BLOGIT

Uutiset eivät ole ilmaisia eivätkä edes halpoja vaan kalliita. Silti tiedotusvälineet ovat jaelleet journalistista sisältöään netissä ilman mitään vastinetta vuosikymmenen ajan. Se on osoittautunut itsetuhoiseksi toiminnaksi. Suomessakin on uutisoitu merkittävien yhdysvaltalaislehtien kaatumisesta, Britanniassa paikallislehdet uhkaavat kadota kokonaan, eivätkä suomalaiset lehdet ole mitenkään turvassa samalta kohtalolta.

Sanomalehdet tekivät pitkään loistavaa taloudellista tulosta jakamalla uutisia ja analyysia alihintaan sekä paperilla että netissä, koska suuria kohdeyleisöjä tavoittelevat mainostajat kantoivat lehtitaloihin rahaa ovista ja ikkunoista. Nyt lehti-ilmoittelu on vähentynyt, koska levikit ovat pienentyneet.  Yhä useammat lukijat ovat hylänneet paperilehdet ja tyydyttävät tiedonjanonsa netissä.

Lehdet kilpailevat verissä päin nettiyleisöistä, ja ne ovatkin kasvaneet suuremmiksi kuin paperilehtien lukijakunnat koskaan. Silti nettilehdet eivät tuota. Nettisaitille ei mahdu tarpeeksi mainoksia, eivätkä ne ole tarpeeksi tehokkaita, jotta ilmoittajat olisivat halukkaita maksamaan niistä yhtä lailla kuin lehti-ilmoituksista. Edes Youtubelle ole keksitty tuottavaa ansaintalogiikkaa. Tämän vuoden aikana eteemme on täällä Oxfordissa kannettu aiheesta selvitys toisensa jälkeen, eikä kukaan näytä enää uskovan, että nettilehti pystyy kannattamaan pelkkien ilmoitusten varassa.

Tämän takia moni amerikkalainen ja brittiläinen huippulehti suunnittelee parhaan sisältönsä muuttamista maksulliseksi myös verkossa. Yleisö näyttää ilkkuvan keskustelupalstoilla, että yritys on tuhoon tuomittu, netti on ilmainen ja sillä sipuli. Jos jonkun sivuilla sisällön lukeminen maksaa, saman asian voi etsiä muualta ilmaiseksi.

Näinhän me voimme tehdä aina siihen asti, että kaupalliset tiedotusvälineet ovat konkurssissa ja uutistarjonta loppuu. Toisin kuin osa ihmisistä tuntuu luulevan, uutiset eivät putkahda nettiin itsestään.

Kun kaupallisia uutisorganisaatioita ei enää ole, kuka seuraa päivän ja vuoden toisensa perästä, mitä Eduskunnassa tapahtuu? Kuka roikkuu ministerien lahkeessa? Kuka lähtee henkensä kaupalla raportoimaan Afganistanista ja Irakista tai kuluttaa kuusi päivää viikostaan Yhdysvaltain politiikan selittämiseen? Kuka ja mikä organisaatio joka päivä pohtii, mikä on kansalaisille tärkeää ja kiinnostavaa tietoa ja hankkii sitä heille? Olemmeko tyytyväisiä sitten kun tietomme maailman tapahtumista ovat vain valtiollisten välineiden kuten Ylen ja BBC:n varassa, eikä niillä edes ole apuna uutistoimistojen maailmanlaajuisia  toimittajaverkkoja.

Kun sanomalehdet joudutaan keksimään uudestaan, ansaintalogiikkana on, että lukija maksaa sisällöistä, olivat ne sitten painomustetta tai bittejä.

Luennoin viime viikolla pimeästä energiasta ja sen vaihtoehdoista Helsingin yliopiston fysiikan laitoksen järjestämässä kosmologian “kesäkoulussa”, eräänlaisella fysiikkaleirillä, Laukaalla. Osallistujina oli 1.-3. vuoden teoreettisen fysiikan opiskelijoita.

On kummallista, että puhujana toivoo kuulijoiden esittävän kysymyksiä, mutta yleisössä ollessaan ei halua häiritä luennoitsijaa, ja pelkää kysyvänsä liian yksinkertaisia. Jälkimmäinen korostuu, kun puhujan ja kuulijoiden välinen tietoero on suuri, mutta ilmiö kyllä esiintyy fyysikkokollegojenkin välillä. Laukaan kesäkoulussa opiskelijat saattoivat jättää kysymyksiä laatikkoon, joihin luennoitsijat vastasivat erillisessä keskustelutilaisuudessa. Tämä varmaan madalsi kynnystä kysymysten esittämiseen, mikä on hyödyllistä: luennoitsijalle ei ole aina selvää, mitkä asiat ovat yleisölle selviä ja mitkä hankalia. (Palautteen perusteella myös opiskelijat pitivät tästä mahdollisuudesta esittää kysymyksiä.)

On mukavaa puhua kosmologiasta kiinnostuneiden opiskelijoiden kanssa, ja hauskaa olla mukana kertomassa siitä, mitä nykyään tiedetään. Omasta puolestani huomaan, että kommunikaation välittömyyttä hieman haittaa se, että mielestäni opiskelijoiden kanssa pitää olla erityisen huolellinen puhuttaessa asioista, joita ei vielä tarkkaan tiedetä. En esimerkiksi mielelläni voimakkaasti kritisoi hölmöinä pitämiäni teorioita opiskelijoille. Syynä ei ole kollegiaalisuus teorioiden esittäjiä kohtaan, vaan se käsitys, että opiskelijoilla ei ole kunnollista viitekehystä, mihin laittaa tutkijoiden näkemykset kiistanalaisista asioista, ja lienee helppoa ottaa ne liian vakavasti (ainakin muistan tämän omilta opiskeluajoilta).

Kesäkoulun ilmapiiri oli rento, ja vuorovaikutusta opiskelijoiden ja luennoitsijoiden välillä oli luentojen ulkopuolellakin. Olin marraskuussa ranskalaisessa kosmologian syyskoulussa Korsikassa, ja siellä asetelma oli etäisempi. Luennoilla ei juuri tullut kysymyksiä, ja opiskelijat ja luennoitsijat istuivat aterioilla luontevasti omissa pöydissään puhumatta toisilleen. Yritin kannustaa opiskelijoita esittämään kysymyksiä luennoilla (jotka olivat melko vaativia, joten aihetta varmasti oli), mutta tämä auttoi vain vähän. Ja Korsikassa kyseessä olivat vieläpä jatko-opiskelijat, joilla oli jo gradu takana ja väitöskirja kohta valmis. Parin vuoden kuluttua heidän pitäisi olla itsenäisiä tutkijoita, ja silloin on myöhäistä aloittaa kysymysten esittäminen.

Mitä ajattelit selittää lastenlapsillesi, kun he kysyvät, miksei ilmastonmuutokseen reagoitu ajoissa?

(Jos olet ilmastoskeptikko, lapsenlapsesi ehkä kysyy, miksi ihmeessä ilmastonmuutoksen torjumisyritykseen käytettiin niin valtavat resurssit. Siinäkin tapauksessa hyvä pohtia, mitä tulee tehdyksi nyt.)

Yksi mahdollinen vastaus on tietysti se, että eihän meillä pienessä Suomessa ollut mitään tehtävissä. Ratkaisun avaimet ovat Kiinan ja Yhdysvaltain johtajilla. Koska Yhdysvallat on demokratia, yhdysvaltalaisilla äänestäjilläkin on oma vastuunsa. Mutta Suomi, pieni avoin talous, jossa asuu vain promille maailman ihmisistä - meillä ei ole juuri sananvaltaa.

Tässä päättelyssä unohtuu yksi asia - ja se on unohtunut myös käytännöllisesti katsottuna kaikilta eurovaalikampanjaa aloittelevilta puolueilta ja ehdokkailta. Me olemme suurvallan kansalaisia. Yhdellä suomalaisella äänestäjällä on on valtaa maailman asioihin siinä missä yhdellä wisconsinilaisella tai minnesotalaisella. Yhden amerikkalaisäänen vaikutus vaalitulokseen Yhdysvaltain liittovaltion edustajanhuoneen tai senaatin vaaleissa on suunnilleen sama kuin suomalaisäänen europarlamentin tulokseen. Ja Eurooppa on taloudellisesti ja poliittisesti yhtä vaikutusvaltainen kuin Yhdysvallat - vain sotilaallista voimaa USA:ssa on selvästi enemmän.

Ja vaikka Suomi on pieni jäsenmaa, yksittäisellä suomalaisella äänestäjällä on jopa enemmän valtaa kuin vaikkapa saksalaisella. Nykyinen euroedustajalukumme on vähennyksistä huolimatta enemmän kuin mitä meille puhtaan suhteellisen edustavuuden periaatteen mukaan kuuluisi.

Eurovaalipassiivisuutta vastaan on kuitenkin kamppailtu täysin päinvastaisella lähestymistavalla. Puoluekannasta riippumatta ehdokkaat ovat urhoollisesti pienen Suomen asialla suuressa Euroopassa. Eikö voisi olla kohottavampaa ajatella, että nyt meillä on tilaisuus vaikuttaa suurvallan kansalaisina koko planeetan kehitykseen?

Vaikka ilmastopolitiikan tavoitteista on aika laaja konsensus - joka ei tosin ole tavoittanut kaikkia rallikuskeja - keinoista ei. Joillekin ryhmille uusiutuvien energianlähteiden suosiminen näyttää olevan tärkeämpää kuin ilmastonmuutoksen hidastaminen. Pelkääkö joku tosiaan, että lapsenlapsemme kysyvät, miksi käytimme osan helpoimmin louhittavasta uraanista tai kivihiilestä niin nopeasti?

Toinen EU:n ilmastopoliittinen harharetki liittyy biopolttoaineiden suosimiseen. Biopolttoaineiden kritiikki on ollut nouseva trendi jo parin vuoden ajan, mutta tutkimustulokset ovat yhä huolestuttavampia. Ellei biointoilevia ilmastopoliitikkoja saada kuriin, ilmastonmuutoksen torjunta joko epäonnistuu tai tulee tavattoman kalliiksi (tai molemmat uhkakuvat toteutuvat).

Tässä uusimmassa Science-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa on toinenkin tärkeä sanoma.  Kyse on maatalouden tuottavuuden parantamisen tärkeydestä. Jälleen yksi hyvä syy olla intoilemasta luomun puolesta - ja yksi hyvä syy kannattaa gm-lajikkeiden kehittelyä.

Vielä yksi linkki niille, jotka epäilevät kaikkea ydinvoimaan positiivisesti suhtautuvia poliitikkoja, mielipidevaikuttajia yms. vain ydinvoimayhtiöiden juoksupojiksi. Kannattaisikohan samaa, sinänsä terveen kriittistä asennetta soveltaa myös tuulivoimaan?

Mitä tehtiin ennen internetiä?

Hesarin netissä oli eilen STT-REUTERS-lähteestä uutinen Australiaan nousevasta maailman suurimmasta aurinkovoimalasta. HS oli näköjään lapioinut uutisen verkkoon sen kummemmin miettimättä. Osmo Soininvaara ihmetteli uutista blogissaan: miten aurinkovoima voi olla jo nykytekniikalla ydinvoimaa halvempaa?

Osmon blogin keskustelussa sitten paljastui, että kyse oli julkisesta tuesta hankkeelle, tai itse asiassa vain sille nyt myönnetty lisäraha, ja todellinen hinta olikin moninkertainen.

Tässä tapauksessa virhe oli ilmeisesti jo HS:n käyttämässä uutistoimistolähteessä, joko STT:llä tai sitten Reutersin Australian-kirjeenvaihtaja oli tyrinyt pahemman kerran.

Laadunvarmistus toimi tässä tapauksessa paitsi Soininvaaran blogilla, myös HS:n uutisen keskusteluissa. Hesarin paperiversion lukija joutuu turvautumaan pieneen oikaisuja-palstaan, jossa korjataan selkeät asiavirheet, mutta harvoin typeriä painotuksia tai puolueellisia näkökulmia.

Itse olen ottanut tavaksi, etten esimerkiksi muodosta yhdestäkään poliitikosta tai muusta julkkiksesta mielipidettä sen perusteella, mitä hänestä lehdissä kerrotaan. Tein poikkeuksen viime vuonna. Jussi Halla-aho oli minusta niin vastenmielinen rasisti, etten halunnut liata käsiäni tutustumalla hänen ajatuksiin yhtään sen enempää, kuin mitä lehdistä sain lukea.

Kunnes sitten jokin linkki vei minut Scripta-blogiin. Se oli järkytys. Ei siksi, että olisin joutunut muuttamaan melko liberaaleja mielipiteitäni maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta. Vaan siksi, että Halla-ahon blogin siteeraukset ja referoinnit tiedotusvälineissä olivat niin systemaattisesti vääristyneitä. Asehullu homofobi paljastui ihmiseksi, jota ärsytti seksuaalinen häirintä aivan samalla tavalla kuin se ärsyttää useimpia naisia siellä, missä katuprostituutio on tavallista.

Ja tämä on vain yksi esimerkki. Eikä kyse voi olla mistään “selittelystä”, kuten silloin kun poliitikko jälkikäteen kuvaa jonkin nolon tapahtuman parhain päin. Nämä vääristelyt koskivat tekstejä, jotka olivat olleet netissä jo vuosia, ja kuka tahansa on voinut tarkistaa, miten hyvin uutinen on vastannut selostettavaa blogipostausta.

Hyvää tarkoittava, vääristelevä journalismi saattoi onnistua hyvien asioiden edistämisessä aikanaan. Netin aikakaudella se paitsi syö omaa uskottavuuttaan, vahvistaa vääristelyn kohteen uskottavuutta - ansaitsi tämä sitä bonususkottavuutta tai ei.

Planck on poistunut Maapallolta yhdessä Herschel-satelliitin kanssa. Ero tapahtui onnellisesti tänään kello 16.12 Suomen aikaa. Planck saavuttaa kuudessa viikossa kiertoratansa 1.5 miljoonan kilometrin päässä meistä. Satelliitin käyttöönotto kestää siitä vielä puoli vuotta, sen jälkeen Planck pääsee toimeen ja tekee mittauksia 15 kuukautta, kunnes jäähdytinaine loppuu. (Kosmisen mikroaaltotaustan lämpötila on 2.7 Kelviniä, joten tarkat mittaukset edellyttävät kylmää instrumenttia.)

Nykyään on rutiinia, että jokaisesta hiukkaskosmologian kokeesta luvataan taivaat ja maat. Ottaen huomioon, että Planckin mainoslause on suureellinen “Looking back to the dawn of time”, olen yllättynyt, että ESAn sivujen kuvaus Planckin tieteellisistä tavoitteista on täysin paikkansapitävä, asiallinen ja kattava. Hillittömyyksiä universumin salaisuuksista, kaiken synnystä ja matkaamisesta “aivan ajan alkuun asti” on muualta helppo löytää. ESAnkaan kirjoittaja ei välttynyt viittaamasta Planckiin ‘aikakoneena’ -meemi lienee peräisin LHC:n PR:stä- mutta ainakin ilmaisu on lainausmerkeissä.

On helppo sanoa lyhyesti, mitä Planck todella tekee: mittaa kosmista mikroaaltotaustaa aiempaa tarkemmin. Nykyiset, WMAP-satelliitin tekemät mittaukset näyttävät tältä:

(Kuvan lähde: WMAP-ryhmä.)

Simulaatio Planckin tarjoamasta näkymästä on tässä:

(Tein kuvan Saksan astrofysiikan virtuaaliobservatorion julkisella Planck-simulaattorilla. Väriskaalan erolla edelliseen kuvaan verrattuna ei ole merkitystä, ainoastaan resoluutiolla.)

Suurempi tarkkuus mahdollistaa asioiden määrittämisen entistä täsmällisemmin, mutta haluan mainita kaksi ilmiötä, joiden suhteen Planck tekee muutakin kuin pienentää virhemarginaaleja.

Mikroaaltotausta on (hieman muokattu) kuva ajalta, jolloin maailmankaikkeus oli 400 000 vuotta vanha, ja valo ja aine erkanivat toisistaan. Koska avaruus oli tuolloin erittäin tasainen, pienet luultavasti inflaation tuottamat häiriöt näkyvät mikroaaltotaustassa hyvin. Odotetuin asia tässä suhteessa on gravitaatioaallot, pienet värähtelyt avaruuden rakenteessa. (Maailmankaikkeuteen on sittemmin kehittynyt niin paljon muuta roinaa, että varhaisten gravitaatioaaltojen näkeminen suoraan olisi nykypäivänä hyvin haastavaa.) Gravitaatioaaltojen voimakkuus vaihtelee suuresti eri inflaatiomalleissa, mutta yksinkertaisimmissa malleissa niiden vaikutus on niin iso, että ne ovat juuri ja juuri Planckin ulottuvilla. Yksinkertaisimmat mallit eivät välttämättä ole oikein, mutta senkin tietäminen, että ne ovat väärin, olisi hyödyllistä.

On myös eräs mielenkiintoinen havainto, josta Planck tarjoaa riippumattoman mielipiteen: mikroaaltotausta ei näytä samalta kaikissa suunnissa, edes tilastollisesti. Inflaatiolla ei ole mitään erityistä suuntaa, avaruus laajenee samalla tavalla kaikkialle. Niinpä inflaation tuottamien epätasaisuuksien tilastollinen jakauma ei riipu suunnasta.

WMAP-satelliitin havaintojen mukaan on kuitenkin olemassa (karkeasti sanottuna) yksi suunta, jossa lämpötila on pienempi kuin muualla. Hyvällä tahdolla yllä olevasta WMAP-kuvasta näkee silmäyksellä, että lämpötilavaihtelut eivät ole jakautuneet aivan tasaisesti. Tämän piirteen epätodennäköisyyden selvittäminen on monimutkainen toimenpide, mutta se on tehty ja voidaan todeta, että WMAPin näyttämä mikroaaltotaivas todella on erilainen eri suunnissa, tilastollisesti ottaen. Tarkemmin sanoen, on epätodennäköistä että mikroaaltotaivas olisi sellaisen tilastollisen prosessin tulos, jossa mikään suunta ei ole erikoisasemassa. Ei ole poissuljettua, että kyseessä olisi ainakin osittain jokin WMAP-satelliitin systemaattinen virhe. COBE-satelliitti, joka katsoi mikroaaltotaivasta ennen WMAPpia (COBEn havainnoista myönnettiin Nobelin palkinto vuonna 2006) tosin näki myös vihjeen tästä suunnasta, mutta COBEn tarkkuus ei riittänyt luotettavan havainnon tekemiseen.

Ei tiedetä, mistä tämä erityinen suunta johtuu, jos Planck sen varmistaa. Kyseessä voi olla paikallisten -siis muutaman sadan miljoonan valovuoden etäisyydellä olevien- galaksisuperryppäiden tai vastaavien rakenteiden vaikutus mikroaaltotaustaan, tai jotain eksoottisempaa, kuten jälki inflaatiota edeltäneeltä ajalta. Hyvällä tuurilla Planck ei ainoastaan anna lisätietoa tästä, vaan saa myös vihiä jostain, jota WMAP ei puolestaan havainnut.

Pelottava sikainfluenssa, tai siis tämä uusi A-H1N1-virus, on ainakin julkiselta kuvaltaan kesyyntymässä harmittomaksi possunuhaksi. Pelon elinkaaresta tulee mieleen niin ebola, sars kuin lintuinfluenssakin. Ensin ollaan hysteerisiä, sitten järkiinnytään ja lopulta menetetään kohtuus järkiintymisessäkin.

Olen kritisoinut tätä hysteeristä vaihetta aiemminkin. Sars-kohun aikaan satuin käväisemään Torontossa ja oikein mielenosoituksellisesti ja solidaarisuudesta kiinalaisväestöä kohtaan kävin lounaalla Chinatownissa, joka oli menettänyt ison osan liikevaihdostaan sarsin takia.

On kuitenkin syytä kritisoida myös tällaisille epidemioille tyypillistä mediareaktion kakkosaaltoa, jossa sopulilauma kääntyy tulkitsemaan kaikki viranomaistoimet hysteriaksi. Jotkut mediakriitikot kauhistelevat mielellään jälkikäteen sitä, miten 1980-luvulla lehdistössä pelättiin “homosyöpää”, aidsia. Mutta entä jos silloin olisi toimittu nopeammin ja isketty virukseen kovempaa, vaikka sitten ensin juuri seksuaalisesti aktiivein homomiesten joukko kohderyhmänä? Ainakin voi spekuloida ajatuksella, että hiv olisi pysynyt poissa heteroväestöstä ja sen eradikoimista pienemmästä riskiryhmästä olisi ollut jo mahdollista yrittää. Siitä olisivat hyötyneet maailman seksienemmistöt paljon ja seksivähemmistöt vielä enemmän.

Käytännössä hiviä olisi tuskin ollut mahdollista pysäyttää enää siinä vaiheessa, kun aidsin arvoituksen jäljille päästiin. Mutta sarsin täydellinen eradikointi onnistui, ja siitä on kiittäminen nimenomaan kansainvälisiä, nopeita ja voimakkaita viranomaistoimenpiteitä. Pandemia oli lähellä. Ja sitten kriitikot jälkikäteen ilkkuvat, että sarsistakin muka hermoiltiin ja panikoitiin turhaan, vaikkei se tappanut koko elinkaarensa aikana kuin sen verran, mitä malariaan kuolee joka aamupäivä. Ei tappanutkaan, mutta juuri sen “hysterian” ansiosta.

Yksilön tuskin kannattaa kauheasti pelätä nytkään, mutta tiukat karanteenit vaikuttavat järkevältä viranomaistoiminnalta. On hyvä mahdollisuus, että ainakaan tappavimmat kannat eivät ole päässeet kehittymään pandemiaksi.

Entäpä ensi syksynä? Espanjantautikin kehittyi 1918 niin, että ensimmäisessä aallossa tarttuvuus oli heikko, mutta sitten muutama kuukausi myöhemmin tauti oli jo globaali tappaja. Tätä selvitämme Tiede-lehteen 6/2009. Lukekaa siitä kesäkuun toisella viikolla.

Kesäkuussa on kolmas tilaisuus äänestää eurovaaleissa. Fiilikset ovat vähän erilaiset kuin kahdella ensimmäisellä kerralla. Vielä muutama vuosi sitten olisin voinut riistää Alexander Stubbilta I love EU -rintamerkin suoraan takin rintapielestä. 

Edelleenkin olen sitä mieltä, että neljä vapautta, Schengenin alue ja yhteinen raha ovat loistava rauhanhanke ja hyvä että se laajeni ja laajenee kattamaan yhä suuremman osan maantieteellisestä ja historiallisesta Euroopasta. Mutta viime aikoina EU on alkanut ottaa päähän.

Vähän aikaa sitten EU:n eduksi saattoi sanoa, että se sentään taistelee ilmastonmuutosta vastaan toisin kuin Yhdysvallat. Obaman aikana huomiota herättää ennemmin se, kuinka typerästi EU ilmastonmuutosta vastaan taistelee. Sen sijaan että se vain neuvottelisi globaaleista päästövähennyksistä ja sisäisestä taakanjaosta, se mikromanageroi jäsenmaiden keinovalikoimaa.

Tavoite uusiutuvien osuudesta syrjii ydinvoimaa, vaikka koska ydinvoima ei ole uusiutuvaa. Kummasta EU on huolissaan, uraanin loppumisesta vai ilmastonmuutoksesta?

Auton tankkiin pitää panna biopolttoaineita, vaikka se kiihdyttäisi ilmastonmuutosta ja veisi nälkäiseltä leivän suusta.

Hehkulamput piti kieltää Ivalossa koska kielto on järkevä Puerto de la Cruzissa.

HS avasi tänään eurovaalikoneensa, joten sieltä sitten järkevää euroedustajaehdokasta etsimään.

Harmi kyllä kysymys 20 niputti ilmastonmuutostavoitteet ja keinot yhteen:

Euroopan unioni on sitoutunut vaativiin päästövähennystavoitteisiin. Niiden mukaan EU-maiden on vähennettävä kasihuonekaasupäästöjään 20 prosentilla vuoden 1990 tasosta vuoteen 2020 mennessä. Edelleen vuoteen 2020 mennessä EU-maiden pitää tuottaa kaikesta energiasta 20 prosenttia uusiutuvilla energianlähteillä sekä tehostaa 20 prosenttia energian käyttöään. Miten näihin tavoitteisiin tulisi suhtautua nyt?

Ylen kone on ilmeisesti vielä konepajassa. Maikkari oli tällä kertaa yllättävän hyvä (ainakin sain sillä ykköseksi entisen esimieheni Risto E.J. Penttilän, jonka sanallinen vastaus HS:ssa kysymykseen 20 oli myös oikea.

Nopein vaalikone on kuitenkin ihmisen taipumus arvioida toisten ihmisten luotettavuutta sekunnin murto-osassa kasvokuvasta. Kun lapsille näyttää kuvapareja paljon ja vähän ääniä saaneista poliitikoista ja kysyy, kumman ottaisit vaarallisen laivaseikkailun kapteeniksi, lapset valitsevat tilastollisesti merkitsevällä johdonmukaisuudella sen, joka sai enemmän ääniä. Näin ainakin kävi, kun sveitsiläislapset vertailivat ranskalaispoliitikkoja.

Lue juttuni Maailman nopein vaalikone nyt myynnissä olevasta Tiede-lehdestä. Käy kioskilla tai tilaa Tiede (tilaamalla varmistat, ettet jää paitsi tulevia vain printissä ilmestyviä juttujamme, mutta itse asiassa tuo tarjous alkaa vasta kesäkuusta, joten jos haluat lukea tuon vaalijutun, joudut kuitenkin käymään lehtipisteessä. :).

Terveisiä Euroopan melkein pohjoisimmasta kolkasta. Edellisessä postauksessani käsittelin erilaisia maantieteellisiä keski- ja ääripisteitä. Vappumatkalla Pohjois-Norjaan selvisi, että yksi kuuluisista Euroopan ääripisteistä on aika lailla matkailuteollisuuden tuote.

Nordkapp ei nimittäin ole Euroopan pohjoisin piste. Eurooppaahan se on Huippuvuoretkin paljon pohjoisempana.

Nordkapp ei myöskään ole Euroopan mantereen pohjoisin kohta, koska Nordkapp sijaitsee saarella. Oikea pohjoisin piste on pari vuonoa itään, parinkymmenen kilometrin patikoinnin päässä pienestä kalastajakylästä, joka ei ole ymmärtänyt kaupallistaa maantiedettään yhtä hyvin kuin Nordkapp.

Ja Nordkappin vieressäkin on itse asiassa niemenkärki, joka on vielä hieman pohjoisempana kuin Nordkapp. Sinne ei kuitenkaan mene tietä eikä siellä ole ylihinnoiteltua turistirysää. Niin että loppujen lopuksi Nordkapp on sitten Euroopan tieverkoston pohjoisin piste, koska saareen pääsee suomalaisittain melko pitkää tunnelia pitkin.

Maisemat olivat toki hienot. Tai siis ainakin maalausten ja valokuvien perusteella. Hernerokkasumu kun pudotti näkyvyyden alle sadan metrin.

Paljon hienompi nähtävyys olikin linturetki läheiselle saarelle, jossa näin elämän ensimmäisen lunnini.

Ja toisen, kolmannen ja miljoonannen…

Miljoonien lintujen kolonia on vaikuttava luontoelämys niidenkin mielestä, jotka eivät ole kiinnostuneita lintutieteestä sinänsä. Yhtä lailla lintutiede voi herättää kiinnostavia ajatuksia sellaisten humanistienkin mielessä, jotka viihtyvät paremmin tomuisissa kirjastoissa kuin viimaisilla kallioilla.

Verkkouutisissamme kerrotaan tänään kokeesta, jossa seeprapeipot joutuivat opettelemaan lajityypillisen laulunsa ilman “kulttuuriperinnettä”. Linnut eivät yleensä opi laulamaan oikein, elleivät ne ole altistuneet jo nuorena omalle lajilleen tyypilliselle laululle.

Myös ihminen oppii esimerkiksi pitämään jostakin ruoasta ja vierastamaan toisia makuja. Tätä tosiasiaa käytetään usein argumenttina sellaisia evoluutiopsykologisia käsityksiä vastaan, joiden mukaan monet nykyihmisten piirteet ovat universaaleja ja pohjimmiltaan osa biologista ihmisluontoa, eivät vain nykykulttuurin satunnaisia ja halutessamme muutettavia ominaisuuksia. Jos se on opittua, se ei voi olla geneettistä.

Näin helposti ajatus ihmisluonnosta ei kuitenkaan kaadu. Ihmisluontoon - genomiimme - on koodattu taipumuksia oppia jokin tietty asia helposti ja jokin toinen asia paljon vaikeammin. Vain harvat biologiset piirteemme ovat “synnynnäisiä” siinä merkityksessä, että ne ilmenisivät jo vastasyntyneellä tai kehittyisivät ilman mitään oppimista. Siitä, että lapsi ei inhoa kakkaa tai ole seksuaalinen ei voi päätellä, ettei taipumuksemme inhota ulosteita olisi luonnollinen ja universaali tai että seksuaalinen suuntautuminen määräytyisi lapsuuden vuorovaikutuskokemuksien ohjaamana.

Kun seeprapeipot eivät altistuneet normaalien seeprapeippojen laululle, ne lauloivat, kuten arvata saattaa, väärin. Tästä voisi päätellä, että laulua ei ole kovin tarkasti koodattu seeprapeipon genomiin.

Tämän koulukunnan edustaja voisi hyvin kuvitella, että jos tällainen väärinlaulaja toimii sitten roolimallina seuraavalle sukupolvelle, joka taas välittää perinnettä seuraavalle sukupolvelle, tapahtuisi ns. rikkinäinen puhelin -ilmiö, eli laulu etääntyisi yhä kauemmas seeprapeipon “oikeasta” laulusta.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Neljännessä sukupolvessa kokeen seeprapeipot lauloivat jo lähes täysin samanlaista laulua kuin villit lajitoverinsa. Biologia otti tavallaan ohjat käsiinsä, kun ympäristö laukaisi oikean mekanismin.

Sama mekanismi toimii jossakin määrin ihmisen tavassa oppia kieltä. Kun ilmaisuvoimaltaan köyhän ja kieliopiltaan yksinkertaisen risteytyskielen eli pidgin-kielen oppii äidinkielenä, se muuttuu kreolikieleksi, jolla on täydellinen kielioppi ja yhtä hyvä ilmaisuvoima kuin missä tahansa kielessä. Lapsi tavallaan lisää biologisella kielivaistollaan pidgin-kieleen siitä puuttuvan kieliopin.

PS. TIEDE 5/2009 ilmestyy huomenna lehtipisteisiin ja tilaajille, digilehti (tilaajille) on verkossa jo nyt. Kirja-aukeaman seitsemän kirja-arviota löytyvät myös Tiedekirjat-palvelustamme. Mukana myös edelliseen kieliaiheeseen liittyen oma arvioni Pauli Bratticon kirjasta Biolingvistiikka.

PS 2. Lukiolaisten ja peruskoululaisten Visionääri 20×0-kirjoituskilpailun palkitut kirjoitukset ovat nyt myös verkossa.

Influenssapandemia on ovella, tai oikeastaan se on jo astunut kynnykselle, mutta ei ole vielä pannut hyrskyn myrskyn. Jos tauti nyt kääntyy takaisin eikä tulekaan, se on mainio asia. Näin voi käydä, jos virus ei ole kovin hyvä tarttumaan eikä sellaiseksi muutu.

Täällä Britanniassa on kahdeksantoista vahvistettua tapausta. Sähköpostilaatikkoon kolahti ohjekirje yliopistolta ja hallitus julkaisi televisiomainoksen, jossa patistetaan  ihmisiä aivastelemaan vastuullisesti. Mutta vaikka kaikki käyttäytyisivät kuinka fiksusti, on melko vaikeaa olla levittämättä herkästi tarttuvaa virusta siinä vaiheessa kun ei tiedä vielä olevansa kantaja. Mietin tätä kun liikuin asioilla. Vein lapset kouluun ja halasin lähtiäisiksi. Kävin kirjastossa, näpelöin kirjaston tietokonetta ja lainasin kirjan. Poikkesin ruokakaupassa ostamassa samppanjaa ja lelukaupassa hankkimassa lapsille saippukuplapullot vappuiloksi. Kenkäkaupassa kokeilin neljät kengät. Kuinka monta ihmistä pystyy tartuttamaan tällaisella reissulla, jos on lähtiessä huomaamattaan kaivanut nenää? Pohdintaan antoi pontta lievästi flunssainen olo.

Luotin kuitenkin siihen, etten kulkenut kylvämässä sikainfluenssaa. Sairastin viisi vuotta sitten tyypillisen influenssan, ja se oli totisesti helppo erottaa nuhakuumeesta. Ensinnäkään nuhaa ei ollut. Toiseksi tauti kävi päälle kuin juna. Illalla töitä lopetellessa tuntui, että taidan tulla kipeäksi ja kotiin päästessäni olin jo korkeassa kuumessa. Tilannetta rankesi se, että koko perhe sairastui saman tien. Kipeitä lapsia täytyi hoivata pitkin yötä yhtä aikaa kun omakin ruumiinlämpö näytti neljääkymmentä ja jokaisella askeleella päähän iski vasara. Eikä se vasara lyönyt tylpällä puolella, jolla nauloja hakataan vaan pikemminkin sillä terävällä  jolla niitä kiskotaan irti.  Mielessä kävi, ettei ole kumma jos heikommilta henki lähtee tässä taudissa. Seitsemän päivän kuluttua kykenin ensimmäisen kerran astumaan ulos ulko-ovesta, varovasti horjahtelin viemään roskapussin roskalaatikkoon.

Hyvällä säkällä uusikaan virus ei ole tämän pahempi. Kuolleita on tähän mennessä sen verran vähän, että sellaista toivoa voi elättää.  Parin vuoden takainen lintuinfluenssa tappoi yli puolet ihmisitä, joihin se tarttui, mutta se ei oppinut tarttumaan ihmisestä toiseen. Siksi pandemian uhka jäi paljon etäämmäksi kuin nyt.

Meille toimittajille on motkotettu siitä, että lintuinfluenssalla peloteltiin ihmisiä turhaan. Kirjoittaminen ei mennyt aivan hukkaan siinä mielessä, että monessa maassa alettiin varautua pandemiaan. Rokotetutkimus tehostui ja antiviraalilääkkeitä on nyt varastoissa.  Jos pandemia ei toteudu tälläkään kertaa, toivon että olemme kuitenkin säikähtäneet sen verran, että aloitamme oman rokotetehtaan  Suomessa tai yhteistyössä Pohjoismaiden kanssa. Ennemmin tai myöhemmin sitä tarvitaan todella kipeästi, ja katastrofia odotellessakin töitä riittä muiden rokotteiden valmistamisessa.

Ainoa keino ehkäistä uusien vaarallisten influenssojen synty on kuitenkin sika- ja siipikarjatalouden lopettaminen. Lihantuottajat ovat valittaneet epäoikeudenmukaista kohtelua, koska taudin nimittäminen sikainfluenssaksi on heille  imagohaitta.  Eihän influenssatartuntaa tietenkään kinkun syömisestä saa, mutta sitä tosiasiaa ei mikään marina muuta, että juuri siat ovat sekoitusastia, jossa ihmisille vaaralliset uudet influenssavirukset helpoimmin syntyvät. Siat pystyvät saamaan virustartunnan sekä linnuista että ihmisistä. Siksi niissä voivat yhtyä kolmen eläinlajin influnessavirukset yhdistelmäksi, joka pystyy tarttumaan myös ihmisestä toiseen mutta on pintarakenteeltaan ihmisten imuunijärjestelmälle tuntematon.  Mitä suuremmat massat sikoja  elää yhdessä ihmisten kanssa, sitä todennäköisemmin näin käy, ja näin on käynyt nytkin. Guardian-lehden mukaan tämä viruskanta näyttää olevan kotoisin  jättiläismäisistä teollisuussikaloista Pohjois-Carolinasta, alueelta jossa on Pohjois-Amerikan suurin sikatiheys.

Olen itse ihan tavallinen sekasyöjä, mutta viime aikoina olen yhä useammin alkanut miettiä lihasta luopumista. Sen tuottamisesta tuntuu tuntuu olevan niin monenlaista harmia.

Lisää lukemista sikainfluenssasta uudessa New Scientistissa ja lehden nettisvuilla esimerkiksi viruksen tarttuvuusarvioista ja synnystä.