BLOGIT

Suomessa pauhataan huippututkimuksesta, huippututkijoista ja huippuyksiköistä. Vielä viime vuonna Helsingin yliopiston pääsivun otsikkonakin oli “Eurooppalainen huippuyliopisto”. (Tekstiksi on näköjään vaihtunut “Eurooppalainen tutkimusyliopisto”.)

Termi “huippututkimus” kuulostaa siltä, että olisi olemassa erillinen kategoria tiedettä, joka on luonteeltaan aivan erityistä noustessaan kaiken muun ylitse. Tutkimuksen laadulla retosteleminen on yleismaailmallista, mutta huippututkimusajatus tuntuu olevan Suomessa erityisen rakastettu. En edes tiedä, onko käsitettä “huippututkimus” olemassa englannin kielessä, en ole ainakaan siihen törmännyt. On tosin myönnettävä, että en seuraa tiedepoliittista -tai oikeammin rahoituspoliittista- keskustelua ulkomailla senkään vertaa kuin Suomessa, ja huippututkimustarrassa on kyse vain politiikasta. Eihän tutkija puhu kollegansa kanssa siitä, onko jokin tutkimus “huippua”, vaan siitä, onko se oikein, mitä sen avulla ymmärtää ja mihin siitä voi jatkaa.

Tutkimuksen taso vaihtelee paljon, mutta laadun jakauma on ennemmin kohoavien kukkuloiden ja hedelmättömien soiden täplittämä nummi kuin terävä vuoristo. Tiede etenee eri suuntiin matkaavien yritysten ja erehdysten kautta, ei ennalta selvää reittiä suoraan ylös. Jälkeen päin kiinnittää helposti huomiota vain onnistumiseen ja siinä välittömästi mukana olleisiin henkilöihin, eikä hahmota läpimurron mahdollistanutta ympäristöä ja aiempaa tutkimusta. On harvoin heti selvää, mitkä ideat osoittautuvat oikeiksi ja mikä nousee tärkeäksi ajan kuluessa - huonon tutkimuksen tunnistaminen sen sijaan ei ole vaikeaa.

(Disclaimer: kirjoittaja työskentelee Geneven yliopistossa, jonka pääsivulla ei mainita sen olevan eurooppalainen huippuyliopisto.)

T äm ä artikkeli on julkaistu tiistaina 14. heinäkuuta 2009 kello 17.54 ja sen aiheena on Maailmankaikkeutta etsimässä. Voit seurata t äm än artikkelin vastauksia RSS 2.0 -virran avulla. Voit kirjoittaa vastauksen, tai lähettää seurantailmoituksen omalta sivustoltasi.