Naapurinkyttäys on harvoin tuottanut toivottuja tuloksia. Tällaisen toiminnan tuottamat yhteiskunnat ovat historian valossa olleet epävakaita ja niillä on ollut tapana romahtaa äkillisesti.

Nuorten pahoinvointi on paljon monisyisempi ongelma ja sen hoitaminen ei ole, eikä tule olemaan halpaa. Paljon kalliimmaksi tulee kuitenkin jättää ongelma muhimaan tai koittaa paikata sitä ihmisten välistä luottamusta nakertavilla ilmiantojärjestelmillä.

“Fatherless civilization”
http://www.globalpolitician.com/23742-west

Molemmissa tutkimuksissa päädyttiin kuitenkin samaan lopputulokseen: potentiaalisia koulusurmaajia ei ole helppo seuloa esiin ennen kuin he alkavat valmistella tekoaan. Kun tyypillinen henkirikoksentekijä on osoittanut merkkejä aggressiivisuudesta jo alaluokilla ja on usein alkoholisoitunut jo varhaisessa teini-iässä - kumpikin harvinaisia ilmiöitä - nämä koulusurmaajat ovat epätyypillisiä rikoksentekijöinä mutta melko tavallisia nuoria. Hesarinkaan mukaan heistä mielenterveysongelmaisia ei ollut kuin kolmasosa. Kun psykologeja kuuntelee, se ei kauheasti tuntuisi poikkeavan ikäluokan keskiarvosta (tosin psykologeja ei ehkä kannattaisi kuunnella).

Mutta siinä vaiheessa kun he alkavat valmistella kopiorikostaan, he toimivat niin identtisillä tavoilla, että heidän tunnistamistaan luonnehdittiin jopa helpoksi. He kertovat aikeistaan muille reaalielämässä ja he jättävät jälkiä myös verkkoon. Nämä teot ovat sen verran erikoisia (käsiaseen ostaminen ilman järjestäytynyttä ampumaharrastusta, videoiden kuvaaminen omista ammuskeluista, ihmisvihasaiteilla kirjoittaminen), että vaikka “vääriä positiivisia” tulisi nytkin, riskiryhmä on saatu silti rajattua niin pieneksi, että siihen voi kustannustehokkaasti puuttua.

Molemmat kirjoittajat viittaavat (tietysti) amerikkalaiseen tutkimukseen.
Onko siis niin, että samaa valitettavaa ilmiötä tutkittaessa on saatu kaksi aivan täysin toisistaan poikkeavaa tutkimustulosta?
Onko samaa aineistoa onnistuttu tulkitsemaan aivan eri tavoin vai onko olemassa kaksi toisistaan poikkeavaa tutkimusta?
Mikä on perustavaa laatua oleva ero tutkimusten välillä?
Tietävätkö tutkimusten tekijät toisistaan?

Vanha suomalainen sananlasku menee jotenkin niin, että asia on niinkuin se tutkitaan…

Olisi kuitenkin mielenkiintoista kuulla (lukea) vaikkapa Marko Hamilon kommentti, hän kun on asiaan perehtynyt, näiden tutkimusten eroista ja niistä syistä jotka ovat johtaneet kovin erilaiseen lopputulokseen.

Itse olen taipuvainen epäilemään, että yhteistä ja yhteyksiäkin varmasti löytyy. Niinkuin Hamilo itsekin sanoo, voi joillekkin äärimmäisille ajatuksille olla vaikeaa löytää samanhenkistä seuraa kotikylältä, mutta netistä sekin valitettavasti onnistuu.

“Tuota, ikävä olla poliittisesti epäkorrekti, mutta keksin yhden yhdistävän tekijän: kaikki tällaiset häröilijät meillä ja muualla ovat _nuoria miehiä_.”

Tällaiset häröilijät ovat tosiaan nuoria miehiä meillä ja muualla. Ylipäätään henkirikollisuuden leijonanosasta vastaavat nuoret miehet - ja näin on ollut käytännössä kaikissa yhteiskunnissa aina. Eikö tätä enää opeteta valtsikassa millään peruskurssilla, kun se toimittajille tuntuu tulleen yllätyksenä (niin monessa lehtijutussa on ihmetelty miten juuri nuoret miehet voivat pahoin).

Ylipäätään tällaisten tragedioiden yhteydessä käytävissä keskusteluissa ongelmana on se, että kuvitellaan että jokin olisi muuttunut ja sitten yritetään löytää jokin toinen muuttunut asia tätä muutosta selittämään. Selitykseksi haetaan milloin kilpailukapitalismia, kuten Kansan Uutisissa viime viikolla, milloin sitä kuuluisaa nuorten pahoinvointia. Hyvä metodisääntö kuitenkin on, että ensin tsekataan, onko selitettävien ilmiöiden puolella oikeasti mikään muuttunut.

Siinä, että henkirikoksista ison osan tekevät nuoret miehet, ei ole ainakaan tapahtunut mitään muutosta, joka edellyttäisi selittäjäkseen jonkin toisen muutoksen.

Toisaalta jos selitykseksi haetaan muutoksia nuorten miesten pahoinvoinnissa, sen kehitys taas pikemminkin ennustaisi henkirikollisuuden vähentymistä. Esimerkiksi nuorten miesten itsemurhat ovat vähentyneet. Sen syynä taas voivat hyvinkin olla paremmat masennuslääkkeet. Nuorten henkirikollisuuden kokonaisuudessa ei olekaan tapahtunut isoja muutoksia, ei kyllä parempaankaan suuntaan.

Näistä päättömistä yleistyksistä tuli muuten mieleen Ruotsi. Joko on unohtunut, että siellä on murhattu pääministeri ja ulkoministeri parin vuosikymmenen sisään. Mikä ruotsalaisia oikein vaivaa? Onko Ruotsi vakaa demokratia?

Toisaalta mitä jos kysyisimme, että mikä pohjoismaisia hyvinvointivaltioita vaivaa? No, skandinaavit varmaan sanoisivat, että Suomessahan nämä koulusurmat tapahtuivat. Luulen, että Ahvenanmaalla ei kuitenkaan nyt ihmetellä, “mikä meitä suomalaisia vaivaa”, vaan “mikä niitä suomalaisia vaivaa”. Ja täytyy myöntää, että täältä Helsingistä käsin nuo ahdistavan “yhteisöllisten” tuppukylien henkirikokset tuntuvat aika oudoilta.

Nämä kommentit vain muistutuksena siitä, että kun N=2, kuka tahansa saa havainnoista tukea lempiyleistykselleen, oli se kuinka päätön tahansa.

Fluster kirjoittaa yhtäältä:

“Tuskin kovin moni näkee koulukiusattujen psykologisen tukemisen päätavoitteeksi joukkomurhien estämisen.”

Kannatan itse koulukiusaamiseen puuttumista kovin ottein siksi, että jokaisella on oikeus käydä koulua tulematta kiusatuksi.

mutta toisaalta:

“Ajatuksena mielenterveydenhoidon kehittämisessä olisi nimenomaan se, ettei tällaista henkilöä koskaan pääsisi edes syntymään.”

Kuinka realistista tällainen ennaltaehkäisy on, sitä käsittelee myös Osmo Soininvaara blogissaan.

http://www.soininvaara.fi/wordpress/2008/09/27/turvatoimet-vai-ennaltaehkaisy/

“Samaan aikaan joissakin muissa maissa terveetkin ihmiset käyvät silloin tällöin puhumassa terapeutille, eikä sitä pidetä mitenkään ihmeellisenä.”

Jossain Buenos Airesissa tavallinen keskiluokkainen ihminen tosiaan juoksee psykoanalyysissa monta kertaa viikossa ilman että se on sairauden hoitoa, mutta en ole kuullut että Argentiinasta olisi tullut rikokseton yhteiskunta.

Pääargumenttini ennaltaehkäisyssä oli jo ennen tätä tragediaa ilmestyneessä jutussani, ettei ole järkevää kiinnittää huomiota TEKIJÖIDEN profiiliin, koska tekijöitä yhdistävät piirteet eivät suuresti poikkea muusta väestöstä - ja siksi pitäisi kiinnittää huomiota TEKOJEN yhteisiin piirteisiin.

HS:n uutinen “Koulusurmaajan voi tunnistaa etukäteen” vahvisti sen, mitä arvelinkin. Jos Holmlundin jostain syystä pitäisi erota, niin nimenomaan poliisiministerin ominaisuudessaan eikä niinkään hidastelusta aselainsäädännön uudistuksessa.

http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Tutkijat+Koulusurmaajan+voi+tunnistaa+etuk%C3%A4teen/1135239788367

“Koulukiusatuksi joutuminen on yleisempää ampujien joukossa kuin keskimäärin. Oletetaan, että ei-koulukiusatuista yksi miljoonasta tekee koulusurman, koulukiusatuista yksi kahdestasadastatuhannesta. Riski on tilastollisesti selvästi koholla, mutta pitäisikö jokainen joskus koulukiusattu leimata potentiaaliseksi massamurhaajaksi?”

Tuskin kovin moni näkee koulukiusattujen psykologisen tukemisen päätavoitteeksi joukkomurhien estämisen. Asiaan puuttuminen (sekä kiusaamisen lopettaminen että psykologinen apu) olisi kuitenkin tärkeää, koska se voi estää henkisen kehityksen kääntymisen väärään suuntaan. Murhaamisen ihannointi on minimaalinen riski, mutta itsemurha tai muut vakavat psykologiset ongelmat eivät ole harvinaisia.

“Ja kuinkahan tällaiseen ihmiskuntaa vihaavaan henkilöön sitten otetaan kontakti? Vapaaehtoisestiko he haluaisivat terapiaan?”

Ajatuksena mielenterveydenhoidon kehittämisessä olisi nimenomaan se, ettei tällaista henkilöä koskaan pääsisi edes syntymään. Suomessa ennaltaehkäisevä mielenterveydenhoito on täysin lapsenkengissään ja yleiset asenteet hoitoa kohtaan ovat huonoja. Samaan aikaan joissakin muissa maissa terveetkin ihmiset käyvät silloin tällöin puhumassa terapeutille, eikä sitä pidetä mitenkään ihmeellisenä.

That said, Suomi on kuitenkin vielä varsin tasa-arvoinen maa tyttöjen ja poikien suhteen. Pelkään tulevaisuutta: mitä tapahtuu kun Kiinan ja Intian yhden lapsen politiikan pojat kasvata miehen ikään?