BLOGIT

Mainitsin edellisessä merkinnässä, että (ainakaan hiukkaskosmologiassa) tieteellisiä artikkeleita ei enää lueta lehdistä, vaan suoraan netistä. Tieteellinen julkaiseminen onkin eriskummallinen ala.

Ensin artikkeli laitetaan nettiarkistoon arXiv, missä se on pysyvästi kaikkien luettavissa ilmaiseksi. On tavallista, että kollegat lähettävät artikkelin kirjoittajille sähköpostitse kommentteja, ja että kirjoittajat laittavat jonkun ajan kuluttua arXiviin uuden version jossa ne on otettu huomioon. (Valtaosa kommenteista on muotoa “viittaisitko minun julkaisuuni”. Yksi syy on se, että hiukkaskosmologian artikkeleita ilmestyy nykyään melko paljon -noin sata päivässä- joten ei ole kummallista, jos joku jää huomiotta. Toisaalta viittaukset ovat monien tutkijoiden mielessä käypää valuuttaa.)

Tämän jälkeen artikkeli lähetetään johonkin lehteen julkaistavaksi, ja se käy läpi referoinnin. Nykyään on tavallista, että lehteen lähetetään vain artikkelin arXiv-tunnus, ja editori poimii artikkelin netistä. Artikkelia usein muutetaan refereiden raportin perusteella (tavallisin muutos on viitteiden lisääminen). Jos artikkeli hyväksytään, se oikoluetaan ja muutetaan lehden ladontaformaattiin. Tämä vaihe usein parantaa artikkelin kieliasua, lisää sen sisältöön virheitä ja mahdollisesti huonontaa taittoa. Artikkeli laitetaan sitten lehden verkkosivuille, mutta se on edelleen saatavilla arXivista, ja tyypillisesti kirjoittajat päivittävät arXiviin artikkelin julkaistun version.

Taloudelliselta kannalta on huomattavaa, että kustantajan suhteen artikkelien kirjoittajat tuottavat sisällön -ja nykyään myös taiton- ilmaiseksi ja refereet arvioivat artikkelin ilmaiseksi. (Editorit sentään saavat rahallisen korvauksen työstään.) Joissakin lehdissä kirjoittajat vieläpä maksavat kustantajalle artikkelin julkaisemisesta, ja joka tapauksessa tutkijoiden instituutit käyttävät paljon rahaa siihen, että kirjoittajat saavat lukea näitä samaisia julkaisuja kustantajan verkkosivuilta - julkaisuja, jotka ovat saatavilla arXivista ilmaiseksi.

Tieteellinen kustantaminen on siis tuottoisaa. Tutkijat antavat työn hedelmät ilmaiseksi ja kustantaja myy sadon takaisin sen kasvattajille suurella hinnalla. Kaupallisten kustantajien tieteelliset julkaisut eivät ole halpoja: yhden lehden vuositilaus voi maksaa yli 10 000 euroa, eikä ole tavatonta, että lehtiä saa tilata vain yhteen niputettuina. Niinpä esimerkiksi Elsevier-kustantamon vuosittaiset voitot lasketaan sadoissa miljoonissa euroissa. Tämä on hyvää bisnestä sille, joka voitot käärii, mutta kaikki kustannusalan yritysten taskuun menevät rahat ovat poissa tieteeltä.

Voi aiheellisesti sanoa, että voiton kiskominen tieteen kustannuksella (ja enimmäkseen julkisista varoista) on moraalitonta. Mutta mitä muuta voi odottaakaan? Suuryritykset eivät ole moraalisia toimijoita, ja niiden ainoa motiivi on voiton maksimointi. Paljon kiinnostavampi ongelma on se, miksi tutkijat ovat tässä leikissä mukana. Kukaan ei pakota lähettämään artikkeleita kaupallisiin julkaisuihin, ja refereenä toimiminen on täysin vapaaehtoista. Tutkijayhteisön tulee siis syyttää lähinnä itseään, kun sitä käytetään hyväksi.

Menneisyydessä lehdillä oli korvaamaton rooli tieteellisten tulosten kommunikaatiokanavana, arkistona ja laadun valvojana. Nykyään arXiv hoitaa ensimmäiset kaksi virkaa erinomaisesti, mutta laadun valvontaan ei ole kehittynyt lehtien referointiprosessia parempaa järjestelyä. Mutta referointi ei ole kallista. Osittain reaktiona kaupallisten kustantajien hinnoitteluun hiukkaskosmologian tutkijat perustivat ei-kaupallisen lehden Journal of Cosmology and Astroparticle Physics (JCAP) vuonna 2003. Lehti nousi nopeasti alan johtavaksi julkaisuksi, mutta sen tilaushinta on noin 90% halvempi kuin kaupallisten lehtien - vaikka JCAP, ainutlaatuisesti, maksaa refereilleen!

Vastaavia julkaisuja on syntynyt muitakin, joidenkin kaupallisten lehtien editorit ovat eronneet ja jotkut tutkijat (kuten minä) kieltäytyvät lähettämästä artikkeleitaan kaupallisille kustantajille, tai referoimasta niille. Kaupallisten tiedekustantajien toiminta saattaa siis olla pidemmän päälle uhattuna, mutta toistaiseksi niillä tuntuu menevän hyvin. Yksi syy on se, että monet tutkijat eivät tiedä, miten paljon varoja heidän oman instituuttinsa kirjasto upottaa lehtien tilaamiseen. Epäilen myös, että tilauksista vastaavat kirjastonhoitajat eivät ole tietoisia siitä, että juuri kukaan ei lue heidän tilaamiaan lehtiä. Jos rahat tulisivat yhteisestä budjetista, ja tutkijat päättäisivät itse, käyttääkö satojatuhansia tilauksiin vai johonkiin muuhun, kaupallisten lehtien tilaukset -ja artikkelien tarjonta niihin- putoaisivat nopeasti.

Viime aikoina on puhuttu paljon niin sanotusta “open access”-kustantamisesta. Ideana on se, että artikkelit olisivat lukijoille ilmaiseksi saatavilla kustantajien sivuilla. Tässä on kuitenkin kyse vain siitä, että joku muu kuin tilaaja laittaa rahat kustantajan taskuun siitä hyvästä, että tämä tarjoaa jotain, minkä voi saada kymmenen kertaa halvemmalla tai ilmaiseksi. Kustantamisen avainkysymys ei ole se, kuka maksaa, vaan mistä maksetaan, kuinka paljon ja kenelle.

Toisessa valossa -blogi on ollut toiminnassa reilun vuoden ja on aika siirtyä eteenpäin.

Blogi oli minulle kirjoitusmuotona uusi ja yrityksestä huolimatta omani muistutti luultavasti enemmän kolumnia kuin tavanomaista blogia. Eettisistä kysymyksistä on vaikea kirjoittaa lyhyesti ja ytimekkäästi enkä oikein näe mitään arvoa perustelemattomien eettisten kannanottojen yksipuolisessa esittämisessä. Toisaalta sellaisten teemojen kohdalla, jotka herättivät suurempaa kommentointihalua (kuolemattomuus ja keinokohdut), pidemmätkin juttuni jaksettiin nähtävästi lukea ja argumentointiin osallistuttiin monipuolisesti.

Minusta oli kiinnostavaa lukea kirjoitelmieni herättämiä ajatuksia ja haluankin tässä yhteydessä erityisesti kiittää blogia verkossa kommentoineita ja myös niitä, jotka ovat esittäneet näkemyksiään nettiavaruuden ulkopuolella. Olen ymmärtänyt, että Toisessa valossa -blogia lukivat myös ihmiset, jotka eivät varsinaisiin keskusteluihin osallistuneet ja toivon, että he ovat saaneet joitakin uusia ajatuksia tai näkökulmia käsittelemiini teemoihin.

Toinen valo sammuu nyt tältä forumilta ja kiittää yhteistyöstä.

“FBI:n asiantuntijakaan ei tunnista koulusurmaajaa“, kertoi aamun Hesari.  Isojen riskiryhmien tunnistamiseen pyrkivän psykologisen profiloinnin sijaan pitäisi keskittyä tunnistamaan paljon pienemmän ryhmän, tekoja jo valmistelevien nuorten jättämiä konkreettisia merkkejä.

Opetusministeriön ja Helsingin Sanomien järjestämään seminaariin oltiin sitten lennätetty puhuja oikein Amerikasta asti.

Vaan olisihan sen löytänyt googlaamallakin. Minulla meni siihen noin kymmenen minuuttia, kun kirjoitin aiheesta loppukesällä ja kommentoin Kauhajoen tapahtumaa.

Viime kuukaudet on kuitenkin pidetty lähes itsestäänselvyytenä, että kaikkia yksinäisiä,  koulukiusattuja ja/tai erikoisia asioita harrastavia ja muitakin sovinnaisnormeista hiukankin poikkeavia nuoria - joita varmaankin on noin kolmannes kaikista nuorista - pitäisi tarkemmin syynätä, pakottaa terapiaan tai vastaavaan interventioon ja tietysti veronmaksajien rahoilla - maksoi mitä maksoi ja vaikka yhden surmaajan pysäyttäminen edellyttäisi satojentuhansien lainkuuliaisten nuorten leimaamista potentiaaliseksi massamurhaajaksi.

Viime viikkoina olen katsonut parikin dokumenttia erään kiinnostavan ihmisen elämästä. Hän oli välillä nuorena aika yksinäinen, ei oikein tiennyt mihin ryhmään kuuluisi ja taisi hieman “oireillakin” väärinkäyttämällä päihteitä. Suhteet sekä biologiseen isään että isäpuoleen jäivät aika heikoiksi. Moni perinteinen sosiologien käyttämä taustamuuttuja ennakoi sosiaalisia ongelmia.

Nykyään vallitsevan psykologisoivan ajattelutavan mukaan tämän 1960-luvun alussa syntyneen henkilön olisi varmaan parasta olla kuntoutuksessa veivaamassa isäsuhdettaan. Ainakin järjestelmän tulisi tunnistaa tällaiset henkilöt jo nuorena, varustaa potentiaalisen massamurhaajan leimalla ja sysätä terapiaan.

Missä vaikuttaa nyt tämä henkilö, joka nuorena oireili samalla tavalla kuin monet koulusurmaajat ja muuhun rikollisuuteen taipuvaiset ihmiset?

Washingtonissa. Tarkoittamani henkilö on tietysti Barack Hussein Obama, Yhdysvaltain 44. presidentti.

PS. Sovin päätoimittajan kanssa gonzojournalismista. Tutkitutan noin 300 eurolla 550 000 snippiä perimästäni selvittääkseni, saanko sydäninfarktin ennemmin vai myöhemmin, huonontuisiko seksielämäni jos käyttäisin masennuslääkkeitä, onko minulla taipumusta ihosyöpään ja niin edelleen - ja yritän muodostaa jonkinlaisen käsityksen siitä, onko tällaisissa testeissä tavalliselle ihmiselle mitään järkeä.

Onkohan kukaan blogin lukijoista tehnyt tällaista testiä?

Kun pyöräilimme aamulla lasten kanssa kouluun, näimme monta kaatunutta.  Pieni poika oli kellahtanut pyörällä ja äiti lohdutteli. Nuori nainen makasi selällään jalkakäytävällä maahan levähtäneet kassit ympärillään. Onneksi hänellekin kiirehti auttajia.

Yöllä oli ollut pakkasta ja asfaltti oli paikoin jäässä. Myös suomalaiset kaatuilevat liukkailla keleillä mutta eivät ehkä aivan yhtä helposti kuin britit, joilla ei ole ollut tilaisuutta elin-ikäiseen harjaantumiseen jäällä ja lumella.

Tämän tuoreen havainnon lisäksi käsittelen joitakin pitkään ihmettelemiäni kansatieteellisiä eroja. Ne koskevat sanoja päivää ja anteeksi.

Kun kymmenen vuotta sitten asuimme Ranskan ja Sveitsin rajamaastossa, sain päivään sanomisessa teho-opetusta. Kerran kävelin kotipihalla lasten hiekkalaatikon ohi. Sieltä kuului ääniä, mutta en kiinnittänyt niihin juuri huomiota. Silloin yksi laatikon taatiaisista pysäytti minut. “Hei madam! Kun sinulle sanotaan bonjour, sinun pitää vastata bonjour.”

Ystävämme A-P ohitti kylänraitilla joukon teinejä, jotka olivat kivittämässä katulamppuja. Kun A-P tuli kohdalle, pojat sanoivat kohteliaasti bonsoir monsieur, hyvää iltaa.  Sitten he jatkoivat lamppujen kivittämistä.

Geneven yliopistossa ranskan kesäkurssilla opin laulun, jossa ylistettiin, miten mukavaa on kun ihmiset sanovat kadulla hyvää huomenta ja hymyilevät.  Se on totta, kaikille tulee hyvä mieli iloisesta tervehtimisestä, tuntee olevansa osa ihmiskuntaa sellainenkin, joka on tullut kaukaa eikä ole vielä oikein kotonaan.

Tämän kulttuurikylvyn jälkeen jatkoin vähän aikaa iloista tervehtimistä myös Suomessa. Täräytin hei melkein tuntemattomille liikuntapaikkojen pukuhuoneissa ja kodin lähikaduilla. Mutta aika nopeasti tapa hiipui ja sopeuduin takaisin hiljaiseen hiippailuun.

Täällä tervehditään taas. Ja sanotaan anteeksi. Sekin keventää elämää, esimerkiksi pyöräillessä. Oxfordilaiset pyöräilevät niin paljon, että fillareista syntyy usein ruuhkaa ja ihmiset harmistuvat pienestä törttöilystä, kuten missä tahansa. Kun älyää sanoa sorry ja hymyillä, tilannen laukeaa heti. Sorry sanotaan usein vaikkei olisi törttöiltykään, kun  halutaan tietä tai jos joku on jo ystävällisesti väistänyt.

Samoin toimii Ranskassa sana pardon. Se on pieni ilmoitus siitä että täältä tullaan ja ennakkokiitos väistämisestä. Ihmiset huomaavat toisensa ja liikenne sujuu eikä kenenkään tarvitse ärtyä turhan takia. Pardonin ansiosta se sujuu käsittämättömän hyvin jopa ostoskärryjen tukkimassa jättimarketissa.

Suomessa anteeksi tuntuu monesti liian painavalta tähän käyttöön. Se on kuin synnin tunnustus.  Ja toisinaan kuin syytös. Kun on Stockalla jumiutunut hiestyneenä jonkun kännykkäänsä vaipuneen tientukkijan taakse ja viimein saa avatuksi suunsa, anteeksi tulee sieltä kuin tiuskaisu. Yhtä hyvin voisi sanoa, että eks nyt älyä väistää.

Olen jo ennättänyt miettiä, että suomen kieleen pitäisi keksiä uusi sana tähän käyttöön. Joululomalla kotona käydessä näin kuitenkin bussissa nuoren miehen, joka osasi sanoa anteeksi juuri oikealla tavalla. Tarpeeksi kevyesti ja ennen kaikkea juuri oikeaan aikaan, ennen kuin tilanteeseen ehti syntyä yhtään ärtymystä. Se toimi hienosti. Eikun harjoittelemaan täydellistä ajoitusta.

Olin joulukuussa saksalaisten neurotieteilijöiden vieraana Bonnissa. Vierailu liittyi kanadalais-saksalais-suomalaiseen projektiin, jossa filosofit, juristit ja tieteilijät pohtivat neurotieteen uusien läpimurtojen etiikalle ja säätelylle herättämiä haasteita.  

Paikalliset isäntämme tutkivat funktionaalisen magneettikuvantamisen menetelmin aivoalueiden aktivoitumista erilaisia tehtäviä suoritettaessa. Menetelmällä on tutkittu esimerkiksi erilaisia tunnetiloja, valehtelua, suhtautumista erilaisiin kasvoihin sekä uskonnollisuutta. Vaikka toistaiseksi tulokset ovat vain suuntaa-antavia ja tilastollisia, monet uskovat, että alan tutkimusmenetelmien kehittyessä luotettavaa tietoa voidaan saada myös yksilöistä. Erityisesti Amerikassa keskustellaan jo mahdollisuuksista käyttää aivokuvantamista terrorismin vastaisessa taistelussa sekä esimerkiksi markkinoinnin ja mainonnan suunnittelussa.  

Alunperin ohjelmaan oli merkitty ”filosofien skannaus” ja tarkoitus oli, että tutkimusryhmän filosofijäsenet olisivat kukin vuorollaan käyneet skannerissa. Tutkimukseen tarvittavassa videojärjestelmässä olevan vian vuoksi tästä jouduttiin kuitenkin luopumaan. Itse magneettikuvauslaite oli kuitenkin toimintakunnossa ja pääsimme kokeilemaan siinä olevaa magneettikenttää sekä näimme kun paikallisen kollegan aivoista tuotettiin kuva tietokoneruudulle. Paitsi testilaitteen vika ja se, että minulla oli hieman nuhaa ja yskää, joiden vuoksi minun olisi ollut hyvin vaikea maata laitteessa paikallaan, en ole aivan varma olisinko kuitenkaan halunnut kuvauksen osallistua.  

Myös näytösluonteisessa kuvauksessa minun olisi pitänyt allekirjoittaa lomake, jossa annan suostumukseni tutkimukseen sekä muun muassa siihen, että mikäli kuvassa olisi näkynyt jotakin, jolla voisi olla kliinistä merkitystä, tutkimuksen suorittajat kertoisivat siitä minulle. Tämä perustuu osin ajatukseen siitä, että on tutkittavan etujen mukaista saada häntä itseään koskevaa lääketieteellistä informaatiota. Kun kysyin odottamattomien löydösten todennäköisyyttä, laitteen käytöstä vastaava tutkija sanoi, ettei hänelle ollut noin 5000 tutkittavan joukkoon osunut yhtään sellaista koehenkilöä, jolta olisi kuvauksessa tällaisia löytynyt. Isäntämme, professori Henrik Walter, oli kuitenkin sitä mieltä, että tilastollisesti näitä olisi noin 1 – 8 % testitapauksista ja että erilaiset kasvaimet tai alkava MS-tauti ovat näistä tyypillisempiä. Suostumuksen pätevyyden kannalta olisi tärkeää tehdä selväksi ei-tutkimuksen-kohteena-olevien löydösten todennäköisyys, luonne ja se mitä näiden suhteen voidaan tehdä.  

Vaikka testilaitteessa ei olisikaan ollut vikaa ja vaikka en olisikaan ollut flunssainen, olisin luultavasti halunnut tietää lisää ennen kuin olisin allekirjoittanut suostumuskaavakkeen. Oman ongelmansa tuossa nimenomaisessa tilanteessa muodosti se, että koko tutkimusryhmämme olisi reaaliajassa seurannut tietokoneen tuottaman aivokuvani ilmestymistä ruudulle. Jos kuvassa ei olisi ollut mitään erityisen poikkevaa, tuo ei olisi minua haitannut, mutta poikkeavien löydösten kohdalla tilanne olisi ollut toinen. En usko, että olisin kovin mielelläni jakanut tiedon aivoissani mahdollisesti muhivasta aikapommista joukolle ihmisiä, joista osan olin tavannut vasta edellisenä päivänä ja joiden kanssa tulen tekemään töitä ainakin seuraavat kolme vuotta.  

Toisaalta on toki niinkin, että olisin mielelläni elävöittänyt tätä blogia magneettikuvalla aivoistani ja sille olisi varmasti ollut käyttöä neuroetiikan esitelmissä muissakin yhteyksissä.

Lienee yleinen uskomus, että tieteellisissä ammattilehdissä julkaistut artikkelit pitävät paikkansa, tai ovat ainakin vakavasti otettavia kannanottoja. Todellisuudessa virheellisten artikkeleiden julkaiseminen on kuitenkin aivan tavallista.

Eräs tieteellisten julkaisujen luotettavuutta edistävä seikka on se, että artikkelit käyvät läpi peer review‘n (joka kenties suomentuu vertaisarvioinniksi). Kun artikkelia on tarjottu johonkin lehteen, vastaava editori lähettää sen yhdelle tai useammalle alan tutkijalle, joita kutsutaan nimellä referee. Refereet kirjoittavat lyhyen arvion artikkelista ja antavat tuomionsa siitä, pitäisikö se julkaista. He voivat myös ehdottaa -tai vaatia- muutoksia artikkeliin mielensä mukaan. Yleensä editori noudattaa refereiden suosituksia.

Refereen tehtävänä ei kuitenkaan ole artikkelin paikkansapitävyyden takaaminen. Syynin alla on sen sijaan se, onko artikkeli kirjoitettu tieteellisen yhteisön tyylivaatimusten mukaisesti ja sosiaalisia sääntöjä noudattaen, onko työ asetettu oikeaan viitekehykseen (erityisesti onko aiempiin julkaisuihin viitattu asianmukaisesti) ja onko siinä ilmeisiä virheitä.

Referee suomentuisi erotuomariksi, ja olisi lohdullista ajatella, että artikkeleita arvioi joku puolueeton asiantuntija, jonka suositus perustuu faktojen täydelliseen ymmärtämiseen. Valitettavasti (tai pikemminkin välttämättä) refereet eivät kuitenkaan ole sen tietäväisempiä kuin muut tutkijat, vaan aivan samaa ryhmää. Koska artikkelin kirjoittaja on yleensä aiheen asiantuntija, ei referee usein pysty kirjoittajaa pätevämmin sanomaan, mikä on oikein ja mikä väärin. Joskus monimutkaisten laskujen tarkistamisesta olisi myös lähes yhtä paljon vaivaa kuin alkuperäisen artikkelin kirjoittamisesta.

Huolellisesti toteutettuna peer review ainakin karsisi selkeästi virheelliset artikkelit. Käytännössä refereeraporttien laatu on hyvin vaihteleva, koska niiden kirjoittaminen on tutkijan tärkeysjärjestyksen häntäpäässä.

Tutkimuksen tekeminen on mielihalu, rahoituksen ja paikkojen hankkiminen on elinehto, opetuksesta ja hallinnollisista tehtävistä on vastuussa yliopistolle, mutta refereeraportteja kirjoitetaan vain lehden editorille. Refereet ovat anonyymejä (mikä sekin kertonee jotain tiedeyhteisöstä), joten maine ei kärsi huolimattomista raporteista. Puuhasta ei myöskään yleensä saa minkäänlaista palkkiota eikä juurikaan meriittejä. On siis korkeintaan moraalinen kannustin aikaavievän huolellisen arvion tekemiseen houkuttelevan pikaraportin sijaan.

Toimiessani refereenä olen huomannut, että kahden refereen raportit ovat usein eri mieltä, jopa toisilleen vastakkaisia - tyypillisesti siksi että toinen niistä on tehty hutaisten. Kokemukseni toiselta puolelta on sen sijaan melko positiivinen. Pääasiallinen tutkimusaiheeni, rakenteiden muodostumisen vaikutus maailmankaikkauden laajenemiseen, on kiistanalainen, mutta valtaosa saamistani refereeraporteista on ollut asiantuntevia - tai ainakin julkaisua puoltavia, mikä on kirjoittajan kannalta ainoa tärkeä seikka.

Onkin ennemmin hyve kuin puute, että peer review päästää läpi virheellisiä artikkeleita sen sijaan, että estäisi paikkansapitävien artikkelien julkaisun. Kiistanalaisten tulosten oikeellisuuden voi selvittää vain tieteellisen keskustelun ja tutkimuksen kautta - ei ole mitään auktoriteettia, jolla olisi kaikki vastaukset, eikä kenellekään muutamalle henkilölle sovi antaa valtaa määrätä siitä, mitkä puheenvuorot sallitaan. (Nykyään tosin artikkeleita ei enää lueta lehdistä, vaan suoraan netistä, riippumatta siitä, onko ne julkaistu vai ei. Lehdet siis toimivat lähinnä laadun takeena, eivät kommunikaatiokanavana - tästä kenties lisää joskus myöhemmin.)

Peer review karsii pseudotieteen -tai oikeammin täystietämättömyyden- sekä ilmeisimmät virheellisyydet. Tämä tekee hiukkaskosmologian lehdistä luotettavampia kuin vaikkapa sanomalehdet tai populaarit julkaisut, mutta se on vielä kaukana täydellisestä paikkansapitävyydestä. Voi Churchillia mukaillen sanoa, että peer review on huonoin systeemi artikkelien laadun takaamiseksi, lukuunottamatta kaikkia muita tähänastisia vaihtoehtoja.

Jarkko Tontin ja Nina Mikkosen väittely kotiäitiydestä on kohauttanut sen verran, että pätkä tietysti löytyy jo tuubista. Kotiäiti Nina Mikkosen mielestä lastentarhojen juuret ovat natsi-Saksassa. En ole historioitsija, en osaa ottaa kantaa. Ulottuisivatko juuret sittenkin jo Weimarin tasavaltaan? Vai oliko niitä jo keisarillisena aikana?

Oli miten oli, nykyisten päiväkotien tuomitseminen sillä perusteella, missä yhteiskunnassa ne on ensimmäisinä keksitty, olisi tietysti päättelyvirhe. Mikkosen argumentaatio herättää retorisessa yliampuvuudessaan lähinnä huvittuneisuutta, joten siihen ei tarvitse sen enempää tuhlata ruutia.

Kirjailija Jarkko Tontti sen sijaan argumentoi rationaalisesti viittaamalla ruotsalaistutkimukseen, jonka mukaan mitä aiemmin lapsi pannaan päivähoitoon, sitä paremmin hän myöhemmin elämässä menestyy.

Nina Mikkosen mukaan tutkimus on roskaa, koska se on ruotsalainen. Ei ehkä maailman älyllisin argumentti. Päiväkoti-ideologisen rajan toisella puolella ei kuitenkaan oltu juuri sen älyllisempiä. Ikään kuin tutkimus olisi validi jo yksinomaan sillä perusteella, että Mikkosen argumentti oli niin avoimen hölmö ja suorastaan rasistinen.

En tuntenut ennestään tutkimusta, joten googlailin hieman. Tutkimus löytyi: Andersson, Bengt-Erik & Strander, Kerstin 2002. Framtiden blev vÃ¥r. 101 sjuttiotalisteer följda under sina 25 första Ã¥r.

Noin viiden minuutin googlailu riitti sen selvittämiseen, että tutkimuksessa oli aivan perustavanlaatuinen metodologinen heikkous. Eihän lapsia tietenkään satunnaistettu päiväkotiryhmään ja kotihoitoryhmään, eikä muuttujia, jotka saattaisivat vaikuttaa opiskelu- yms. menestykseen (esim. sosioekonominen tausta) vakioitu millään tavalla. Päiväkotilapsien menestys siis saattoi johtua päiväkodista tai siitä, että heidän joukkoon oli valikoitunut parempia perheitä kuin kotiryhmään tai jostain muusta syystä. Emme tiedä syytä, koska tutkimus oli niin heikkolaatuinen.

Jos tutkimuksen laatua tai näytön astetta on vaikea itse arvioida, hyvä nyrkkisääntö on katsoa, missä se on julkaistu. Käsittääkseni Anderssonin tutkimusta ei ole julkaistu missään vertaisarvioidussa lehdessä, edes heikkotasoisessa.

Tutkimuksen heikko laatu ei tietenkään haittaa poliittista keskustelua. Jos yksi heikkotasoinen tutkimus tukee omaa ideologiaa, sen vahvempaa näyttöä ei tarvita.

Yllättävä löytö googlailun tuloksena oli myös se, että koko tämän debatin synnyttänyt Tontin kolumni Vihreässä langassa näyttäisi plagioidulta, kuten nimimerkki Nozick blogissaan osoittaa.

Aiheesta myös keskustelupalstallamme.

PS. Kansainvälisen tähtitieteen vuoden virallinen elokuva on imuroitavissa verkossa. Jos Darwinin ja evoluution jankkaaminen alkaa tänä vuonna kyllästyttää (jotkut lukijoistamme lähettivät sen suuntaista palautetta ykkösnumerostamme), vaihda Galileoon ja tähtitieteeseen.

Lääkelaitosta ajetaan Kuopioon kuin käärmettä pyssyyn. Muuttamaan halukkaita asiantuntijoita on niin vähän, että Liäkelaetos voi perustaa toimipisteensä kalakukkokioskiin, kuten Karlsson jokin aika sitten piruili. Väylävirasto - johon kuuluu myös merenkulku - halutaan sisämaahan Rovaniemelle.

En ensin ymmärtänyt Vanhasen hallituksen alueellistamispolitiikkaa ollenkaan. Nyt taantuman kynnyksellä ymmärrän. Kysehän on elvytyksestä. Sen verran kalliiksi tulevat kaksinkertaiset henkilöstö- ja kiinteistömenot ja ilmasilta, jolla hajasij… anteeksi, alueellistetut virastot pitävät yhteydet sidosryhmiinsä.

Pääkaupunki on olemassa siksi, että valtion keskushallinnon yksiköt, joilla on jatkuvasti puuhasteltavaa keskenään, voisivat tavata toisiaan kasvokkain yksinkertaisesti kävelemällä virastosta toiseen. Tätä tarvetta ei ole etäkonferenssiteknologia mihinkään vienyt. Kaikenlaisia tukitoimintoja voikin siirtää vaikka Intiaan. En tiedä, missä valtioneuvoston puhelinvaihde sijaitsee, mutta eiköhän se voisi sijaita vaikka Kuhmossa ilman että palvelu siitä heikkenisi.

Alueellistamispolitiikkaa pitäisi siis tehdä kunnolla tai ei ollenkaan. Maltillinen ehdotukseni on siirtää koko pääkaupunki kurjimpaan kehitysalueeseen eli Kainuuseen. Eduskunta, valtioneuvosto ja valtion keskushallinto voisivat sijaita Kajaanissa. Helsingin seutu olisi tietysti edelleen maan suurin taloudellinen ja väestöllinen keskittymä ja kulttuurikeskus, joka menestyisi ilman valtionhallintoakin.

Ehdotus kuulostaa oudolta, mutta esimerkiksi Yhdysvalloissa taloudellisesti vahvimman kaupungin ja hallinnon pitämistä erillään pidetään nimenomaan tavoiteltavana. Pysyvätpähän poliitikot erossa rahamaailmasta ja vastoinpäin.

Liittovaltion pääkaupunki perustettiin omaksi hallintoalueekseen Marylandin ja Virginian osavaltioiden väliin. Kaikki tietävät, että Washington on suhteellisen pieni kaupunki verrattuna New Yorkiin, Los Angelesiin tai Chicagoon. Mutta kuinka moni muistaa, mikä on vaikkapa New Yorkin tai Kalifornian pääkaupunki? Kertauksen vuoksi: New Yorkin lainsäätäjät istuvat osavaltion harvaanasutussa pohjoisosassa pikkukaupunki Albanyssa. Kuvernaattori hallitsee Sacramentossa parin tunnin päässä San Franciscosta.

Pääministeri Vanhanen, rohkeutta alueellistamiseen! Jos kantti ei riitä koko keskushallinnon siirtämiseen Kainuuseen tai Pohjois-Karjalaan, olisikohan se paras pitää täällä Helsingissä. Ilmasillan rakentaminen pitkin metsiä hajautetun keskushallinnon yhteystarpeisiin ei hyödytä kuin Finnairia.

Darwinin juhlavuoden päätapahtuma, Charles Darwinin 200. syntymäpäivä, on jo kuukauden päästä, 12. helmikuuta. Darwin-päivää voi viettää monella tavalla, mutta yksi hauskimmista traditioista on pääjaksosyömingit eli Phylum Feast. Siinä on tarkoituksena syödä ruokaa mahdollisimman monesta eri eläinten pääjaksosta, tai eri kaarista, kuten kasvi- ja sienitieteilijät vastaavaa taksonomista tasoa kutsuvat.

Ideana on siis juhlistaa luonnon tavatonta moninaisuutta, jolla kaikella kuitenkin on yhteinen evolutiivinen alkuperä. Yleensähän syömme aika yksipuolista ruokaa: useimmat viljelykasvit ovat toistensa lähisukulaisia, ja eläinkunnasta suosimme varsinkin länsimaissa lähinnä vain kahta selkäjänteisten luokkaa: lintuja ja nisäkkäitä. Joskus sentään syömme vaikka etanoita ja simpukoita, mutta esimerkiksi heinäsirkkoja suomalaiset taitavat syödä harvemmin (ehkä joku on sentään Bangkokin Khao San Roadilla kokeillut).

Nokkeluudella mukaan voi laskea myös bakteerit, kuten ruotsalainen G. H. Schjetne blogissaan. Tietysti vatsaan joutuu aina hieman bakteereja, mutta ehkä ne voi laskea mukaan vain, jos niitä on tarkoituksella hyödynnetty, kuten Schjetnen esimerkissä maitohappobakteereja.

Vieläköhän joku tieteellisesti suuntautunut keittiömestari ehtisi inspiroitua tästä blogista ja suunnitella ravintolaansa pääjaksosyömingit Darwin-päivän kunniaksi? Hans Välimäki ja Chez Dominique?

Entäpä te, hyvät lukijat? Ehdotuksia menyyksi?

Palasin eilen lomalta, tai pitäisikö sitä jonkinlaiseksi opintomatkaksi kutsua, Israelista ja Jordaniasta. Koulun uskonnonopetuksesta aikanaan vapautetulle ateistille tällainen “pyhiinvaellusmatka” tarkoitti tiivistettyä itseopiskelua (suunnilleen peruskoulun ja lukion uskontojen oppimäärät sekä rippikoulu kahdessa viikossa), mutta onneksi on Wikipedia.

Ja onhan se Pyhä Raamattukin netissä, sekä 1990-luvun valju ja kalpea käännös (jonka lienee raapustanut joku verohallinnon nuorempi hallitussihteeri), että se 1930-luvun käännös, jossa on sen verran väkevyyttä ja vimmaa, että tällainen pakanakin osaa sitä ainakin kirjallisesti arvostaa.

Jääköön Pyhän Maan uskonnollisten virikkeiden tai Israelin politiikan kommentointi toisiin yhteyksiin. Kun maa on esiintynyt lehdissä vuosikymmenet lähinnä vain uskontojen ja sodan kontekstissa, monilta on saattanut jäädä huomaamatta, että Tel Aviviin ja sen lähistölle on syntynyt 1990-luvulta alkaen kilpailukykyinen huipputeknologiateollisuus.

Turistin kannalta Israelin uuden teknoidentiteetin paras puoli on se, että käytännössä joka ikisessä kahvilassa on ilmainen langaton internet - eikä mikään hankala kassalta saatavia hankalia kolmen tunnin tunnuksia käyttävä systeemi vaan hyvä signaali ja suoraan nettiin. Israelilaiset näyttävät tosiaan myös käyttävän nettiä arjessaan, eli kahviloissa saattoi olla läppäri auki joka toisella, eikä edes illalla baaritiskillä netissä surffaavaa turistia pidetty mitenkään omituisena (ehkä luulivat paikalliseksi).

Wi-Fi-tilanne Helsingin kahviloissa on nyt parempi kuin vielä pari vuotta sitten, mutta emme edelleenkään voi kehuskella olevamme mitään tietoyhteiskunnan edelläkävijöitä, jonka kuvan Suomi (ehkä silloin aivan oikeutetusti) loi itsestään 1990-luvulla.

Tieteen päivät käynnistyivät hetki sitten. Täältä työpaikalta käsin voi onneksi seurata joitakin luentosaleja suorana internet-lähetyksenä. Harmi kyllä ei kaikkia. Esimerkiksi Päivän painissa on tänään klo 15 evoluutiopsykologiaa - mattotuomarina akatemiatutkija Ilkka Pyysiäinen (Helsingin yliopisto) ja painijat ETM, tietokirjailija Osmo Tammisalo vs. tutkija Katja Valli (Turun yliopisto).

Painit voi sentään kuulla radiosta, kiitos Ylen Puheen Päiväntasaajan. Mutta jos haluaisimme esiintyä maailman johtavana tietoyhteiskuntana, eikö koko Tieteen päivien - sentään lähtökohtaisesti ei-kaupallinen tapahtuma, joka on maksuton paikan päällä kaikille - ohjelman olisi voinut panna suorana videona nettiin.

Taidan lähteä loppuiltapäivästä kuitenkin paikan päälle. Jos en muuta niin toteamaan, ettei yliopiston ssleissa varmaan vieläkään ole kaikille avointa, maksutonta vierailijaverkkoa. Kun emmehän me mikään Viron tai Israelin kaltainen internetin edelläkävijämaa ole.