotettaisiin samaan kahdeksaankymppiin, mutta turvallisuussyyt ehkä puoltavat keskittymistä maanteihin.

Suuri osa ohittelustahan johtuu siitä, että rekat ja syystä tai toisesta “alinopeutta” ajavat autot ovat kiireisempien tukkeena. Jos rajoitus olisi kaikille sama 80 km/h, ohittelun tarve vähenisi lähes olemattomiin. Ohituskaistojen kohdalla rajoitus voisi olla 100 km/h, niin mahdollisesti tarvittavat ohitukset saadaan hoidettua ripeästi.

Auton kilpailukyky ajassa mitattuna vähän kärsisi raideliikenteen hyväksi. Ei kauhean huono asia sekään.

Ehdotukseni ainoa huono puoli on, ettei se ole poliittisesti realistinen. Vai olisiko sittenkin? Asenteet ilmastonmuutokseen ovat muuttuneet huimasti parissa vuodessa.

Etsin oikeastaan tietoa mustasta jäästä - teen siitä juttua marraskuun lehteen - mutta paljon muutakin kiinnostavaa löytyi Liikenneturvan ja Tilastokeskuksen kirjasesta Tieliikenneonnettomuudet 2007 (pdf). Niiden, jotka haluavat säilyttää epäilynsä nopeuden vaikutusta tieliikennekuolleisuuteen, ei ehkä kannata näihin tilastoihin perehtyä. Nopeudella on juuri niin suuri merkitys turvallisuuteen kuin autokoulussa opetettiin.

Mutta tilastot yllättivätkin. Kuten tunnettua, 1970-luvun alusta viime vuosiin tieliikenne on muuttunut paljon turvallisemmaksi. Mutta tuolla aikavälillä on muitakin selkeitä trendejä. Jalankulkijoiden osuus liikenneonnettomuuksissa kuolleista on laskenut 30 prosentista runsaaseen kymmeneen! Minä kun kuvittelin, että turvallisuus olisi parantunut ennen kaikkea auton sisällä - on paremmat tiet, turvavyöt ja -tyynyt. Oliko jalankulkijan turvallisuus lapsuudessani todella noin huono?

PS. Sunnuntaina 28.10. Heurekassa on mielenkiintoiselta vaikuttava Hajujen kemiaa -yleisötapahtuma, jossa voi muun muassa nuuhkia VTT:n hajunäytteitä - osaatko tunnistaa erilaiset hajut. Erot ihmisten välillä voivat hajuaistin kohdalla olla valtavia, joten ei kannata hämmästyä, jos kaveri erottaa ja tunnistaa kaiken ja itse ei oikein mitään.

Esimerkiksi viinin korkkivian aiheuttavan 2,4,6-trikloorianisolin erotuskynnykset voivat pienessä seurueessakin vaihdella niin paljon, että tarkin erottaa 100 kertaa pienemmän pitoisuuden kuin keskiverrot ja huonoin tarvitsee vielä tästäkin sata- tai tuhatkertaisen pitoisuuden, ennen kuin huomaa viinissä mitään vikaa. Ikävää seurueen kannalta, jos sommelier maistattaa koko seurueen viinin juuri tällä kaikkein epäherkimmällä.

Vaikkei minulla ole kesämökkiä - vain pieni teltta - sain kesällä päähäni silti osallistua siihen teknologiseen kilpavarusteluun, joka Suomen sadoilla tuhansilla mökkiläisillä on käynnissä. Halusin käyttää kannettavaa tietokonetta pikku luodoilla, joihin Helsingin keskustasta pääsee tunnissa parissa meloen.

Niille kuuluu 3G-verkko, joten etätöitäkin pääsisi tekemään. Espoon tv-mastokin näkyy, joten illan hämärtyessä saattaisi katsoa myös televisiota USB-digisovittimella ilman mutkikkaampia antennihärveleitä. Ja oikeastaan olisihan se kiva pitää grillipihvit jääkaappilämpötilassa pienellä virtapihillä kylmäboksilla.

Ampeereita laskiessa tuli mieleen kohtaus elokuvasta Apollo 13. Kun lennon eri osa-alueista vastaavat insinöörit huusivat jokainen toistensa päälle yrittäen vakuuttaa muut siitä, että juuri heidän osajärjestelmänsä on kaikkein kriittisin, sähköjärjestelmistä vastannut hiljensi salin: “Power is the key”.

Ilman sähköä aluksen hengitysilmaa ei olisi saatu suodatettua, rataa korjattua eikä edes laskuvarjoja laukaistua. Houstonissa onneksi keksittiin virtapihi tapa uudelleenkäynnistää elektroniikka niin, että ampeereita riitti kaikkeen tarvittavaan ja pojat saatiin turvallisesti kotiplaneetalle.

Päädyttyäni siihen, että muutama sata wattituntia riittäisi telttaillessa kaikkeen tarvittavaan, ei kun halpahalliin hankkimaan vapaa-ajan akku, laturi ja invertteri. Runsaat sata euroa, 12 volttia ja 30 ampeerituntia. Läppärin toiminta-aika kahdeksankertaistui, ja olisi tällä virityksellä kylmäkaappiakin jonkin aikaa käyttänyt.

Halpahallin tuote tuli kuitenkin kalliiksi, kun akkuhapot valuivat reisille ja syövyttivät uudet katkolahjehousut piloille jo ensimmäisellä testikerralla. Olihan se akku “sealed” mutta ei sittenkään ihan niin “non spillable” kuin myyjä lupasi.

Saatan olla hieman outo, mutta veikkaan, että lähivuosina yhä useammat retkeilijätkin haluavat leiripaikalleen jonkinlaisen sähköjärjestelmän: ilman gps:ää eksyy, ilman puhelinta ei koe olevansa turvassa, ilman kameraa upeat maisemat jäävät unohduksiin ja pitäähän se mp3-soitinkin olla, kun siihen linnunlauluun jossain vaiheessa kuitenkin kyllästyy. Kaikki nuo laitteet tarvitsevat virtaa.

Akkuvalmistajat eivät näytä vielä tähän kysyntään reagoineen. Miksi ihmeessä joudun itse virittelemään vuotavan lyijyakun hankalien hauenleukojen avulla invertteriin? Miksei kukaan ole keksinyt pakata yksiin kansiin takuuvarmasti vuotamatonta lyijyakkua, laturia ja invertteriä siisteillä 12V tupakansytytinliittimellä ja 220 voltin vaihtovirtapistorasialla?

Ei sellaisia tuotteita ainakaan halpahalleissa tai eräliikkeissä myydä. Nettisurffailun tuloksena löytyi sentään muutama tuote, joista ehkä olisi reissukäyttöönkin: puolen kilon painoinen, noin 50 wattitunnin virtapankki sekä 300 watin ja 600 watin monitoimikoneet, joissa lyijyakun mukaan on pakattu led-valo, paineilmakompressori ja radio. Käynnistyskaapelitkin kuuluvat hintaan. Varmaan kätevä autolla kulkijan hätäapuna.

Kajakissakin tuollainen kymmenen kilon lyijymöhkäle vielä menee, mutta jos energia pitäisi rinkassa kuljettaa, litium on ainoa järkevä vaihtoehto. Netistä löytyi tupakansytytinliittimellä varustettuja noin 150 watin pakkeja, mutta niissä laturi ja invertteri olivat taas hankalasti erikseen.

Retkeillessä huomaa kyllä hyvin, miten nopeasti tekniikka kehittyy. Liikuin luonnossa aktiivisen lintuharrastukseni aikoihin 1980-luvulla, ja välillä ihmettelen, miten sen ajan varusteissa on koskaan edes viitsinyt lähteä kotipihaa pitemmälle. Tekniset t-paidat ovat korvanneet hikoavat puuvillavaattet. Kuoritakit ovat gore-texiä, kun ennen piti valita vettä juuri ja juuri hylkivän maiharin ja täysin hengittämättömän sadetakin välillä. Vakavimmilla bongareilla oli 1980-luvulla uusinta tietoliikennetekniikkaa, hakulaitteet. Nyt kaikilla on kännykät, joista monilla pääsee nettiin tsekkaamaan, onko maastossa bongattavaa. Kartat ovat tehneet tilaa gps-laitteille (vielä kun niihin saisi halvalla kunnon topografisia karttoja).

Vielä muutama vuosi sitten retkikeittimien hyötysuhde oli jotain 40 prosenttia. Jetboil pystyy 80 prosenttiin. Teknologinen innovaatio on yksinkertainen lämmönvaihdin! Miten kukaan ei keksinyt tätä aiemmin?

Ennen oli polkupyörät rautaa, nyt ne ovat alumiinia tai jotakin vielä kevyempää hiilikuitumateriaalia. Ne rullaavat niin hyvin, ettei tasaisella tarvitse välittää kuin ilmanvastuksesta. Fillarin valaisin ja otsalamppu ovat nykyään tietysti kirkkaita led-valoja. Ostin alkukesästä erittäin laadukkaan 15-kiloisen ilmatäytteisen kajakin, joka kulkee taitettuna pyörän tarakalla. Eipä tainnut sellaisiakaan olla 1980-luvun materiaalitekniikalla tehtävissä.

Mutta akkutekniikka kehittyy yhä viheliäisen hitaasti. Kalliit litiumakut ovat sentään neljä kertaa energiatiheämpiä kuin vanhat halvat lyijyakut, mutta jos vertaa vaikkapa transistorien määrän kasvuun sirulla, on akkutekniikan kehitys häpeäksi insinöörikunnalle. Kehittelisivät sitten retkeilijöille edes parempia kannettavia aurinkopaneeleja. Voisikohan tuulivoimalan puristaa rinkkaan tai kajakin tavaratilaan sopivaan tilaan, savoniusroottorilla esimerkiksi?

Power is the key. Akkutekniikan kehitys mahdollistaisi monia ilmastoa ja ympäristöä säästäviä ratkaisuja.

Sähköavusteiset polkupyörät kulkevat muutaman kilon litiumakuilla nykyään jo noin 70 kilometriä - työmatkapyöräilijälle jo ihan riittävästi, retkipyöräilijälle vielä pikkaisen liian vähän.

Kajakkiini saisi hyvinkin kytkettyä pienen sähköperämoottorin. Isommatkin veneet voisivat hyvin kulkea sähköllä päivämatkan, varsinkin jos auringopaneeleista saisi hieman lisäapua. Lataustöpseli löytyy vierasvenesatamista. Sähköveneistä meillä olikin juttu viime vuonna.

Mutta tietysti suurin syy toivoa akkutekniikan kehitystä on se, että pääsisimme vihdoin eroon saastuttavista polttomoottoriautoista. Muutenhan sähköautoihin ei liity oikeastaan mitään teknistä ongelmaa - lämmitys vain on järjestettävä jotenkin, kun siihen ei voi käyttää polttomoottorin hukkalämpöä - mutta esimerkiksi pian markkinoille tulevilla ladattavilla hybrideillä voi ajaa täydellä latauksella vain runsaat kymmenen kilometriä. Hyvä sekin. Moni voisi ajaa päivittäiset työmatkat lataussähköllä ja polttomoottori olisi varalla, kun pitää joskus päästä käymään mökillä.

Mutta ikävä kyllä akkujen energiatiheys ei parane tulevaisuudessakaan kovin nopeasti. Miksei?

Syitä selvitti avustajamme Kalevi Rantanen, jonka juttu sähköautoista ja akuista löytyy Tiede-lehden numerosta 10 (ilmestyy 7. lokakuuta).

PS. Tänään pitää ehtiä YLE1:n ääreen jo 19.05, jolloin Prismassa sperman laadun heikkenemisestä, josta meilläkin oli numerossa 8/2008.

Ja sitten klo 22.15 ensimmäinen jakso Epäkorrektia Tuomas Enbuske! -ohjelmasta, jossa ammutaan alas masennuksen myyttiä. Masennukseenhan liittyykin koko joukko myyttejä: että se olisi viime aikoina yleistynyt, että psykoterapia olisi välttämättä parempaa hoitoa kuin mielialalääkkeet ja että pitkä ja koko persoonallisuutta perin juurin möyhentävä psykoterapia olisi vaikuttavampaa kuin käytännöllisempiin ratkaisuihin pyrkivät terapiat.

Jostain syystä Enbuske kuitenkin yrittää ainakin ohjelman ennakkotietojen mukaan kyseenalaistaa masennuksen sairautena ylipäätään: “Masennus on tekosyy!” Olisikohan kuitenkin yhä ennemminkin ali- kuin ylidiagnosoitu sairaus? Pakko katsoa, kuinka Enbuske selviytyy itse itselleen asettamastaan roolista yhteiskunnallisena myytinmurtajana.

Ihmiskunnan historian isoin koe käynnistyi virallisesti tänä aamuna, kun Large Hadron Colliderin hiukkassuihku laitettiin päälle ja se kiersi kiihdyttimen 27 kilometrin kehän. Seurasin spektaakkelia CERNin pääauditoriossa. Kontrollihuoneen lähetys tuli samanlaisena muuallekin maailmaan, joten sen puolesta olisin voinut istua kotona tai työhuoneella, mutta tunnelma oli mieluisa.

Suihkua ajettiin kehän läpi pätkä kerrallaan, kunnes vajaan tunnin kuluttua se saatiin kiertämään koko rinki. Vilpittömien taputusten kuuron säestämä hetki oli lähinnä symbolinen. Suihkua oli kokeiltu aiemmin osassa kehää, sen energia ei ole kymmenystäkään lopullisesta, eikä vielä tehty törmäyksiä.

Jokin olisi silti voinut mennä jokin pieleen. Aloitus kuitenkin sujui erinomaisesti, urheilutapahtumahenkisen, toisinaan korninpuoleisen selostuksen tahdittamana. Kontrollihuoneen toiminta ei ollut aina katsojaystävällistä, mikä on vain hyvä, tilanne tuntui aidolta ja pätevämmältä kuin mediaa varten harjoitellut show’t.

Seuraavaksi on vuorossa suihkun parempi kontrolli sekä energian ja hiukkasten määrän kasvattaminen. Törmäyksiin on vielä aikaa: menee viikkoja, ennen kuin varhaisen maailmankaikkeuden olosuhteet toistuvat jalkojemme alla.

Lisää päivän saavutuksista CERNin LHC-käynnistyssivulla, jonka uusin lisä on lehdistötiedote. Kokeen yksityiskohtaista edistymistä voi seurata täältä (“High spot of the day is to have made Google”) tai täältä. Yksi kiintoisimpia LHC:hen liittyviä uutisia ja analyysiä tarjoavia sivuja on Tommaso Dorigon blogi A Quantum Diaries Survivor.

Hiukkaskiihdytin LHC pärähti sitten käyntiin Sveitsin ja Ranskan rajalla eikä maailmanloppua tullut. Täällä lehtitalossa jo juhlittiin lasillisella kuohuvaa, kun tulikin palohälytys ja koko talo tyhjennettiin. Edelleen ollaan varavoiman varassa. Musta aukko meni siis tästä Munkkivuoren läpi. Vai mikä muu tämän voi selittää?

Maailmanlopunmaalareiden hölynpöly planeetan syövästä mustasta aukosta on tavallaan hauskaa, ja ehkä vain lisäsi LHC:n julkisuutta. Valistajatkin ovat keksineet ottaa populaarikulttuurin avuksi. Googlen etusivu on tietysti menossa mukana.

Mutta päivän hauskin on kyllä Large Hadron Rap -musavideo. Lyriikkakin löytyy.

Twenty-seven kilometers of tunnel under ground
Designed with mind to send protons around
A circle that crosses through Switzerland and France
Sixty nations contribute to scientific advance…

etc

Hiukkaskiihdytin Large Hadron Collider (LHC) käynnistetään CERNissä Sveitsin ja Ranskan raja-alueella ensi keskiviikkona 10.9. kello 10-11 aamulla Suomen aikaa. Kyseessä on merkittävin koe hiukkasfysiikassa -kenties jopa koko fysiikassa- vuosikymmeniin.

(Minua haastatellaan YleX-radiossa LHC:n tiimoilta tiistaina 9.9. noin kello 12.45 Suomen aikaa. Update: seitsemän minuutin haastattelu löytyy täältä. Lisää LHC:stä myös Higgsin metsästäjät -blogin Mikko Voutilaisen haastattelussa Tekniikka & Talous -lehdessä.)

LHC on eräs ihmiskunnan historian mittavimmista teknologisista projekteista. Sen rakentaminen on vienyt tuhansien ihmisten työpanoksen yli kymmenen vuoden ajan, ja mukana on satoja instituutteja yli 50:stä maasta. Teoreetikkona olen ulkopuolinen mitä tekniikkaan, tietokoneisiin ja insinööritaitoon tulee, mutta LHC on vaikuttava jo mittakaavansa puolesta.

LHC:n toiseksi isoin detektori, CMS, painaa 12 500 tonnia, enemmän kuin Eiffel-torni. LHC:ssä on 7600 kilometriä suprajohtavaa kaapelia, siis enemmän kuin etäisyys maapallon keskipisteeseen. Jos lasketaan kaapelin sisällä olevat filamentit erikseen, pituutta kertyy yli 1 500 miljoonaa kilometriä, eli filamentit voisi kietoa maapallon ympäri yli 37 000 kertaa. Minusta pelkästään katsominen sinne sadan metrin aukkoon, jota myöten CMS-detektori laskettiin maan sisään, oli alkeellisella tavalla koskettavaa.

LHC:n käynnistyminen on tietysti mediatilaisuus, eikä mitään ihmeellistä näy heti. Menee useita viikkoja ennen kuin laitteet on kalibroitu, ja vähintään kuukausia ennen kuin mitään löytyy. Tuloksia on syytä odottaa aikaisintaan 2009, huonoimmassa tapauksessa muutaman vuoden kuluttua. Silti tapahtuma tuntuu merkittävältä: nyt LHC siirtyy rakennusprojektista fysiikan kokeeksi.

Kukaan ei tiedä, mitä LHC löytää. CERNin julkisuusmateriaalissa luvataan, että jotain ihmeellistä haaviin varmasti jää. Tämä ei ole täysin perusteetonta. Ensinnäkin LHC törmäyttää hiukkasia energioilla, joita ei ole aiemmin kiihdyttimissä saavutettu, eli luotaa sellaista fysiikan aluetta, jonne ei ole koskaan ennen suoraan nähty. Lisäksi tiedetään, että hiukkasfysiikan Standardimalli ei enää LHC:n energioilla pysy kasassa pelkästään niillä hiukkasilla, jotka on jo löydetty. Jos mitään uutta ei näkyisi, se olisi uskomatonta sinällään, vähän kuin Apollo 11 ei laskeutuessaan olisikaan törmännyt kuuhun.

Fysiikan kannalta pahin tilanne on, jos LHC löytää vain Standardimallin puuttuvan osasen, Higgsin hiukkasen. (Jonka kutsuminen englanninkielisissä tiedotusvälineissä nimellä ‘the God particle’ on muuten jumalattoman ärsyttävää.) Tämäkin olisi Nobelin arvoinen löytö, mutta se vain varmistaisi jotain, minkä jo ymmärrämme.

Hiukkasfyysikot kuitenkin yleisesti uskovat, että LHC paljastaa jotain aivan uutta Higgsin lisäksi tai sen sijaan. Ehdotuksia on lukuisia, yksityiskohtaisia malleja on kymmeniä tai satoja, mutta mikään ideoista ei ole saanut yksimielistä hyväksyntää. Monen teoreetikon asenne LHC:hen on enemmän odottava ja utelias kuin innostunut ja itsevarma.

Vaikka LHC ei osoittaisi oikeaa teoriaa, ainakin se auttaa raivaamaan pois niitä, jotka ovat väärin. LHC tarjoaa näkymän tuntemattomien vuorten tuolle puolen, ja olipa kaukainen laakso millainen tahansa, ei sitä voi odottaa sydän aivan tyynenä.

Hesari näytti hiljattain huimia graafeja poliisin tietoon tulleesta rikollisuudesta. Niiden mukaan esimerkiksi väkivaltarikoksia ja raiskauksia ei 1950-1960-luvuilla tullut poliisin tietoon juuri lainkaan. Käyrät ovat olleet koillisessa jo vuosikymmeniä ja poliisin tietoon tuli viime vuonna enemmän väkivaltarikoksia kuin koskaan.

Kaksi asiaa tuli mieleen.

Olin iloinen siitä, että elämme 2000-luvulla. Paitsi että Suomi oli 1960-luvulla materiaalisesti köyhä ja henkisesti suvaitsematon, se oli myös nykyihmisen näkökulmasta sietämättömän suvaitseva väkivaltaa kohtaan. Raiskaus ei ollut raiskaus, jos se tapahtui avioliitossa. Ja jos se tapahtui kadulla, niin mitäs oli hupakko niin provosoivasti pukeutunut. Poliisi oli onneton tunari, joka ei osannut edes eristää murhapaikkaa.

Tympäännyin kuitenkin siitä, ettei HS oikein malttanut tuoda sen paremmin esille, että muutos poliisin tietoon tuleessa rikollisuudessa on aivan eri asia kuin muutos todellisessa rikollisuudessa. Jutun otsikon mukaan pahoinpitelyjä tehtiin “viime vuonna enemmän kuin koskaan”. Tekstissä sitten kyllä todettiin, että nousu johtuu muun muassa ilmoitusalttiuden kasvusta, poliisin tehostuneesta toiminnasta ja valvonnan lisääntymisestä, mutta että todellinen väkivalta on myös lisääntynyt. Ilmeisesti viime vuosina se hieman onkin lisääntynyt halvemman viinan takia. Lukijalle jää kuitenkin mieleen, että väkivaltaisuus on lisääntynyt räjähdysmäisesti.

Erityisesti on oltu huolissaan nuorten tekemistä henkirikoksista, joiden taustalta on arveltu löytyvän mielenterveysongelmia. Mutta onko nuorten henkirikollisuus kasvussa? Ja terapiajonoistako ne nuoret tappajat tulevat?

Selvitin asiaa printtilehden Juuri nyt -juttuun. Lopputulos on lyhyesti sanottuna, että ajatuksessa nuorten kasvavan henkirikollisuuden ennaltaehkäisyssä nuorten mielenterveyspalveluita kehittämällä on virheellistä suunnilleen jokaikinen asia, joka virheellistä olla voi.

Nuorten tekemät henkirikokset ovat olleet samalla tasolla vuosikymmeniä, ja luvut ovat alhaiset suhteessa vuosisadan alkuun tai muihin alhaisen väkivallan maihin (Suomen eurooppalaisittain korkeat henkirikosluvut selittyvät keski-ikäisten alkoholistien teoilla). Nuorten henkirikosten tekijöiden profiili poikkeaa täysin näistä julkisuudessa olleista gerdteistä ja auvisista. Ja tulevat tappajat ennemminkin kieltäytyvät kaikista psykiatrisista hoidoista kuin haluisivat niitä.

Mikä sitten selittää henkirikoksia? Lue Tiede-lehdestä 9/2008. Sen pitäisi olla tilaajilla ja lehtipisteissä viimeistään tiistaina 9.9. Digilehti (vain tilaajille) on jo verkossa.

PS. Maailmanloppu tulee keskiviikkona, kertovat ne, jotka paremmin tietävät. Syntyykö maapallon syövä musta aukko, kun iso hadronitörmäytin Sveitsin ja Ranskan rajalla pärähtää käyntiin? Sitä voi seurata vaikka suorana lähetyksenä.