BLOGIT

Tähtitieteilijä Brian Schmidt kertoi minulle seuraavan tarinan. Ennen erästä televisiohaastattelua toimittaja kysyi Schmidtiltä, onko jotain asiaa, mitä tämä ei halua kysyttävän. Schmidt, joka on erikoistunut supernoviin, vastasi “Älä kysy mitä oli ennen alkuräjähdystä”. Haastattelija aloitti suoran lähetyksen reippaasti kysymyksellä “Tohtori Schmidt, mitä oli ennen alkuräjähdystä?”. Schmidt käänsi katseensa kameraan ja sanoi “neljä pii”. (Haastattelija otti opikseen ja oli loppuajan kiltisti - metodi kuulemma periytyy Britannian Kuninkaalliselta Tähtitieteilijältä.)

Tämän merkinnän aiheena on, mitä oli ennen alkuräjähdystä.

Maailmankaikkeuden laajetessa tavallisen aineen energiatiheys laskee. Niinpä energiatiheys on ollut isompi menneisyydessä, ja yleisen suhteellisuusteorian mukaan tiheys kasvaa äärettömäksi äärellisen ajan päässä menneisyydessä - havaintojen perusteella noin 13-14 miljardia vuotta sitten. Tällöin suhteellisuusteoria ei enää päde, ja itse aika loppuu. Tälle tapahtumalle on annettu nimi “big bang”, jonka suomennos “alkuräjähdys” on harhaanjohtava, koska mistään räjähdyksestä ei ole kysymys - eikä nykykäsityksen mukaan myöskään alusta.

Johtopäätös alkuräjähdyksestä perustuu kahteen oletukseen: yleinen suhteellisuusteoria pätee ja aine käyttäytyy samalla tavalla kuin nykyään, mennäänpä miten suuriin tiheyksiin tahansa. Alkuräjähdykseen päädytään (vai pitäisikö sanoa aletaan?), jos kaikki menisi samoin kuin aina myöhemminkin. Varhain kehityksessään maailmankaikkeuden laajeneminen on kuitenkin ilmeisesti noudattanut eri sääntöjä kuin myöhempinä aikoina. Tämä on päätelty seuraavalla tavalla.

Tavallista ainetta sisältävän maailmankaikkeuden laajeneminen hidastuu, koska ainekeskittymät vetävät toisiaan puoleensa. Tästä johtuen maailmankaikkeudessa näkee sitä pidemmälle, mitä kauemmin odottaa: horisontti kasvaa, koska valo kulkee laajenemista nopeammin. Asian kääntöpuoli on, että varhaisempina aikoina horisontti oli pienempi. Koska valon nopeutta ei voi ylittää, horisontti rajaa isoimman mahdollisen alueen, jonka osat ovat voineet vuorovaikuttaa keskenään

Maailmankaikkeus koostuu paloista, jotka eivät ole koskaan puhuneet toisilleen, joten sen voisi odottaa näyttävän tilkkutäkiltä, mutta toisin on. Kosmisen mikroaaltotaustan lämpötila on on sama joka suunnassa, sadastuhannesosan tarkkuudella. Tämä on kovin omituista, koska taivaalla näkyvän mikroaaltotaustan alueet, joiden välinen kulma on yli yhden asteen, olisivat kehittyneet toisistaan riippumattomasti, jos laajeneminen olisi aina hidastunut.

Tällä tavalla esitettynä ongelman ratkaisu on ilmeinen. Vuonna 1980 esitettiin, että maailmankaikkeuden laajeneminen on jossain varhaisessa vaiheessa kiihtynyt. Tämä inflaation nimellä tunnettu idea on noussut yhdeksi modernin kosmologian kolmesta keskeisestä aiheesta, pimeän aineen (josta lisää täällä, tuolla ja siellä) ja pimeän energian (ks. tänne tai tuonne) ohella.

Inflaatio selittää suoraviivaisella tavalla, miksi nykymaailmankaikkeus näyttää samalta kaikkialla. Otetaan varhaisessa maailmankaikkeudessa pieni alue, joka on jokseenkin tasainen. Aloitetaan inflaatio, joka paisuttaa alueen valtavan isoksi (tyypillisesti tilavuus kasvaa noin 10^(78)-kertaiseksi). Kiihtyvän laajenemisen myötä horisontti supistuu: mitä kauemmin odottaa, sitä lyhyemmän matkan näkee, kun aiemmin läheiset alueet katoavat horisontin tuolle puolen. Kun inflaatio loppuu ja laajeneminen hidastuu, horisontti alkaa taas kasvaa ja sen takaa paljastuu maailmankaikkeuden osia, jotka ovat muka ennennäkemättömiä. Itseasiassa nämä alueet ovat peräisin alkuperäisestä tasaisesta palasta, joten siellä näyttää samalta kuin täällä.

Kiihtyvä laajeneminen tekee avaruudesta hyvin tyhjää, ja täytyy olla jokin tapa täyttää se uudelleen. Tyypillisesti inflaatiosta vastuuseen laitetaan jokin hiukkaskenttä, joka inflaation lopuksi hajoaa tavallisiksi hiukkasiksi. Näin syntyvä aine on kuumassa, tiheässä tilassa. Voi sanoa, että tämä on alkuräjähdys, mutta äärellisessä tiheydessä - tai että ylitsepääsemättömältä alkuräjähdykseltä näyttänyt tila onkin vain syntymiskipuja maailmankaikkeuden päästessä inflaatiosta nykyaikaan.

Inflaatio alkoi teoreettisena spekulaationa, ja idea voi ensinäkemällä vaikuttaa vaikeasti kokeellisesti testattavalta. Kaikki tapahtui erittäin lyhyessä ajassa hyvin kauan sitten: inflaation tarkkaa ajankohtaa ei tiedetä, mutta lienee jossain ensimmäisten 10^(-27)-10^(-39) sekunnin aikana, laskien eteenpäin alkuräjähdyksestä-jota-ei-olekaan. Inflaatioteoria on kuitenkin tehnyt useita ennusteita, joita on ollut mahdollista tarkistaa. Seuraava merkintä käsittelee näitä inflaation kokeellisia testejä - ja sitä, mitä ne paljastavat paikastamme kosmisessa järjestyksessä.

Puun pienpolttoa on kritisoitu aiemmin sen terveydelle vahingollisten pienhiukkaspäästöjen vuoksi, niin teollisuusmaiden taajamissa kuin esimerkiksi koko Etelä-Aasiassa. Mutta halkojen polttaminen lisää myös kasvihuonepäästöjä - jos lämmität talviasuttavaa mökkiäsi puulla, päästöt ovat jopa pahemmat kuin öljylämmityksestä!

Nyt kun on pohdittu mahdollisuutta lämmittää pääkaupunkiseutu ydinkaukolämmöllä, piti huvikseni selvittää, voisiko ydinvoimaa käyttää vähän pienemmissäkin yksiköissä. Esimerkiksi Osmo Soininvaara esitti blogissaan hauskan ajatuksen: rakennetaan pelkkä vedenkeitin keskelle Helsinkiä.

Ruotsalaiset kehittivät joskus Secure-nimistä laitosta. Se on niin paljon voimalaitosta yksinkertaisempi, että sen sijoittaminen lähelle asutusta ei ole ongelma - siis jos ylipäänsä pitää ydinvoimaa ongelmattomana.

En ollut aiemmin kuullut ideasta, ja pitikin hetki järkeillä. Ilmeisesti ajatuksena on, että kun tällaisen kattilan ei tarvitse täydellä tehollakaan lämmittää kuin kaukolämpövesi jotain 130-asteiseksi, se jäähdytteen kadotessakin saavuttaisi vain sellaisen lämpötilan, millä tavalliset ydinvoimalaitokset käyvät koko ajan, eikä siis polttoainenippu vaurioidu, höyry räjähdä, paineastia hajoa tai tapahdu muutakaan ikävää. Säteilevät aineet pysyvät esteidensä takana.

Mutta kuinka pieneksi tuollaisen laitoksen voisi saada? Onko ydinkäyttöinen retkikeitin mahdollinen?

Fissioon perustuva laitos ei voi olla ihan kauhean pieni. Mutta jos nyt joku friikki haluaisi lämmittää vapaa-ajanasuntoaan talvella ydinvoimalla, niin kyllä se periaatteessa onnistuu. Tarvitaan vain radioaktiivinen aine, joka hajoaa sopivalla puoliintumisajalla (tarpeeksi pitkä, ettei tarvitse uusia yksikköä joka talvi, tarpeeksi lyhyt, jotta lämpötehoa tulee tarpeeksi) ja joka mielellään ei säteile gammaa, vaan helpommin ohuellakin suojakuorella blokattavaa säteilyä.

Radioisotooppeihin perustuvia lämpösähköisiä generaattoreita ei saa lähimmästä rautakaupasta, mutta Venäjällä niitä on, joten ehkä jonkun hylätyn voi käydä varastamassa Suomenlahden majakoista tai ostaa mafialta.

Radioaktiivinen alkuaine voi olla vaikka strontiumia (Sr-90). Tonnin painoisesta yksiköstä lähtisi pari kilowattia lämpötehoa ja kaupan päälle sen verran sähköä, että kyllä sillä nyt telkkaria katselee ja pitää pari olutta jääkaappikylmänä.

Myönnetään, ei kauhean käytännöllinen ratkaisu. Mutta periaatteessa kiinnostavaa, että tällainenkin on mahdollista. Ja kuka tietää, vaikka jollakulla tällainen jossain saaristossa olisikin.

Gm-vapaata luomua läheltä vähillä pakkauksilla kangaskassissa kotiin tuotuna.

Jotenkin tällaisena perinteinen vihreä näkee mahdollisimman ympäristöystävällisen ruoan, mutta voisi tuskin olla enempää väärässä.

Tein aukeaman jutun ruoan ilmastovaikutuksista, ilmestyy kolmosnumerossa parin viikon päästä. Yritin koota yhteen juttuun kokonaisen joukon myyttejä lähiruoasta, pakkauksista ja niin edelleen. Lyhyesti: pakkauksien ja kuljetusten vaikutus ruoan ympäristöhaittoihin on marginaalinen, eikä muovikasseistakaan ole syytä olla huolissaan. Eikä se kuuluisa espanjalainen tomaatti suinkaan tule lähikauppaan lentäen. Lopputulos on, että kotimaisen kasvihuonetomaatin hiilijalanjälki on moninkertainen espanjalaiseen verrattuna. Lukekaa loput lehdestä.

Mutta ihan kaikki mitä haastateltaviltani kuulin, ei edes mahtunut aukeaman juttuun.

Luomusta kuulemme usein hehtaarikohtaisia tarkasteluja. Kun otetaan huomioon luomutuotannon heikompi sato, luomun ilmastovaikutukset eivät ole sen paremmat kuin tehomaataloudenkaan.

Toinen juttu on sitten luomun vesistövaikutukset. Ymmärtääkseni tehotuotannosta valuu paljon suurempia määriä rehevöittäviä päästöjä vesistöihin kuin jos lannoitteita käytettäisiin kohtuudella. Mitenköhän voisin kuluttajana äänestää lompakollani järkevän lannoitteidenkäytön puolesta? Onko vaihtoehtojani todella vain luomu kaikkine oheisideologioineen tai sitten fosforin suruton syytäminen pelloille ilman, että se enää juuri edes parantaa satoa?

Kysyin geneettisesti muunneltujen kasvien ilmastovaikutuksista Jussi Tammisolalta, jonka sivustoa Kasvit, jalostus ja geenitekniikka pitäisi ehtiä lukemaan useamminkin.

Mitään lukuja Tammisolalla ei ollut vastata kysymykseeni, sillä eihän gm-tekniikkaa alkujaan ole otettu kasvinjalostuksessa käyttöön ilmastonsuojelullisista syistä. Positiiviset ympäristövaikutukset gm-viljelyssä liitttyvät ennen kaikkea torjunta-aineiden tarpeen vähenemiseen.

Gm-lajikkeiden ilmastovaikutukset ovat kuitenkin positiivisia, kahdestakin syystä. Kuinka paljon, siinä olisi tutkimuksen paikka.

Ensinnäkin gm-lajikkeet tuottavat paremman sadon ja kato on pienempi, koska kasvit kestävät esimerkiksi kuivuutta paremmin. Samoilla panoksilla saadaan siis enemmän, ja kun suuri osa viljelyn ilmastovaikutuksista on peräisin panoksien - esimerkiksi lannoitteiden - hiilijalanjäljestä, näin lopputuotteenkin hiilijalanjälki pienenee.

Toisekseen jos lopputuotetta käytetään rehuna, sitä tarvitaan vähemmän, mitä paremmin ravitsevaa se on. Näin voi olla esimerkiksi possuille syötettävän soijan tapauksessa. Gm-lajikkeet ruokkivat tuotantoeläimen paremmin.

Tavallinen kuluttaja ei vielä voi valita gm-tomaattia. Kun tilaisuus tulee, olen ensimmäisten joukossa äänestämässä lompakollani ilmastonmuutosta vastaan! Toivottavasti tuottajat ja kauppa eivät mitenkään häpeile gm-ominaisuutta vaan brändäävät sen ylpeästi edistyksellisen ihmisen valinnaksi.

Possun osalta tilanne on toinen. Pieni osa suomalaisista sioista syö jo gm-soijaa ja todennäköisesti tulevaisuudessa yhä suurempi osa. Hyvä niin. Mutta jos voisin äänestää tässäkin lompakollani, tekisin sen kernaasti jo tänään.

Täälläkin on tietysti vietetty Charles Darwinin 200-vuotissyntymäpäivää. Koululaiset olivat tämän viikon lomalla, ja Oxfordin luonnontieteen museo tarjosi heille Galapagos-seikkailua Darwinin jalanjäljissä. Minulla on hidas sytytyslanka ja voi olla että olette jo kyllästymässä aiheeseen, mutta haluan silti vielä osallistua juhlintaan kertomalla jotain, mikä palautui mieleen omasta lapsuudestani.

Olin pienenä rasittavuuteen asti säntillinen. Yritin pitää kaikki Aku Ankatkin numerojärjestyksessä, mistä koitui monta yhteenottoa huolettomamman pikkusiskon kanssa. Koko maailman halusin  hahmottaa mahdollisimman selvästi, esimerkiksi eläinlajit. Oli siis kissa, koira, lehmä, orava, sammakko, hämähäkki, muurahainen ja niin edelleen.

Sitten tuli kriisi, nimittäin havainto siitä että muurahaisia on erilaisia. Pihapiirin punamustien kekomuurahaisten lisäksi oli myös lentäviä muurahaisia. Oli hiekkaan kaivautuvia pieniä mustia muurahaisia. Perunamaasta löytyi karmeasti polttavia keltiäisiä.

Vähitellen luontodokumentit ja Suuri eläinkirja paljastivat, ettei moninaisuus loppunut siihen. Erilaisia eläinlajeja  löytyi eri puolilta maailmaa valtavasti. Ei ollut mitään mahdollisuutta oppia niitä kaikkia. Miksei edes yksi iso kissaeläin maanosaa kohti voinut riittää, ja yksi myrkkykäärme ja yksi kuristajakäärme! En voinut käsittää, miten Nooakaan oli pystynyt sullomaan kaikkien lajien edustajat arkkiinsa. Tämä epäselvyys ärsytti minua ja vähensi kiinnostustani luontoon, koska en saanut siihen mitään tolkkua.

Isommaksi kasvettuani aloin pitää tätä tiukkapipoisuutta huvittavana. Vasta pari päivää sitten havahduin huomaamaan,  kuinka olin älynnyt ihmetellä perustavanlaatuista tieteellistä kysymystä. Harmi, ettei kukaan silloin kertonut minulle evoluutiosta. Miltähän moninaisuuden selitys olisi tästä lapsesta tuntunut?

Ehdin Darwinin päivänä viime torstaina Suomen akatemian Darwin-seminaariin kuulemaan pari esitystä ja sitten vielä seminaarin päätteeksi nostamaan maljat D:lle lähikuppilassa.

Hanna Kokko esitti omassa puheenvuorossaan hauskoja esimerkkejä evoluution lyhytnäköisyydestä tai siitä, kun äitiluonto ei ole oikein kaukaa viisas. On esimerkiksi olemassa eräänlainen “radikaalifeministinen” kalalaji amatsonimolli, joka on kyllästynyt miehiin lopullisesti ja lisääntyy vain partenogeneettisesti, siis naaraat synnyttävät lisää naaraita, eikä koiraiden geneettistä panosta tarvita lainkaan.

Harmi kyllä tämän lajin kannalta, mutta naaraat tarvitsevat kutupuuhissaan sittenkin koiraiden apua. Alkionkehitys ei käynnisty ilman siittiöitä, joten nämä feministikalat sitten kutevat toisen lajin koiraiden kanssa, ottavat alkionkehityksen käynnistyskemikaalit, jättävät geneettisen materiaalin ja heippa.

Hyväksikäytetyn lajin koiraat siis tuhlaavat siittiöitään ja monella alueella käykin niin, että tämä isäntälaji (tai sen paikallinen populaatio, siis) kuolee sukupuuttoon, ja samoin käy sitten loisivalle lajille. Molempien lajien etu olisi, jos hyväksikäytetylle lajille syntyisi jonkinmoinen kyky tunnistaa huijarinaaras. Ongelmana on, ettei yksilöllä ole tällaista intressiä ajatella lajin pitkän aikavälin etua (kun kututilaisuus on käsillä, ei pidä epäröidä vain sen takia, että on pieni riski kumppanin väärästä lajista).
Lisää hupaisia esimerkkejä luontoäidin lyhytnäköisyydestä ja muista kummallisuuksista löytyy Kokon ja Katja Bargumin mainiosta kirjasta Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä. (Amatsonimolleista sivulta 221.)

Tällaiset esimerkit ovat hauskoja käytettäväksi myös älykkään suunnittelun vasta-argumentteina - kovin älykäs suunnittelija ei voi olla, kun tällaisia suunnitteluvirheitä luonto on pullollaan, tai sitten suunnittelijallamme on paitsi ylivertainen äly, myös aika kieroutunut huumorintaju.

Mutta kannattaako älykästä suunnittelua erityisesti ja kreationismia yleisesti kauhean suurella äänellä vastustaa? Pari viikkoa sitten Skepsiksen tilaisuudessa huuhaa-palkinnon vastaanottaja kiitteli kovasti Skepsistä ilmaisesta huomiosta.

Tunnistan itsessäni sen intohimoisen naturalistin, joka mielellään vähän paisutteleekin ID-liikkeen aiheuttamaa uhka. Mutta onko kreationisteista Suomessa tai ylipäätään Euroopassa mitään vaaraa?

Ja jos on, onko oikea taktiikka käydä heidän kanssaan järkevää keskustelua, kun vastapuoli ei kuitenkaan järkevän argumentoinnin pelisääntöihin sitoudu?

Kirjoitin älykkäästä suunnittelusta Hesarin tiedesivuille ensimmäisen kerran mainintana toukokuussa 2003. HS-arkistosta alkoi löytyä enemmän mainintoja ID:stä vasta vuonna 2005. Jotain kuudessa vuodessa on tapahtunut, lähinnä kolmen neljän viime vuoden aikana, mutta mitä?

Ehkä kannattaisi käyttää vähän aikaa vastustajaan tutustumiseenkin eikä vain evoluution todistusaineiston kertaamiseen. Mitkä uskonnolliset ryhmät ovat älykkään suunnittelun liikkeen vetureita? Skepsiksen tilaisuus täyttyi ymmärtääkseni helluntailaisista. Entä jehovan todistajat? Lestadiolaiset? Vapaakirkolliset? Mormonit? Entäpä eri maahanmuuttajaryhmät, muslimit ja kristityt? Onko jossakin tietoa?

Tutkijan rooliin liittyy erityisiä moraalisen vastuun muotoja. Osa koskee tutkimuksen tekemistä ja esittämistä, esimerkiksi tulosten raportoiminen totuudenmukaisesti, plagioinnin välttäminen ja rehellisen kuvan antaminen työstä suurelle yleisölle. Laajemmin tieteilijällä on vastuuta tutkimuksen yhteiskunnallisista seurauksista, sekä osuus oman yliopiston tai tutkimuslaitoksen toimintaan yhteiskunnassa. Voidaan myös sanoa, että koska tutkijat (erityisesti pysyvän työpaikan saatuaan) ovat erityisen etuoikeutettuja ja vapaita yhteiskunnan jäseniä, heidän harteillaan on suurempi vastuu siitä, mihin vapauttaan käyttää.

Tiedeyhteisön määrittelevä tekijä on tutkimuksen tekeminen hyväksyttyjen normien mukaisesti, joten tiedeyhteisön sisällä käytävä keskustelu etiikasta liittyy enimmäkseen tutkimuksen tekemiseen, ei sen vaikutukseen. (Jotkut alat, kuten lääketiede, ovat toki poikkeuksia.) Tiedeyhteisön jäsenillä, jotka pitäisivät alan eettisten sääntöjen rikkomista (vaikkapa havaintojen väärentämistä) jyrkästi tuomittavana ei tyypillisesti ole mitään ongelmaa inhimilliseltä kannalta moraalittomien projektien suhteen - tai ainakaan asia ei kuulu heidän rooliinsa tutkijana. Päin vastoin, laajemman eettisen vastuun ottaminen katsotaan epäammattimaiseksi. Kuten Jeff Schmidt kirjassaan Disciplined Minds kartoittaa, asiantuntijan hyveenä pidetään teknisten tehtävien pätevää suorittamista niiden tarkoitusta kyseenalaistamatta.

Fyysikoiden vastuusta puhuttaessa tulee mieleen esikuvallisia hahmoja kuten Einstein, Sakharov tai Rotblat. Näiden moraalinen toiminta on kuitenkin jäänyt mieleen siksi, että se on poikkeuksellista. Tässä suhteessa yleisesti ihailtu Richard Feynman on tyypillisempi tieteilijä. Hänellä oli edellämainittujen tiedemiesten lailla osansa ydinpommien kehittämisessä, mutta toisin kuin he, Feynman ei koskaan ottanut askelta ydinaseiden tuhoisuuden hahmottamisesta poliittiseen toimintaan. Itseasiassa Feynmanin hauskoissa omaelämänkerrallisissa kirjoissa (joita suosittelen vilpittömästi) on melko vähän minkäänlaisia moraalisia elementtejä. Onkin mielenkiintoinen kysymys, olisiko Feynmania julkisuudessa nostettu kyseenalaistavan itsenäisen neron ikoniksi, jos hän olisi ollut poliittinen toisinajattelija.

On helppo arvioida menneisyyttä ja sanoa, mitä jonkun muun olisi pitänyt tehdä tai olla tekemättä. Paljon vaikeampaa on tehdä jotain moraalisesti mielekästä, eli arvioida sitä, miten pitäisi itse toimia nykyään. Useimpien fyysikoiden työhön ei liity merkittäviä yhteiskunnallisia seurauksia, ja moraaliset kysymykset ovat epäsuorempia. Mennäkö konferenssiin, jossa annetaan palkinto fyysikolle, joka on myös tunnettu sotarikollinen? Onko oikein, että oma laitos edistää tutkijoiden yhteistyötä hirvittäviä asioita tekevän armeijan kanssa? Onko väärin ottaa rahaa samalta armeijalta itse? Asioista voi olla mitä mieltä tahansa, mutta niihin puuttumista ei katsota hyvällä. Yalen yliopistossa politiikkansa takia ongelmiin joutunut antropologi David Graeber tiivistää seuraavasti:

“One thing that I’ve learned in academia is no one much cares what your politics are as long as you don’t do anything about them. You can espouse the most radical positions imaginable, as long as you’re willing to be a hypocrite about them. The moment you give any signs that you might not be a hypocrite, that you might be capable of standing on principle even when it’s not politically convenient, then everything’s different.

If you want to make an issue of labor conditions in Soweto, great, you’re a wonderful humanitarian; if you want to make an issue of labor conditions for the janitors who clean your office, that’s an entirely different story.”

[Kysymys: minulla ei ole tapana suomentaa englanninkielisiä lainauksia - pitäisikö? Laittakaa kommentteja.]

Konkreettinen esimerkki selventänee asiaa. Etelä-Afrikan edesmennyt aparthaid on yleisesti tuomittu, ja sen haukkuminen on harmitonta. Sen sijaan tällä hetkellä olemassaolevan Israelin aparthaidin kritisoiminen saattaa viedä lähi-idän tai holocaustin tutkijan ongelmiin (esimerkeiksi tarjottakoon Joseph Massad ja Norman Finkelstein). Tilanne on erityisen vakava, jos esittää että yliopiston pitäisi tehdä jotain omaan toimintaansa liittyvää, kuten vetää sijoituksensa pois Israelista tai vastata palestiinalaisten Etelä-Afrikan malliseen boikottikutsuun.

Asia on tietysti toisin, mitä tulee valtavirtassa uiviin näkemyksiin. Valtaapitäviä vastaan toimiminen leimataan poliittiseksi ja siten tutkijan työn parissa epäasialliseksi, kun taas hallitsevan politiikan tukeminen on neutraalia.

Minulla oli ilo ja nautinto lukea erinomainen sosiologinen teos. Jo esipuhe lupasi muuta kuin mitä useimmat viime aikoina läpi kahlaamani mediaa ja/tai uskontoa käsittelevät kirjat ovat tarjonneet.

“Tämä kirjaa pyrkii olemaan vanhanaikaista sosiaalitiedettä. Se yrittää selventää ilmiölle annettuja selityksiä ja esittää asiaankuuluvaa todistusaineistoa, niin että pystymme hylkäämään epäuskottavimmat selitykset.” Kaiken lisäksi kirjoittaja arvioi, että teos on “enimmäkseen lukukelpoinen, vaikka siinä saattaa paikoin olla turhan paljon -isaatio-päätteisiä sanoja”.

Takakansi mainostaa, että kirja sisältää kaikki tekijänsä tunnusmerkit: selkeyttä, innostusta ja tervettä järkeä. Ja amen, kaikki nämä lupaukset pitivät.

Jos kanavalla nyt on joku sosiaalitieteilijä, niin hän saisi ilomielinen selittää, miksi tämä on vanhanaikaista. Mitä järkeä on siinä, että nykyaikaiset sosiologit eivät yritä testata omia eikä muiden ajatusrakennelmia systemaattisilla havainnoilla siitä todellisuudesta, jota teoriat ovat kuvaavinaan? Moni käsitehäkkyrä romahtaisi empirian hipaisusta siihen paikkaan. Jotkut tosin ovat abstraktissa hämäryydessään jo kaiken testaamisen ulottumattomissa.

Tässä kehumani kirja käsittelee maallistumista. Sen on kirjoittanut Aberdeenin yliopiston sosiologian professori Steve Bruce.  Hän summaa loistokkaasti, miksi uskonnon valta länsimaisissa yhteiskunnissa on murentunut ja ennustaa uskottavin perustein, että se vähenee edelleen. Tämäkin on vanhanaikaista, sillä nykyään on muodikasta väittää vastaan koko maallistumisparadigmaa.

Esittelen kirjasta yhden näkökulman, joka saattaa säväyttää Tiede.f:n yleisöä. Bruce nimittäin sanoo, että tieteen osuutta maallistumisessa usein yliarvioidaan. Ihmiset eivät helposti hylkää maailmankatsomuksensa perusideoita vain siksi että on olemassa toinen, rationaalisesti paremmin perusteltu idea. Jos tiiviillä sosiaalisella yhteisöllä on yhteinen usko johonkin, sitä ei hevin romuteta ulkopuolelta esitetyillä todisteilla, olivat ne muiden mielestä miten vastaansanomattomia tahansa. Yksilön usko horjuu, kun yhteisön ote hänestä heltiää.

Monet meistä pystyvät myös kivuttomasti säilyttämään keskenään ristiriitaisia uskomuksia. Niitä vain käytetään eri tarkoituksiin. Tiede on murentanut uskonnon asemaa lähinnä epäsuorasti, teknologian kautta. Kun lääketiede alkoi parantaa sairaita ja viljelijät oppivat lannoittamaan peltoja, ei ollut enää yhtä tarpeellista rukoilla terveyden ja vuodentulon eli hengissä pysymisen puolesta. Nykyisin on varaa olla välinpitämätön Jumalan touhuista.

Monien kyselytutkimusten valossa on totta, että tieteen tekijät ovat paljon vähemmän uskonnollisia kuin ihmiset keskimäärin.  Bruce esittää yllättävää tietoa siitä, minkä alojen tutkijat uskovat Jumalaan useimmin ja ovat uskonnollisesti konservatiivisimpia:  matemaatikot, fyysikot ja lääketieteilijät.

Vähiten uskonnollisuutta on löytynyt antropologeilta ja toiseksi vähiten psykologeilta. Bruce arvelee tämän johtuvan siitä, että luottamusta kaikkiin uskonkappaleisiin murentaa tehokkaimmin altistuminen sille tiedolle, kuinka monenlaisiin erilaisiin asioihin ihmiset uskovat.

Ai niin, kirjan nimi. God is Dead. Secularization in the West. Blackwell Publishing, Oxford.

Hesarin tiistaisilla tiedesivuilla kerrottiin 200 vuotta sitten 12. helmikuuta (onnea, iso D!) syntyneen Charles Darwinin työpäivästä. D:llä oli hyvin järjestelmällinen asenne ja selkeä päivästä toiseen samanlainen rytmi.

Kateeksi käy. Aamupäivällä D teki töitä tunnin, iltapäivällä puolitoista. Lisäksi lounasaikaan hän kävi kirjeenvaihtoa (koko elämänsä aikana jopa parin tuhannen ihmisen kanssa). Ajatuksia varmaan syntyi myös kävelyretkillä. Mutta silti: kolme neljä tuntia päivässä riitti melkoiseen luovuuteen ja tuotteliaisuuteen. Aikaa oli vanhempana perhe-elämään ja opiskeluaikoina juopotteluun.

Itse kukin toimisto- tai laboratoriotyöntekijä voi tietysti miettiä, kuinka monta tuntia yhden työpäivän aikana oikeasti käyttää aidosti tuottavaan työhön. Ehkä juuri sen 2,5 tuntia. “Kirjeenvaihto” eli kaikenlainen turhanaikainen infoähky vie päivästä hyvinkin viisi tuntia: loputtomat määrät sähköpostitiedotteita, nettiuutisia, lehtiä ja tietysti tarpeelliset ja tarpeettomat palaverit päälle.

Toimittajan työssä infoähky korostuu. Joskus huomaa koko päivän menneen sälätöihin, eikä itse juttujen kirjoittamiseen ole jäänyt aikaa ollenkaan. Mutta käsittääkseni tämä on tuttua monille yliopistoviroissakin. Kun hallinto ja opetus on hoidettu, päivä on pulkassa mutta tutkimusta ei ole aloitettukaan.

PS. Kolmannes teistä olisi valmiita ottamaan kaikki keinot käyttöön sodassa Helsingin villikaneja vastaan. Tällä viikolla ilmestyneessä Tiede-lehdessä on aukeaman juttuni kanikysymyksestä. Kun aloitin jutunteon, kuvittelin että kyllähän niistä päästään kokonaan eroonkin, jos vain tahtoa riittää.

Haastateltavani saivat minut vakuuttuneeksi siitä, ettei siihen oikein ole keinoja, vaikka haluttaisiinkin - eivät auta ketut ja huuhkajat eivätkä virukset ja bakteerit, eivät edes myrkyt ja pillerit. Aseilla voidaan vain rajoittaa kantaa ja hillitä ongelman laajenemista Espooseen ja Vantaalle (miksi muuten Espoon ja Vantaan veronmaksajat eivät osallistu kustannuksiin?).

Kanisodasta taitaa tulla pitkä.

Olin 1990-luvun puolivälissä hetken valtion ympäristöhallinnossa aloittamassa muun muassa ympäristöministeriön www-palvelua. Silloin viestintäihmisillä useimmissa ministeriöissä, ympäristöministeriössäkin, vallalla oli sellainen ajattelutapa, että voi kai sinne internetiin nyt harkinnan mukaan laittaa jotakin internet-kohderyhmälle sopivaa tietoa.

Minun ajattelutapani oli, että kun veronmaksajat ovat jonkin tiedon kerran maksaneet, vain perustellusta syystä sitä EI laiteta verkkoon. Samalla tavalla ajateltiin jo silloin esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Kanadassa.

Suomen ympäristön tila -katsaus oli jotakin, mitä siihen aikaan ei voinut ajatellakaan julkaistavan netissä ilmaiseksi: se oli hieno kirja, jonka tuotantokustannuksia katettiin tuotetta myymällä.

Vaan nyt on ympäristöhallintokin tukevasti verkossa: Suomen ympäristön tila -katsaus julkaistaan ensi kerran verkossa:

Suomen ympäristön tila on monin tavoin parempi kuin vielä muutama vuosikymmen sitten, mutta etenkin ilmastonmuutos ja luonnonvarojen lisääntynyt käyttö luovat uusia uhkakuvia. EU:n ympäristötietodirektiivi velvoittaa tarjoamaan kansalaisille tietoa ympäristön tilasta. Suomessa tieto on päätetty välittää internetissä. Netissä julkaistaan nyt ensimmäistä kertaa helppolukuinen ja kattava katsaus Suomen ympäristön tilasta.

Näin YM:n ja SYKE:n kutsussa tiedotustilaisuuteen keskiviikkona kllo 11-12. Sinne en pääse, mutta oletettavasti katsaus löytyy sitten keskiviikkoiltapäivänä ympäristöhallinnon etusivulta.

PS. Tiede-lehdessä 2/2009 (tilaajilla ja lehtipisteissä viimeistään tiistaina) Leena Tähtisen Universumi-palstalla käsiteltiin avaruuden ääniä. Ääniä voi kuunnella ekstrasivuilla http://www.tiede.fi/lehti/universuminaanet. Leenan palsta on vain paperilla, joten kannattaa tilata Tiede!

Olin eilen ja toissapäivänä Ilmatieteen laitoksella toimittajille suunnatulla ilmastonmuutoskurssilla. Kurssi oli lähinnä vanhan kertausta, mutta toki jotakin on vuosien varrella jäänyt lukematta ja muutama uusikin tiedonsirpale tarttui mukaan.

Kurssin hauskimmasta anekdootista vastasi ympäristöministeriön kansainvälisten asiain johtaja Jukka Uosukainen. Kuulemma on olemassa eräs kansainvälinen sopimus, joka on viivyttänyt ilmastonmuutosta kymmenellä vuodella - merkittävästi enemmän kuin Kioton sopimus.

Harva taitaa tietää, että Montrealin otsonisopimuksella on ollut tällainen myönteinen sivuvaikutus. Montrealin pöytäkirjaahan sinänsä on pidetty todisteena siitä, että kansainvälisessä ympäristöpolitiikassa on mahdollista saada nopeastikin asioita aikaan, jos vain poliittista tahtoa riittää. Otsoniaukko onkin parantumassa tulevien vuosikymmenien aikana. Mutta koska otsonia yläilmakehässä tuhoavilla yhdisteillä on myös kasvihuonekaasuvaikutus - paljon suurempi kuin hiilidioksidin, jonka takia näiden kaasujen pienetkin määrät ovat merkittäviä - sopimuksella on sitten tällainen mukava sivuvaikutus.

PS. Palasin Ilmatieteen laitoksesta keskustaan raitiovaunulla. Olen aiemmin motkottanut Helsingin takapajuisuudesta, kun täällä ei niin vain joka kahvilassa pääse langattomasti nettiin. Nyt satuin ensimmäisen kerran sporaan, jossa on wlan-verkko, joten olihan sitä pakko kokeilla. Mukana oli miniläppäri, joka tuollaisessa vähän ahtaassa ja nytkähtelevässä ympäristössä on huomattavasti täysikokoista kannettavaa mukavampi. Ei motkottamista. Verkko yhdistyi heti, ehdin jopa hoidella siinä asioita, tarpeelliset protokollat toimivat (esim. smtp ja pop) ja jäi aikaa sitten pakolliseen testiinkin. Alas 854 kb/s, ylös 427. Ping 105ms. Mokkulan suuruusluokkaa siis, mutta kun omassa miniläppärissäni wlan on ainoa vaihtoehto, ihan kätevää näinkin. Kiitos HKL. Vielä kun saman saisi tänne Munkkivuoreen tuleville bussilinjoille 14 ja 18.

PS2. Perustuslaki on Yhdysvalloissa kansalaisuskonto, Suomessa perusoikeuksilla voi pyyhkiä takapuolensa. Aamun Hesarin mukaan tupakointi kielletään lehdissä ja televisiossa. Vielä pari vuotta sitten olisin nauranut koko ajatukselle - miten joku viitsii nähdä vaivaa esittääkseen jotain tuollaista, minkä eduskunnan perustuslakivaliokunta toteaa välittömästi perustuslaissa taatun sananvapauden loukkaukseksi. Mutta Suomessa kaikki tuntuu olevan mahdollista. Ellei työaika estäisi, olisin osoittamassa mieltäni urkintalakia vastaan. Menkää te, joilla ei ole muita menoja.

Tapasin eilen sattumalta myös erään Nokialla työskentelevä tuttuni, joka ei hänkään pystynyt ymmärtämään, miksi tällainen laki kiinnostaisi hänen työnantajaansa. Yrityssalaisuudet eivät voi olla todellinen motiivi. Emme keksineet kyllä mitään uskottavaa salaliittoteoriaakaan, jos taustalla olisi sittenkin joku hidden agenda.