BLOGIT

Tällä tarinalla ei ole paljoa tekemistä tieteen kanssa, mutta lumipyryn ja joulun kunniaksi kerron sen silti.

Viime talvena Englantiinkin tupsahti lunta. Oxfordissa ja muualla Lontoon lähistöllä sitä satoi enemmän kuin 18 vuoteen. Liikenne oli sekaisin ja kouluja suljettiin. Meidän koulumme pysyi kuitenkin urheasti auki.

Yleensä olin vienyt lapset kouluun pyöräillen. Ensimmäisenä lumisena aamuna muistelin 1970-lukua pohjoiskarjalaisessa syrjäkylässä ja päättelin, että voisimme mennä pyörällä nytkin. Niin mekin teimme lapsena joka säällä, paitsi talven parhaimmilla keleillä, kun kouluun pääsi myös hiihtämällä tai potkukelkalla.

Siispä matkaan. Sitä oli edessä kaksi ja puoli kilometriä. Ajaminen alkoi sujua itseltäni  jotenkuten, mutta Helsingissä kasvaneilta pojiltani selvästi puuttui tarvittava kokemus pyöräilystä viidentoista sentin lumihötössä. Matka edistyi kahden metrin kappaleissa. Pyörät täytyi pian hylätä tien varteen ja alkaa laittaa jalkaa toisen eteen. Lopputulos oli, että suomalaiset lapset myöhästyivät koulusta lumisateen vuoksi.

Seuraavana aamuna menimme suosiolla bussipysäkille. Ennen kuin bussi ehti ilmaantua, pysäkille seisahtui pieni viininpunainen auto. Sen ovi aukeni ja siitä viittoili tummatukkainen, viisikymppinen nainen. Kun menin lähemmäksi, hän tarjosi hymyillen kyytiä ja sanoi haluavansa auttaa ihmisiä näissä kurjissa olosuhteissa. Emmin hetken. Auto oli heppoinen, talvirenkaita siinä ei taatusti ollut, ja keli oli sohjoisen niljakas. En kuitenkaan hennonut torjua tarjousta. Astuimme autoon.

Päivittelin liukkautta, mutta huolitellusti kammattu ja tyylikkästi puettu kuljettajamme kehotti olemaan huoletta: “Me iranilaiset osaamme ajaa lumessa.”

Nieleskelin besserwisserismini ja siitä hyvästä sain kuulla tarinan. Iran on suuri maa, ja kuskimme oli kotoisin vuoristoseudulla, jossa talvisin oli säännöllisesti lunta.  Hän oli lähtenyt perheensä kanssa maanpakoon 30 vuotta sitten shaahin kaaduttua islamilaiseen vallankumoukseen. Mutta talviajo sujui edelleen rauhallisen varmasti.

“Englantilaiset eivät ymmärrä, miten lumessa pitää toimia. Katso noita autoja, ne ajavat ihan liian lähellä toisiaan. Täytyy pitää etäisyyttä.” Pääsimme turvallisesti perille, kiittelimme kyydistä ja mukavasta juttutuokiosta. Koulussa olimme ajoissa.

Nyt ollaan Suomessa, loma alkaa, ja huomenna pyryttää jälleen. Nautitaan lumesta ja ajetaan viisaasti. Onnellista Joulua!

“On aivan samantekevää, mitä ilmastokokouksessa päätetään, jos ei edes uskalleta ottaa esille sitä, että ilmastonmuutoksen pääasiallinen syy on väestöräjähdys.”

Näin kommentoi nimimerkki Tutkija Pohjanmaalta HS.fi:ssä Kööpenhaminan ilmastosopua sunnuntain Hesarin mielipidesivujen mukaan.

Tutkija Pohjanmaalta ei ole ainoa. Yhä vain tähän väestöargumenttiin törmää. Viimeksi kuulin sen viime viikolla Journalistien ilmastonmuutos -seminaarissa, jossa uskoakseni oli paikalla vain melko hyvin informoituja tahoja. Sitä edellisen kerran - oliko toissa viikolla.

Kävin runsaat seitsemän vuotta sitten Hesarin toimittajana eräässä tilaisuudessa, jossa puhui itävaltalainen väestötutkija Wolfgang Lutz. Näin kirjoitin silloin:

“Maailman väestönkasvu todennäköisesti päättyy tällä vuosisadalla ylittämättä koskaan kymmenen miljardin ihmisen rajaa. On myös hyvin mahdollista, että väestömäärä kääntyy tämän piikin jälkeen laskuun, väittää kansainvälisen soveltavan systeemianalyysin tutkimuslaitos IIASA:n väestötutkija Wolfgang Lutz.”

Mielestäni uutinen ei ollut kovin ihmeellinen. Jatkoin:

“Lutzin työryhmän ennusteet on laadittu hieman eri menetelmillä kuin YK:n väestöennusteet. IIASA:n malleista selviää, millä todennäköisyydellä väestönkehitys asettuu tiettyyn haarukkaan. Esimerkiksi 60 prosentin todennäköisyydellä maapallon väkimäärä ei ylitä kymmentä miljardia vuoteen 2100 mennessä. 15 prosentin todennäköisyydellä meitä on sadan vuoden päästä vähemmän kuin nyt.

Keskiarvoluvut eli ennuste 50 prosentin todennäköisyydellä vastaa hyvin uusimpia YK:n väestöskenaarioita. IIASA:n mukaan huippu saavutettaisiin vuonna 2070 yhdeksässä miljardissa asukkaassa. YK kuitenkin uskoo maailman väestön vakiintuvan huippulukemaan. IIASA ennustaa, että väestökehitys kääntyy piikin jälkeen laskuun.

Lääke väestönkasvuun on ollut ja on Lutzin mukaan tulevaisuudessakin tyttöjen parantunut koulutus ja terveydenhoito.”

Usein toimittajat käyvät Hesarissa uutisista kilpailua: kaikki haluavat korostaa oman uutisensa painoarvoa osaston esimiehelle, jotta se saisi mahdollisimman ison otsikon osastolla. Ja sitten sitä pitää tietysti myydä vielä toimitussihteerille, joka päättää, näkyykö uutinen Hesarin uutisetusivulla, “tuoreilla” (A3).

Tällä kertaa päälliköt olivat hyvin tyytyväisiä. Uutista reposteltiin myöhemminkin viikolla, vaikka itse yritin ennemminkin hyssytellä, että eihän tässä nyt mistään isosta asiasta ole kyse.

Mitään todellista uutistahan ei ollut. Silti sama on toistunut moneen kertaan myöhempinä vuosina. Ikään kuin väestöräjähdyksellä olisi peloteltu 1970-luvulla niin moneen kertaan, että mikään määrä vaara ohi -uutisten toistoja ei riitä herättämään ihmisiä huomaamaan, että todellisuudessa suurempi ongelma alkaa useissa maissa olla väestön ikärakenteessa.

Meitä on nyt seitsemisen miljardia. Jos väestö piikkaa 9-10 miljardissa, koko väestön hiilijalanjälki kasvaa vain kymmeniä prosentteja. Se on aika vähän siihen nähden, että tavoiteltavat päästövähennykset eivät ole suuruusluokkaa viidennes nykyisistä, vaan päästöt pitäisi ennemminkin vähentää viidennekseen nykyisistä.

Lisäksi korkeat hedelmällisyysluvut ovat ongelma nykyään lähinnä maissa, joissa elintaso on hyvin matala ja hiilijalanjälki hyvin pieni - siis Saharan eteläpuolisessa Afrikassa.

Tietysti hieman helpommalla - mutta vain hieman - pääsisimme, jos väestö ei kasvaisi ollenkaan tai jopa hieman supistuisi vuoteen 2070 mennessä. Mutta miten se voisi käytännössä toteutua? Vaihtoehtona olisi kuolleisuuden lisääminen linkolalaiseen malliin (kansanmurhat tai ainakin eliniän lasku - pitäisikö tupakointia alkaa sittenkin suosia?) tai syntyvyyden alentaminen entisestään. Se taas johtaisi monessa maassa ikärakenteen ja huoltosuhteen pahenemiseen entisestään.

Se populaatiopommi, millä meitä 1970-luvulla peloteltiin, oli kuitenkin ihan muuta. Siinä väestönkasvu olisi jatkanut geometristä kasvuaan ja ennusteet vuosisadan lopulle olisivat jossakin 20-30 miljardin tienoilla. Se uhkakuva ei ole toteutumassa. Kyse ei nimittäin ole vain ennusteista, vaan kokonaishedelmällisyysluku on jo laskenut monissa kehitysmaissakin lähemmäs lukua 2,1, joka tarkoittaa pitkällä aikavälillä väestön tasapainoa. Koska eliniänodote on kuitenkin samalla noussut, väestönkasvu voi näyttää yhä huimalta, ikään kuin hillinnässä ei olisi saavutettu mitään.

Tämä oli viimeinen blogipostaukseni tänä vuonna, palaan loppiaisviikolla. Viimeiset uutiset tiede.fi:ssä tulevat aatonaaton iltana ja nekin ovat tauolla 4.1. asti. Kiitos tiede.fi:n lukijoille ja varsinkin blogin kommentoijille debatoivasta vuodesta!

PS. Siunattua joulua niille jotka sellaista viettävät ja hauskaa yulea muille. Jos joululahjoja on vielä ostamatta, niin muistutettakoon, että hyviä kirjoja löytyy tietokirja-arvioistamme (josta on suora yhteys suomalainen.com-verkkokauppaan). Joitakin erityisen hyviä kirjoja löytyy pii- ja oikosarvipaitojen ohella myös tiedekaupastamme. Tiede-lehden vuosikerta on tietysti aina hyvä lahja. Tarjous täällä.

LHC meni nukkumaan eilen seitsemältä illalla Suomen aikaa, oltuaan hereillä marraskuusta asti.

Kiihdytin toimi ripeästi ja (toisin kuin viime vuonna) sujuvasti. Marraskuun 20. päivä oltiin samassa tilanteessa kuin edellisenä vuonna, eli hiukkassuihkut saatiin kiertämään kehää. Törmäyksiin päästiin 23. päivä, ja viisi päivää sen jälkeen nähtiin ensimmäinen tieteellinen artikkeli, joka käytyään läpi vertaisarvioinnin varsinaisesti julkaistiin joulukuun 10. päivä - kolme viikkoa uudelleenkäynnistyksestä.

Joulukuun 8. päivä LHC laski jalkansa uudelle maaperälle ohittaessaan maailman toiseksi merkittävimmän hiukkaskiihdyttimen, Tevatronin, tärmäysten energiassa. Kiihdyttimellä on nyt tehty niin korkeaenergisiä törmäyksiä, 2.4 TeVin energialla, kuin tämänhetkisellä kokoonpanolla on mahdollista. Tammikuussa LHC:n magneetteja päivitetään, jotta päästään korkeammalle, 3.5 TeVin säde-energiaan. Hiukkasten on määrä törmäillä taas helmikuussa, ja mikäli tahti jatkuu, saatetaan tuohon maksimiin saapua pian.

Protoneiden törmäyttäminen on sotkuista puuhaa, joten tarvitaan paljon törmäyksiä, että hiukkassuovasta löytyisi kaivattu aarre. Tähän mennessä LHC:ssä on ollut yli miljoona törmäystä, mikä saattaa kuulostaa suurelta määrältä. Normaalin toiminnan suunniteltu taajuus on kuitenkin 600 miljoonaa törmäystä sekunnissa, eli toistaiseksi on oltu hyvin hissukseen. Mitään uutta ei olisi voitu löytää, mutta noiden miljoonan törmäyksen romuja tutkimalla on kyllä nähty hiukkasia, jotka jo tunnetaan, ja saatettu siten tarkistaa, että kaikki toimii kuten pitää.

Tekniikan puolesta asiat ovat siis hyvin, mutta uutta fysiikkaa saa odottaa vähintään vuoden, ehkä muutaman. Parinkymmenen vuoden suunnittelun ja rakentamisen jälkeen se tuntuu lyhyeltä ajalta, joka menee ohi ennen kuin huomaakaan.

Kelan tutkimusprofessori Raimo Raitasalon mukaan nuorten väkivaltaista käyttäytymistä “ymmärretään liian pitkälle”.

Raitasalo haluaisi, että väkivaltaa kutsuttaisiin väkivallaksi eikä “kiusaamiseksi” ja että väkivaltaisesta käytöksestä rangaistaisiin aina. Tästä on helppo olla samaa mieltä.

Koulukiusaajien paapomisen taustalla lienee ajatus, että nämä häiriökäyttäytyjät olisivat itsekin uhreja ja kärsivät jostakin mielenterveyden häiriöstä. Vaikka mielenterveyden ongelmat eivät juurikaan lisää väkivaltakäyttäytymistä, varsinkaan henkirikollisuutta, toki osa nuorista väkivallantekijöistä voi selittää tekemisiään ankealla lapsuudella. Mutta selittääkö se (fyysistä väkivaltaa sisältävän) koulukiusaamisen?

Tuskin. Koulukiusaaminen on valitettavasti niin yleistä, ettei edes lehdistössä tyypillisesti liioitellut luvut mielenterveyden häiriöistä nuorilla oikein riitä selittäjäksi. Diagnooseja ei riitä kaikille, tuskin enemmistöllekään koulukiusaajista.

Koulukiusaaminen onkin ymmärrettävissä paremmin, jos se mielletään nimenomaan tavallisten ihmisten pahuudeksi. Yhdysvaltalainen tutkija Philip Zimbardo kutsuu tätä tietyissä olosuhteissa ja rooleissa ilmenevää, lähtökohtaisesti tasapainoisten ihmisten julmuutta Lucifer-efektiksi.

Zimbardo ei ole tutkinut koulukiusaamista, mutta hänen tutkimuksensa osoittavat, että lähes kuka tahansa meistä - aikuisistakin - pystyy tietyissä olosuhteissa yllättävään julmuuteen.

Koulu ei ehkä ole niin äärimmäinen ympäristö kuin armeija tai Zimbardon laboratorio, mutta kyllä se silti eräänlaisen pienoisyhteiskunnan muodostaa. Ryhmässä ollaan tiiviisti kymmeniä tunteja viikossa, eikä oppivelvollisuuskoulusta noin vain lähdetä poiskaan.

Tällaisessa ympäristössä moni sellainenkin lapsi, joka periaatteessa inhoaa kiusaamista, ei puutu kiusaamiseen tai jopa liittyy kiusaajan hoviin ja hyväksyy tai rohkaisee kiusaamista, ehkä syyllistyy siihen itsekin. Voimme tietysti yrittää kampanjoida lapsia rohkeammaksi ilmoittamaan kiusaamisesta opettajille ja muille aikuisille. Jos riskinä kuitenkin on, että ilmiantajasta tulee uusi kiusattu, kuinkahan moni lapsi ottaa aikuisten typerästä rohkaisusta vaarin? Ja kuinka eettistä tällainen rohkaisu ylipäätään on?

Mutta miksi kiusaaja sitten kiusaa?

Kasvatustieteiden tohtori Päivi Hamaruksen mukaan kiusaamiseen ei tarvitse etsiä valtapeliä ihmeellisempiä motiiveja. Evoluutiopsykologin termein kiusaamisessa on kyse statuksesta. Kiusaaja on hierarkian huipulla ja kiusaaminen hyödyttää kaikkia siihen osallistuvia pysymään vähintään omalla tasollaan hierarkiassa. Kiusaaminen jatkuu niin kauan kuin sitä suvaitaan ja niin kauan kuin se hyödyttää siihen osallistuvia. Paras keino sen ehkäisyyn on rikoshyödyn ottaminen pois.

Siksi olisi paitsi oikeudenmukaista, myös todennäköisesti tehokasta kiusaamisen ehkäisemiseksi, että kiusaaja - ei kiusattu - joutuisi vaihtamaan koulua, kuten on ehdotettu. Kiusaaminen edellyttää kavereita ja sosiaalisten verkostojen hyödyntämistä. Kun kiusaaja joutuu aloittamaan uudessa ympäristössä nollasta - parhaimmillan vielä yhteisössä, joka ei ole aiemmin suvainnut kiusaamista - hänellä menee ainakin melkoisen kauan aikaa noustaakseen asemaan, jossa hän voisi taas ottaa päällikön roolin.

Kuten moni lukijamme jo esimerkiksi Hesarin tai Turun Sanomien muistokirjoitusten perusteella tietääkin, Tiede-lehteen avaruusaiheista kirjoittanut avustajamme Leena Tähtinen kuoli marraskuussa. Uusimmassa, tiistaina ilmestyvässä  numerossamme (13/2009) ilmestyi Leenan viimeinen Universumi-palsta sekä oheinen muistokirjoitus, joka ansaitsee tulla julkaistuksi täällä verkossakin.

Leena Tähtinen on kirjoittanut lehteemme kymmeniä juttuja tähdistä ja maailmankaikkeudesta, ja oma Universumi-palstansa hänellä on ollut vuoden 2000 alusta. Nyt se ilmestyy viimeistä kertaa. Leena Tähtinen kuoli 15. marraskuuta syöpään. Hän oli 54-vuotias.

Tähtinen kirjoitti ensimmäisen juttunsa Tiede 2000 -lehteen vuoden 1989 lopussa. Hän kuvaili siinä galaksien kohtaamisia, aihetta, josta oli vastikään väitellyt tohtoriksi Turun yliopistossa. Siitä pitäen hän avusti lehteä säännöllisesti ja 1990-luvun lopussa työskenteli myös vakinaisesti toimituksessa joitakin vuosia.

Vapaana tiedetoimittajana Leena Tähtinen teki huikean uran. Satojen lehtiartikkeleiden ja kolumnien lisäksi hän kirjoitti useita kirjoja, esimerkiksi avaruuden asuttamisesta ja aikamatkailusta. Syksyllä 2008 hän julkaisi yhdessä miehensä Chris Flynnin kanssa kirjan Universumin pimeä puoli, joka rohkeasti tarttui tähtitieteen kuumaan aiheeseen, pimeään aineeseen.

Leena oli intohimoinen tiedevalistaja mutta rakasti myös taidetta. Hänessä riitti energiaa, iloa ja älykästä huumoria. Tähtinen vastasi nimeään: hän säteili.

Tiede-lehden toimitus

PS. Kiitos ennennäkemättömän vilkkaasta blogikeskustelusta ilmastonmuutoksen tiimoilta. Valitettavasti en ole itse ehtinyt siihen enää osallistua. Lisää debattia tänään MOTissa. Debatti-ilmaston lämpenemisestä kertoo se, että kritiikkiä MOTia kohtaan on verkossa jo ennen kuin ohjelma on esitetty televisiossa.

Olen maininnut supersymmetriasta pimeästä aineesta ja fysiikan estetiikasta kirjoittaessani. Nyt on ajankohtaista kertoa aiheesta enemmän, supersymmetria kun on LHC:n odotetuimpia tutkimuskohteita.

Haluaisin aloittaa selvittämällä symmetrian käsitettä fysiikassa, mutta taidankin mennä suoraan asiaan. Hiukkasfysiikan Standardimalli on onnistunut ennustamaan oikein kaiken, mitä hiukkaskiihdyttimissä on mitattu vuosikymmenien ajan. Tiedetään kuitenkin, että Standardimalli ei toimi mielivaltaisen suurilla energioilla, joten jossain vaiheessa jotain uutta löytyy. Ei ole varmuutta siitä, kuinka korkealle pitää mennä, ennen kuin raja tulee vastaan, mutta yleisesti odotetaan, että Standardimalli lakkaa pätemästä LHC:n luotaamilla energioilla.

On lukuisia erilaisia ideoita, malleja ja teorioita siitä, mitä Standardimallin tuolta puolen löytyy, ja supersymmetria on yksi suosituimpia. Supersymmetrian selittämiseksi pitää ensin kertoa, että on olemassa kahdenlaisia hiukkasia: bosoneja ja fermioneja. Kaksi samanlaista fermionia, vaikkapa kaksi elektronia, ei voi olla samassa tilassa, kun taas bosoneita voi pinota miten paljon vain. Tämän ominaisuuden takia aine rakentuu fermioneista, bosonit menisivät vain lomittain. Bosonien pääasiallinen rooli on välittää viestejä ainehiukkasten välillä, eli ne ovat vastuussa vuorovaikutuksista.

Supersymmetrian idea on se, että jokaisella havaitulla ainehiukkasella on supersymmetrinen partneri, jolla on sama sähkövaraus, massa ja muut ominaisuudet, mutta joka onkin bosoni jos hiukkanen oli fermioni, ja toisin päin. Fermionien superpartnereiden nimen eteen on tapana laittaa kirjain s, kenties vitsinä englannin kielen sanaparista he-she, esimerkiksi elektronia vastaa selektroni. Bosonien partnereiden nimen loppuun laitetaan pääte -ino, niinpä esimerkiksi W-bosonia vastaa wino - nimi, jonka hyväksytyksi saaminen tieteellisissä julkaisuissa ei ollut aivan helppoa.

Suoraviivainen tapa soveltaa supersymmetriaa on ottaa Standardimalli ja lisätä superpartnerit. Massojen saamiseksi kaikille hiukkasille pitää vielä kaataa mukaan neljä Higgsin hiukkasta. Jos tämä teoria toteutuisi sellaisenaan luonnossa, niin ainakin selektroni olisi löydetty jo kauan sitten: elektronin kaltaisen sähköisesti varatun stabiilin hiukkasen löytäminen ei totisesti ole vaikeaa. Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen: ehkä supersymmetria toteutuu korkeilla energioilla, mutta on rikki niillä alueilla, joilla on toistaiseksi kiihdyttimissä liikuttu. Tässä ei ole mitään kummallista: onhan Standardimallissa symmetria sähkömagneettisen ja heikon vuorovaikutuksen välillä rikkoutunut alhaisilla energioilla Higgsin takia. Kun lisätään superpartnereiden ja uusien Higgsin hiukkasten lisäksi supersymmetrian rikkoutuminen, saadaan pienen teoreettisen säätämisen jälkeen (kollegoille tiedoksi, että puhun R-pariteetista) Minimaalinen Supersymmetrinen Standardimalli, MSSM.

Kun supersymmetria on rikki, superpartnereiden ominaisuudet ovat muuten samat kuin tavallisten hiukkasten, massat vain ovat isompia. Tämä selittää sen, miksi niitä ei olisi havaittu: raskaampia hiukkasia on vaikea tuottaa kiihdyttimissä, ja ne myös hajoavat hyvin nopeasti, eivätkä jää ympäriinsä havaittaviksi. Massojen ero on sitä isompi, mitä korkeammalla energialla symmetria rikkoutuu.

Toisin kuin sähköheikon symmetrian tapauksessa, supersymmetrian rikkoutusmismekanismista ei ole varmuutta. Yleisesti kuitenkin ajatellaan, että rikkoutumisen skaala on samaa luokkaa kuin Higgsin kentän massa, joten superpartnerit näkyisivät LHC:ssä. (Moni fyysikko itseasiassa sanoisi, että Higgsin hiukkasen alhainen massa vaatii supersymmetriaa selityksekseen, mikä on mielestäni hieman liioiteltua - tästä kenties toiste lisää.) Mikäli LHC ei näe merkkiäkään supersymmetriasta, niin ideaa ei voi vielä kuopata -rikkoutumisskaala saattaa vain olla LHC:n tavoittamattomissa- mutta silloin MSSM kyllä näyttää rumalta. Teoriaa kun pitää säätää kohdasta jos toisestakin, jotta sen saisi LHC:ltä piiloon.

Jos on tosin aivan rehellinen, niin täytyy sanoa, että MSSM:n suhteen ollaan jo nyt aika huonossa jamassa. Yleisesti odotettiin, että supersymmetria näyttäytyisi joko Fermilabin Tevatron-kiihdyttimessä tai CERNin LEP-kiihdyttimessä, jota varten rakennetussa tunnelissa LHC nyt työskentelee. Esimerkiksi yksi MSSM:n hyviä puolia on se, että baryogenesis, joka ei toimi Standardimallissa, voisi toimia MSSM:ssä. Jos näin kuitenkin olisi, niin MSSM:n olisi odottanut löytyvän jo LEPissä, nyt tilanne näyttää baryogenesiksen suhteen aika epätoivoiselta. Samaan tapaan MSSM:ssä on luonnollinen pimeän aineen kandidaatti neutraliino, joka on fotonin, Higgs-bosonin ja Z-bosonin superpartnereiden yhdistelmä. Pimeää ainetta on kuitenkin etsitty jo pitkään, ja on kummaa, että neutraliinoista ei ole kuulunut mitään.

Kaikkiaan voi sanoa, että supersymmetrialla on ollut monia tilaisuuksia näyttäytyä, mutta se ei ole käyttänyt niistä ainuttakaan. Se mahdollisuus, että supersymmetria saattaa olla aivan kulman takana tekee LHC:stä kutkuttavan. Jotkut ovat asiasta jopa täysin varmoja, ja jos supersymmetriaa ei löydy, niin monelta menee pakka sekaisin. Mutta on lukuisia muitakin teorioita tuntemattomasta maasta Standardimallin tuolta puolen. Pian tiedämme, onko mikään niistä tosi.

Osallistu Tiede-lehden lukijakyselyyn 13.12. mennessä. Kaikkien vastaajien kesken arvotaan aikakauslehden vuosikertoja.