BLOGIT

Kirjailija Sofi Oksasesta alkaa tulla sellainen pyhimys, ettei hänen arvostelunsa ole enää sallittua kuin junteille. Tietenkin hänellä on sananvapautensa sanoa suomalaisista mitä haluaa (koska suomalaiset eivät ole suojelua nauttiva etninen ryhmä, kuten jotkut toiset voivat olla).

Mutta taas joukko intellektuelleja alkoi “puolustaa” Oksasen sananvapautta ennen kuin kukaan oli sitä uhannutkaan. Kriitikot vain käyttävät omaa sananvapauttaan. (Luulen, että kukaan, joka sanoi viime viikolla jotakin sen tyylistä kuin että “se eukko voisi olla hiljaa” tarkoitti että hänen sanomisiaan pitäisi viranomaistoimesta ennakkosensuroida.)

Oksanen ei toki sanonut, että kaikki suomalaiset miehet ovat väkivaltaisia. Väkivaltaista käyttäytymistä “ei voida yleistää jokaiseen yksilöön, mutta Suomessa elää silti voimakas väkivallan perinne.”

“Tyypillisellä suomalaismiehellä ei ole kykyä kertoa tunteistaan ja sanojen sijasta hän käyttää väkivaltaa.”

Siinä missä jokin Yhdysvallat on kansakunta, jonka patriotismia eivät heiluta edes sille vähemmän mairittelevat tosiseikat, Suomi tuntuu rakastavan kansallista itseruoskintaa niin, että siinä eivät enää faktat pysy perässä. Voi tietysti olla, että Oksanen heitti samanlaisen syötin kuin Eppu Normaalin Murheellisten laulujen maa, joka oli tarkoitettu ironiaksi mutta jonka suomalaiset ottivat tosissaan.

Jokin aika sitten keskusteltiin siitä, olisiko tämä suomalainen vähäpuheisuus ja väkivaltaisuus sotien traumojen perua. On tuskin helpommin kumottavaa myyttiä. Suomalaiset olivat ensinnäkin jo Ruotsin vallan aikana hyvin väkivaltaisia. Toisekseen suomalaiset rauhoittuivat juuri toisen maailmansodan jälkeen. Keskioluen vapautuminen näkyi rikostilastoissa 1960-1970-lukujen vaihteessa. 1970-luvulta alkaen väkivalta- ja henkirikollisuus Suomessa on ollut hyvin vakaalla tasolla.

Suomalaisten väkivaltaisuutta on siis turha selittää nuijasodan ajoilta periytyvällä traditiolla sen enempää kun sotien traumoillakaan. Mutta olemmeko edes suhteessa muihin eurooppalaisiin erityisen väkivaltaisia?

Heikki Luoma kirjoitti aiheesta HS Mielipiteessä tänään viitaten HS:ssa aiemmin julkaistuun uutiseen, jonka mukaan väkivaltaisimmat eurooppalaiset ovat britit. Suomalaisten sija oli viides, ja edelle mahtuivat jopa ruotsalaiset!

Tällaisissa tarkasteluissa lisäksi unohtuu usein se, että ylipäätään länsieurooppalaiset maat ovat varsin turvallisia verrattuna muuhun maailmaan tai Euroopan historiaan.

Tyypillisen suomalaisen henkirikoksen tekee alkoholisoitunut keski-ikäinen mies, joka tappaa parhaan (ja ainoan) ryyppykaverinsa humalapäissään, kun loppujen viinojen juomisesta on tullut kinaa.

Kun ottaa huomioon, että suomalaiset ovat päässeet eurooppalaiseen keskitasoon alkoholinkulutuksessa vasta aivan äskettäin, on aika vaikea nähdä tässä mitään erityistä suomalaista väkivallan perinnettä, jossa “tyypillisellä suomalaismiehellä” ei olisi kykyä kertoa tunteistaan ja joiden sijasta hän käyttäisi väkivaltaa.

Humalaväkivallan suomalainen erityispiirre saattaa tosin olla geeneissä ja sokeriaineenvaihdunnassa. Tuskin näitä voi selittää perinteellä, jossa väkivaltaan muka suhtauduttaisiin hyväksyvästi.

Joku Oksasen kaltaisiin feministeihin kyllästynyt saattoi kiinnittää vahingoniloista huomiota 20.11. HS Kotimaalla julkaistuun uutiseen, jonka mukaan liki puolet teinitytöistä “haukkuu, läpsii, tönii ja alistaa”. Jos tämä pitäisi paikkansa, kyse olisi jo väkivallan hyväksyvästä kulttuurista eikä joidenkin halveksuttujen erityisryhmien poikkeavasta käyttäytymisestä.

Mutta jälleen kerran Hesarista kannattaa lukea ennen kaikkea mielipidesivut. VTT Jaana Lähteenmaa toteaa mielipiteessä tänään sen, mitä kiireinen lukija ei huomannut Hesarin parin viikon takaisesta uutisesta (jos se siellä olikaan): kyse oli nettigallupista. Sillä ei ole mitään yleistettävyyttä. Minkähän takia HS Kotimaa viitsi tehdä aiheesta ylipäätään jutun?

Tyypillinen suomalainen teinityttö ei ole sen väkivaltaisempi kuin tyypillinen suomalainen mies. Onko tämä itseruoskintaan viehtyneelle suomalaiselle medialle tai kirjalliselle älymystölle ongelma?

Kuvitellaan murtovaras, joka uskoo löytävänsä kohteestaan jalokiviä, paljon käteistä ja arvokkaita taide-esineitä. Kohteesta löytyy vain Tiimari-krääsää ja muutama korillinen lajittelematonta pyykkiä. Mutta vaikka voisi kuvitella murtautujan häipyneen vähin äänin ja häntä koipien välissä, hän julistaakin kanssarikollisilleen saaneensa “kaikkien aikojen ryöstösaaliin”.

Vähän tällainen vaikutelma syntyi “vuosisadan tiedeskandaalista”.

Kuten useimmat jo tietävät, East Anglian yliopistolle tehtiin viimeviikolla tietomurto, jossa paljastettiin johtavien ilmastotutkijoiden sähköpostikirjeenvaihtoa ja muita dokumentteja yli vuosikymmenen ajalta. Tämän rikoksen mahdollisesti paljastamista tiedoista on keskusteltu edellisen blogimerkintäni ohella keskusteluosiossa.

Tuntuu niljakkaalta osallistua koko keskusteluun, koska ilmastodenialistit ovat valinneet tyylilajin, jossa “jos tulee kruuna, minä voitan, jos klaava, sinä häviät”. Denialistien taktiikkanahan ei ole voittaa asiadebattia. He tietävät hyvin, etteivät siihen pysty. Heidän tuotteensa on epäily ja menetelmänsä vaikutelmienhallinta. Luomalla tilanteen, jossa media raportoi puolustuskannalla olevista ilmastotutkijoista, denialistit jo saavuttavat tavoitteensa. Sillä, että epäilyt osoittautuvat nyt tai myöhemmin perättömiksi, ei ole väliä. “Framing the debate” on tärkeämpää kuin itse debate.

Siksi jopa HS saattoi pelata ilmastodenialistien pussiin, kun se julkaisi tiistaina 24.11. ulkomaansivuillaan (B3) uutisen otsikolla “Ilmastotutkijat hyökkäsivät hakkereita vastaan” (kakkosotsikko: “Skeptikot vaanivat hulluja sanamuotoja tutkijoiden koneilta”. Vaikka uutistoimisto AP:n juttu HS:ssa oli paljon asiallisempi kuin esimerkiksi Ilta-Sanomien Jouko Juonalan juttu maanantaina, vaikutelmanhallinnassa häviää se, joka on yllätetty kuin housut kintuissa, vaikka kuinka olisi syytön uhri.

Itse freimaan debattia nyt niin, että käsittelen ensin denialistien strategiaa. Se on Guardianin Mark Lynasin mukaan huolestuttavasti muuttunut. Kun aiemmin denialistit hyökkäsivät poliitikkoja, toimittajia ja ympäristöaktivisteja vastaan, nyt he hyökkäävät suoraan tutkijoita vastaan. Syynä on se, että ainakin tähän asti tieteeseen ja tieteentekijöihin on luotettu, kun toimittajat ja poliitikot ovat ammattien arvostusluokituksen alimmilla portailla. Mutta toisin kuin poliitikot ja toimittajat, tutkijat eivät ole harjaantuneita keskustelemaan suuren yleisön kanssa. He argumentoivat älyllisesti tilanteessa, jossa pitäisi hallita vaikutelmia ja hyökätä vastapuolen uskottavuuteen.

Denialismin taustalla lienee ainakin jonkin verran taloudellisia intressejä, mutta luultavasti aivan ylivoimainen enemmistö ilmastonmuutoksen kyseenalaistajista on omilla aivoillaan ajattelevia ihmisiä, jotka ovat puhtaasti älyllisin perustein kiinnostuneet ilmasto”skeptisyydestä”. On ollut hämmentävää huomata, kuinka moni Skepsis ry:nkin piirissä toimiva henkilö on jokointohimoinen ilmasto”skeptikko” tai ainakin hyvin haluton ottamaan asiaan kantaa. Mitä jos kreationistit alkaisivat kutsua itseään evoluutioskeptikoiksi?

Yllättävän helposti retkuun meni myös euroedustaja Eija-Riitta Korhola, joka pääsi A-studiossa näyttävästi esiin. Minä olin pitänyt Eija-Riitta Korholaa harvinaisen järkevänä ilmastopoliitikkona, joka perehtyy asioihin ennen intoilemista ja ymmärtää, että ilmastonmuutoksen hillintä on niin tärkeä asia, ettei sitä pidä pilata tehottomilla keinoilla. Mutta jokin oikosulku on nyt Korholoillakin tapahtunut.

Tähän mennessä kukaan niistä, joiden mukaan julkistetut sähköpostit ovat “vuosisadan tiedehuijaus”, ei ole kertonut, miten ihmeessä väitetytkään väärennökset olisivat voineet vaikuttaa kokonaiskuvaan ilmastonmuutoksesta ja ihmisen osuuteen siitä. Tieteen tärkeimpiä kriteereitähän on toistettavuus, eli vaikka yksi ryhmä olisi huijannut, nykyinen käsitys ilmastonmuutoksesta perustuu kuitenkin siihen, että samat tulokset on saatu eri laitoksilla, eri menetelmillä, eri havaintoaineistolla - ja kaikki viittaa samaan suuntaan.

Mitä jos - esimerkiksi - kuuluisa jääkiekkomaila ei pitäisi paikkaansa? Mitä teoriasta ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta kaatuisi? Vastaus: ei vielä paljon mitään.

Mutta oletetaan, että ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos sittenkin on kokonaisuudessaan myytti. Kuinka suuri tiedehuijaus olisi tarvittu, jotta maailma silti näyttäisi siltä, kuin fossiilisten polttoaineiden käyttäminen lämmittäisi ilmastoa? Yhden vuosisadan huijaus ei olisi riittänyt. Olisi pitänyt aloittaa jo 1800-luvulla nimittämällä salaliiton jäsen Svante Arrhenius Tukholman yliopiston fysiikan professoriksi… Näin ainakin Guardianin George Monbiotin hillittömässä satiirissa.

Mutta kai johtavat ilmastotutkijat johonkin syyllistyivät? Edes johonkin samanlaiseen kuin eteläkorealaiseen vankilaan heitetty Hwang Woo-Suk?

Olen muutamissa yhteyksissä muun muassa Facebookissa pyytänyt ilmastoskeptikoita yksilöimään syytteensä tutkijoita kohtaan. Koska he eivät tunnu sitä tekevän, teen sen itse.

1) Tapaus “Hiding the decline”

Esimerkiksi IS:n jutun mukaan “sähköpostissa vuodelta 1999 [ilmastontutkimusyksikön johtaja Phil] Jones ilmaisee huolensa siitä, että tuore aineisto osoittaakin lämpötilojen laskevan. Jos viesti on aito, Jones neuvoo kollegaansa tekemään “tempun” laskun “kätkemisesksi”.

Juonala ei kirjoita tätä lausetta ilmastonmuutoksen kieltäjien nimiin, vaan omiinsa. Ainoa varaus koskee viestin aitoutta (jota kukaan ei kiistä).

Oikeasti kyse oli ennestään hyvin tunnetusta ilmiöstä: epäsuorat havainnot, joiden avulla lämpötiloja voi jossain määrin arvioida silloin kun lämpötilamittauksia ei ole saatavilla, eivät 1900-luvun jälkipuoliskolla seuraa lämpötilan mitattua kehitystä. Tämän virheellisen datan siivoamisesta pois tutkijat käyttivät omassa slangissaan sanaa trick.

One particular, illegally obtained, email relates to the preparation of a figure for the WMO Statement on the Status of the Global Climate in 1999. This email referred to a “trick” of adding recent instrumental data to the end of temperature reconstructions that were based on proxy data. The requirement for the WMO Statement was for up-to-date evidence showing how temperatures may have changed over the last 1000 years. To produce temperature series that were completely up-to-date (i.e. through to 1999) it was necessary to combine the temperature reconstructions with the instrumental record, because the temperature reconstructions from proxy data ended many years earlier whereas the instrumental record is updated every month. The use of the word “trick” was not intended to imply any deception.

Phil Jones comments further: “One of the three temperature reconstructions was based entirely on a particular set of tree-ring data that shows a strong correlation with temperature from the 19th century through to the mid-20th century, but does not show a realistic trend of temperature after 1960. This is well known and is called the ‘decline’ or ‘divergence’. The use of the term ‘hiding the decline’ was in an email written in haste. CRU has not sought to hide the decline. Indeed, CRU has published a number of articles that both illustrate, and discuss the implications of, this recent tree-ring decline, including the article that is listed in the legend of the WMO Statement figure. It is because of this trend in these tree-ring data that we know does not represent temperature change that I only show this series up to 1960 in the WMO Statement.”

 https://www.uea.ac.uk/mac/comm/media/press/2009/nov/homepagenews/CRUupdate

2) Miksi dataa ei anneta kaikille kysyjille avoimuuden periaatteen mukaan, jos kerran niissä ei ole mitään salattavaa?

Koska data ei ole laitoksen omaa ja heillä ei ole oikeutta julkaista sitä. End of story. Lähde on sama kuin edellä.

We have been bombarded by Freedom of Information requests to release the temperature data that are provided to us by meteorological services around the world via a large network of weather stations. This information is not ours to give without the permission of the meteorological services involved. We have responded to these Freedom of Information requests appropriately and with the knowledge and guidance of the Information Commissioner.

We have stated that we hope to gain permission from each of these services to publish their data in the future and we are in the process of doing so.

3) Johtavat ilmastotutkijat ovat yrittäneet estää ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen vastaisten tutkimustulosten pääsyn tiedejulkisuuteen vertaisarviointimenettelyllä.

Vertaisarvioinnin koko idea on, että tutkijalla on ei vain oikeus vaan velvollisuus suosittaa artikkelin julkaisematta jättämistä, jos paperi ei täytä tieteen kriteereitä. Skandaali oli tässä tapauksessa siinä, että muuan surkea paperi pääsi kuin pääsikin tieteen laadunvalvonnasta läpi.

Asiasta löytyy netistä selostus jo tuoreeltaan vuodelta 2003.

4) Tutkijat puhuvat ilmastodenialisteista rumasti ja laskevat jopa leikkiä, että voisivat vääntää heiltä niskat nurin.

Denialistien viimeisten temppujen jälkeen - voiko tämä tulla yllätyksenä kenellekään?

Viime vuoden syyskuussa CERNin Large Hadron Collider käynnistettiin juhlahumun saattelemana. Hiukkaset kirmasivat kiihdyttimen ympäri onnistuneesti, mutta laite jouduttiin noin viikon jälkeen sulkemaan onnettomuuden takia. Onnettomuudesta ja korjaustoimenpiteistä lisää Higgsin metsästäjältä ja Jesteriltä.

LHC:tä on otettu uudelleen käyttöön viime viikkojen aikana, ja viimein eilen perjantaina 20. päivä hiukkassuihkut kiersivät jälleen koko matkan: LHC on virallisesti palannut kehään. Tästä erästä odotetaan onnistuneempaa kuin ensimmäisestä, ja törmäyksiin on määrä päästä viikon kuluttua.

Uudelleenkäynnistyksestä on maanantaina 23. päivä kello 15 Suomen aikaa lehdistötilaisuus, jota voi seurata osoitteessa http://webcast.cern.ch/. Kysymyksiä voi lähettää Twitterillä osoitteeseen @CERN.

Kiihdyttimen toimintaa voi seurata hetki hetkeltä CMS-koeaseman kommentaarisivulla. Pidemmällä aikavälillä luotettava lähde hiukkasfysiikan uutisille on Not Even Wrong, villejä huhuja voi katsastaa Jesteriltä ja yksityiskohtaisen analyysin suhteen Tommado Dorigo on ylittämätön.

Merkittävin lähitulevaisuuden tapahtuma on ensimmäiset korkeaenergiset hiukkastörmäykset 3.5 TeVin energialla, joihin saavuttaneen helmikuussa. Ensimmäisen vuoden aikana tuskin löytyy mitään uutta: vaikka energia on ennennäkemättömän korkea, kestää aikaa, ennen kuin saadaan kerättyä tarpeeksi monta törmäystä, että kohinasta paljastuu signaali. Mutta viimeistään muutamassa vuodessa LHC johtaa hiukkasfysiikan uuteen aikakauteen, luultavasti löytämällä Higgsin hiukkasen ja toivottavasti paljastamalla vielä tuntemattomia salaisuuksia.

Päivitys (24/11/09): Ensimmäiset törmäykset saatiin aikaan eilen, 23. päivä. Yllä mainitsemallani CMS-aseman kommentaarisivulla oli törmäyksestä detektorin antama kuvakin, mutta nyt sivu ei olekaan enää kaikkien katsottavissa. Julkinen statusraportti on luvassa torstaina 26. päivä, kello 17.00 Suomen aikaa. Sitä voi seurata osoitteessa http://www.cern.ch/webcast .

Päivitys 2 (24/11/09): Kuva törmäyksestä CMS-koeasemalla tuli onneksi poimittua talteen; se löytyy täältä. Silmä lepää.

Päivitys 3 (01/12/09): Ensimmäinen LHC-dataan perustuva tieteellinen artikkeli on ilmestynyt, ALICE-koeaseman mittausten perusteella. (Sitä tosin ei ole vielä julkaistu tieteellisessä lehdessä; julkaisuprosessista tarkemmin täältä.)

Kaikilla sähkövarauksen omaavilla hiukkasilla on antihiukkanen, jolla on vastakkainen varaus, mutta joka on muuten samanlainen. Esimerkiksi negatiivisesti varattua elektronia vastaa positiivisesti varattu positroni. Sama pätee muihinkin vuorovaikutuksiin liittyviin varauksiin, esimerkiksi vahvan vuorovaikutuksen tuntevilla gluoneilla on antihiukkaset, vaikka niillä ei ole sähkövarausta. Tunnetuista hiukkasista vain fotonilla ja Z-bosonilla ei varmasti ole antihiukkasta (neutriinoista ei vielä tiedetä).

Näkemässämme maailmankaikkeudessa on ainoastaan tavallista ainetta, ei antiainetta, pulsareissa, supernovissa ja muissa väkivaltaisissa ympäristöissä syntyviä hyvin pieniä määriä lukuunottamatta. Kun hiukkanen ja antihiukkanen kohtaavat, ne annihiloituvat eli hajoavat säteilyksi. On selvää, miksi antiainetta ei ole: se annihiloituisi tavallisen aineen kanssa. Sen sijaan on kummallista, miksi ainetta sitten on olemassa. Standardimallissa aine ja antiaine ovat melkein (mutta eivät aivan) symmetrisessä asemassa, mutta jos niitä olisi maailmankaikkeudessa yhtä paljon, molemmat tuhoutuisivat. Pitää olla tapa kallistaa vaakakuppia siten, että ainetta onkin enemmän.

(En tässä yhteydessä käsittele pimeää ainetta, joka saattaa koostua yhtä suuresta määrästä ainetta ja antiainetta: annihilaatiosta tulevan säteilyn etsiminen onkin yksi tapa löytää pimeä aine.)

Aineen ja antiaineen tasavertaisuuden rikkomista maailmankaikkeudessa kutsutaan nimellä baryogenesis eli baryonisen aineen synty; baryoninen aine on kvarkeista koostuvaa tavallista ainetta. Baryogenesis on eräs kosmologian merkittävistä tutkimusaiheista, pimeän aineen, pimeän energian ja inflaation ohella.

Ensiksi voi kysyä, miksi baryogenesistä tarvitaan: ehkä ainetta vain on maailmankaikkeudessa enemmän alusta lähtien, ja se siitä? Kosmologinen inflaatio kuitenkin pyyhkii pois kaiken, mitä sitä ennen tapahtui, joten epäsuhdan pitää syntyä inflaation jälkeen, kuitenkin joskus maailmankaikkeuden ensimmäisen sekunnin aikana.

Andrei Sakharov esitti vuonna 1967 yleiset ehdot, jotka hiukkasfysiikan ja kosmologian mallin pitää toteuttaa baryogenesiksen onnistumiseksi. Ensinnäkin hiukkasten vuorovaikutusten pitää olla sellaisia, että baryonien miinus antibaryonien lukumäärä voi muuttua. Yhtä itsestäänselvää on se, että malli ei voi olla täysin symmetrinen hiukkasten ja antihiukkasten suhteen. Tämä ei kuitenkaan riitä: mallin pitää olla sellainen, että jos vaihtaa hiukkaset ja antihiukkaset keskenään sekä lisäksi oikean ja vasemman, niin maailma näyttää erilaiselta, eli hiukkasten peilaamista ei saa olla mahdollista kumota maailman peilaamisella. Lisäksi maailmankaikkeuden aineen pitää olla jossain vaiheessa poissa termisestä tasapainosta, jotta eroa pääsisi syntymään.

Standardimallissa kaikki Sakharovin ehdot toteutuvat. Baryonien lukumäärä voi muuttua korkeissa lämpötiloissa, ja aineen ja antiaineen ero on pieni, mutta ei olematon. Termisen epätasapainon tarjoaa sähköheikko symmetriarikko. Maailmankaikkeuden laajetessa lämpötila laskee, ja sen vajotessa tiettyyn kriittiseen arvoon (noin miljoona miljardia Celsiusta) Higgsin kentän tila muuttuu siten, että se antaakin hiukkasille massat. Tapahtuu samoin kuin vettä jäähdytettäessä: nollaan asteeseen tultaessa veden olomuoto muuttuu toisenlaiseksi, kiinteämmäksi, ja muutoksen aikana terminen tasapaino rikkoutuu. Higgsin kentän olomuodon muuttuessa voi aineen ja antiaineen välille syntyä epäsuhta, joka jäätyy paikalleen muutoksen mentyä ohi.

Kaunis tarina, mutta ei koko totuus. Standardimallissa on mahdollista tarkkaan laskea, mitä Higgsin kentän olomuodon muutoksen aikana tapahtuu, ja tuloksena on, että aineen ja antiaineen eroa kehittyy liian vähän. Ongelmana on se, että Higgsin kentän olomuodon muutos ei ole yhtä raju kuin veden jäätyminen, joten sen aikana ei saa paljoa rikottua. Kuten pimeän aineen tapauksessa, tämä epäonnistuminen on suuri saavutus: siitä, että näemme enemmän ainetta kuin antiainetta tiedetään, että on olemassa uutta hiukkasfysiikkaa. Erilaisia baryogenesistä kuvaavia malleja on kehitetty lukuisia, ja useimmissa tapahtuma liittyy Higgsin tilan muutokseen, mutta joskus kiertotien kautta. (Standardimallin laajennuksista, ainakin supersymmetrisestä sellaisesta, toiste enemmän.)

Baryogenesistä kuvaavan mallin pitää tuottaa oikein havaittu aineen ja antiaineen epäsuhta - tai siis aineen ja fotonien suhde, koska antiaine on annihiloitunut fotoneiksi. Jokaista protonia ja neutronia kohden on maailmankaikkeudessa noin miljardi fotonia. Nykymaailmankaikkeuden tavallinen aine on vain miljardisosa alkuperäisestä, melkein kaikki tuhoutui ensimmäisen sekunnin aikana.

On helppoa saada yksi luku oikein (etenkin kun tietää etukäteen, mikä se on), joten aineen ja fotonien suhteen perusteella ei voi vielä juurikaan sulkea baryogenesismalleja pois. Mutta sikäli kun baryogenesis liittyy Higgsin kentän tilan muutokseen, LHC saattaa tarjota lisävalaistusta, Higgsin tutkiminen kun on LHC:n keskeinen tavoite. LHC saattaa paljastaa, miksi ainetta on olemassa - tai osoittaa, että kertomus onkin monimutkaisempi.

Suomen Lääkärilehdessä (42/2009, ei ilmaiseksi verkossa) oli Oulun yliopiston geriatrian professori Timo Strandbergin kiintoisa juttu otsikolla Denialismi - tieteen salakavala syöpä.

Jutun ingressin mukaan “denialismilla tarkoitetaan retoristen argumenttien käyttöä antamaan vaikutelma asiaankuuluvasta kiistasta asiassa, jossa ristiriitaa ei todellisuudessa ole. Päämääränä on siis kieltää asia, josta vallitsee tieteellinen yksimielisyys. Analogisesti syöpäsolujen kanssa denialismi naamioituu kuin osaksi kriittistä tiedekeskustelua.”

(Löytyy denialismista artikkeli englanninkielisestä Wikipediastakin.)

Strandberg leikkii ajatuksella, että jo antiikin sofisteja - viisastelijoita, saivartelijoita - voisi kutsua denialisteiksi. Mutta tuoreempia esimerkkejäkin löytyy. Strandberg mainitsee rokotteiden hyötyjen kyseenalaistajat ja mahdollisilla haitoilla pelottelijat; hiv-infektion ja aidsin yhteyden kiistäjät; tupakan vaarallisuuden kyseenalaistajat ja ns. kolesteroliskeptikot.

Lääketieteen ulkopuolelta listaan voisi lisätä ilmastodenialismin.

Journalistit ovat erityisen alttiita haukkaamaan denialistien syötin kritiikittä - eivät ammatillisesta koulutuksestaan huolimatta vaan oikeastaan juuri sen takia. Toimittaja kokee tehtäväkseen tuoda esille vaihtoehtoisia tulkintoja todellisuudesta. Journalistit ovat yleensä ammatillisen selkäydinrefleksinsä vuoksi hyvin kriittisiä kaikille väitteille. Ei toimittaja välttämättä usko denialistia, mutta jos antaa tilaa molemmille näkemyksille, journalisti voi katsoa olleensa kriittinen kaikkiin ilmansuuntiin.

Journalistit syyllistyvät koulutuksensa ansiosta lopultakin melko harvoin puolueellisuuteen, jossa kiistanalaisesta asiasta annetaan vain yhden kiistan osapuolen näkemys, ikään kuin muita ei olisikaan. Sen sijaan toimittajat on ällistyttävän helppo saada antamaan kiistanalainen käsitys asiasta, josta tosiasiassa vallitsee tieteellinen konsensus.

Yleensä skeptinen asenne ja tieteellisen menetelmän ymmärtäminen antaa ihmiselle jonkinlaista immuniteettia denialisteja vastaan. Ilmastonmuutos vaikuttaa (ainoalta?) poikkeukselta. Skeptikkous tuntuu olevan ennemminkin ilmastodenialismin riskiä lisäävä kuin siltä suojaava tekijä. Moni erittäin rationaalisena tuntemani ihminen, jota ei millään saisi uskomaan 9/11-salaliittoihin tai rokotehysteriaan, suhtautuu ilmastodenialismiin joko myönteisesti tai ei halua ottaa siihen kantaa. Joukossa on jopa tiedetoimittajia.

Strandbergin mukaan denialismin myötäilyn taustalla voi olla hyvin erilaisia motiiveja, “esimerkiksi halu päästä julkisuuteen Galilein tyyppisenä totuuden esitaistelijana”. Tämä lienee niiden henkilöiden motiivi, jotka samaan hengenvetoon jaksavat kritisoida uskomushoitojen tunkeutumista terveydenhuollon piiriin ja sitten kyseenalaistaa ilmastotieteen kasautuneen näytön joillakin yksittäisillä tutkimuksilla.

Olisikohan yksi syy leimoissa? Homeopatian harrastaja ei ehkä innostu “ilmastosketikoista”, mutta naturalistin mielestä se kuulostaa hyvältä. Siis samaa kriittistä ajattelua kuin skeptinen asenne kaikkeen muuhunkin huuhaaseen. Kyllä, kiitos.

Älkäämme menkö tuohon mukaan. Kutsukaamme ilmastodenialisteja ilmastodenialisteiksi, vaikka he kuinka itse haluaisivat tulla ylistetyiksi “skeptikoiksi”. Näin he näyttäytyvät todellisessa viiteryhmässään: WTC-salaliittoteoreetikoiden ja tupakan vaarallisuuden kyseenalaistajien joukossa.

Päädyimme kavereiden kanssa baarissa pohtimaan avioeroja ja sitä, mikä on erossa lasten kannalta paras asumisjärjestely. Nykyään suuri osa erolapsista ramppaa jatkuvasti isän ja äidin kodin väliä. Se on lapsille melkoinen stressi, vaikka tietenkin on hyvä, että kiinteä suhde molempiin vanhempiin säilyy.

Jotkut ratkaisevatkin asian toisin päin. Lapset pysyvät samassa kodissa, ja isä ja äiti toimittavat siellä vanhemman virkaa vuoroviikoin. Tällaisia järjestelyjä tiesimme tuttavapiireistämme parikin. Yhdessä tapauksessa eronnut pari oli  hankkinut yhteiseksi jopa sen “väistöasunnon”, jossa kumpikin vuorollaan majailee silloin kun ei asu lasten luona.

Minusta kuvio vaikutti tukalalta, mutta se sai keskustelussa myös kiihkää kannatusta, jota vastaan oli vaikea väittää. Miksi juuri lapsen täytyisi joutua kärsimään myös erosta aiheutuvat käytännön riesat, vaikka hän ei ole syyllinen vanhempiensa sotkuihin? Eikö ole pelkästään reilua, että aikuiset koettavat kantaa valintojensa seuraukset  itse eivätkä lisää niitä lapsen taakkaan?´

Keskustelu päättyi yhteisymmärrykseen ihanteellisesta järjestelystä. Sellainen löytyi läheltä, omasta talostamme Helsingin Käpylässä. Ennen meitä nykyisiä asukkaita talossa asui eronnut pariskunta, kumpikin uuden puolisonsa kanssa, sekä ex-parin yhteiset lapset. Uusiopariskunnilla oli vierekkäiset huoneistot, ja taloa remontoitaessa lasten makuuhuoneet oli sijoitettu kahden asunnon väliin. Makuuhuonekäytävän kummassakin päässä oli ovi,  ja niistä lapset saattoivat kulkea vapaasti isän tai äidin puolelle. Vanhemmilta reitti toiseen asuntoon oli suljettu.

Aika hyvää sopua rinnakkain eläminen on vaatinut. Jos oma mies lähtisi lätkimään, tulisi varmaankin mieleen toivottaa se saman tien niin kauas kuin mahdollista ja mieluiten ikuisiksi ajoiksi. Tosiasiassa olisi ehkä silti parempi, että jäisi seinän taakse pitämään kanssani huolta lapsista.

Jos meidän talossa on siinä kerran onnistuttu, niin luultavasti moni muukin Suomen tuhansista ja taas tuhansista eropareista siihen pystyisi.  Mutta kuten baarissa huomautettiin, sopivan talon ja asunnon löytäminen vaatii älyttömästi onnea tai hirveästi rahaa.

Siispä vinkki rakennusfirmoille ja etenkin yleishyödyllisille rakennuttajille: Tehkää kokeeksi sellaisia taloja kuin meillä on, siis toisiinsa kytkettyjä asuntoja joissa on pari makuuhuonetta välissä. Niille voisi olla markkinoita.

Olen harrastanut melontaa vielä nyt marraskuun puolella - yksin ja myös pimeässä. Ilmatäytteinen AdvancedFrame-kajakkini kun on sen verran tukeva, että sillä uskaltaa kulkea melkein oloissa kuin oloissa. Mutta vakauden hintana on yksirunkoisella aluksella hitaus.

On kuitenkin keinoja yhdistää vakaus ja pieni vastus. Vastaus on katamaraanirunko.

Melonnan kannalta katamaraanirakenteessa on tietysti se huono puoli, että jos melojan takapuoli nostetaan kunnolla vedenpinnan tason yläpuolelle, painopiste nousee hieman turhan korkealle. Joissakin näkemissäni katamaraanikajakeissa tosin jalat saaponttooneihin vedenpinnan alapuolelle, mikä laskee painopistettä hieman.

Mutta kun katamaraaneja on käytetty eteläisellä Tyynellämerellä jo vuosituhansia, miten niiden kehittäminen lännessä onkin kestänyt näin kauan? Kaksirunkoiset autolautat ja purjeveneet ovat yleistyneet vasta parin viime vuosikymmenen aikana eikä katamaraanikajakkeja ainakaan Suomenlahdella ja Saaristomerellä ole näkynyt.

Toisaalta, jos kajakkien kehitys seuraa purjeveneitä, ehkäpänäemme lähivuosina koko joukon erilaisia vallankumouksellisen nopeita ja vakaita merikajakkeja.

Jos kehittyy teknologia joskus yllättävän hitaasti, niin kehittyy toisinaan tiedekin. Työpöydälleni ilmestyi Teoksen kustantama kokoomateos Freudin jalanjäljillä. Kustantajan mukaan “kirja osoittaa, että psykoanalyysi on kaikkea muuta kuin vanhentunutta teoretisointia. Se on elinvoimainen ajattelun ja terapian perinne, joka kykenee uusiutumaan aikojen myötä. Sen sijaan psykoanalyysin vastustus tuntuu perustuvan aikansa eläneisiin käsityksiin.”

Luulin jo hetken, että “psykoanalyysin vastustus” - jolla kustantaja kaiketi tarkoittaa psykoanalyysin arviointia samoilla tieteellisillä mittapuilla kuin muitakin teorioita - olisi aikansa elänyttä siksi, ettei kukaan enää jaksa psykoanalyysiä puolustaa.

Tieteenfilosofi Ari Takalon kirjoituksessa Psykoanalyysikritiikki meillä ja muualla - paljon melua, vähän asiaa toistuu psykoanalyysin kritiikinkritiikille tyypillinen todistustaakan kääntäminen. Kun kritisoit Freudia, se ei kuulemma päde nykypsykoanalyysiin. Kun kritisoit nykypsykoanalyysin jotakin suuntausta, se ei kuulemma päde Freudiin tai mihinkään muista suuntauksista.

Eipä tietenkään. Mutta psykoanalyysin kannattajat voisivat esittää edes yhden psykoanalyyttiseksi tulkitsemansa teorian, joka kestäisi empiirisen testaamisen. Jos tällainen teoria löytyy, voimme sitten tarkistaa, oliko se alkuperäinen freudilainen teoria vai jokin uuspsykoanalyysin muunnoksista. Mutta samaan tapaan kuin yhden suuntauksen kritiikki ei päde muihin suuntauksiin, ei yhden empiirisestä testistä selvinneen psykoanalyyttisen väitteen perusteella voi sanoa mitään mistään muusta psykoanalyyttisen perinteen sisälle luettavasta teoriasta.

Freud toki oli oikeassa joissakin asioissa. CP-vammaa pidettiin Freudin aikana seurauksena synnytyksenaikaisesta hapenpuutteesta. Freud päätteli, että koska monilla CP-vammaisilla on muitakin ongelmia, CP-vammakin todennäköisesti syntyy jo kohdussa. 1980-luvulla laajassa tutkimuksessa kävi ilmi, että todellakin vain pieni osa CP-vammoista liittyy synnytyksen ongelmiin.

Kokaiinin ja psykoanalyysin suhteen meni sitten metsään. Hyvä, että oli oikeassa edes jossain.

Näköjään tuo Tieteen puudeli ehtii aina varastamaan aiheeni. Mutta varastakoon. Asiani ei oikeastaan ole se, pitääkö huivien käyttö länsimaissa kieltää vai ei, vaan kielenkäytöllinen kömmähdys, joka liittyy yleisemminkin tällaisiin erilaisuuden hyväksymis- ja suvaitsemiskeskusteluihin.

Jossain muslimien huivien käyttöä länsimaissa kritisoivissa mielipidekirjoituksessa nimittäin oltiin sitä mieltä, että pitää varoa menemästä relativismissa liian pitkälle.Relativismilla yleensä tarkoitetaan sitä, että toista kulttuuria ei voi arvioida mistään tuon kulttuurin ulkopuolisesta näkökulmasta. Ikävä kyllä se sitten tarkoittaa myös sitä, ettei toista kulttuuria voi arvioida universaalien ihmisoikeuksien näkökulmastakaan.

“Niillä” on oikeus niiden kulttuuriin kuten “meillä” meidän kulttuuriin, ja milläpä oikeudella me voisimme sanoa, että meidän on parempi kuin teidän.

Tällainen relativistinen ajattelutapa on levinnyt parissa vuosikymmenessä lähestulkoon tabunomaiseksi normiksi. Yksi syy siihen tietysti on yliopistoilla viljelty postmodernismi, joka pahimmillaan ulottaa relativismin paitsi kulttuurin ja moraalin, myös tiedon alueelle. Sosiaalisen konstruktionismin mukaanhan totuus on pelkkää valtakamppailua eikä meillä ole mitään keinoa päästä tuon valtakamppailun ulkopuolelle selvittämään, miten asiat oikeasti ovat. Niinpä tiede sanan perinteisessä merkityksessä olisi mahdotonta.

Luulen kuitenkin että relativismin läpitunkemiseen kulttuurissa on tarvittu muutakin kuin yhden ylioppilassukupolven aivopeseminen sosiaalisella konstruktionismilla. Väitän, että radikaalin relativismin - hyvinkin oudon ja länsimaiselle ajattelulle vieraan ajattelutavan - istuttamiseen nykykulttuuriin on käytetty troijan hevosena jotakin, mikä taas on modernin länsimaisen kulttuurin ytimessä.

Se jokin on liberalismi.

Kulttuuriliberalismi kun on oikeastaan yksilön ja valtion suhteeseen sovellettua relativismia. Sen ydinajatus on, että valtion ei tule ottaa kantaa yksilön elämänarvoihin: ei uskontoon, seksuaaliseen käyttäytymiseen, esteettisiin mieltymyksiin ja sen sellaiseen.

Liberalismi on koherentti rakennelma. Siitä ei juuri seuraa relativismille tyypillisiä suvaitsevaisuuden paradokseja, jossa suvaitsevaisuuden nimissä on hyväksyttävä suvaitsemattomuutta.

Kun jokainen on vapaa tekemään mitä haluaa, kunhan ei loukkaa muiden vastaavia vapauksia, voidaan yhdestä yksinkertaisesta periaatteesta johtaa ristiriidattomasti sekin, miten musliminaisten huiveihin ja huntuihin tulee suhtautua.

1) Valtio ei saa pakottaa yksilöitä pitämään huivia.

2) Valtio ei saa kieltää yksilöitä pitämästä huiveja.

3) Jos joku laittomin keinoin (esimerkiksi väkivallalla uhaten) estää yksilöä pukeutumasta haluamallaan tavalla, tätäestäjää on rangaistava.

4) Yksilö voi vapaasti tehdä sopimuksia, jotka rajoittavat hänen oikeuttaan pukeutua haluamallaan tavalla.

Näistä neljästä kohdasta voi todeta, että kohtaa 1 rikkoo moni muslimimaa. Kohtaa 2 haluaa rikkoa muun muassa Ranska. Kohdan 3 nojalla voimme heittää muslimimiehen länsimaissa tyrmään, jos hän rankaisee huivin käytöstä luopunutta tytärtään. Kohdan 4  mukaan on hyväksyttävä se, että muslimiyhteisö voi paheksua ja uhata yhteisöstä ulossulkemisella jäsentään, joka ei pukeudu kuten kunnon muslimin kuuluu. Saman kohdan nojalla on hyväksyttävää, että yksilö voi tehdä työsopimuksen, jonka mukaan työntekijän on pukeuduttava niin, että naama näkyy.

Siihen, että hyväksymme länsimaissa musliminaisten huivikäytön, ei tarvita vähääkään relativismia. Ihan standardiliberalismin normitulkinta riittää.

Relativisteilla sen sijaan tuntuu nyt olevan vaikeaa. Joku joutuu hyväksymään hampaat irvessä vaikka sen, että housuihin pukeutunut nainen kivitetään. Joku toinen taas katsoo, että muslimia pitää länsimaissakin kieltää käyttämästä huivia, koska se ei hänen mielestään voi olla millään naisen oma valinta.

Kulttuurirelativisti voi siis näköjään ajatella niinkin, että omassa kulttuurissamme saamme sitten kuitenkin ihan pikkaisen määrätä muita, vaikka se oikeastaan ei niin suvaitsevaista olisikaan. Lopputuloksena on suvaitsevaisuuden paradoksi, jossa siitä, että naisten itsemääräämisoikeutta loukataan muslimimaissa pakottamalla naiset huivin käyttöön johdetaankin oikeutus sille, että länsimaissa naisten itsemääräämisoikeutta pitää loukata kieltämällä heiltä huivi.

Suvaitsemattomia emme halua olla. Relativisteiksi emme halua tulla. Olkaamme siis liberaaleja.

Viime aikoina on taas keskusteltu musliminaisten huivin käytöstä. Tuoretta väriä keskusteluun toi Helsingin Sanomien toimittaja Katja Kuokkanen, joka pukeutui kaiken peittävään mustaan niqabiin ja lähti hengaamaan Itäkeskukseen. Kuokkanen halusi tietää, miltä kaavun alla tuntuu. Musliminaiset tervehtivät, jotkut säikähtivät, monet tuijottivat, Kuokkanen kertoi jutussaan.

Usein sanotaan, että musliminaiset pukeutuvat peittävästi saadakseen olla rauhassa tunkeilevilta katseilta. Siihen ei taida riitää mikään vaate. Toimittaja tapasi matkallaan myös turkkilaiseksi tai irakilaiseksi arvelemansa muslimimiehen, joka tuijotti häntä niin intensiivisesti, että mustaan sifonkiin tuntui palavan reikä.

Tämä palautti mieleeni Oliver Poolen, jonka tapasin viime talvena Oxfordissa.  Poole on brittitoimittaja, joka oli juuri viettänyt kolme vuotta Daily Telegraph -lehden kirjeenvaihtajana Bagdadissa ja kirjoittanut kokemuksistaan kirjan Red Zone. Poolen komennuksen aikana Bagdadista tuli vaarallinen, monella tavoin painajaismainen paikka, mutta kaupunkilaiset yrittivät silti elää elämäänsä niin hyvin kuin taisivat. He kävivät töissä, huolehtivat lapsistaan -  ja katselivat vastakkaista sukupuolta sillä silmällä.

Poolen autonkuljettaja Khaled saattoi hiljentää vauhtia ja päästää syvän huokauksen, kun musta huntu hulmusi ohitse, Poole kertoo kirjassaan. “Näitkö tuon vartalon”, keski-ikäinen irakilainen Khaled kyseli Poolelta.

Khaledin opastuksella nuori brittikin harjaantui näkemään, kuinka vaate laskeutui pitkin kulkijan kurveja. Jos nainen käveli nopeasti tai kävi tuuli, vaate painui vartaloa vasten ja paljasti sen muodot. “Parempi kuin alasti”, Khaled kehui.

Katsetta ei siis torju mikään. Joissakin maailman kolkissa naisen on kuitenkin pakko peittää itsensä silmiä myöten, ellei halua tulla pahoinpidellyksi, raiskatuksi tai tapetuksi. Epäilen, että tätä asiantilaa ei auta, mitä tahansa täällä ajatellaan ja päätetään huiveista. Ne eivät ole syy, vaan seuraus ja symboli.

Itselläni ei ole selkeää ehdotusta maailman tai edes Suomen huntu- ja huivipolitiikaksi.  Siitä haluan kuitenkin huomauttaa, että kaiken peittävästä vaatetuksesta on terveydelle vakavaa haittaa, ellei koskaan paljasta ihoaan ulkona ja anna päivän paistaa edes kasvoille ja käsivarsille.

Ihmisen iho tuottaa auringon ultraviolettisäteilyn vaikutuksesta d-vitamiinia, joka on välttämätöntä luustolle ja uuden tiedon mukaan ihmisen muullekin terveydelle. Brittitutkija Susan Lanham-New on tutkinut Kuwaitin ja Saudi-Arabian hunnutettujen naisten d-vitamiinitasoja. Noissa ikuisen auringon maissa naiset kärsivät vakavasta d-vitamiinin puutoksesta.  Jeddassa tutkituilta naisilta mitatut tasot alittivat keskimäärin jopa sen minimitason, joka suojaa riisitaudilta.

Muistakaa siis ottaa kesäisin aurinkoa, Suomen musliminaiset. Täällä se on mahdollista.