Kyllä vain psykologia ja psykiatria ovat saman psykokulttuurin lapsia. Psykiatria väittää ymmärtävänsä ihmistä “inhimillisen psykologian” kautta ja uskovansa pystyvänsä puuttumaan sen ongelmiin lääketieteen keinon. Psykologia taas uskoo pystyvänsä auttamaan ajattelun, tunteiden ja dialogin kautta.

Psykologia on kuin äiti ja psykiatria sen tytär, tai jotakin sen tapaista. Nämä tieteet tukevat toisiaan, niin tiedekoulukuntina kuin ja etenkin vallankäytön instansseina ja - diskursseina.

Olen seurannut vierestä miten aivan normaalista lapsesta ollaan konstruoimassa neurologisesti poikkeavaa ongelmalasta heti, kun ilmenee ongelmia koulukulttuuriin sopeutumisessa. Mitä muuta tämä on kuin biopsykiatrian versio psykohumpuukista? Nykyään itse asiassa juuri bionäkökulmasta käsin muodostetaan näitä sosiaalisen kontrollin ja laitoskulttuuriin sopeuttamisen välineitä, joita diagnooseiksi kutsutaan.

Jos psykokulttuurin kritiikki halutaan rajata psykologiaan, niin siinä tapauksessa psykiatrian kritiikki voidaan käsitellä medikalisaatio- ja medikalismikritiikin alla. Molempia tarvitaan nykyään todella kiireesti. On absurdia, että yhtäällä voivotellaan terveydenhuollon resurssien riittämättömyyttä ja samaan aikaan vaaditaan jatkuvasti lisäresursseja kaiken maailman hypoteettisiin neurologisiin konstruktioihin, jotka heijastavat lähinnä sopeutumattomuusongelmia ja yleistä vieraantuneisuutta kuin mitään fysiologisesti todennettavissa olevaa sairaudentilaa.

No, ehkä jostakin katsantokannasta psykokulttuuri on tapainturmellusta, mutta esimerkiksi Janne kivivuoren Psykokulttuuri-kirjassa (1992) Kivivuori yrittää ennemminkin sosiologin otteella selittää, miksi psykokulttuuriset ilmiöt ovat yleistyneet. Psykokulttuuri on siis selitettävä ilmiö.

L, esimerkiksi koulukiusaaminen on niin yleinen ilmiö, ettei ole realistista uskoa minkään psykiatrisen poikkeavuuden, sen enempää uhrin kuin tekijän, selittävän kiusaamisilmiön olemassaolosta kuin korkeintaan marginaalisen osan. Ilmiöön on paljon helpompi puuttua, kun ymmärretään, että kiusaaminen on kiusaajan kannalta hyödyllistä (hänen statuksensa vertaisryhmässä kohoaa) jolloin ehkäisytoimenpiteeksi riittää tämän insentiivin poistaminen riittävällä valvonnalla ja seuraamuksilla. Kusipää ei tarvitse diagnoosia vaan rangaistuksen, aivan kuten sairas ei ansaitse rangaistust vaan hoitoa.

Tämä on tarpeentonta kärjistämistä. Ja kun puhutaan asioista, että ne eivät ole sitä, mitä ne näyttävät, se pätee ainoastaan silloin, kun henkilö menee hakemaan apua. Mutta mm. sinun toimittamassa psykokulttuurin kriitikissäsikin esiintyy jatkuvasti eri kirjoittajien toimesta ymmärtämättömyyttä sen suhteen, missä menee julkisen ja yksityisyyden raja. Tuskin sitä apua haettaisiin, jos asiat olisivat juuri sitä, miltä ne näyttävät. Psykoterapiassa käyminen ei ole kaikille vain ylimääräistä elämäntäytettä, vaan sitä todellakin tarvitaan. Tietysti on olemassa mainitsemaasi tarpeetonta hysteriaa asiaan liittyen, mutta se ei ole lähtöisin psykokulttuurista, vaan tässä kulttuurissa elävistä ihmisistä. Minä en ainakaan halua uskoa siihen, että ympärillä olevat ihmiset ovat kaikki niin tyhmiä, että he lankeavat vain siksi, että mainontaa ja puhetta ns. ‘psykokulttuurista’ esiintyy paljon. Sinä sen sijaan jo kerran sanoit, että epäonnistuneessa kommunikaatiossa pomo on todennäköisesti vain kusipää ja hyvän tahtoisuus usemmiten idiotismia.

“Freudllaiseen psykokulttuuriinhan kuuluu ajatus, jonka mukaan itsevarmasti käyttäytyvä henkilö on “oikeasti” sisältä heikko, että korostetun heteroseksuaalisesti käyttäytyvä henkilö peittelee omaa piilevää homoseksuaalisuuttaan ja niin edelleen.”

Tämäkin on aivan kummallinen käsitys - ainakin sen mukaan, mitä olen itse psykoanalyysia ja psykodynaamisiin menetelmiin tutustunut. Näyttää vähän siltä, että olet itse joutunut tällaisen narsistileiman uhriksi. Siihen, onko tuollainen vertaus relevanttia, en aio ottaa kantaa. Mutta kuten jo yllä pomoesimerkissä tuli ilmi, tuollaiseen käytökseen rohkaisemisen, ei voi ensisijaisesti ajatella tulevan ‘mukavan’ ihmisen suusta.

“Kusipäisesti” käyttäytyvä ihmiset, esimerkiksi häijyt esimiehet ja koulukiusaajat osaavat usein käyttää psykokulttuuria hyväkseen saamalla uhrin epäilemään omaa arvostelukykyään. Kaltoin kohdeltu henkilö voi uskoa, että eihän tuo pomoni oikeastaan ollut minulle ilkeä, minulla vain on huono itsetunto enkä siksi osaa ottaa vastaan tavanomaista naljailus tms. Muistan että vielä joskus 1980-luvulla opettajat suhtautuivat koulukiusaamiseen juuri tällä asenteella, että “rakkaudestahan se hevonenkin potkii”. Eli oikeastaan paha teko onkin hyvä teko, syyllinen onkin uhri ja uhri on syyllinen. Mikään ei ole sitä miltä näyttää.

Kyllä. Joskus pomo voi käyttyä pelkkää tempperamenttisuuttaan ilkeästi, mutta se ei sulje pois sitä mahdollisuutta, etteikö hänen isänsä olisi voinut jonkin verran laiminlyödä kasvatuksessa kurinalaisuuden opettamista. Yleensäkin kasvatukseen liittyvää argumentointi ei vakuuta, ellei tunne yksilöä ja hänen taustoja tarkemmin. Tässäkin asiassa nousee taas esille raja yksityisyyden ja julkisen välillä. Jos itse olet taipuvainen esittämään melkein ensimmäisenä selityksenä vastapuolen kusipäisyyden, niin sanoisin, että kyse ei ole itsetunnosta, vaan itsereflektiivisen asenteen puuttuminen ja liika kyseenalaistamaton vastaanottavaisuus. Noiden esittämiesi uhri/syyllinen asetelmien purkaminen on usein kontekstisidonnaista, ja liian pitkä aihe tähän käsiteltäväksi. Kaikkea ihmisen käytöstä ei kuitenkaan voi selittää sosiologisesti tai biologisesti, vaan tarvitaan yksilötasolla tarkastelua psykologian muodossa, jos halutaan saada riittävän vakuuttavia ja järkeviä selityksiä. Minua ei ainakaan tällaiset: ongelmiin vain joudutaan, tyyliset selitykset tyydytä.

Asioissa on usein vähintäänkin kaksi puolta, mutta ei ole psykokulttuurin vika, että sinä et nimenomaan pidä jälkimmäisistä selityksistä. Ei ole myöskään muiden vika, jos sinun itsereflektiokykysi ei tarkoituksenomaisesta asenteestasi johtuen pääse kehittymään ja muut ovat yhä taipuvaisempia tarjoaamaan sinulle tästä syystä narsistin diagnoosia, joka käsittääkseni taviksen suussa tarkoittaa samaa kuin kusipäisyys. Muut periaatteessa vain vastaavat omaan ylimielisyyteesi ylimielisyydellä, mutta käyttävät sanoja, joita sinä et tunne, joka ilmeisesti sinua ärsyttää.

Muistan itse omasta nuoruudestani sen, että muilla lapsilla oli tapana nimitellä joskus termeillä, joiden merkitystä vastapuoli ei mahdollisesti ymmärrä, jolloin voidaan repiä henkilön kustannuksella mahdollisesti vielä enemmän hupia. Jos se on sinusta epäreilua, se on ymmärrettävää. Psykokulttuuri ei kuitenkaan ole syy siihen, miten ihmiset käyttäytyvät ja mitä sanoja he valitsevat - se ei siis ole sosiologiaa. Psykologia nimenomaan yrittää ymmärtää, miksi valitaan tällaisia sanoja ja oman psykologian tuntemukseni mukaan, on järjetöntä etsiä syyllistä ammattikunnasta, vieraskulttuureista, alakulttuureista, tms. Tällaisia ryhmiä on paljon ja ne ovat erilaisia, enkä todellakaan ole vakuuttunut mm. Janne Kivivuoren kritiikistä. Kyseessä on mielestäni aivan vastaavaa kukkahattuilevaa toimintaa, jos selittäisi, että lordi-ilmiö tai hevimusiikki turmelisi kuuntelijansa.

Lopuksi haluan todeta, että toimittamassa kirjassasi fiksuinta kritiikkiä oli se, että psykoterapioiden tehokkuus on kyseenalaista. Mutta suurin ongelma ei ole mielestäni siinä, että psykoanalyysi on estänyt kehitystä. Paranemiseen johtavia syitä ei ole pystytty kunnolla osoittamaan ja kehitys on ollut pysähtynyttä. Se ei johdu mistään psykoanalyysin samankaltaisuudesta uskontoihin. Filosofioitakaan ei ole koskaan verrattu uskontoihin tai ainakaan niitä ei ole syyllistetty samassa mitassa, mitä on tehty psykologian kohdalla. Kyllä, psykoanalyysia olisi pitänyt kohdella jo ajat sitten enemmän filosofiana kuin tieteenä, ja tässä on mielestäni suurin syy, miksi on olemassa joitakin erittäin järjettömiä pakkoterapia tapauksia, joita sinun tai Osmo Tammisalon kirjassa esiteltiin.

Minulle on ollut jo pitkän aikaa selvä, että parantamista aiheuttaa psykoterapiassa yksilölle palautettu usko itseensä. Kyse ei ole hypnoosista tai aivopesusta, niin kuin monet - asian väärin ymmärtäneet - henkilöt ovat useaan otteeseen esittäneet. Usko on luonteeltaan intuitiivista eli tiedostamattomaan palautuvaa ja tästä johtuen, johtuen sen eliminoiminen ihmisyydestä, kuullostaa utopialta. Toisin kuin väkivalloin pakotetut uskonnot, psykoanalyyttisessa ajattelussa ei alisteta ja pakoteta sokeaan uskomiseen, ja on turha leimata koko psykiatriaa, jos epäpätevät terapeutit sellaiseen käytökseen sortuvat.

Freudllaiseen psykokulttuuriinhan kuuluu ajatus, jonka mukaan itsevarmasti käyttäytyvä henkilö on “oikeasti” sisältä heikko, että korostetun heteroseksuaalisesti käyttäytyvä henkilö peittelee omaa piilevää homoseksuaalisuuttaan ja niin edelleen.

“Kusipäisesti” käyttäytyvä ihmiset, esimerkiksi häijyt esimiehet ja koulukiusaajat osaavat usein käyttää psykokulttuuria hyväkseen saamalla uhrin epäilemään omaa arvostelukykyään. Kaltoin kohdeltu henkilö voi uskoa, että eihän tuo pomoni oikeastaan ollut minulle ilkeä, minulla vain on huono itsetunto enkä siksi osaa ottaa vastaan tavanomaista naljailus tms. Muistan että vielä joskus 1980-luvulla opettajat suhtautuivat koulukiusaamiseen juuri tällä asenteella, että “rakkaudestahan se hevonenkin potkii”. Eli oikeastaan paha teko onkin hyvä teko, syyllinen onkin uhri ja uhri on syyllinen. Mikään ei ole sitä miltä näyttää.

Toisaalta kirjassamme esitin myös kritiikkiä tämän ilmiön kääntöpuoleen. Muutama vuosi sitten näytti syntyvän uusi liike, jossa ihmiset saattoivat ilmoittautua “narsistien uhreiksi”. Näistä ihmisistä osaa varmaankin on kohdeltu huonosti. Mutta tarvitseeko huonosti käyttäytyvää ihmistä yrittää psykiatrisoida kotikutoisella diagnoosilla? Emmekö voi kutsua ääliötä ääliöksi ja rangaista häntä hänen pahoista teoistaan riippumatta siitä, onko näiden tekojen takana narsistinen häiriö, jokin muu muodikas diagnoosi tai ei mitään erityistä psykiatrista tautiluokkaa?

http://ylex.yle.fi/radio/ohjelmat/ylex-tanaan/mielipidevanki/psykoterapia-on-ylimainostettua

Juuri tällainen omaa oikeassa olemista ja muiden leimaaminen epäonnistuneista sosiaalisista kanssakäymisistä, on aivan samanlaista käytöstä, mistä syytät psykokulttuuria. On jokseenkin huvittavaa, että sanot olevasi liberaali ja kannatat demokratiaa, vaikka samaan aikaan tällainen ‘diplomaattisuus’, mihin ihmisiä kannustat, on itse asiassa varsin mielivaltaista moralisointia.

Suosittelen kritisoimaan psykologiaa ja psykiatriaa vasta sitten, kun osoitat ymmärtäneesi luettua materiaalia. Siihen asti psykologian termistön syytteleminen ja mustamaalaaminen kuullostaa aivan samalta kuin teinipojan katkera vuodatus epäonnistumisesta psykologian tentissä.

http://books.google.fi/books?id=T_c4ca4sPH0C&pg=PA6&lpg=PA6&dq=contagious+diagnoses&source=bl&ots=CGdM8_ovPE&sig=TE7kpuU8TW6nuzu7AfP0-DTqYD0&hl=fi&ei=WojYSoy8O5LT-QabrMG9DQ&sa=X&oi=book_result&ct=result&resnum=1&ved=0CAoQ6AEwAA#v=onepage&q=contagious%20diagnoses&f=false

Orjien taipumus karkailla selitettiin 1800-luvulla häiriöllä nimeltä drapetomania. http://fi.wikipedia.org/wiki/Drapetomania

Kuinka suuri osa vaikka DSM:ssä

http://en.wikipedia.org/wiki/Diagnostic_and_Statistical_Manual_of_Mental_Disorders

sitten on tällaisia drapetomanian kaltaisia diagnooseja? Todennäköisesti tässä psykiatria on edistynyt paljon ja älyttömyydet löytyvät enemmän psykokulttuurin puolelta (uusin muotihäiriö silloin kun kirjoitin tuota kirjaa oli narsismi, jonka uhreja oli joka paikassa) kuin virallisista tautiluokituksesta.

Diagnoosikirjon laajentuminen sinänsä ei mielestäni ole medikalisaatiota tai ainakaan mitään sellaista jota haluaisin kritisoida. Rajankäynti hoidettavien häiriöiden ja normaalisti vaihtelevien ominaisuuksien välillä ei kuitenkaan ole kauhean selvä eikä ratkaistavissa pelkästään empiirisen tieteen keinoin vaan.

Lääkekielteisyyteen liittyy myös paljon silkkaa tietämättömyyttä. Moni luulee masennuslääkkeiden tuottavan euforiaa ja riippuvuutta. Tarkkaavaisuushäiriöihin käytetystä Ritalinista sanotaan että se on amfetamiinijohdannainen, mikä on tietysti täysin epärelevanttia informaatiota, vaikka pitääkin paikkansa. Tavallisen kansalaisen mielestä se sitten on melkein amfetamiinia kuitenkin.

Toimittajien lääkekielteisyyden takana piilee varmaan osaksi heidän halunsa ajatella mielen maailman olevan erillinen ja ylempi suhteessa ruumiilliseen. Tämä dualismi selittyy varmaankin sillä, että toimittajien valtaosa on humanistis-yhteiskuntatieteellisesti koulutettu. Mielen ja ruumiin keinotekoinen erottelu tuottaa paljon kärsimystä jos ajatellaan vaikkapa kroonisen kivun tai unihäiriöiden hoitoa, puhumattakaan mielialahäiriöistä. Psykoosit sentään aika hyvin tunnustetaan aivosairauksiksi.