BLOGIT

Edellisessä merkinnässä kirjoitin, kuinka tieteelle on ominaista, että monimutkaiset asiat seuraavat rationaalisista laeista. Mutta mikä erottaa rationaalisen epärationaalisesta ja tieteellisen selityksen magiasta? Voihan magiankin esittää pohjautuvan yksinkertaisiin periaatteisiin.

Tulin miettineeksi asiaa lukiessani Alan Mooren Promethean, joka on supersankariviihteen varjolla tarjottu esitelmä Mooren okkultistisesta maailmankuvasta. Vaikka Promethea ei ole Mooren parhaita sarjakuvia, tämän kyky löytää yhteyksiä asioiden välille ja näyttää erilliset palaset osana suurempaa kokonaisuutta on häkellyttävä.

Mikä erottaa Mooren maagisen yhtenäisteorian tieteestä? Tieteellisen teorian tulisi sekä selittää tunnettuja asioita yksinkertaisempien lakien perusteella että ennustaa uusia asioita. Tunnettujen asioiden selittäminen on helppoa, mutta vain ennusteiden tekeminen antaa selityksille sisällön.

Sanotaan vaikka, että planeettojen radat selitetään sillä, että enkelit työntävät niitä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita mitään, ennen kuin kerrotaan, minkä sääntöjen mukaan enkelit liikkuvat, voiko ne nähdä teleskoopilla ja niin edespäin. Vain vastaukset näihin kysymyksiin kertovat, mitä “enkeli” oikeastaan tarkoittaa. Mikäli enkelten olemus tiivistyy tunnettuun Newtonin gravitaatiolakiin vailla muita ennusteita, voi tieteellisessä teoriassa jättää jäljelle paljaan lain ja unohtaa enkelit. Tieteellisen selityksen koko sisältö on siinä, mitä voidaan havaita ja tarkistaa todeksi, ja ylijäävät palat voi heittää pois.

Maagisessa ajattelussa asioilla on merkitystä sinällään, yli niihin liittyvien ennusteiden. “Enkeli” tarkoittaa muutakin kuin siitä seuraavien mahdollisten havaintojen joukkoa. Tämä liittyy läheisesti siihen, että tieteessä asiat ilmaistaan täsmällisesti matematiikan kielellä, joka ei sisällä inhimillisiä merkityksiä, kun taas magia käyttää ihmisten sosiaalisiin tarkoituksiin kehittyneitä kieliä, jotka ovat täynnä historiaa ja villejä assosiaatioita; Promethea tarjoaa tästä hauskoja esimerkkejä. (Tämä muotoilu nostaa esiin kysymyksen ihmistieteiden tieteellisyydestä, joka on kuitenkin oma lukunsa.)

On huomattavaa, että niinkuin magia, tiedekin sisältää aina käsittämättömiä elementtejä, selitysten ketju jää aina kesken. Newtonin gravitaatioteoria ei esimerkiksi kerro, mikä painovoimaa välittää (miten Maa tietää missä kohtaa Aurinko on?). Tämä selviää vasta suhteellisuusteoriassa, jossa on taas omat avoimet kysymyksensä. On naiivia kritisoida uskonnollismaagista maailmanselitystä siksi, että siinä on oletuksia, joita ei voida johtaa mistään. Erona on ennemmin se, että tieteessä olevat aukot eivät ole niinkään kiintopisteitä kuin tulevan tutkimuksen kohteita: tämän päivän mysteeri on huomisen tutkimustulos ja ensi viikon arki.

Luonnontieteiden paljastama kuva maailmasta on osittain hyvässä sopusoinnussa arkijärjen kanssa. Luonnon johdonmukainen tarkastelu on auttanut ymmärtämään, kuinka monet aikoinaan maagisina pidetyt asiat -vaikkapa vuodenajat, tähtien liikkeet, sääilmiöt ja taudit- ovat seurauksia rationaalisista peruslaeista.

Matka syistä seurauksiin on joskus mutkikas, ja vähäpätöisiltä vaikuttaneet seikat voivat osoittautua keskeisen tärkeiksi (sähkö on tästä hyvä esimerkki). Silti kaikki vaikutti olevan ymmärrettävissä arkisten käsitteiden avulla aina 1900-luvun alkuun asti, jolloin moderni fysiikka syntyi. Suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan lainalaisuudet eivät ole ainoastaan arkiajattelulle outoja, ne ovat räikeässä ristiriidassa sen intuitiivisen käsityksen kanssa, mikä meillä on ajasta, paikasta, olemassa olemisesta ja muista ajattelumme perustana olevista seikoista.

Tämä kuilu on erityisen selkeä hiukkasfysiikassa, joka tutkii hyvin pientä mittakaavaa ja erittäin nopeita liikkeitä, ja kosmologiassa, jossa tarkastellaan hyvin isoa mittakaavaa ja perin varhaisia aikoja. Ei siis ole kummallista, että jotkut ihmettelevät ovatko näiden alojen vakaatkin löydöt oikeasti totta. Mistä voi tietää, että avaruus todella laajenee? Eikö tuleva fysiikan teoria voi täysin kumota nykyistä käsitystä?

Tällaisiin kyselyihin on helppo vastata sanomalla, että tieto fysiikassa on aivan samanlaista kuin tieto arkipäivässä. Molempia hankitaan havaintojen ja päätelmien avulla, eikä näiden kahden kategorian välillä ole mitään periaatteellista eroa. (Onko maapallon pyöreys arkipäiväinen vai tieteellinen tosiseikka?) Se, kuinka intuitiivinen joku väite on, ei vaikuta mitenkään siihen, kuinka selvitetään onko se totta vai ei.

Näin voi sysätä koko ongelman filosofien huoleksi. Asiassa on kuitenkin mielenkiintoinen kääntöpuoli: arkipäivän tieto on vain yhtä vakaata kuin tieteellinen tieto. Arkipäiväistä tietoa ei yleensä kyseenalaisteta siksi, että se on otettu osaksi itsestäänselvänä pidettyä maailmankuvaa, mutta siihen pätevät samanlaiset epävarmuustekijät kuin tieteelliseen tietoon. Kirjasessaan Varmuudesta Ludwig Wittgenstein käsittelee sitä, mitä tarkoittaa jonkin asian tietäminen. (Wittgensteinin käsitys epävarmuudesta tiedon perustana on muuten hyvin lähellä kokeellisen fysiikan käsitystä tiedosta.) Hän vertaa varmaa tietoa joenuomaan ja epävarmoja asioita liikkeeseen joessa, ja kirjoittaa, kutsuen maailmankuvaa “mytologiaksi”:

“Mytologia voi siirtyä takaisin juoksevaan tilaan, ajatusten joenuoma voi siirtyä paikaltaan. Erotan kuitenkin toisistaan liikkeen joenuomassa ja uoman siirtymisen, vaikka niiden välillä ei olekaan jyrkkää eroa.”

Mullistukset fysiikassa saattavat myös asettaa itsestäänselvinä pidetyt arkiasiat uuteen järjestykseen. Muutoksia ei tule niinkään siihen, miten arkipäivän lainalaisuudet toimivat, vaan niiden tulkintaan - voi sanoa, että kyse on merkityksistä havaintojen takana.

Esimerkiksi Kuun etäisyys Maasta ja tähän liittyen nousuvesi muuttuu tietyllä tavalla ajan myötä. Tämä käytös tunnetaan tarkasti, eivätkä tulevat fysiikan teoriat voi sitä enää horjuttaa. Mutta tämän yhteyden merkitys voi muuttua, ja onkin muuttunut. Newtonin gravitaatioteoria kertoo, että Kuun massa aiheuttaa voiman, joka vetää vettä puoleensa. Yleisen suhteellisuusteorian mukaan ei ole mitään tällaista voimaa: veden liike johtuu siitä, että Kuu kaareuttaa avaruutta, jossa vesi sijaitsee. (Asiaa voi havainnollistaa taivuttelemalla kumimattoa, jossa on vesiläikkä.) Yleisen suhteellisuusteorian veden liikkeeseen tuoma muutos on millimetreissä mitattuna mitätön, mutta käsitteellisesti on kyse aivan eri asiasta.

Arkiajattelumme on evoluution myötä kehittynyt käsittelemään ilmiöitä, joiden pituus- ja aikaskaala on suunnilleen sama kuin meidän. Hyvin erilaisissa olosuhteissa vallitsevat luonnonlait ovat siksi ajattelullemme vieraita. Tämän takia tiedon löytäminen arkikokemuksen takaa onnistuu vain tarkkojen ja johdonmukaisten havaintojen avulla - ainakin nykyään, kun meidän mittakaavamme ilmiöt on jo puitu loppuun. Olipa miten mielikuvituksekas tahansa, ei ole mahdollista selvittää totuutta vaikkapa ajan luonteesta pelkkään arkikokemukseen perustuen, koska arkiajattelu ei sisällä tämän kuvaamiseen tarvittavia käsitteitä.

Tein Hesarin hiilijalanjälkitestin ja tulos oli odotetusti hieman yli keskivertosuomalaisen: 8983kg.

Testi on puutteistaan huolimatta hyvä herättäjä, koska viime vuosikymmenien aikana ympäristökeskustelu - myös ilmastokeskustelu - on liioitellut joitakin uhkakuvia ja vähätellyt toisia.

Teen mielelläni numeron siitä, etten käytä kotimaassa autoa ja asun ahtaasti, kaukolämmitetyssä (sähkön ja lämmön yhteistuotannon piirissä) asunnossa ja vielä hyvien joukkoliikenneyhteyksien varrella.

En sitävastoin aina halua muistaa sitä, että rakkain harrastukseni on bongata maita. Itämeren maat kun ovat jo bongatut, on pakko käyttää lentokonetta, jos aikoo uusia leimoja passiinsa saada. Samoin lihansyönnistä testi rokotti todella inhottavan paljastavasti.

Ruokaan ja liikenteeseen liittyväkin ehkä suurimmat ympäristötietoisuuden harhat.

Ympäristöliike on toitottanut lähiruoan ja luomun puolesta vuosikymmenet. Luomutuotannossa huonompi sato helposti kuitenkin nakertaa suurimman osan hyödyistä. Mikä hehtaaritasolla näyttää vielä puoltavan luomua, saattaakin tonneissa mitattuna kallistua tehotuotannon puolelle.

Ruoan kuljetuksessa taas ratkaisevinta on “viimeinen maili” kaupasta kotiin. Ja ylipäätään kuljetuksen osuudet päästöistä ovat hyvin pienet. Närpiöläinen kasvihuonetomaatti on halvempaan espanjalaiseen kilpailijaansa verrattuna todellakin kasvihuonetomaatti. Suurin ero erilaisten ihmisten ruokakorin hiilijalanjälkien välille tulee perunan ja pihvin väliltä, ei siinä miten peruna on viljelty tai missä maassa lehmä on tallustanut.

Liikenteessä suurimmat myytit liittyvät lentokilometrien liioiteltuun hiilijalanjälkeen. Jos on päästävä täältä Italiaan, päästöjä aiheutuu väkisinkin paljon (ellei pyöräile, jolloin tulee tietysti tarkkailla sitäkin, että lisäkalorit on otettava perunasta ja pastasta eikä pihvistä tai riisistä). Lentämisen helppous vain tekee mahdolliseksi viikonloppuvisiitin Milanoon.

Toinen syntiseksi mielletty asia on tietysti henkilöauto. Autoilu kesämökille ei kuitenkaan tuota kovin suurta hiilijalanjälkeä, jos koko perhe on pakattu samaan pikkuautoon. Pikaristeily Tallinnaan sen sijaan on suurin piirteen pahinta, mitä ilmastolle voi vapaa-ajallaan tehdä!

Itselleni hankalin kohta Hesarin testissä olivat lentomatkat. Yksi meno-paluu Yhdysvaltoihin ja yksi Eurooppaan vapaa-ajalla. Mutta entä kaksi matkaa Yhdysvaltoihin ja yksi Lappiin työasioissa? Kenen hiilijalanjälkeen ne kuuluu laskea? Nyt ne menivät Tiede-lehden lukijoiden piikkiin. Kiitos teille taakan jakamisesta!

Kun Hesari lanseerasi tämän testinsä, taidettiinkin jossain ihmetellä, puuttuuko mittarista jotakin, eli miksi Suomen todellinen hiilijalanjälki on isompi kuin mitä kansalaisten hiilijalanjäljistä yhteenlaskettuna näyttäisi tulevan. Ainakin tulee mieleen julkishyödykkeet: eduskuntatalo pitää lämmittää ja hornetit pitää taivaalla. Kulutan demokratiaa ja turvallisuutta oman osuuteni joka päivä.

Olisi hauska kuulla, mitä tuloksia blogin lukijat saivat testistä, ja mitä oleellista testi jätti huomiotta.

PS. Hieman viiveellä täydentävä vastaus Syksylle aiemman blogin keskustelussa.

Hallitus päätyi sitten viinaveron pieneen tarkistukseen ylöspäin, vaikka päätös ei monien äänestäjien mukaan muuta mitään - esimerkiksi edellistä blogimerkintääni kommentoinut cleora epäili, ettei hinta vaikuta alkoholin kulutukseen:

“Minun on vaikea uskoa, että alkoholin hinta olisi nykyään kovinkaan rajoittava tekijä sen käytössä. Se on sitä vain marginaaliselle ihmisryhmälle, sille joka laittaa kaiken liikenevän rahan alkoholiin. Tavallisella työssäkäyvällä ihmisellä on muita syytä rajoittaa juomistaan kuin raha.”

Kuten kirjoitin, ihmiset eivät halua mielellään uskoa, että alkoholin kulutuksella ja hinnalla olisi yhteys - että taloustieteen termein alkoholin hintajousto on merkittävä. Kuinka suuri se sitten on? Löysin muutaman kiinnostavan linkin Osmo Soininvaaran blogista.

Hintajousto on kyllä alle yhden, eli jos alkoholi kallistuu, alkoholiin käytettävä rahamäärä lisääntyy. Mutta se on myös yli nollan, eli kulutus vähenee, kun veroruuvia kiristetään. (Jouni Vihmo: Alkoholijuomien hintajoustot Suomessa
vuosina 1995–2004)

Ilmeisesti viinan tuontia Virosta pelättiin liikaa, eli veronalennukset 2004 olivat ylimitoitettuja. Mutta eihän se mitään, nythän voimme palauttaa veronkorotuksilla veron optimitasolle, eikö niin?

Itse asiassa ihan niin yksinkertaisesti ihmiset eivät käyttäydy. Taloustiede tuntee joidenkin ilmiöiden historiariippuvuuden: esimerkiksi laskusuhdanteen aikana työttömäksi joutuneet eivät kaikki palaa noususuhdanteen aikana työelämään, koska osa syrjäytyy pitkän työttömyysjakson aikana. Sama historiariippuvuus näkyy alkoholipolitiikassa: kun kulutus nousee veronalennuksen takia, samankokoinen veronkorotus ei palauta kulutusta alkuperäiselle tasolleen, vaan vähän ylemmäksi - koska osa ihmisistä on tullut joko suorastaan kliinisesti alkoholiriippuvaiseksi tai ainakin “tapariippuvaiseksi”. Alkoholipolitiikassa jos missä ei olisi pitänyt koikkelehtia, kuten Vanhasen hallitukset ovat nyt tehneet!

Kirjoitin nyt myynnissä olevaan Tiede-lehteen parin aukeaman jutun viineistä (Orastavasta eläimellisyydestä alkavaan dekadenssiin). Yritin oppia viinien hienosta maailmasta, mutta mitäpäs tällainen puolikorppoolainen kaljakulttuurissa kasvanut juntti niistä enää tässä iässä oppisi. Kuinka viinisivistynyt olisinkaan, jos 1960-luvun lopussa olisi pidetty keskiolut monopolissa, mutta vapautettu viinit maitokauppoihin? Näin mielenkiintoista pohdintaa löytyi toisesta linkistä Soininvaaran blogin kommenteista, tämäkin Yhteiskuntapolitiikka-lehdestä (Leena Warsell: Miksi keskiolut, miksei miedot viinit?)

Mutta eihän se alkoholin hintajousto tietysti mikään luonnonlaki ole. Monessa muussa Euroopan maassa halvimman alkoholijuoman hinta ja saatavuus ei selitä alkoholin kokonaiskulutusta. Edes pahimmat juopot eivät joisi enempää, jos viinipullon saisi euron sijaan viidelläkymmenellä sentillä.

Hyvä uutinen on, että nyt näkyy kuulemma ensi merkkejä siitä, että suomalaiset ovat lähestymässä neljä vuosikymmentä kestäneen alkoholinkulutuksen kasvun tasaantumista.

Näin nimittäin väittää Kuopion yliopiston kansanterveystieten professori Jussi Kauhanen, joka luennoi aiheesta ensi maanantaina Cafe Scientifiquessa Vanhan kuppilassa klo 18-20. Alkoholi ei ole ongelma, väittää myös Tuomas Enbuske myöhemmin illalla, klo 22.05.

PS. Ehkä vielä nousuhumalaakin riehakkaammat kicksit saisi nousussa Maan kiertoradalle. Jos sinulla on kolme miljoonaa dollaria, olet terve yli 18-vuotias ja pituus osuu haarukkaan 160-185 senttiä ja paino 50-95 kiloa, miksi et matkaisi kosmonauttien kanssa avaruuteen? Heurekassa avaruusturismista yleisöluento huomenna torstaina 17-18.45.

Osallistuin tällä viikolla Sitran kansallisen ennakointiverkoston työpajaan, jossa pohdittiin mielenterveyden ja henkisen pääoman kehitystrendejä. Taisin tulla kutsutuksi ryhmään viralliseksi toisinajattelijaksi, mutta yllätyksekseni aika moni muukin työpajassa jakoi käsitykseni: vaikka julkisesta sanasta on helppo saada käsitys, että nuoriso voi ennennäkemättömän pahoin, työelämä on kurjempaa kuin koskaan ja masennus räjähtää käsiin, epidemiologinen data ei tue tätä kurjistumiskertomusta.

Kun tehtävänä oli kuitenkin miettiä, mikä on muuttunut - ja mitä voisimme viestiä päättäjille tulevaisuuden haasteita ennakoiden - ei ainakaan minulle tullut mieleen oikeastaan kuin yksi mielenterveyteen liittyvä muuttuja, jossa todellisuudessa on tapahtunut muutoksia. Se on alkoholi.

Alkoholin kulutuksen kasvu tosin näyttäisi tasaantuneen ainakin väliaikaisesti veroalen synnyttämän nousupiikin jälkeen. Suomalaiset ryyppäävät silti paljon enemmän kuin vaikka parikymmentä vuotta sitten. Kun ainakin osa haitoista ilmenee viiveellä, odotettavissa voi siis olla aikaisempaa suurempia terveyshaittoja, mielenterveyshaitat mukaan lukien.

Liberaalina en haluaisi ehdottaa lisää kontrollia, mutta ilmeisesti muutakaan ei voi. On yleinen myytti, ettei alkoholin hintajousto ole merkittävä - että kohtuukäyttäjät juovat kohtuudella vaikka viina olisi halpaa ja ongelmakäyttäjät pään täyteen, maksoi mitä maksoi. Tosiasiassa hinta vaikuttaa alkoholinkulutukseen kaikissa ryhmissä.

Alkoholi liittyy työuupumukseen (olutta stressiin, ja seuraavana päivänä vasta uuvuttaakin) ja masennukseen (pitkällä aikavälillä alkoholi sotkee aivojen mielihyvämekanismeja). Paradoksaalista kyllä, monet varsinkin nuoret ihmiset vierastavat mielialalääkkeitä, mutta ihannoivat kuitenkin laillisia päihteitä - varsinkin kannabiksellahan on eräänlainen luonnontuotteen leima.

Lääkevastaisuus on ikävä ilmiö, kun ottaa huomioon, että masennukseen on tehokkaita lääkkeitä, joista osa jo on patenttisuojan ulkopuolella eli käytännössä ilmaisia.

Joskus ehdotettiin LSD:n lisäämistä vesijohtoveteen (ilmeisesti siinä uskossa, että se muuttaisi tylsät keskiluokkaiset esikaupunkilaiset vallankumouksellisiksi). Olisikohan parasta mielenterveyspolitiikkaa velvoittaa panimot yhteistyössä lääketeollisuuden kanssa lisäämään masennuslääkkeitä olueeseen? Ainakin hoito kohdistuisi oikeaan kohderyhmään.

Vaikka tämä loputon puhe “nuorison pahoinvoinnista” pitkästyttääkin, eilinen 45 minuuttia sisälsi tavanomaisen pönötyksen lisäksi myös yhden varteenotettavan ajatuksen. Sen esitti Suomen lukiolaisten liiton puheenjohtaja Niklas Huotari.

Huotari ehdotti, että koulukiusaamista tulisi luodata kouluissa säännöllisesti anonyymeillä kyselyillä, joissa kysyttäisiin, onko luokalla ketään, jota kiusataan (ja jos, niin kuka tai keitä) ja onko luokalla ketään, joka kiusaa. Miksi tämä järjestelmä ei ole käytössä jo nyt?

Painetun Tiede-lehden puolella on myös kysytty, miksi lapset ja nuoret saattavat löytää vertaisryhmäkseen netin ihmisvihayhteisön. Tieteen tentissä oli Tampereen yliopiston nuorisopsykiatrian vastuualuejohtaja Riittakerttu Kaltiala-Heino. Lehti on ollut myynnissä tiistaista asti.

PS. Darwinin juhlavuosi on ovella, ja joukko valistusjärjestöjä otti varaslähdön järjestämällä Helsingissä Darwin-symposion huomisesta perjantaista sunnuntaihin. Unohtakaa ne seksimessut, todelliset tabujenrikkojat ovat viikonloppuna Ratakadulla!

Kollegani Manchesterin yliopistosta, professori John Harris, esitti muutama vuosi sitten, että osallistuminen (lääke)tieteelliseen tutkimukseen tulisi nähdä kansalaisvelvollisuutena(1). Samaan kuoroon Atlantin toisella puolella osallistui sikäläinen kollegani professori Rosamond Rhodes(2). Molempien näkemyksen mukaan meillä kaikilla on moraalinen velvollisuus toimia koekaniineina, sillä me olemme kaikki velkaa aiemmin tehdylle tutkimukselle – se on terveytemme ja hyvinvointimme perusta. Meistä monet eivät edes olisi hengissä ilman esimerkiksi antibiootteja ja tavanomaisia rokotuksia. Lisäksi, osallistumalla tutkimukseen edistämme tiedettä ja saatamme siten olla auttamassa itseämme, läheisiämme tai ihan vieraitakin ihmisiä tulevaisuuden tarpeissa.

Molemmat professorit suhtautuvat hyvin optimistisesti tieteen mahdollisuuksiin löytää parannus moniin nykyihmistä vaivaaviin sairauksiin. John menee Rosamondia hieman pidemmälle siinä, että hän näkee sekä toivottavana että mahdollisena merkittävän (satojen tai tuhansien vuosien) odotettavissa olevan eliniän pidennyksen. Suhtautumisessaan omaan velvollisuuteensa toimia koekaniinina John ja Rosamond lähetevät eri suuntiin. Rosamond pitää kaikista uusista vempaimista ja koneista ja osallistuu erityisen mielellään tutkimusprojekteihin, joissa esimerkiksi testataan uusien kuvantamismenetelmien toimivuutta. John puolestaa näkee, että hänen panoksekseen riittää tutkimusmyönteinen kirjoittelu. Tämän hän uskoo edistävän tiedettä enemmän kuin mitä hänen – tai hänen perheenjäsentensä – osallistuminen tutkimusprokteihin tekisi, niinpä velvollisuus toimia tutkittavana ei oikeastaan koske häntä.

Keskustelu velvollisuudesta toimia koekaniinina näyttää taas virinneen amerikkalaisten bioeetikoiden parissa(3) ja Rosamondkin löytyy kommentaattoreiden joukosta. Kansalaisvelvollisuuden kyseenalaistajia yhdistää epäusko siihen, että tutkimusten mahdolliset hyödyt tulisivat jollakin tavoin kaikkien ulottuville. Ja elleivät hyödyt tule jakautumaan tasan, vaikuttaa epäreilulta vaatia kaikilta samaa panosta. Erityisen ymmärrettävää tämä on tietysti amerikkalaisessa kontekstissa – maassa jossa arviolta 45 miljoonaa ihmistä on käytännössä terveydenhuollon ulkopuolella – mutta eipä Suomessakaan uusimpia hoitoja ole kaikkien tarvitsevien saatavilla ainakaan julkisella puolella.

Tieteen kehittyessä valtavin harppauksen esimerkiksi genetiikan alalla aito ongelma on se, ettei vapaaehtoisisia tutkittavia oikein tahdo löytyä tarpeeksi. Hieman nurinkurisesti juuri vapaaehtoisuuden vaatimus vaikeuttaa tutkittavien rekrytointia, sillä yleismaailmallisesti ajatellaan, että tutkittaville ei saa maksaa palkkiota osallistumisesta tutkimukseen (ainoastaan kulut sekä palkan ja ajan menetys voidaan korvata). Pelkona on, että mikäli tutkimuksesta maksettaisiin käypä palkkio, köyhät ihmiset olisivat ikäänkuin pakotettuja osallistumaan tutkimuksiin. Lisäksi monet näyttävät ajattelevan, että tutkimuksiin tulee osallistua oikeista – altruistisista – motiiveista eikä suinkaan omaa etua tavoitellen.

Näistäkin huolimatta, minä lähtisin kyllä mieluummin tutkimaan paremmin korvatun vapaaehtoisuuden mahdollisuuksia kuin harkitsemaan koekaniiniutta kansalaisvelvollisuutena.

1. Harris, J., Scientific Research is a Moral Duty. Journal of Medical Ethics 31(2005): 242-248.

2. Rhodes, R., Rethinking Research Ethics. American Journal of Bioethics 5(2005): 7-28.

3. de Melo-Martin, Inmaculada, A Duty to Participate: Does Social Context Matter? American Journal of Bioethics 8(2008): 28-36. Kts. myös kommentaarit.