BLOGIT

Olen riemastunut oxfordilaisen alakoulun antamista kotitehtävistä. Ne ovat esimerkiksi tällaisia.

Valitse jokin tuttu eläinsatu (joita on luettu koulussa) ja suunnittele siitä näytelmä. Ketkä ovat näytelmän henkilöt? Mitä tapahtuu ensimmäisessä näytöksessä? Mitä toisessa? Mitä kolmannessa? Millaisessa ympäristössä eri näytökset tapahtuvat eli millainen lavastus tarvitaan? Minkälaiset puvut? Ja lopuksi: Kirjoita vuorosanat kuhunkin näytökseen. Voit täydentää suunnitelmaa piirtämällä laatikoihin (tehtäväpaperiin oli varattu omat boksit kullekin näytökselle).

Tai tällaisia. Suunnittele kirja saariseikkailusta. Käytä apuna kysymyksiä, joihin kirjan luvut voisivat vastata. 1. luku: Miten joudut saarelle? 2. luku: Miltä sinusta tuntuu kun tulet saarelle? Miltä siellä näyttää? Miten majoitut? 3. luku: koetko seikkailun tai vaikeuksia? Miten selviydyt niistä? 4. luku: Miten pääset pois saarelta?

Nämä läksyt on annettu kahdeksanvuotiaalle lapselle, joka siis Suomessa on tokaluokkalainen. Ensin tuntui siltä että tällaiset tehtävät ovat valtavia, mutta eivät ne ole. Ne ovat sopivasti palasteltuja ja ohjattuja.  Juuri näin kuka tahansa onnistuu laatimaan tolkullisen tarinan.

Sitä paitsi läksyn tekemiseen on monta päivää aikaa eli tehtävän voi jakaa usealle illalle. Oppia sekin. Aloita jo tänään, älä jätä kaikkea huomiseksi. Kun et jaksa enempää, voit jatkaa huomenna. Pitkäjänteisestä työstä tulee myös palkitsevia tuloksia.  Saariseikkailu-kirja kirjoitettiin suunnitelman mukaisesti, luku kerrallaan, koulutunneilla. Valmistuessaan se sai kannet ja oli taatusti suuremman ilon ja ylpeyden aihe kuin perinteiset viiden rivin kouluaineet.

Myös matematiikan tehtävissä on eroa. Suomessa nähdään paljon vaivaa siihen, että lapset oppivat käyttämään työkaluja, kuten laskemaan allekkain ja käyttämään jakokulmaa. Täällä ratkaisuvälineiden käyttöä harjoitellaan vähemmän ja vastaavasti ajattelua on pakko harrastaa enemmän. Annetut tehtävät ovat järjestään sanallisia eikä ratkaisuja tarjota helpoimman kautta. Tällaista oli läksynä viime viikonloppuna:

Käytä seuraavat numerot  niin että muodostat niistä toisiaan vastaavan murtoluvun ja desimaaliluvun: 1 4 7 5 Myönnän, että tässä tarvittiin äidin apua, mutta usein lapsi on näppärämpi kuin äiti. Aiemmin talvella tuli kotiin tuli tehtävä jossa piti päätellä neljän syntymäpäivälahjan hinnat muutamista muista annetuista tiedoista. Itse aloin miettiä, että jonkinlainen yhtälöpari noista vihjeistä kai pitäisi tehdä, mutta eihän lapsi tiedä vielä yhtälöistä mitään. Sillä välin koululainen oli järkeillyt oikean ratkaisun. En kyllä tiedä miten.

Tämä on saanut miettimään,  voisiko myös suomalaisessa koulussa opettaa aktiivisempaan oman pään käyttöön. Välittömänä palkintona tulee oivaltamisen ja itse tekemisen ilo.  Samalla synapsit salavihkaa kehittyvät myöhempiä tarpeita varten.

Olen ateistina seurannut hieman kiusaantuneena Suomeen Britanniasta tuotua kampanjaa Jumalaa tuskin on olemassa.  Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä.

Ensinnäkin mainoslauseessa ärsyttää tuo “tuskin”. Tietoteoreettinen saivartelu siitä, että tieteessä mikään ei ole varmaa ja siksi jumalan olemassaoloakaan ei kiistetä kunnolla, ei tavoita tavallista mainoksenihmettelijää lainkaan. Tieteellistä varmuutta ei periaatteellisista syistä voida jumalan olemassaolemattomuudesta tietenkään saavuttaa, mutta kyllä se käytännöllinenkin riittää.

Nyt tuo kuulostaa samalta kuin jos joku sanoisi, että Venäjä tuskin hyökkää Suomeen, niin että lopetetaanpa tuo turvallisuuspolitiikasta murehtiminen ja lakkautetaan puolustusvoimat. Miksei vain “Jumalaa ei ole”?

Toisekseen kukaan, joka viettää yhtään sosiaalista elämää myös vapaa-ajattelijapiirien ulkopuolella, tietää että ylivoimainen enemmistö suomalaisista on tapakristittyjä, joilla ei ole tapana kauheasti murehtia eikä mitään vaikeuksia nauttia elämästä.

Ja niistä, joille usko on vähän tärkeämpää, se merkitsee useimmille armoa tai toivoa. Heille tuo kampanja kuulostanee hieman samalta, kuin jos joku sanoisi:

“Ilmastonmuutokselle tuskin enää voi tehdä mitään. Lakkaa siis murehtimasta ja nauti elämästä.”

Stereotyyppinen kuva uskovaisista auktoriteettiuskoisina nössöinä, jotka eivät uskalla elää, pitää ehkä yhä paikkansa jossakin pienessä vähemmistössä, mutta koska tuo mielikuva on niin anakronistinen, vaikutelmaksi jää ennemminkin se, että ovatpas nuo vapaa-ajattelijat liikuttavan tosikoita. Eräänlaisia seurakuntanuoria.

Kolmanneksi - vaikka tämä nyt onkin hieman ristiriidassa edellisen ajatuksen kanssa - tuo kampanja tavallaan todistaa oikeaksi ne vanhat teologien argumentit, että ilman Jumalaa ei olisi moraalia. Tuota väärinkäsitystä vastaan ateistit ovat rationaalisesti argumentoineet (ja hyvin perustein) vuosisatoja. Ainakin logiikka kampanjassa on juuri sama josta teologit olivat huolissaan: ei jumalaa, ei siis moraalikysymyksistä murehtimista.

Kristillisessä etiikassa tietysti on yhtä jos toista, jota on syytäkin kritisoida, mutta paljon myös sellaista, mikä kelpaa useimmille ateisteillekin. Eivätkä varmaan useimmat niistäkään, jotka jollakin kampanjalla saataisiin kyseenalaistamaan jumalan olemassaolo, tämän takia haluaisi luopua Jeesuksen opetuksista siitä, miten toisia ihmisiä pitää kohdella.

Onko ateistien etiikka sitten muka jollakin kategorisella tasolla parempi kuin esimerkiksi kristittyjen? Maailmankuvan paikkansapitävyydessä me voitamme kyllä, mutta entä etiikassa?

Joillakin sähköpostilistoilla on käyty mielenkiintoista keskustelua siitä, pitäisikö ateistien myös tunnustaa ateismin nimissä tehdyt rikokset, kun niin kovasti tässä on oltu heittämässä ensimmäistä kiveä eri uskontokuntia kohtaan. Mitähän ne muuten mahtaisivat olla?

Luetaanko Neuvostoliiton rikokset kommunismin vai ateismin syyksi?

Onko Pohjois-Irlannin konflikti pohjimmiltaan uskonnollinen vai nationalistinen?

Uskonnosta on vähän vaikea tehdä selvärajaista historiallista toimijaa, jonka syyksi lukea asioita. 

Kun eri maailmanuskontojen rauhanomaisuuden mittaukseen ei tuntunut löytyvän mitään yhteismitallista indeksiä, kehitin oman. Uskonto on rauhanomainen, jos sillä ei ole ydinasetta. Se on sotainen, jos sillä on. Katsotaanpa.

Kristityillä ydinaseita on kaikkein eniten määrällisesti ja myös eri pääsuunnittain: ranskalaisten ydinase edustakoon katolilaisia, Venäjän ortodokseja. Protestanteilla on sekä Britannian pieni doomsday-machine-valmius että Yhdysvaltain paljon laajempi arsenaali. (Ei nyt aleta saivarrella siitä, ovatko kirkko ja valtio erotettu näissä maissa perustuslaissa toisistaan.)

Pakistan on ensimmäinen muslimimaa, jolla on ydinase. Enemmistö pakistanilaisista on sunneja, joten sunnit saavat tästä rastin ruutuun. Shiialaiset tulevat kyllä perässä Iranissa minkä kerkeävät.

Hindujen tilille menee Intian ydinase, vaikkeivät hindunationalistit maan sekulaaria luonnetta olekaan onneksi saaneet lakkautettua.

Kiinan ydinaseen panisin konfutselaisuuden piikkiin, mutta tuosta nyt voisi olla muutakin mieltä. Konfutselaisuus tietysti ei ole varsinainen uskonto.

Israelilla ei virallisesti ole ydinasetta, mutta kaikkihan sen tietävät, eli myös juutalaisilla pommi on.

Rauhallisin perinteisistä suurista maailmanuskonnoista on siis - buddhalaisuus! Hipit olivat oikeassa. Tosin Burman sotilasjuntta ei varmasti kieltäytyisi pommista, jos sellaisen saisi käsiinsä.

Kuten tarkkaavainen lukija jo huomasikin, kartalla on vielä yksi ydinasevaltio (vaikka ydinkokeen bluffauksen mahdollisuuttakin on spekuloitu). Sehän on tietysti Pohjois-Korea.

Pannaanko ateismin piikkiin, vai juche-aatteen, kas siinä pulma.

Teoreettisen fyysikon työn paras puoli on se, että saa tehdä mitä huvittaa. Tutkimuskohteet ja yhteistyökumppanit valitsee itse, ja aikataulun voi säätää miten tahtoo. Tutkimusryhmät muodostuvat yleensä epämuodollisesti, ja on tavallista, että tutkimusryhmän jäsenet ovat eri puolilla maailmaa. (Ei ole harvinaista, että jotkut yhteistyökumppanit eivät koskaan tapaa toisiaan.) Ei siis tarvitse työskennellä ainoastaan -tai ollenkaan- niiden henkilöiden kanssa, jotka sattuvat olemaan samassa paikassa. Konferenssit ja vierailut toisissa tutkimuslaitoksissa ovatkin yhtä tärkeitä kuin paikallisen instituutin väki.

Erityisen miellyttävänä pidän sitä, että ei tarvitse herätä aikaisin aamulla. (Koska valtaosa teoreettisista fyysikoista tekee tutkimusta kiinnostuksesta eikä rahasta, työaikojen noudattaminen johtaisi muuten siihen, että tutkimusta tehtäisiin vähemmän.) Mutta tutkijoiden vapaus on myös oleellista tieteen edistymiselle. Ei ole mitään tiettyä polkua, jonka seuraaminen johtaisi varmasti totuuteen, eikä kellään ole ainutlaatuista viisautta, joka takaisi läpimurron. Tutkijoilla pitää olla mahdollisuus tehdä asioita, joiden merkitys ei ole heti selvä, ja esittää puolivalmiita ehdotuksia, joita kaikki eivät hyväksy. Ideat, jotka osoittautuvat hyödyllisiksi todellisuuden mallintamisessa valikoituvat tutkimuksen kentältä ja hioutuvat täsmällisempään muotoon, jonka myöhempi tutkimus sitten asettaa kirkkaampaan viitekehykseen. (Koska kyse on ihmisyhteisöstä, ideoiden arvostukseen ei tietenkään vaikuta ainoastaan se, miten hyvin ne kuvaavat todellisuutta. Ks. merkintä Tavoitteista.)

Henkilökohtaisen vapauden kääntöpuoli on epävarmuus. Väittelemisen jälkeiset työpaikat ovat tyypillisesti kaksi- tai kolmevuotisia, ja niitä haetaan vuosi etukäteen. Vuodessa-kahdessa pitää siis olla kasassa tarpeeksi julkaisuja, joilla osoittaa pätevyytensä, eikä voi tietää missä maassa on parin vuoden kuluttua, tai onko työpaikkaa ollenkaan.

Niinpä eräs tutkijan suuria tavoitteita ei ole oikean yhtenäisteorian tai pimeän energian mallin löytäminen, vaan pysyvän työpaikan saaminen. Olen itse hakemassa pysyvää tutkijanpaikkaa Ranskan kansalliselta tutkimuskeskukselta CNRS:ltä. Hain kolmelle osa-alueelle, kosmologiaan, hiukkasfysiikkaan ja aurinkokunnan fysiikkaan. Viimeksi mainittua en tutki, mutta kosmologialla menee tällä hetkellä niin hyvin, että sen nimi laitetaan mielellään kaikkialle, niinpä aurinkokuntakin on yhdistetty kosmologiaan.

Lyhyistä paikoista päätetään yleensä vain hakemusten ja suosituskirjeiden perusteella, pysyvien paikkojen tapauksessa on työhaastattelukin. Minulla on kaksi haastattelua ensi viikonloppuna, kolmas huhtikuussa. Kymmenessä minuutissa tulee kuvata yhdeksän vuoden aikana tekemäni tutkimus taustoineen sekä tulevaisuuden aikeet, paneelille joka ei tunne aiheita entisestään. Tuntuu hieman kummalliselta esittää eri alueille mielihalujen mukaan kasvanut menneisyyden tutkimus ja tulevaisuus, josta näkee vain suuntaviivat, kuin kyseessä olisi suunnitelmallinen toiminta.

Timo Hännikäisen kirjasta Ilman syntyi perin juurin ennalta-arvattava keskustelu. Aivan kuten Henry Laasasen kirjasta Naisten seksuaalinen valta alkaneessa debatissa nytkin vastakkainasettelu on miesten ja naisten välinen.

Laasasen tapauksessa siihen on tietysti se hyvä syy, että Laasanen myös kritisoi feministisiä tasa-arvopainotuksia toisissa teksteissään.

Toinen kritiikkiä yhdistävä piirre on kirjoittajan säälittely. Laasasesta tehtiin säälittävä mies, joka ei saa, vaikka hän käsittääkseni eli parisuhteessa ainakin kirjan julkaisemisen aikaan. Hännikäinen taas on kirjassaan niin avoin omasta seksuaalisesta epäonnestaan, ettei osoita erityistä järjen jättiläisyyttä kriitikolta tehdä havainto, että tuo poika ei muuten taida olla vähään aikaan saanut.

Miesten ja naisten välisen tasa-arvon lisäksi voidaan tarkastella esimerkiksi miesten välisiä tasa-arvo-ongelmia, naisten välisiä tasa-arvo-ongelmia sekä vanhojen ja nuorten välisiä tasa-arvo-ongelmia. Minusta sekä Laasasen että Hännikäisen keskeisin ansio on miesten välisten tasa-arvo-ongelmien nostaminen esiin.

Olen häkeltynyt huomatessani, että Hännikäiselle irvailevat juuri ne samat kolmikymppiset feministit, jotka poksauttelivat samppanjapulloja, kun Ilkka Kanerva savustettiin ulkoministerin paikalta. Hännikäinenhän kaltaisineen jää ilman juuri siksi, että Ilkka Kanervan, Sauli Niinistön ja Matti Vanhasen kaltaiset menestyvät miehet tulevat Hännikäisen ikäluokkien seksi- ja parisuhdemarkkinoille.

Parisuhteella on varsinkin miehille melkoinen merkitys jo terveyttä edistävänä tekijänä. Ja niillä joilla on (rahaa ja asemaa), annetaan (useampikin parisuhde perättäin). Kyse on siis ihan kohtuullisen kokoisesta ongelmasta.

Naisten väliset erot ovat paljon pienempiä, ja ikäryhmien eroista (nuoret naiset ja vanhat miehet ovat paremmassa asemassa kuin vanhat naiset ja nuoret miehet) nyt voi sentään sanoa, että ehkä elinkaarella keskimäärin saa mitä ansaitsee.

Mutta seksiin ja parisuhteisiin liittyvissä asioissa ihminen on harvoin niin rationaalinen, että ymmärtäisi katsoa markkinatilannetta lintuperspektiivistä. Monet nuoret miehet saattavat ihailla Kanervan kaltaisia äijiä, vaikka jäävätkin kanervoiden takia useammin itse ilman. He saattavat halveksua homoja, vaikka jokainen homo tarkoittaa yhtä kilpailijaa heteromarkkinoilta pois.

Piti sitten ihan ostaa Hännikäisen kirja, kun en saanut julkisesta keskustelusta selville, miten hänen ajatuksenkulkunsa eteni. Hännikäisen eduksi on sanottava, että hänellä ei ole tästä asiasta mitään väärinkäsitystä. Hänen kritiikkinsä kohteena on seksuaaliliberalismi, jonka ansiosta menestyvimmille miehille kasaantuu seksiä ja parisuhteita enemmän kuin olisi kohtuullista.

Mitä asialle pitäisi tehdä, on toinen kysymys. Ajatus tunkkaisen 50-lukulaisen seksuaalisen moraalikoodin palauttamisesta ei kuulosta kovin hyvältä, eikä myöskään Pentti Linkolan esitys kunnallisista bordelleista (joihin Hännikäinen viittaa lähteen mainiten, mutta ei varsinaisesti ota ajatusta nimiinsä - tästäkin on saanut lööpeistä hieman toisen kuvan).

Hännikäisen (ja Laasasen) puheenvuorot ovat kuitenkin tärkeitä jo siksi, että ne osoittavat yksilöpsykologisoivan näkökulman onttouden. Samaan tapaan kuin työttömyys ei vähene sillä, että koulutetaan työttömistä parempia työnhakijoita, iskutaitojen opettaminen Hännikäisen kaltaisille ujoille pojille ei muuta mitään. Opetettu ehkä saa, mutta sitten joku toinen jää ilman. Hännikäisenkään tuskin tarvitsee olla kauan ilman, kun on telkkariinkin päässyt. Jos et voi tuhota yhteiskuntaluokkia, yritä sosiaalista kohoamista.

Kun hallitus perääntyi yrityksestä nostaa eläkeiän alarajaa 63 vuodesta 65 vuoteen, pääministeri Vanhanen tulkitsi sen voitoksi: “pyydettiin kaksi, saatiin kolme”, kun työmarkkinajärjestöt sitoutuivat tavoitteeseen, että keskimääräinen eläkkeellesiirtymisen odote nousee uskottavasti kolmella vuodella.

Yksi asia on, kuinka uskottavaa tämä on. Mutta hallitushan voi vuoden päästä sanoa työmarkkinajärjestöille, että mahdollisuus annettiin, mutta mitään uskottavaa paperia ette saaneet aikaan, joten palaamme suunnitelmaan A: eläkeikä 65 vuoteen.

Mutta tuo matematiikka tukee Vanhasta itse asiassa vielä enemmän. Yleisen käsityksen mukaanhan työmarkkinajärjestöt suostuivat 1,5-kertaiseen eläkeiän korotukseen. Mutta koska 63-vuotiaista on eläkkeellä eri nimikkeillä jo yli puolet (en löytänyt tarkkaa lukua), Vanhasen alkuperäinen ehdotus ei olisi myöhentänyt keskimääräistä eläkkeellepääsyikää edes kokonaisella vuodella. Ja lisäksi kuoleehan siinä 63-65-periodin aikana vielä muutama prosenttiyksikkö ikäluokasta.

Eli ei pyydetty ihan yhtäkään, mutta kolme saatiin? Ilmeisesti työmarkkinajärjestöt haluavat maksaa mitä tahansa pelkästä tuolista neuvottelupöydässä.

Ainakaan te tiede.fi:n lukijat ette haluaisi olla työelämässä edes 63-vuotiaiksi: http://www.tiede.fi/?aid=211#poll

Mikä työelämässä on niin kurjaa?

Kosmologinen inflaatio keksittiin vuonna 1980 selittämään, miksi maailmankaikkeus näyttää samalta kaikkialla (ks. edellinen merkintä). Tai teoreettiset fyysikot ajattelevat ennemmin, että maailmankaikkeuden tasaisuus auttoi löytämään inflaation. Pian ymmärrettiin, että inflaatio ei selitä ainoastaan sitä, miksi maailmankaikkeus on melkein tasainen, vaan myös sen, mistä pienet epätasaisuudet ovat syntyneet.

Tyypillisissä inflaatiomalleissa kiihtyvää laajenemista ajaa koko avaruuden täyttävä kenttä, jota kutsutaan inflatoniksi. Kiihtyvä laajeneminen venyttää niin avaruuden kuin kentänkin tasaiseksi. Jos maailmankaikkeuden kehitys noudattaisi klassisen fysiikan deterministisiä lakeja, niin näkemämme maailmankaikkeuden osa olisi täysin samanlainen kaikkialla: ei olisi galakseja, ei aurinkokuntia, ei mitään mikä erottaisi yhden paikan toisesta.

Kvanttimekaniikan mukaan kuitenkaan mikään ei voi olla täysin tasaista: aina on pieniä poikkeamia, kvanttivärähtelyjä, jotka heilahtelevat sinne tänne sattumanvaraisesti. Ainoastaan tapahtumien todennäköisyyden voi ennustaa, mutta sitä, mikä vaihtoehto todella tapahtuu, ei määrää mikään sääntö. Vaikka inflaatio pystyy mankeloimaan maailmankaikkeuden keskimäärin tasaiseksi, ei ole mitään keinoa taltuttaa pieniä ryppyjä siellä täällä.

Kvanttivärähtelyt ovat yleensä pieniä ja lyhytkestoisia, eikä niillä ole nykyään arkipäivän ilmiöissä merkitystä. Inflaatio kuitenkin paisuttaa näitä pieniä poikkeamia siinä missä kaikkea muutakin. Kun inflatonikentän arvo heilahtaa jossain hieman pois tasaisesta, niin poikkeama venyy kiihtyvän laajenemisen takia valtaviin mittasuhteisiin, ennen kuin ehtisi romahtaa takaisin. Poikkeama kasvaa hetkessä isommaksi kuin kosminen horisontti (eli isoin alue, jonka osaset voivat vuorovaikuttaa keskenään). Sen jälkeen poikkeama onkin turvassa: se jäätyy paikalleen, eikä mikään poikkeaman syntyalueessa tapahtuva voi sitä enää hävittää.

Inflaatio synnyttää kirjon tällaisia ryppyjä inflatonikentässä. Kun inflaatio loppuu, inflatoni hajoaa kuumaksi kaasuksi, joka koostuu kvarkeista, elektroneista, fotoneista, neutriinoista, pimeästä aineesta ja niin edelleen, ja tämä kaasu perii inflatonin kauneusvirheet. Noin 400 000 vuotta myöhemmin kaasun lämpötila on laskenut niin paljon, että elektronit ja atomiytimet voivat yhtyä atomeiksi menemättä heti rikki. Tällöin valo, joka on aikaisemmin poukkoillut ydinten ja elektronien muodostamassa plasmassa, irtoutuu aineesta. Maailmankaikkeus muuttuu läpinäkyväksi, valo matkaa esteettä ja kuljettaa mukanaan inflaatiosta saamiaan ryppyjä. Nykyään ne näyttävät tältä:

(Kuvan lähde: WMAP-ryhmä, http://map.gsfc.nasa.gov/media/080997/index.html.)

Kuva näyttää kosmisen mikroaaltotaustan sadastuhannesosan kokoiset poikkeamat tasaisesta ja paljastaa, miltä maailmankaikkeus näytti noin 13 miljardia vuotta sitten. Samalla tapaa Aurinkoa katsoessa näemme, miltä se näytti 8 minuuttia sitten, kun silmiimme nyt saapuva valo lähti Auringon pinnalta. (Itseasiassa Auringon pinnan lämpötilakin on samanlainen kuin aineen silloin, kun kosmisen mikroaaltotausta siitä erkani, joitakin tuhansia asteita. Maailmankaikkeuden laajeneminen on venyttänyt kosmisen valotaustan aallonpituutta, niin että se on nykyään mikroaaltoalueella, eikä siksi näy paljain silmin.)

Kvanttimekaniikan lait tunnetaan, joten on mahdollista laskea, millaisia epätasaisuuksia inflaation aikana syntyy - tarkkoja yksityiskohtia ei voi ennustaa, koska ne ovat sattumanvaraisia, mutta ryppyjen jakauman kylläkin. Ennusteet ovat pitäneet erittäin hyvin yhtä havaintojen kanssa. Ei voida vielä sanoa varmasti, onko inflaatio todella tapahtunut, mutta kosmologi Douglas Scottin sanoin “something like inflation is something like proven”. Nykyään vaihtoehdot inflaatiolle yrittävät  jollain eri menetelmällä tuottaa samat ennusteet kuin inflaatio - eivätkä ole tässä kovin hyvin onnistuneet. Ensi kuussa (toivon mukaan) kiertoradalle nouseva Planck-satelliitti tulee mittaamaan kosmista mikroaaltotaustaa ennennäkemättömän tarkasti, ja saattaa kertoa jotain uutta inflaatiosta; tästä lisää lähempänä laukaisuajankohtaa.

Tieteen edistys on jatkuvasti muuttanut käsitystä ihmisen roolista maailmankaikkeudessa, ja inflaatio on tämän tarinan uusin vaihe. Ei riitä, että kotimme on maailmankaikkeuden keskustan sijaan vain yksi lukemattomista lähiöplaneetoista, että olemuksemme onkin tahdotta muovautunut tämän vihamielisen ympäristön ehdoilla jumalaisen suunnitelman sijaan. Inflaation mukaan planeettojen, galaksien, kaiken rakenteen olemassaolo on seurausta sattumanvaraisista kvanttivärähtelyistä. Edes roolimme yhdentekevyys ei ole kosmisesti määrättyä, kaikki on peräisin siitä, että ei ole mitään sääntöjä, jotka hallitsisivat maailmaa kokonaan. Kosmisen mikroaaltosäteilyn poikkeamien sattumanvaraisuus on ilmoitus paikastamme maailmassa. Näky on merkityksettömyydessään lohduttava ja vapauttava.

Inflaatio ei ole tieteen viimeinen sana, eikä maailmankaikkeuden ensimmäinen tapahtuma. Kysymys siitä, miten kaikki on alkanut, on hioutunut muotoon “mitä oli ennen inflaatiota”? Aiheesta on erilaisia malleja ja spekulaatioita, mutta ei kunnollista teoreettista ymmärrystä, eikä tiedetä, mitkä havainnot kantaisivat viestiä niiltä ajoilta. Saattaa olla, että kysymykseen kiinni pääseminen vaatii kvanttimekaniikan ja yleisen suhteellisuusteorian yhdistämistä toden teolla, eikä vain puolivillaisesti kuten inflaatiossa. Tämä on ollut teoreettisen fysiikan suurin ongelma vuosikymmenien ajan, eikä ratkaisua ole näkyvillä (aiheesta ehkä toiste enemmän). Mutta voi olla, että tuntemiemme fysiikan periaatteiden avulla pääseekin vielä taaksepäin, tai että kvanttigravitaatiossa tehdään jokin yllättävä edistysaskel. Ennen inflaation kehittämistä ei sekään näyttänyt luultavalta, että pystyisimme tunnetuin konstein selittämään, mistä kaikki näkyvä rakenne on peräisin.

Meillä on perjantaina miniseminaari, jossa eri puolilta maailmaa tulevat toimittajat keskustelevat siitä, mikä merkitys blogeilla on uutishankinnassa. Suomessahan poliitikot toisinaan antavat blogeissaan uutisarvoisia lausuntoja ja julkkikset tekevät lehtiin päätyviä paljastuksia, mutta tässä ei nyt haeta blogeja, jotka tarjoavat uutisia vain bloggaajasta itsestään.

Egyptiläisen kollegan mukaan blogit ovat Egyptissä ihan merkittävä uutisten välittäjä. Bloggaajat menevät paikkoihin, näkevät asioita ja hankkivat tietoja, joista lehdet, televisio ja radio eivät välitä tai uskalla kertoa. Bloggaajat haluavat ja uskaltavat, vaikka voivat joutua vankilaan tai muuten suuriin vaikeuksiin.

Kun jokin tieto tällä tavalla tulee julkiseksi netissä, alkavat myös tiedotusvälineet puhua siitä. Yksityisellä blogijournalistilla voi siis olla suuri arvo maassa, jossa sananvapaus on puutteellinen.

Sikäli kuin minä tiedän, tällaista kansalaisjournalismia ei Suomessa ole. En tiedä yhtään bloggaajaa, joka harrastuksekseen hankkisi ja julkaisisi sellaista uutisarvoista tietoa jota ei tiedotusvälineistä saa ja jota lehdet ja tv-uutiset sitten käyttäisivät lähteenä.

Jos te tiedätte, niin kertokaa ja linkatkaa, niin että vältyn antamasta maailmalle väärää todistusta kotimaastani.

Aamutelkkarissa joku puhui “ydinperheestä” ja siitä kuinka me täällä Suomessa olemme niin ydinperhekeskeisiä. Kun jo Etelä-Euroopassa suku on niin paljon tärkeämpi! Saman katon alla asuu monta sukupolvea ja pikkuserkkuja myöten kaikki ovat koolla vähän väliä häissä ja hautajaisissa.

Mikä ydinperhe? Englanniksi erotetaan nuclear family laajemmasta extended familystä, mutta miksi niin pitäisi tehdä suomen kielellä, kun meillä on jo erikseen sanat perhe ja suku?

Perhepoliittisen keskustelun kannalta tämä nyt tuskin kuitenkaan aiheuttaa kovin suuria väärinymmärryksiä. Sen sijaan huumepolitiikkaan on ilmestynyt muutama vuosi sitten sellainen termikummajainen kuin huumeiden viihdekäyttö. Stakesin mukaan se on suomalaistutkijoiden käännös englanninkieliselle ilmaukselle recreational drug use, mutta oikempaa olisi ehkä kutsua sitä suomalaistutkijoiden käännösvirheeksi termistä recreational drug use.

Jälleen kerran suomen kieli oli valmiiksi rikas, ennen kuin sitä piti tieten tahtoen köyhdyttää. Meillä on lääkkeitä, joita käytetään hoitotarkoituksiin (therapeutic drug use), ja sitten meillä on huumeita, joita käytetään päihtymistarkoituksiin (recreational drug use) - ja joskus samaa molekyyliä voi käyttää enemmän tai vähemmän hyvällä menestyksellä molempiin.

“Viihdekäytöllä” on haluttu tehdä ero “ongelmakäytön” välille. Ehkä tuollainenkin käsite-erottelu on tarpeen, mutta ei ainakaan helpota viestintää kansainvälisessä tiedeyhteisössä, jos sen väitetään olevan käännös. Miten tuo suomalainen termi käännetään englanniksi niin, että tuo ero ongelmakäyttöön tulee esiin?

Ihmettelin taannoin, kun joku nuorisolehden päätoimittaja puolusteli julkaisemaansa melko vapaamielistä artikkeliaan kannabiksen yms. aineiden viihdekäytöstä, josta hänen mukaansa pitää voida vapaasti puhua. Käänsin termin (jonka taisin kuulla silloin ensi kerran) takaisin recreational drug useksi ja olin todella ymmälläni: eivätkös ne perinteiset pelottelevat huumevalistajat nimenomaan puhuneet aamusta iltaan äänensä käheäksi niistä kauheista huumeista eli päihteistä eli about recreational drug use?

PS. Tiede 3/2009 ilmestyy periaatteessa huomenna, mutta osalle tilaajista (lähinnä pk-seudulla ja Turun alueella) se tulee vasta keskiviikkona, koska keskiaukeaman hienon oikosarviliitteen teossa sattui pieni moka, jonka takia myös sisällysluettelon sivunumeroissa on joitain virheitä. Viivästyksestä pahoittelut. Lehdessä on myös kirjasivu, ja siellä esitellyt seitsemän kirjaa löytyvät jo nyt tiede.fi/kirjat-palvelusta.

Tieteellisessä väittelyssä törmää usein siihen, että väittely ei oikeastaan koskekaan itse tieteellistä kysymystä - siis sitä, johon huolellisella kokemusperäisellä tutkimuksella voisi antaa vastauksen. Onko ihminen eläin muiden joukossa vai ei?

Totta kai on, jos sillä tarkoitetaan, että olemme biologinen laji, joka jakaa kehityshistoriansa muiden kädellisten, muiden nisäkkäiden ja kaiken muunkin dna-käyttöjärjestelmällä varustetun kanssa.

Tietenkään ei, jos sana eläin tarkoittaa sitä, mitä sillä tarkoitetaan silloin kun joku sanoo, että “ne kohtelivat meitä kuin eläimiä”. Jos e-l-ä-i-n on sana, joka määritelmänsä mukaan sisältää kaikki ylemmän määritelmän mukaiset lajit, mutta poislukee ihmisen, niin sitten tietenkään ihminen ei ole eläin.

Suunnilleen näin hedelmällisiä olivat aikanaan 1800-luvulla Darwininkin herättämät keskustelut siitä, onko ihminen eläin vai ei. Onko rakkaus “vain” kemiaa? Riippuu kemian (ja vähän rakkaudenkin) määritelmästä.

Tieteenvastainen ääriuskonnollisuus yrittää usein väittää, että tiedekin on eräänlainen uskonto. Uskotko evoluutioon? Kyllä? No niin, siinähän se nähtiin. Tiede on uskonto.

Tietysti tiede kuuluu uskomusjärjestelmiin. Sillä on vain tapana olla aika pirun paljon useammin oikeassa kuin muilla uskomusjärjestelmillä. Se erottaa sen muista uskomusjärjestelmistä, kuten uskonnoista. Tieteen kutsuminen uskonnoksi siksi, että tieteellisesti perusteltujen väitteiden voi myös “uskoa” pitävän paikkansa on käsitesekaannus.

Modernissa suvaitsevaisuuskeskustelussa on aika vaikea löytää selviä rintamalinjoja “suvaitsevaisten” ja avoimesti suvaitsemattomien välillä. Kaikkihan nyt niin kovasti haluaisivat suvaita.

Suurin osa suvaitsevaisuuskeskustelusta onkin sitten päätynyt samanlaiseen käsitesekaannukseen kuin keskustelu siitä, onko ihminen eläin vai ei tai onko tiede uskontoa.

Sotku on alkujaan syntynyt siitä, kun liberalismin yksilönvapauksia ja yksilöiden tasa-arvoa lain edessä on alettu tulkita kulttuurirelativistisesti ryhmien oikeuksiksi ja ryhmien väliseksi tasa-arvoksi.

Tietyn äärisuvaitsevaiston mukaan meidän pitäisi erilaisuuden hyväksymisen nimissä hyväksyä naisten sukuelinten silpominen, koska se kuuluu tapoihin eräissä afrikkalaisissa kulttuureissa, eikä mikään kulttuuri ole sen parempi kuin toinen. Saman ajattelutavan mukaisesti emme voi kritisoida islamia, koska islamiin ei kuulu, että islamia kritisoidaan. Niinpä voimme täällä länsimaisessa liberaalissa demokratiassa vain tyytyä kritisoimaan länsimaista liberaalia demokratiaa, johon kuuluu sananvapaus ja kritiikin kestäminen.

Itse kannatan kuitenkin ajatusta, että ihmisoikeudet ovat universaaleja ja että ne ovat yksilön, eivät ryhmien oikeuksia. Tällöin vältytään kaikilta suvaitsevaisuuden paradokseilta (pitääkö suvaitsematontakin suvaita): jokaisella on vapaus tehdä mitä haluaa, kunhan ei loukkaa toisten vastaavia oikeuksia. Emme voi hyväksyä ihmisoikeuksien loukkaamista islamilaisessa maassa X vain siksi, että he ovat muslimeja, joiden ihmisoikeuksia loukkaavatkin käytännöt meidän pitäisi vain suvaita. Mutta niin kauan kuin islam ei riko mitään ihmisoikeuksia, ei meillä ole oikeutta myöskään kieltää sitä keneltäkään.

Ihmisoikeusliitto on nyt keksinyt, että lestadiolaisten ehkäisykielto loukkaa ihmisoikeuksia. En tiennyt, että sekin päivä tulisi, kun minun pitää puolustaa lestadiolaisia, mutta niin vain on käynyt.

Äärisuvaitsevaisuuden keskellä on piristävää, että Ihmisoikeusliittoa ei pelota suvaitsemattomien maine, kun se tällä tavalla hyökkää pienen uskonnollisen vähemmistön kimppuun. Minustakin se ehkäisykielto on typerä sosiaalinen normi, ja käytän mielelläni sananvapauttani puhuakseni sitä vastaan.

Mutta kun se ehkäisykielto ei todellakaan ole laki, vaan yhteisöllinen normi, se ei myöskään voi loukata kenenkään ihmisoikeuksia. Edes sillä, onko tämä yhteisö uskonnollinen ei ole väliä: ilman vetoamista uskonnonvapauteenkin yksilöllä on perusoikeus kuulua mihin yhteisöön haluaa. Jos yhteisön tavat ja säännöt eivät miellytä, yhteisöstä voi lähteä pois (kuten monet nuoret lestadiolaisyhteisöstä lähtevätkin).

Ihmisoikeusliitolle jää siis kaksi argumenttia. Se voi osoittaa, että yhteisöstä pois halajavia tai ehkäisykieltoa kaikesta huolimatta rikkovia kohtaan on esitetty laiton uhkaus. (Sellainen ei ole esimerkiksi yhteisön ulkopuolelle jättäminen.) Tähän ei kuitenkaan tarvita mitään yleistä ratkaisua. Jokainen laiton uhkaus voidaan käsitellä tapauskohtaisesti käräjäoikeudessa.

Tai sitten Ihmisoikeusliitto voi käyttää vaihtoehtoa B ja todeta, että täysi-ikäinen, ehkäisykieltoa noudattava lestadiolaisnainen katsotaan “aivopestyksi” ja siksi kehitysvammaisten, dementoituneiden, psykoottisesti sairaiden tai lasten tavoin holhouksenalaisiksi, kuten sosiaalietiikan tohtorikoulutettava Mari Stenlund kriittisesti pohti HS:ssa.

Tässä vaiheessa jo tällaisen ateistinkin on huolestuttava, koska loikka perinteisestä uskonnonvapauden tulkinnasta johonkin tuntemattomaan olisi tuossa käsitetemppuilussa jo niin suuri, että siinä menevät muutkin yksilönvapaudet. Mitä seuraavaksi? Kielletäänkö duudsonit samalla, kun siinähän on myös kyse sisäänlämpiävästä ryhmästä, jonka sisäiset normit suosivat terveydelle vaarallisten tekojen tekemistä?

Yleensä on syytä poistaa varmistin, jos joku ehdottaa eri tavalla ajattelevia tai eläviä määrättäväksi holhouksenalaisiksi, psykiatriseen pakkohoitoon tai muuten kykenemättömäksi päättämään omista asioistaan. Vielä suuremmin on huolestuttava, jos joku ehdottaa puuttumista naisen oikeuteen määrätä omasta raskaaksi tulemisestaan. Pakkosterilointilaki oli Suomessakin voimassa 1970-luvulle asti, vaikka niin mielellämme kuvittelisimme, että sitähän tapahtui vain Natsi-Saksassa.

Katso myös Ylen Voimala: Toteutuvatko ihmisoikeudet lestadiolaisuusyhteisössä?.