BLOGIT

Eräs naispuolinen tuttuni työskenteli pitkään copywriterinä. Työhön kuuluu kestitystä, ja hän tarvitsi keinon päästä eroon ärsyttävistä miehistä, jotka lähestyivät juhlissa. Tuttuni alkoi sanomaan, että työskentelee hiukkasfyysikkona CERNissä. Tämä toimi erinomaisesti siihen asti, kunnes toinen osapuoli vastasi “Sehän mielenkiintoista! Missä kokeessa olet, minä kalibroin Delphin silikonitrakkerin endkäppejä” tai jotain sellaista.

On monia samanlaisia tarinoita. Eräällä naispuolisella kollegallani oli opintoaikoina tapana sanoa niille pojille, joista voisi olla kiinnostunut, opiskelevansa luokanopettajaksi, ja kertoa muille totuus fysiikan opinnoistaan. Toisen kollegan kokemuksen mukaan repliikki “teen väitöskirjaa teoreettisesta astrofysiikasta” karkottaa miehiä klubeilla tehokkaasti.

En oikein tiedä, miksi fyysikkonaisia pelätään (miehillä tämä ei toimi samalla tavalla). Olisi mukava ajatella, että fysiikan sisällä sukupuolella ei sentään ole suurta merkitystä. Fysiikka kuitenkin on hyvin miesvaltainen ala, ja naisten osuus on sitä pienempi, mitä merkittävämmistä paikoista on kyse. Opintovaiheessa naisten osuus putoaa joka vuosi, ja väittelyvaiheessa he ovat selvä vähemmistö.

Nähdäkseni syyt siihen, että naiset keskeyttävät fysiikan opintonsa miehiä useammin ovat monimutkaiset, eikä varsinaisesta syrjinnästä ole kyse. (Kirjoitan tästä kenties joskus toiste enemmän; naispuolisten esikuvien puutteella ja epäilyillä siitä, onko oikealla alalla, lienee jonkinlainen rooli.) Myöhemmässä vaiheessa, esimerkiksi pysyviä työpaikkoja jaettaessa, tilanne on toinen. Asia tuli mieleen törmätessäni mainintaan tästä tutkimuksesta, jonka mukaan

“women who present themselves as confident and ambitious in job interviews are viewed as highly competent but also lacking social skills. Women who present themselves as modest and cooperative, while well liked, are perceived as low on competence. By contrast, confident and ambitious male candidates are viewed as both competent and likable and therefore are more likely to be hired as a manager than either confident or modest women.”

Sen sijaan, että kertoisin, miten tutkimuksessa päädyttiin tähän johtopäätökseen, turvaudun tositarinan voimaan. Eräässä merkittävässä yliopistossa oli hiljattain avoinna professuuri. Hakijoiden joukossa oli kaksi pätevää naista.

Rouva A on johtoasemassa eräässä tärkeässä fysiikan kokeessa, hän on kirjoittanut useita hyviä julkaisuja ja on muutenkin ansioiltaan erinomainen. Hänellä on jo professuuri, mutta hän voisi ottaa tämän paikan, tietyillä ehdoilla, jotka hän ilmoittaa tarkasti. Rouva A on itsevarma ja määrätietoinen.

Rouva B on myös papereiltaan pätevä, omaa erinomaisen opetuskokemuksen ja niin edelleen. Rouva B on miellyttävä ja mukava.

Valintakomitean (mies)jäsenet eivät halunneet antaa paikkaa rouva A:lle, koska “hän on niin itsekäs ja määräilevä, eihän rouva A:n kanssa voi tulla toimeen!”. Entäpä rouva B - hän vaikuttaa helpolta ja joustavalta henkilöltä? “Niin, niin…mutta rouva B ei ole johtajatyyppiä - me haluamme jonkun, joka voi rakentaa tutkimusryhmän ja johtaa sitä.”

Suomessa on usein parempi pitää suunsa kiinni kuin puhua tyhmyyksiä. Muualla tämä viisaus ei tähän astisen kokemukseni mukaan päde.

Ranskassa on ehdottomasti pahasta olla hiljaa, vaikka ei olisi mitään sanottavaa. Sanalla timid, ujo, on kielteisempi kaiku kuin Suomessa. Keskustelussa täytyy ottaa puheenvuoro puhumalla toisen päälle. Ellei näin tee, ranskalainen jatkaa, mutta alkaa jossain vaiheessa tuskastua ellei kukaan vieläkään vapauta häntä pälpättämästä.

Myös täällä Englannissa on tärkeää pitää juohevaa keskustelua yllä. Englantilaiset ovat siinä taitavia ja tekevät puhekumppanin elämän helpoksi kysymällä sopivia kysymyksiä. Heidän läppänsä on ilmavaa ja siihen kuuluu myös ystävällistä naljailua. Kaikenlainen tärkeily on noloa. Noloa on myös jos ei ota muita huomioon sanomalla heille jotakin.

Puhekulttuuri kukoistaa yliopistolla. Kaikki tähän saakka kuulemani luennoitsijat ovat olleet taitavia esiintyjiä, mutta suurin ero suomalaiseen yliopistokulttuuriin on kuitenkin yleisö. Kuulijat, nuorista opiskelijoista arvokkaisiin yliopistomiehiin, pyytävät puheenvuoron, kysyvät ja kommentoivat. He antavat panoksensa ja kääntävät keskustelua siihen suuntaan, missä on kiinnostavinta maastoa tai ihmettelyn aiheita. Ei haittaa, jos kysymys ensi alkuun vaikuttaa alkeelliselta. Yleensä siihen saa silti kunnioittavan ja älykkään vastauksen, jolla on arvoa muillekin kuulijoille. Tyrmäyksiin ei pyritä eikä sellaisia pelätä.

Tuloksena on tilaisuuksia, jotka ovat huikeasti mielenkiintoisempia kuin ne joissa yksi puhuu ja 30 kuuntelee ihmetellen tai väittäen vastaan vain mielessään.

Tiesittekö, että ensi sunnuntaina, 21. joulukuuta klo 14:04 Suomen aikaa vietetään Globaalin Orgasmin päivää?

Kolmas vuosittainen Global Orgasm for Peace järjestetään hetkellä, jolloin valo taas voittaa pimeyden. Tapahtuman järjestäjät haluavat, että mahdollisimman moni ihminen - kaikkialla, mutta varsinkin väkivaltaisissa maissa - saisi orgasmin, joka osaltaan edistäisi maailmanrauhaa. Mieluiten kuitenkin ilman, että seurauksena olisi väestöräjähdyksen kiihtyminen.

Törmäsin globaaliin orgasmiin, kun etsin ensi vuoden ykkösnumeroon Ajan merkkejä -palstalle listaa erilaisten organisaatioiden tiedettä, teknologiaa ja ympäristönsuojelua jotenkin läheltä liippaavista teemavuosista ja -päivistä.

Kyllä, ensi vuonna vietetään myös YK:n kansainvälistä luonnonkuitujen vuotta, mitä se sitten tarkoittaakaan. Teistä tiede.fi:n kävijöistä siitä oli äskettäin tietoinen yllättäen peräti 2,5 prosenttia.

YK on julistanut vuoden 2009 myös Kansainväliseksi tähtitieteen vuodeksi. Tosin myös Kansainvälisen Maa-planeetan vuoden 2008 sekä Kansainvälisen polaarivuoden 2007 tapahtumat jatkuvat vuoden 2009 puolelle. YK:n Kansainvälinen ihmisoikeuksista oppimisen vuosi aloitti jo joulukuun puolella.

EU on julistanut Luovuuden ja innovaatioiden teemavuoden 2009. Jos et sitä vielä tiennyt, ei se mitään. Vastahan se on alkamassa. Mutta olisi ehkä korkea aika tietää, että olemme jo päättämässä EU:n kulttuurien välisen vuoropuhelun teemavuotta 2008.

Suomessa Selkämeren teemavuosi jatkuu kesään (Saaristomeren teemavuosi oli jo, ja Perämeren vuosi on tulossa, joten eivät kai satakuntalaiset voineet jäädä pekkaa pahemmaksi). Haminan rauhan juhlavuosi huipentuu syyskuussa.

Ja äskettäin tuli sähköpostiin tiedote, että Kotimaisten kasvisten vuosi 2009 on omistettu kurkulle. Ja toden totta, pursusihan tuo vuoden 2008 ylitsevuotava punajuuritiedotus jo korvista ulos.

“Tämän vuoden punaisena lankana kasvistiedotuksessa on kulkenut punajuuri. Nyt väri vaihtuu ja siirrymme uuteen vuoteen kurkun voimalla.”

Tämä blogi hiljenee nyt, uutisia tiede.fi julkaisee vielä jouluaattoon asti. Normaalissa arjessa saittimme on taas loppiaisaattona. Moderoitu keskustelupalstamme ei tietysti hiljene joulunakaan.

Loppiaisen jälkeen tähtitieteen yms. jne. etc. et. al. vuosi (myös Darwinin syntymän 200-vuotisjuhlavuosi!) jatkuukin mainiosti evoluution merkeissä Tieteen päivillä.

Sitä ennen: rauhallista joulua - ja orgasmi maailmanrauhalle!

Hehkulamput joutumassa pannaan EU:ssa, otsikoi HS ja sai aikaan odotetun keskusteluvyöryn.

Muistan, kun vastaava vyöry syntyi viimeksi. Satuin silloin olemaan vielä Hesarissa töissä. Kirjoitinpa silloin aiheesta blogimerkinnänkin, joten nyt ei tarvitse muuta kuin todeta tärkeimmät faktat.

Energiansäästölamppu alkaa säästää energiaa, kun sitä on poltettu 52 tuntia.

Sähkölämmitetyssä talossa valaistus vähentää lämmityksen tarvetta 60-80 prosenttia valaisuun käytetystä energiasta. Eli säästöksi tulee vain 20-40 prosenttia esitetystä.

Argumentoinnissa on sama kummallisuus kuin viimeksi.

Ensin esitetään laskelmat, joissa ei lainkaan huomioida valaistuksen lämmitysvaikutusta. Kun siihen joku puuttuu, huomautetaan, että “valaista täytyy myös kesällä, kun ei lämmitetä”. Tai sitten todetaan, että valaisinta ei ole suunniteltu lämmitystä varten, ja että on järkevämpää valaista valaisimella ja lämmittää lämmittimellä.

Ensimmäisen vastaväite pitää teknisesti paikkansa. On pari iltatuntia kesälläkin, kun valot saattavat olla päällä, ellei olla silloin mökillä tai Kreikassa tai golfaamassa. Mutta se ei ole vasta-argumenttia kumoava vasta-vasta-argumentti. Lämmityskauden ulkopuolinen valaiseminen on se syy, miksi valaistus ei vähennä säästöä 100 prosenttia, vaan ainoastaan tuon 60-80 prosenttia. Laskelmat, jotka eivät ota lämmitysvaikutusta huomioon, ovat silti 60-80-prosenttisesti /c:stä.

Tuo toinen argumentti taas on jotenkin vain hassu. Sama kai se on, mihin jokin vimpain on suunniteltu, jos se joka tapauksessa tuottaa sen 60-80 prosentin lämmityssäästön.

Toinen juttu on sitten se, lämmittääkö se lamppu aivan väärässä paikassa. Yleensä väitetään, että lämpö jää kattoon ja muu huone on liian kylmä. Olisikohan tästä jotakin näyttöä edes kattovalaisimien osalta? Useimmissa huoneissa ilma kiertänee riittävästi - eikä hehkulampuista ole katoissa kuin osa.

Maissa, joissa asuntoja joudutaan jäähdyttämään, energiansäästölampuista on toki hyötyä vieläkin enemmän kuin nimellissäästön verran.

EU näyttää olevan uskollinen ilmastopolitiikkansa pääperiaatteelle: tavoitteet löysällä, keinot kireällä. Miksi EU haluaa määrätä uusiutuvan energian tai biopolttoaineiden minimiosuuksista 20-20-20-ohjelmassaan? Miksei aseteta päästövähennystavoitetta 30 prosenttiin ja anneta jäsenmaiden, kansalaisten ja yritysten käyttää kustannustehokkaimpia keinoja siihen pääsemiseksi?

Kirjoitin tänään ilmestyneeseen Tiede-lehteen päivitysjutun homoseksuaalisuuden syistä, eli mitä uusimman tutkimuksen pohjalta nyt sitten seksuaalisen suuntautumisen vaihtelusta tiedetään.

Onko se geneettistä? On, mutta vain osaksi. Onko se synnynnäistä? Melkein, ellei täysin kokonaan.

On syytä luopua ajatustottumuksesta, että se, mikä ei ole geneettistä, on kasvatuksen perua. Ei-geneettiset syyt voivat nekin olla biologisia. Freudilaisuudessa uskottiin, että varhaislapsuus on tärkeää. Monet asiat kuitenkin määräytyvät jo kohdussa.

Tuloksena on eräänlainen seksuaalipoliittinen paradoksi. Seuraavassa tieteelliseen näyttöön perustuvia neuvoja homofobeille.

En tietenkään kannata äärikonservatiiveja, jotka pelkäävät tai inhoavat homoseksuaalisuutta ja haluaisivat tehdä kaikista heteroita. Mutta jos kannattaisin, vaatisin heiltä aivan erilaista politiikkaa kuin mitä he nyt ajavat.

Jos joku uskonnollinen oikeistolainen haluaa päästä homoseksuaalisuudesta pitkällä aikavälillä eroon, hänen kannattaisi ehkä kokeilla näitä keinoja:

• Julkihomouteen kannustaminen. Homoutta suosivat geenit ovat säilyneet geenipoolissa, kun homot ovat vuosisatoja pysyneet kaapissa ja pitäneet heteroseksuaalisen perhe-elämän kulisseja omine lapsineen.
• Homojen adoptio-oikeuden tukeminen. Kasvatus ei vaikuta seksuaaliseen suuntautumiseen, vaan adoptiolapsista tulee heteroita samalla prosentilla kuin heteroperheistäkin. Ilman adoptiota homo- ja lesboyhteisössä ehkä tehtäisiin lapsia “muumimukimenetelmällä”, jossa lasten biologinen äiti olisi lesbo ja biologinen isä homo.
• Perhesuunnitteluun rohkaiseminen heteroperheissä. Homouden todennäköisyys lisääntyy, mitä enemmän poikia äiti on jo synnyttänyt.

PS. Ihmettelin Osmo Soininvaaran blogilla, voiko nikotiini oikeasti olla yhtä addiktiivista kuin heroiini. Onkohan kellään tämän blogin lukijalla parempaa tietoa?

Tutkijat siirtyvät paikasta toiseen lyhytaikaisten työsopimusten mukana joitakin vuosia kunnes saavat jotain pysyvämpää (tai kyllästyvät tuolileikkiin). Eri maissa asuminen on hyväksi kulttuurilliselle ymmärrykselle, kotimaansa osaa asettaa paremmin viitekehykseen kun on kokemusta jostakin muusta, mutta tutkimuksen tekeminen on jokseenkin samanlaista kaikkialla.

Tiettyjä huomionarvoisia eroja kyllä on, kuten instituuttien keittiövarustus. Pohjoismaissa asiaan kuuluu, että tutkijoiden ja opiskelijoiden käytössä on kunnollinen keittiö helloineen, astioineen ja keittokomeroineen. Muualla saa yleensä tyytyä jääkaappiin. (Oma lukunsa on fyysikkojen Xanaduksi pyrkivä Perimeter Institute, jossa on kelvollisen keittiön lisäksi suihkut, kuntosali, pöytäjalkapallo ja nahkanojatuolit takkatulen äärellä.) Esimerkiksi Geneven yliopiston fysiikan osaston keittiö (tai oikeastaan printterihuone) näyttää seuraavalta:

Älkää antako mikroaaltouunin hämätä. Se on jonkun opiskelijan tänne kantama, ei yliopiston hankkima.

Otsikon väite ei ole viikon tiedeuutinen, vaan provokaatio. Mutta vaikka se provo onkin, tavallaan se pitää paikkansa. Ainakaan minun tietooni ei ole tullut, että plasmanäyttöjen tuijottamisen pitkäaikaisia vaikutuksia olisi tutkittu solutasolla tai epidemiologisesti.

Jos nyt joku menisi kysymään lääkäreiltä, onko plasma-tv:tä sitten turvallista katsoa, tavallaan lääkärin kuuluisi sanoa, että asiaa ei ole tutkittu riittävästi, jotta voisi varmasti sanoa. Ja siitä sitten sanomalehden toimittaja kirjoittamaan jutun, jossa pohditaan, pitäisikö ainakin Pikku Kakkonen katsoa kuvaputkitelkkarista.

Kollegani Tiina Huttu kirjoitti ensi tiistaina 9. joulukuuta ilmestyvään Tiede-lehteen päivityksen siitä, mitä kännykkäsäteilyn vaaroista tiedetään. Ja samaahan se on kuin ennenkin. Solututkijat eivät laboratorioissaan saa oikein mitään patologista muutosta aikaan, eivätkä epidemiologit löydä mitään näyttöä siitä, että kännykät lisäisivät pään alueen syöpiä.

Mutta voidaanko sanoa, että tiedämme varmasti, että kännyköillä ei ole terveysriskejä? Emme. Kukaan tosin ei ole keksinyt mitään solutason mekanismia, jolla ei-ionisoiva säteily kännyköiden heikoilla tehoilla voisi aiheuttaa patologisia muutoksia, mutta ainahan sellainen voi löytyä. Ja vaikka kännyköitä on käytetty jo melko kauan, voihan olla, että vielä tarvitaan pari vuotta lisää tutkimusta, ennen kuin epidemiologisessa aineistossa tulee tilastollisesti merkitseviä eroja näkyviin.

Joku voi huomauttaa, että syövät keskimäärin kehittyvät vasta vuosikymmenien altistuksen vaikutuksesta. Mutta vaikka syöpien ilmaantuvuuden kellokäyrän huippu osuisi 30 tai 40 vuoden päähän, käyrän vasen häntä olisi koholla jo aiemmin.

Miten tämä enää eroaa plasma-tv:n kuvitteellisista terveysriskeistä? Tai mistä tahansa muustakaan uudesta tekniikasta, joka otetaan laajaan käyttöön.

Hesarin kesäinen rimanalitus oli pöyristyttävää journalismia. Uutisoitiin isolla muutaman pilipalilääkärin huuhaavetoomus samassa yhteydessä, kun alle kainalojutuksi oli piilotettu jälleen uusi tutkimus, joka ei löytänyt kännyköiden riskeistä mitään näyttöä.

Se oli Hesarilta melkoinen luiskahdus sensaatiojournalismin suuntaan. Mutta laatujournalismikin on puun ja kaarnan välissä. Jos sanoo, että kännykät on osoitettu turvallisiksi, on tieteellisesti katsottuna väärässä. Jos toistaa käsityksen, että kännyköiden terveysriskejä ei vielä tunneta, on teknisesti oikeassa, mutta luo suurelle yleisölle tarpeettomia pelkoja. Turhauttavaa.

Ongelma liittyy varmuuden käsitteen erilaiseen tulkintaan tieteessä ja arkikielessä. On totta, että ei voida aukottomasti todistaa, ettei maailmaa luonut jumala tai että jumalaa ei ole olemassa. Paras argumentti tätä agnostikkoargumenttia vastaan on, että emme myöskään tiedä, etteikö maailmaa luonut lentävä spagettihirviö. Senkään olemassaoloa ei ole voitu varmasti kiistää.

Ehkä sama argumentti sopii kännykkäsäteilyynkin. Kännyköiden turvallisuutta ei ole aukottomasti todistettu, mutta ei ole myöskään plasma-tv:n eikä [lisää oma spagettihirviösi tähän].

Sama pätee geeniruokaan, jota Tuija Takala käsitteli omassa blogissaan. Geeniruoan vastustajat voivat ad infinitum & ad nauseam toistaa väitettä, ettei geeniruoan terveys- yms. vaikutuksia ole riittävästi tutkittu (varsinaisesti virheellisistä väitteistä geeniruoan vaarallisuudesta jää paljon nopeammin kiinni).

Jos haluamme tietää absoluuttisen varmasti, mitä syömme, emme voi syödä mitään. Emme ehkä tiedä geenimuunnelluista lajikkeista aivan kaikkea, mutta takuulla enemmän kuin perinteisesti jalostetuista lajikkeista, joihin on esimerkiksi säteilyttämällä aiheutettu täysin satunnaisia mutaatioita pitkin poikin perimää.

Pitäisikö ennemminkin vaatia merkintöjä elintarvikkeisiin, joihin on käytetty säteilyjalostettuja raaka-aineita?

Helsingin Sanomissa on viime viikkoina käyty pienimuotoista ajatustenvaihtoa geneettisesti modifioitujen organismien (GMO) lupauksista ja uhkakuvista. Kansainvälisesti tämä keskustelu oli vilkasta 1990-luvun loppupuolella, mutta hiljeni tämän jälkeen. Amerikka ja amerikkalaiset ottivat GMOt osaksi tuotantoa, kun taas Atlantin tällä puolen päädyttiin kielteiseen kantaan. Vaikka riskianalyyseillä ja eettisillä näkemyksillä oli oma osansa erilaisten politiikkojen läpiviennissä, myös taloudellisillä tekijöillä oli suuri merkitys - Amerikkalaiset yritykset kun hallitsivat geneettistä kasvinjalostusta.

Pidin viime kuussa Viikissä biotieteilijöiden opiskelijoille lyhyen kurssin etiikasta ja filosofiasta. GMOt olivat yksi keskustelunaiheistamme. Kurssille osallistuneen tohtoriopiskelijan asiantunteva ja kattava esitys teemasta muistutti taas mieliini ne keskeiset ongelmat, joita GMOsta käytävään debattiin liittyy.

Perustavanlaatuisesti kysymys on osaltaan suhtautumisesta tieteen mahdollisuuksiin ja siihen painotetaanko epävarmuuksien osalta mahdollisuuksia vai uhkakuvia (kts. blogini Tiede, toiveikkuus ja pelko). Toisen - ja lähes ylipääsemättömän - kulmakiven keskusteluun tuo näkemys, jonka mukaan geenitekniikka on jollakin tavoin “luonnotonta” ja siksi moraalisesti vähintäänkin epäilyttävää. Tämän näkemyksen omaksuneita ihmisiä on lähes mahdoton saada ymmärtämään siihen liittyviä ongelmia. Lyhyesti sanoen on käsitteellisesti mahdotonta piirtää yhtäsuuruusmerkki luonnottoman ja moraalittoman välille. Miten tahansa luonnottomuuden määrittelee, pidämme monia luonnottomia asioita, kuten vaikkapa elinsiirtoja tai lämmityslaitteita hyvinä, ja vastaavasti monia luonnollisia asioita - esimerkiksi viruksia ja loiseläimiä tai luonnon katastrofeja - pahoina. Ja luonnonvalinta lienee yksi perustavanlaatuisimmista luontoa ohjaavista periaatteista, mutta harva haluaisi sen toimivan etiikan ohjenuorana. Toki on kuitenkin myös niin, että ihmisten huolet - huonomminkin perustellut - tulisi ottaa huomioon demokraattisessa päätöksenteossa.

Luonnottomuuden pelkääjille voi lisäksi yrittää selittää, että useat nykyiset viljelykasvimme ovat tahallisesti aiheutettujen mutaatioiden tulosta. Haluttuja ominaisuuksia kantavia jälkeläisiä valitsemalla jalostaminen kun on toivottoman hidasta toimintaa. Ennen geenitekniikkaa menetelmät olivat vaan hieman toiset: säteilyttämistä ja erilaisia kemikaalja käytettiin tuottamaan enemmän tai vähemmän hallitsemattomia mutaatioita, joista sitten hyödylliseksi osoittautuneet otettiin osaksi jatkojalostusta. Geenitekniikan puolesta voidaan sanoa, että siinä mutaatioiden tuottaminen on suunnitelmallisempaa ja täsmällisempää.

Nähdäkseni GMOihin liittyvät varsinaiset ongelmat voidaan jakaa kahteen ryhmään. Ensimmäiseen kuuluvat turvallisuuteen liittyvät kysymykset ja toiseen oikeudenmukaisuuskysymykset. Luultavasti on kohtuullisen perusteltua uskoa, etteivät GMOt suurta riskiä kuluttajille aiheuta, sillä uusille elintarvikkeille asetetut vaatimukset ovat - erityisesti Euroopassa - niin tiukkoja, ettei tuosta seulasta kovin helposti vaarallisia tuotteita pääse läpi. Pitkän tähtäimen vaikutukset ovat tietysti jonkinmoinen kysymysmerkki, mutta tämä pitänee paikkaansa yhtälailla “perinteisesti” tuotettujen ruoka-aineiden osalta.

Isompi ongelma liittyy muunneltujen organismien ympäristövaikutuksiin. Paikallisiin olosuhteisiin erityisen hyvin sopeutuviksi jalostetut lajikkeet saattavat levittäytyä suunniteltua alaa laajemmalle ja viedä näin tilaa “luonnollisilta” kasveilta. Risteytyessään luonnonmukaisten lajikkeiden kanssa ne voivat kehittää superlajikkeita, jotka tappavat sukupuuttoon alkuperäiset lajit. Kasvi- tai tuholaismyrkkyjä hyvin kestäviksi kehitetyt lajikkeet taas mahdollistavat entistä vahvempien myrkkyjen käytön. Lisäksi molemmat voivat nopeuttaa rikkakasvien ja tuhohyönteisten evoluutiota.

Periaatteessa nämäkään ongelmat eivät ole uusia. Vieraan lajikkeen tuominen uuteen ympäristöön voi aina aiheuttaa muutoksia alueen luonnonmukaisessa kasvi- ja eläinkunnassa. Mutta ei myöskään ole niin, etteikö muuntogeenisiin organismeihin liittyisi ympäristöriskejä. Näitä kuitenkin liittyy kaikkeen toimintaan ja kysymys on siitä, otetaanko ne vakavasti ja pyritäänkö riskit minimoimaan. Risteytymistä luonnonmukaisten lajien kanssa on pyritty estämään luomalla lisääntymiskyvyttömiä lajikkeita. Vaikka tämä osaltaan vastaakin ongelmaan, luo se myös uusia.

Iso osa GMO-tuotantoon liittyvistä ongelmista nousee taloudellisista rakenteista ja siitä, että joku omistaa GMOt. On taloudellisesti kannattavampaa kehittää hyvin tuholaismyrkkyjä kestäviä lajikkeita (varsinkin kun sama yritys valmistaa niitä tuholaismyrkkyjä joille kasvi on vastustuskykyinen) kuin panostaa esimerkiksi viljelykasvien ravintopitoisuuksien lisäämiseen. Ja pidempi säilyvyys hyllyssä on amerikkalaiselle kauppiaalle arvokkaampaa kuin se miten kasvi pärjäisi vaikkapa Afrikan kuivilla alueilla. Lisäksi patenttisuojattuihin ja lisääntymiskyvyttömiin lajikkeisiin liittyy se ongelma, että kerran GMOn pelloilleen ottaneet viljelijät jäävät helposti riippuvaiseksi lajiketta myyvästä yrityksestä.

Kasvien geneettinen muuntelu on suunnitelmallista jalostustoimintaa jonka tuloksena voidaan tuottaa esimerkiksi kylmää tai kuivuutta erityisen hyvin kestäviä lajikkeita - tai lajikkeita joiden ravintoarvoa tai joiden tuottaman sadon kokoa on kasvatettu. Ei ole vaikea nähdä miten tällaisilla lajikkeilla voitaisiin halventaa ruoantuotantoa, mahdollistaa monipuolista viljelyä alueilla joilla se ei ole aiemmin ollut mahdollista sekä helpottaa yksipuolisesta ravinnosta kärsivien ongelmia. Kaupalliset ja sitä myötä tutkimukselliset intressit ovat kuitenkin keskittyneet lähinnä lajikkeiden myrkkykestävyyteen.

Yliopistollisissakin tutkimuslaitoksissa panostetaan yhä enemmän yritysten kanssa yhteistoiminnassa tehtävään tutkimukseen. Olisiko kuitenkin niin, että perustutkimuksen laadun varmistamiseksi ja yleishyödyllisten ominaisuuksien jalostamiseen pyrkivän tutkimustoiminnan mahdollistamiseksi myös julkisen tahon tulisi edelleen ottaa merkittävä osavastuu tutkimustoiminnan rahoituksesta? Tällä olisi suuri merkitys mahdollisten hyötyjen jakautumiselle.

“Ihmekös jos ei tutkimus edisty, kun olet näköjään tullut tänne urheilemaan”, mies tokaisi. Ei huolta rahoittajat, kyllä se tutkimuskin valmistuu, mutta en ihan arvannut mihin jouduin, kun ilmoittauduin mukaan aloittelijoiden soutujoukkueeseen. Jokasyksyisellä uusien soutajien sisäänajokaudella harjoituksia oli kuusi-seitsemän kertaa viikossa kuuden viikon ajan. Seitsemännellä viikolla pidettiin suuri regatta, jossa kilpailtiin neljä päivää peräkkäin.

Menihän siihen aikaa, vaikka lintsasin puolet harjoituksista ja pääsin joukkueeseen vain varanaisena. Mutta ei kaduta ollenkaan. Sain kiinnostavia kulttuurillisia kokemuksia ja paljon hyvää liikuntaa.

Oikealla kahdeksikolla harjoiteltiin etupäässä varhain ennen luentojen alkamista. Kun suunnistin collegen venekerholle ensimmäistä kertaa seitsemän jälkeen aamulla, joki oli jo täynnä veneitä sikin sokin, pitkin ja poikin. Airot kolisivat toisiinsa ja keulat tarttuivat rantapöheikköihin. Perämiehet huutelivat vahvistuslaitteiden kautta komentoja, joita aloittelevat soutajat yrittivät todella.

Nauru suussa poljin joen vartta omalle venekerholle, mutta ilme vakavoitui kun istuin itse airon takana ja yritin liikutella sitä samaa tahtia seitsemän muun kanssa. Veneemme laahasi kallellaan niin että toisen puolen airot eivät olleet osua veteen. Toinen puoli taas ei tahtonut saada lapoja vedestä ulos.

Parikymppinen valmentaja Phil huusi rannalta ohjeita Manchesterin murteella, josta en seitsemän viikon aikana oppinut ymmärtämään paljon mitään. Kun eilen illalla kiitin häntä päätösillallisen jälkeen, en vieläkään ymmärtänyt vastausta.

Välillä joki oli sateista niin turvoksissa, että vesille meneminen oli voimakkaiden virtausten takia kielletty kokeneimmiltakin miehistöiltä, saati meiltä. Silloin soudimme monta kertaa viikossa ergometreillä. Lisäksi kävimme tekniikkaharjoituksissa niin sanotussa tankissa, uima-altaaseen betonoidussa soutusimulaattorissa. Tiistaisin oli anaerobinen kuntopiiri collegen squashkopissa.

Itselleni oli yllätys, että niin vähän tyttöjä putosi tässä tahdissa. Vaikka harjoitukset olivat enimmäkseen tekniikkapainotteisia ja melko kevyitä, määrä teki niistä osalle myös fyysisesti vaativia. Kaikilla oli paljon työtä myös opinnoissaan, mutta osallistujilla oli selvästi halu saada paikka joukkuessa ja päästä soutamaan Christ Church Regatassa.

Ja viimeistään siellä paljastui että muissa collegeissa oli ollut päällä sama meno. Moni joukkue souti todella kovaa.

Me olimme oppineet liukumaan veneen kanssa yhtenä naisena, pitämään tasapainon voimakkailla vedoilla kääntelemään airot pinnan suuntaisiksi ilmanvastuksen vähentämiseksi ja taas takaisin, kiihdyttämään lähdössä ensin lyhyillä, sitten pitenevillä vedoilla.

Silti ylsimme vain yhteen voittoon neljässä lähdössä, jotka joukkue souti kahdessa kilpailussa.

Etenkin ensimmäinen harjoituskisa oli täynnä kommelluksia. Heti laiturista irrottua virta imaisi meidän väärään joenhaaraan, tärskähdimme siltaan ja juutuimme sen alle. Tarvitsimme neljä valmentajaa sillalle karjumaan ohjeita ennen kuin onnistuimme pääsemään pois ja kohti lähtöviivaa.

Lähtö onnistui hienosti, ja ennen puoliväliä olimme jo pari veneen mittaa edellä. Tahti oli kuitenkin liian kova. Emme pystyneet pitämään tekniikkaa koossa, kun maitohappo alkoi pakottaa käsissä. Muutaman kerran airon lapa upposi veteen väärässä asennossa eikä noussut sieltä ylös vaan jatkoi matkaa veneen vauhdin viemänä niin että airon varsi painui päin soutajaa ja hänen ylitseen, kun soutaja joutui väistämään selälleen.

Vauhdin pysähtymisestä huolimatta selvisimme maaliin hiuksen hienosti voittajina. Vastustajan valmentaja kuitenkin teki protestin siitä, että airomme olivat käyneet heidän puolellaan, ja meidät diskattiin.

Seuraavassa kisassa veneemme ajautui oman suorituksen jälkeen poikittain kilpailuradalle, niin että menossa ollut lähtö keskeytyi.

Viimeiset soudut olivat jo ehjiä suorituksia, emmekä törmäilleet myöskään paluumatkalla kotikerholle.

Lauantaina kausi päättyi black tie -illalliseen. Jos joskus tulette opiskelemaan, opettamaan tai soutamaan tänne, muistakaa ottaa frakit, smokit, iltapuvut ja cocktailmekot mukaan. Niille on käyttöä. Vaikka sitten juhlittaisiin Pizza Expressissä, niin kuin me teimme.