BLOGIT

Olen aiemmin maininnut, kuinka tutkimuksen tekeminen hiukkaskosmologiassa on jokseenkin samanlaista kaikkialla, mutta puitteissa on eroja. Luulen, että yleinen käsitys siitä, millaisia nämä puitteet huippututkimuskeskuksissa ovat, saattaa olla hieman epätarkka. Asia tuli mieleeni, kun viereisen työhuoneen neliömetrinen ikkuna putosi sattumalta kantimistaan. Onneksi kollegani oli sen verta valpas, että ehti pois tieltä, muutoin olisi voinut käydä huonosti.

Geneven yliopisto suhtautuu asiaan turvallisuuskysymyksille tyypillisellä vakavuudella: ehkä joskus viikkojen kuluttua joku tulee tarkistamaan muut ikkunat. Toivottavasti niitä ei putoa kovin monta sillä välin. Rakennuksemme onkin tosin tarkoitettu vain tilapäiseen käyttöön, missä se on ollut viimeiset kolmekymmentäjotain vuotta. Rakennustarkastajat pyritään pitämään poissa, koska rakennuksen käyttö varmaankin kiellettäisiin heti, mutta meille ei ole muitakaan tiloja, eikä yliopistolla ilmeisesti ole varaa rakentaa uutta. Puuttumatta siihen, että rakennuksen paikalle tuskin edes myönnettäisiin rakennuslupaa - nykyinenkin sai luvan vain siksi, että kyseessä on väliaikaisratkaisu.

Rakennuksemme suhteen tilanne on kenties poikkeuksellinen. (Helsingin yliopiston Physicumin puutteet, kuten talvinen igluvalaistus, ovat tähän verrattuna vähäisiä.) Mutta muilla paikoilla on omat erityispiirteensä. Ollessani Oxfordin yliopistossa fysiikan kirjastot suljettiin säästämissyistä. Kirjastojen merkitys on internet-arkistojen ansiosta vähäisempi kuin ennen, mutta eivät ne nyt kuitenkaan aivan tarpeettomia ole. Tieteen yleiskirjastossa kirjoja saattoi lukea, mutta ei lainata. Niinpä tarvitsemansa teoksen hankkiminen tapahtui esimerkiksi siten, että löysi jonkun tutun, jonka puoliso kuului collegeen, jonka kirjastosta teos löytyi, ja joka saattoi sen lainata ja salaa välittää puolisolleen, jolta kirjan sitten sai.

CERNissä kirjastojärjestelyt ovat erinomaiset. Sen sijaan on ennemmin poikkeus kuin sääntö, että vessassa olisi sekä paperia että käsisaippuaa että jotain millä kuivata kädet. Dan Brownin visiolle tieteestä ei tee kunniaa, että Angels & Demonsin elokuvaversio on kuvattu CERNissä eikä fantastisissa lavasteissa.

Suomessa pauhataan huippututkimuksesta, huippututkijoista ja huippuyksiköistä. Vielä viime vuonna Helsingin yliopiston pääsivun otsikkonakin oli “Eurooppalainen huippuyliopisto”. (Tekstiksi on näköjään vaihtunut “Eurooppalainen tutkimusyliopisto”.)

Termi “huippututkimus” kuulostaa siltä, että olisi olemassa erillinen kategoria tiedettä, joka on luonteeltaan aivan erityistä noustessaan kaiken muun ylitse. Tutkimuksen laadulla retosteleminen on yleismaailmallista, mutta huippututkimusajatus tuntuu olevan Suomessa erityisen rakastettu. En edes tiedä, onko käsitettä “huippututkimus” olemassa englannin kielessä, en ole ainakaan siihen törmännyt. On tosin myönnettävä, että en seuraa tiedepoliittista -tai oikeammin rahoituspoliittista- keskustelua ulkomailla senkään vertaa kuin Suomessa, ja huippututkimustarrassa on kyse vain politiikasta. Eihän tutkija puhu kollegansa kanssa siitä, onko jokin tutkimus “huippua”, vaan siitä, onko se oikein, mitä sen avulla ymmärtää ja mihin siitä voi jatkaa.

Tutkimuksen taso vaihtelee paljon, mutta laadun jakauma on ennemmin kohoavien kukkuloiden ja hedelmättömien soiden täplittämä nummi kuin terävä vuoristo. Tiede etenee eri suuntiin matkaavien yritysten ja erehdysten kautta, ei ennalta selvää reittiä suoraan ylös. Jälkeen päin kiinnittää helposti huomiota vain onnistumiseen ja siinä välittömästi mukana olleisiin henkilöihin, eikä hahmota läpimurron mahdollistanutta ympäristöä ja aiempaa tutkimusta. On harvoin heti selvää, mitkä ideat osoittautuvat oikeiksi ja mikä nousee tärkeäksi ajan kuluessa - huonon tutkimuksen tunnistaminen sen sijaan ei ole vaikeaa.

(Disclaimer: kirjoittaja työskentelee Geneven yliopistossa, jonka pääsivulla ei mainita sen olevan eurooppalainen huippuyliopisto.)

Niin meni lukuvuosi ja kotona ollaan taas. Sade ropisee kattoon. Blogin kirjoittaminen jäi viimeisen kuukauden ajaksi, kun rypistin valmiiksi raporttia omasta tutkimuksesta, joka kuului pakollisena osana koulutusohjelmaan.

Työn valmistumisen hauskimpia juhlistuksia oli high table -illallinen, jolle ohjaajani kutsui minut koticollegeensa New Collegeen. New College ei ole uusi vaan Oxfordin vanhimpia ja viiden statukseltaan korkeimman joukossa.

Tylypahkamaisessa ruokasalissa opiskelijat nauttivat päivittäin ateriansa. Opettajat ja heidän vieraansa illastavat pöydässä, joka on korokkeella muista erillään. Tuli palaa kynttilöissä, tarjoilijat palvelevat, keskustella pitää. Vasemmalla puolella istui italialainen filosofi, jonka erityisalaa oli antiikin filosofia, Platon, Aristoteles ja kumppanit. Vastapäinen seuralainen oli erikoistunut hankkimaan rahaa collegelle. Toinen vastapäätä oli emeritusfyysikko. Oma ohjaajani Jeremy Harris on yliopiston tiedotusjohtaja ja työskennellyt aiemmin esimerkiksi Canterburyn arkkipiispan tieduspäällikkönä sekä BBC:n Moskovan kirjeenvaihtajana perestroikan ja glasnostin aikaan. Ehkä voitte kuvitella, ettei ollut aivan tylsää.

Seinältä katsoivat ammoisten rehtoreiden muotokuvat, yhtenä legendaarisimpana William Spooner, jonka mukaan englannin kieleen on tullut sana spoonerism. Se tarkoittaa samaa kun sananmuunnos. Spoonerilla oli taipumus sekoilla sanoissaan, ja se innosti opiskelijat luovaan jäljittelyyn, jonka tuloksena kuuluisia spoonerismeja on paljon, mutta varmuutta siitä, mitkä olivat rehtorin omia, on vähän.

Kesäpähkinäksi tarjoan teille muutaman. Mitähän pappisrehtorin oikeasti pitikään sanoa?

You have hissed all my mystery lectures.

Is the bean dizzy?

The Lord is a shoving leopard.

Three cheers for our queer old dean!