BLOGIT

Suomi lähtee jalkapalloilun EM-kiojen puolivälieriin lohkovoittajana ja kahden voitokkaan matsin jälkeen penkkiurheilijan ruokahalu kasvaa syödessä. Minne asti tässä päästäänkään?

Väitän, että sellainenkin ihme on mahdollinen, että huuhkajattaret jatkavat loppuun asti. Olisi kiva jos joku muu yllättäisi ja pudottaisi Saksan pois tielltä jo matkalla. Mutta olisiko naisjalkapalloilussa ylivoimaisen tuntuisen Saksan voittaminen finaalissa mahdottomuu?

Ainakin Suomella on puolellaan yksi asia: kotikenttäetu, tai turnauksessa siis isäntäetu (vai emäntäetu, tässä tapauksessa?).

Kotikenttäetu on siitä mielenkiintoinen urheilun ilmiö, että vaikka sen olemassaolosta ei ole mitään epäilyksiä - se on tilastollisesti merkitsevä llä tavalla vahvistettu lukemattomissa lajeissa, miehillä ja naisilla, aikuisilla ja junioreilla,  ammattilaisilla ja harrastelijoilla - sen syistä on vain arvailuja.

Hypoteesit voi luokitella muutamaan pääryhmään: kannattajien vaikutus pelaajiin, kannattajien vaikutus tuomariin, pelikentän tuttuus (esimerkiksi jos on tottunut tiettyyn kaukalon leveyteen tai nurmeen) sekä säännöt (jääkiekossa kotijoukkue saa vaihtaa jälkimmäisenä) ja matkustamisen vaikutukset.

Yleensä nuo kaikki tekijät vaikuttavat samanaikaisesti, joten niiden eristäminen toisistaan on mahdollista vain joissakin harvoissa tilastoaineistoissa sekä joissakin koetilanteissa laboratoriossa (esimerkiksi tuomareita on pyydetty arvioimaan videolta vapareita riketilanteissa joko niin, että videossa ääni eli kotijoukkueen kannattajien mylvintä on päällä tai ei).

Isäntämaan etu on ainakin miesten jalkapalloilun MM-kisoissa huikea. Jos tarkastellaan pelkästään maita, jotka ovat joskus voittaneet MM-turnauksen ja olleet joskus isäntiä, vain Brasilia on menestynyt huonommalla prosentilla isäntänä kuin muualla. Ja jos tarkastellaan isäntiä, jotka eivät ole koskaan voittaneet turnausta, melkein kaikkien näiden maiden kautta aikojen paras tulos on kotikisoista. Poikkeuksia oli muistaakseni pari, ja niissäkin tapauksissa kotikisamenestys ylitti kuitenkin keskimääräisen menestyksen.

Kiinnostavaa on myös se, että Euroopassa vain kerran ei-Eurooppalainen maa on voittanut: Tukholmassa (joka on sitä paitsi vähän ulkona varsinaisesta jalkapalloilun sydän-Euroopasta) Brasilia. Eurooppalainen maa taas ei ole koskaan voittanut Euroopan ulkopuolella. Saksan kisoissakaan 2006 tuo lainalaisuus ei rikkoutunut.

Tein nuo tarkastelut 2006 MM-kisojen alla Hesarin tiedesivujen grafiikkaan. Onkohan joku käynyt läpi vastaavalla tarkastelulla (miesten) EM-kisoja? Naisten EM-kisojen aineisto on vähän tylsää. Pelataan missä tahansa, Saksa voittaa.

Olen loman keskellä työmatkalla Tuorlan observatoriossa Turussa. Valitettavasti jätin kamerani Geneveen, joten en voi ottaa kuvia teleskoopeista, optisesta laboratoriosta ja planetaariosta. Teoreetikkona minusta on vaikuttavaa nähdä kokeilijoiden työpajoja ja laitteita, olivat ne sitten sisäänpäin kääntyneitä kiihdyttimiä tai ylös suunnattuja kaukoputkia.

Joskus kokeiden ja havaintojen tekeminen tuntuu vakavammalta puuhalta kuin teoreettinen tutkimus. Siinä missä teoreetikko voi leikitellä ideoilla, edetä horjuva askel kerrallaan -virheet voi aina korjata seuraavassa artikkelissa- ja vaihtaa suuntaa mielensä mukaan, kokeellisessä työssä on vastuu laitteistoon käytetystä rahasta ja ajasta, eikä laitteiden kanssa toimiminen ole yhtä anteeksiantavaa erheiden suhteen kuin paperille raapustelu.

Matemaatikko Alain Connes välittikin eräässä CERNin seminaarissa näkemyksen, jonka mukaan teoreetikkojen ja kokeilijoiden erona on, että kokeilijat tarkistavat laskunsa kymmenen kertaa useammin. Tämä saattaa olla harhakuvitelma, joka liittyy siihen, että Connesin oma fysiikan tutkimus on hyvin teoreettista ja matemaattisesti edistynyttä. On helppo ihannoida niitä, jotka ovat aidan toisella puolella, tarpeeksi kaukana mutta näköetäisyydellä.

Kun kerroin Connesin väitteen eräälle tähtitieteilijöiden kanssa tekemisissä olevalle teoreettiselle kosmologille, tämä kysyi, enkö minä muka tarkista laskujani (tietysti, monta kertaa, koska en luota siihen, että olen tehnyt ne oikein). Hänen mielestään, jos jokin ero on olemassa, niin se, että käytännön tähtitieteilijät eivät osaa edes laskea. Eräs kvanttikenttäteoreetikkotuttuni, joka on puolestaan tekemisissä hiukkaskokeilijoiden kanssa, esitti voimakkaasti näkemyksen, että kaikilla aloilla on samanlainen laatujakauma: osa tekee hyvää työtä, valtaosa kelvollista mutta ei kummoista puuhaa ja jotkut silkkaa roskaa. Minusta tämä kuulosti hieman masentavalta - olin piristänyt itseäni ajattelemalla, että ainakin kokeilijat hoitavat asiat huolella. Kollegani kuitenkin lohdutti minua sen suhteen, mitä tulee kehnoon tutkimukseen, oli se teoreettista tai kokeellista: “Ajattele asiaa näin: nämä tyypit voisivat olla vastuussa autosi jarrujen korjaamisesta.”

Hesarin Elämä ja Terveys -sivulla (20.7. D2) haastateltu dosentti Juhana Piha väitti, että herkkä siemensyöksy on “yleinen ja seksuaalisen tyytyväisyyden kannalta vakava toimintahäiriö”. Kyse ei Pihan mukaan ole medikalisaatiosta, koska “häiriön rajat on määritelty selvästi”.

Postasin herkästä siemensyöksystä viime syksynä, kun herkkyyden taustalla olevasta geneettisestä vaihtelusta oli uutinen.

Sivusin silloinkin kysymystä medikalisaatiosta. Nyt kun lääkemarkkinointi on päässyt vauhtiin, aiheeseen on syytä palata.

Medikalisaation kaavaan kuuluu, että silloin kun markkinoille tulee uusi lääke, alkaa tietoisuuden lisäämiskampanja vaivasta, johon lääke on tarkoitettu. Yhtäkkiä “tabut murtuvat” ja aletaan “vihdoin puhua avoimesti” ongelmasta, josta aiemmin “on vaiettu”.

Jos kampanja onnistuu, kulttuuri-intellektuellit nielevät lääketeollisuuden syötin ja selkäydinrefleksinsä mukaisesti ottavat heille tarjotun “tabujenrikkojan” roolin.

Helsingin Sanomissa uutta lääkehoidon mahdollisuutta herkkään siemensyöksyyn ehdittiin jo tuoda esille vieraskynä-artikkelissa 3.7. Kirjoittajana oli - erikoislääkäri Juhana Piha.

Pihan mukaan ennenaikainen siemensyöksy on yleisin seksuaalinen häiriö, yleisempi kuin esimerkiksi erektiohäiriö. Sen esiintyvyydeksi esitetään jopa 20 prosenttia.

Miksi juuri 20? Miksei 10? Miksei 40 prosenttia?

Juhana Pihan mukaan medikalisaatiosta ei ole kyse, koska raja on selkeä. Miten niin selkeä? Vaikka raja olisi määritelty miten tarkkaan (sekunneissa), se voi silti olla täysin mielivaltainen.

Jos miehen mediaanikestävyys olisi määritely diagnoosin viitearvoksi, puolet miehistä olisi lääkeyhtiön potentiaalisia asiakkaita. Ongelmana olisi vain se, että jos vaiva on joka toisella, siitä kärsivä ei koe enää kuuluvansa säälittävään vähemmistöön. Diagnoosi menettäisi uskottavuutensa.

20 prosenttia lienee sopiva kompromissi. Riittävän suuri luku, jotta lääke menee kaupaksi, muttei niin suuri, että koko “häiriö” alkaisi vaikuttaa miehen ominaislaadulta, elämään normaalisti kuuluvalta asialta kuten se että 50 prosentilla miehistä on keskimääräistä pienempi.

1960-luvun pop-seksologit Masters ja Johnson määrittelivät miehen kestovaatimuksen naisen mukaan. Jos kumppani ei saa kuin joka toinen kerta tai harvemmin, miehellä tulee liian nopeasti.

Määritelmä on luonnollisesti aika ongelmallinen, kun vain osa naisista saa orgasmin helposti ja nopeasti, ja monet eivät yhdynnässä ollenkaan, vaikka se kestäisi sitten tuomiopäivään.

Alfred Kinsey taas arvioi vuonna 1948, että ehkä kolme neljästä miehestä laukeaa alle kahdessa minuutissa. Kinseylle nopea siemensyöksy ei ollut merkki häiriöstä vaan siitä että lisääntymisbiologiaan kuuluva välttämätön refleksi oli hyvässä kunnossa.

Evoluutiobiologisesti ajateltuna Kinseyn näkemys kuulostaa järkevämmältä. Miehen siemensyöksyä on herkistänyt voimakas valintapaine. Geenien leviäminen on voinut olla kiinni yhdestä hätäisestä yhdynnästä, joka pitkittyessään voi keskeytyä minkä tahansa häiriön takia.

Vastaavasti naisen orgasmi saattaa olla evoluution sivutuote, jota ei ole fysiologisesti varmistettu sen kummemmin.

Kun lajin biologia on tällainen, nykyinen melko ahdasmielinen ihanne samanaikaisesta orgasmista yhdynnässä ja vain yhdynnässä voi olla lievästi sanoen haastava.

Erektiohäiriöiden kohdalla voi olla mielekästä keskustella medikalisaatiosta. Onko kyse häiriöstä, jos 60-vuotiaalla miehellä ei ole aivan yhtä rautainen kanki kuin 20-vuotialla, vai normaalista vanhenemisesta? Rajatapauksia, mutta joka tapauksessa erektio kuuluu normaaliin miehen fysiologiaan.

Sen sijaan ennenaikaisen tai “herkän” siemensyöksyn kohdalla koko keskustelu medikalisaatiosta on turha. Argumentit ovat yksinkertaisesti aivan kuusi nolla medikalisaatiotulkinnan puolella. Herkkä siemensyöksy on miehen normaali ominaisuus ja sen manipuloiminen kemiallisesti ei ole häiriön korjaamista vaan suorituskyvyn parantamista, piste.

Liberaalina en vastusta seksuaalisen suorituskyvyn parantamista lääkkeillä. Jos joku haluaa operaation pidentääkseen tai paksuntaakseen peniksensä, joka kuuluu pienimpään viidennekseen, siitä vain. Jos joku haluaa pidentää huonoimpaan kahteenkymmeneen prosenttiin kuuluvaa kestävyyttään lääkkeillä, kaikin mokomin.

Kritiikkini kohdistuu siihen imelään retoriikkaan, jota lääkemarkkinoijat käyttävät. Sen ytimessä on  medikalisaatio, eli ajatus herkästä siemensyöksystä nimenomaan häiriönä, jota korjataan, ei suorituskykynä, jota doupataan.

Ensimmäinen huomio koskee miehen syyllistämistä. Taktiikkaa käyttää esimerkiksi www.kontrolli.info.

Miehet, varsinkin keski-ikäiset miehet, tunnetusti saattavat laiminlyödä omasta terveydestään huolehtimisen, kuten juuri uutisoimme. “Tiesitkö, että vain 10 % miehistä hakeutuu hoitoon seksuaalihäiriön takia”, tyytymätön nainen kysyy Kontrolli-infon sivuilla.

Voisi olla vaikeampaa saada miehiä ostamaan lääkeyhtiön tuotteita, jos rehellisemmin sanottaisiin, että vain 10 prosenttia terveistä miehistä käyttää keskushermostoon vaikuttavia kemikaaleja lisätäkseen seksuaalista suorituskykyään.

Toinen huomio kaapista ulos tulemisesta. Lääkeyhtiön intresseissä on luoda “vapaampaa” keskusteluilmapiiriä, jossa tästä “vaietusta ongelmasta” voidaan vihdoin puhua. Kukapa liberaali ei sitä kannattaisi. Kuulostaa samalta kuin homojen tuleminen ulos kaapista.

Paitsi että tietysti tässä oikeampi analogia olisi homoseksuaalisuuteen kehitetty lääke, joka muuttaisi käyttäjänsä heteroksi.

Sen sijaan että herkästä siemensyöksystä kärsivät miehet saisivat tietää, ettei heissä ole mitään vikaa - miehet ja naiset nyt vain ovat sillä tavoin väärin rakennettuja, ettei pelkkä yhdyntä useinkaan tuota molemmille tyydytystä - heille kerrotaan, että heillä a) on häiriö ja että se lisäksi b) on tosi nolo ongelma. Ja että nyt tästä ongelmasta kuitenkin voi puhua ja siihen on ratkaisu. Mutta älä vain puhu että se ei ole nolo ongelma vaan osa elämää, koska sitä lääkeyhtiöt eivät halua kuulla.

Lääkeyhtiöiden puolesta täytyy kuitenkin todeta, että ainakin markkinoille tuotu lääke oikeasti vaikuttaa siemensyöksyyn, vaikkei ilmeisesti mitenkään radikaalisti. Vielä vähän aikaa sitten herkästä siemensyöksystä kärsivä mies olisi saanut tuomiokseen vuosikausien psykoanalyysin, vanhempien syyllistämisen eikä mitään muutosta kestävyyteen.

Nimeni on Marko ja minulla on henkilökohtainen ongelma. Olen GPS-riippuvainen.

Jos jossakin kokoontuu Nimettömät Navigaatiovammaiset, haluan liittyä seuraan.

Vietin heinäkuussa pari viikkoa meloen Saaristomerellä, Ahvenanmaalla ja läntisellä Suomenlahdella. Ostin viime vuonna ilmatäytteisen kajakin, m/s Barbaran (m viittaa tässä lihasvoimaan, muscle), joka herättää perinteisissä merimelojissa lähinnä säälinsekaista huvittuneisuutta.

Niinpä tunsin pakottavaa tarvetta näyttää, millaisiin paikkoihin ja keleihin pumpattavalla pääsee. Alle 10m/s tuulilla Barbaralla ylitti mainiosti kohtalaisen kokoisia selkiä (esimerkiksi Jurmofjärdenin). Koska sitä on käytännössä mahdoton saada nurin, uskaltauduin jopa yksin erämaahan Utöstä Kökariin. Luckuskärin saarella leiriydyin uskoakseni yli kymmenen kilometrin päähän lähimmästä toisesta ihmisestä. Löytyyköhän yhtä syrjäistä erämaata edes Lapista?

Ainoa huono puoli tietysti on se, että tällainen vakaus tulee nopeuden kustannuksella. Kun runkonopeus on vain 6km/h, pitkän rupeaman keskinopeudeksi jää noin 4km/h. Toisaalta sen nopeuden saavuttaa melko kevyesti, ja kun melonta-asento on laiskanlinnamainen, kajakissa viihtyy hyvin pitkänkin ajan. Pisin päivämatkani oli 40km. Kolmekymmentä menee jo mukavasti.

Ilmatäytteisen kajakin melonta eroaa niin monessa suhteessa perinteisestä kajakkimelonnasta, että oikeastaan mitään ei voinut omaksua kirjoista tai kokeneemmilta melojilta vaan kaikki piti keksiä ja kokeilla itse. Esimerkiksi aukkopeite osoittautui käytännössä turhaksi - goretex-housut sen sijaan hyvinkin tarpeellisiksi. Teltta ja makuupussi oli sidottava takakannelle, mikä olisi tavallisessa kajakissa aivan liian ylös, jne.

Kun kaikki oli joka tapauksessa tehtävä ennakkoluulottomasti puhtaalta pöydältä, niin asennoiduin sitten navigointiinkin.

Tavallisesti melojalla on edessään kannella merikartta vesitiivissä kotelossa tai laminoituna sekä venekompassi, joka näyttää kulkusuunnan, esim. länteen on 270, pohjoiseen 0. Merikartan kompassiruususta voi sitten tihruttaa, mikä kompassisuunta reitillä pitäisi ottaa.

Veneilijöille tuttuja gps-plottereita en ole huomannut melojien käyttävän. Itse hankin Nokian kommunikaattoriin ViewRanger-softan ja Etelä-Suomen kartat mittakaavalla 1:50 000. Kommunikaattori oli kulun aikana vesitiiviissä, läpinäkyvässä pussissa. Jonkun mielestä ehkä otin suurenkin riskin, mutta en ottanut muita karttoja mukaan lainkaan. Kännykälle oli vara-akku ja lisäksi 130 wattitunnin litiumpolymeeriakku kahden kännykkäakun lataukseen.

Kirkkaassa auringonvalossa kommarin pieneltä näytöltä oli välillä työlästä saada selvää (varsinkin kun lukulasit putosivat mereen ja sain uudet vasta Kökarin bodenista). Mutta muuten kokeilu onnistui yli odotusten.

Kajakissa silmät ovat vain puolen metrin korkeudella. Jo purjeveneen kannelta erottaa paremmin edustalla olevan luodon sen takana sijaitsevasta metsäsaaresta. Melojan on usein vaikea erottaa pieniä salmien suita umpikujaan päättyvistä lahdista - ja meloja on veneilijää useammin menossa niihin kapeisiin salmiin.

Plotterin avulla ei tarvinnut kuin pitää yllä hieman liikettä ja nuoli ruudulla osoitti, olinko menossa oikeaan salmeen. Kun suunta on kerran löytynyt, panee vain kohdan maastossa mieleen ja meloo sitä kohti.

Monta kertaa usko kuitenkin loppui. Saatoin olla sadan metrin päässä salmen suulta eikä rantaviivassa sen enempää kuin metsässä näkynyt mitään aukkoa. Kumpaa uskoa, omia näköhavaintoja vai satelliitteja?

Gps ei jättänyt kertaakaan pulaan. Oikea reikä rantaviivassa löytyi aina lopulta, vaikka sitten vasta aivan parinkymmenen metrin päässä. Kuinkahan monta kertaa olisin käynyt kurkkimassa umpikujaan päättyviä lahtia, jos olisin ollut perinteisen kompassi-merikarttanavigoinnin varassa?

Plotterisoftassa on myös se mainio piirre, että se tallensi lokikirjaksi minuutin välein koko lomamelontareittini, muutaman metrin tarkkuudella ja kertoopa vielä tarkan nopeudenkin kullakin hetkellä.

Ainoa huono puoli gps:ssä olikin se, että en ehkä enää osaa suunnistaa ilman. En tosin osaa varmaan tehdä nuotiotakaan, kun retkikeitintä on niin paljon helpompi käyttää. Välillä pitäisi jättää kaikki moderni tekniikka kotiin vain sen takia, että tiukan paikan tullen selviäisi hengissä myös silloin, kun uudet konstit pettävät.