BLOGIT

Jos ihmiset joskus tuhannen, kymmenen tuhannen tai viidenkymmenen tuhannen vuoden päästä löytävät ammoin tukitun arvoituksellisen luolaston, joka johtaa syvälle maan uumeniin, mitä he tekevät?

Entä jos paikka on tehty uhkaavaksi piikkisin kivin ja ympäristöön on jätetty symbolisia viestejä, jotka kertovat hengenvaarasta ja käskevät pysymään poissa. Tottelevatko tulevaisuuden ihmiset niitä?

Ellei ihmisluonto ole perin pohjin muuttunut, vastaus on ilmiselvä. Rohkeimmat ja uteliaimmat tunkeutuvat niin pitkälle kuin suinkin pääsevät ja tuovat ulos sen minkä löytävät.

Olisiko siis parasta yrittää vaivuttaa ydinjätteen loppusijoituspaikat unohduksiin ja yrittää piilottaa ne niin, ettei niiden olemassa olosta tietäisi kukaan ja etteivät ne löytyisi edes vahingossa.

Tällaisia päätyy kysymään tanskalainen Michael Madsen elokuvasssa, joka esitetään DockPoint-festivaaleilla lauantaina. Elokuva kertoo Eurajoella sijaitsevasta Onkalosta, peruskallioon räjäytetystä luolastosta, josta on tarkoitus tehdä suomalaisen ydinjätteen loppusijoituspaikka.

Madsen koettaa nähdä, mitä tällainen varasto merkitsee ihmisille tulevaisuuden hämärässä. Ydinjäte säilyy vaarallisena kaikelle elävälle sata tuhatta vuotta. Ainakin niin pitkäksi aikaa se pitäisi eristää niin, ettei se pääse kosketuksiin elävän luonnon kanssa.

Madsenin kysymyksiin vastaavat asiantuntijat Suomesta ja Ruotsista. He ovat perehtyneet asiaan kenties paremmin kuin kukaan muu ja he saavat vastata harkiten ja rauhassa. Silti he vaikuttavat liikuttavan haavoittuvilta sen haasteen edessä, jota he ovat ratkaisemassa - eikä vain siksi, että he joutuvat ilmaisemaan itseään englanniksi, vieraalla kielellä.

Miten he voisivatkaan antaa varman vaikutelman. Sata tuhatta vuotta ylittää moninkertaisesti inhimillisen ennakoimisen mahdollisuudet - ainakin mitä tulee ihmiskunnan tulevaisuuteen ja sivilisaatioiden katkoksiin.

Lounaissuomalaisen peruskallion tulevaisuutta pystytään ennustamaan sen verran, että Onkalon louhija Posiva uskaltaa luvata sen kestävän jääkauden ja muutkin seuraavan sadan tuhannen vuoden mullistukset. Se on vakainta, mitä Maapallolla oikeastaan on. Ja jonnekin se ydinjäte on yksinkertaisesti pantava

Elokuvan haastattelut ovat perinjuurin asiallisia, mutta ohjaajan omat, tulevaisuuden ihmisille osoitetut välispiikit runollisia. Kohtauksia Onkalossa ja sen yllä talvisessa metsässä täydentää musiikki ja äänimaailma, josta huokuu dramatiikka ja uhka. Paikalla tuntuu olevan näkymätön vaara. Niin kuin onkin.

Arvaan, että tästä emotionaalisten keinojen käytöstä eivät kaikki pidä. Ydinvoiman vaaroilla ei saisi pelotella. Miksi ei?

Tätä jäin miettimään ja samalla ajattelin ydinjätteen suomalaista loppusijoitussuunnitelmaa käsittelevää juttupakettia, jonka Tiede-lehti julkaisi elokuussa 2007. Siinä ei ollut uhkan häivää. Puolukat punersivat Onkalon katolla, Posivan laskelmat pitivät, kaikki kapselit kestivät, eikä kenellekään juolahtanut mieleen kaivautua niitä tutkimaan. Oliko se oikeampi käsittelytapa?

Into Eternity. Dokumentaarinen trilleri ydinjätteestä ja tulevaisuudesta. Näytös DocPointissa lauantaina 30.1. klo 15. Elokuvateatteri Bristol, Mikonkatu 8, Helsinki.

Karkkilassa ja Karjaalla terveydenhuollossa toimineen valekandidaatin paljastuminen lisäsi epäluottamusta terveyskeskuksiin. Eivätkö ne siellä arvauskeskuksissa katso edes, ketä ottavat töihin?

Tietenkin katsovat. Työhönottajahan ei sinisilmäisesti uskonut työnhakijan kertomusta opiskeluhistoriastaan, vaan palkkasi valekandidaatin taitavasti väärennetyn opiskelutodistuksen perusteella. Paperien väärentäminen jäänee menneisyyteen, kun rekisteristä voi tarkistaa terveydenhuollon ammattilaisen statuksen myös loppuvaiheen opiskelijoiden osalta parissa sekunnissa omalta päätteeltä.

Riittääkö tämäkään? Vielä jää sekin vaihtoehto, että hujari esiintyy jonkun oikean lääkärin nimellä. Pitäisikö lääkärinoikeudet liittää kuvalliseen henkilökorttiin? Vai pitäisikö sormenjäljet ottaa mukaan? Iiris?

Järjestelmä ei ole täydellinen, mutta kuinka suuren vaaran pari vuosittaista valekandidaattia tai epäpätevää eläinlääkäriä sitten aiheuttavat? Yllättäen jopa Talouselämän Pekka Seppänen - jolta en ole tottunut lukemaan huonosti pohdittuja argumentteja - esitti Pelin henki -kolumnissaan, että valekandidaatti osoitti lääkärin koulutuksen olevan yliarvostettu. Mitään vakavia hoitovirheitähän ei tapahtunut! Ja olihan valekandi pidettykin.

Lääkärit ovat tunnetusti huonoja kuuntelijoita tai heillä ei ole potilaan kohtaamiseen riittävästi aikaa. Tämä on yksi syistä, miksi niin monet ihmiset hakeutuvat vaihtoehtohoitojen pariin. Potilaat ovat aika huonoja arvioimaan hoidon vaikuttavuutta. Jos lääkäri on mukava, hänen hoitonsa uskotaan olleen syy parantumiseen. Jos kyse on sairaudesta, johon plasebovaikutus voi tehota, se on mukavalla lääkärillä suurempi. On jopa tutkimuksia, joiden mukaan hoitovirheistä usein tuomitut lääkärit eivät itse asiassa tee virheitä sen enempää kuin muutkaan lääkärit. He vain ovat potilailleen epämiellyttävämpiä, eikä potilas anna hoitovirhettään tylylle lääkärille anteeksi.

Valekandidaatti oli pidetty, mutta tosiasiassa hän teki virheitä jatkuvasti, ja virheiden syy oli kuin olikin koulutuksen ja kokemuksen puute. Hän oli hyvä lähinnä kysymään kokeneemmilta, delegoimaan mitä ei osaa ja uusimaan lääkereseptejä. Apteekin tietojen mukaan lääkemääräykset menivät toistuvasti pieleen.

Lääkärin koulutus ei siis mene hukkaan, ja valekandidaatti testasi sen hyvin konkreettisella tavalla. Mutta mikä sitten suojeli potilaita pahemmilta hoitovirheiltä?

Yksi vastaus voisi olla, että kyse oli terveydenhuoltojärjestelmään rakennetuista varmistuksista ja tasapainoista, “checks and balances”. Kysehän ei ollut valelääkäristä, vaan valekandidaatista. Ei kokonaan vailla lääketieteellistä koulutusta ollut henkilö sentään päässyt varsinaiseen lääkärin tehtävään, jossa joudutaan itsenäisesti tekemään päätöksiä. Järjestelmä osoittautui terveyskeskuksessa ja sairaalassa riittävän vikasietoiseksi, ettei yhden kandin asemaan päässeen ylioppilaan takia sattunut mitään vakavampaa. Kokeneemmat lääkärit ja hoitajat paikkasivat sen, minkä yksi tumpelo sai aikaan.

Toinen varmistus perustui apteekkijärjestelmään. Proviisorit ja farmaseutit käyttivät ammattitaitoaan ja tervettä järkeään kyseenalaistamaan valekandin lääkemääräykset.

Kaikki järkevästi suunnitellut kriittiset järjestelmät, oli sitten kyse ydinvoimalasta, serverifarmista tai terveydenhuollosta, ovat turvallisia vikasietoisuutensa ansiosta. Vikoja tulee kaikkiin järjestelmiin, mutta vikasietoinen järjestelmä ei niihin kaadu. Tiedot eivät katoa servereiltä, voimalasta ei pääse radioaktiivisia aineita ympäristöön eikä terveyskeskuksessa kuolla yhden valekandidaatin virheisiin.

Aloitin fysiikan tekemisen kymmenen vuotta sitten, ryhtyessäni väitöskirjatyöhön Helsingissä vuoden 2000 alussa. Silloin kymmenen vuotta saattoi tuntua pitkältä ajalta. Tohtorin tutkinnon saamista kutsutaan valmistumiseksi, mutta se on vasta alku. Tutkimus on jatkuvaa oppimista ja uuden selvittämistä.

Tutkijan aikajänne on lyhyt: artikkeleita pitää julkaista jokunen vuodessa, ja paikka vaihtuu parin vuoden välein. Vaikka mielessä pitäisi pidemmän aikavälin tavoitteita, ei haastavampiin tutkimuskohteisiin tarttuminen välittömien meriittien keräämisen keskellä ole aina helppoa.

Joskus kuulee puhuttavan sellaisesta suunnitelmasta, että kulkisi alkuvaiheessa helppoja reittejä pysyäkseen mukana leikissä, ja siirtyisi oikeasti kiinnostavien ongelmien pariin vasta pysyvän paikan turvallisesta huomasta. Mutta päivittäisen ajattelun ja toiminnan muuttaminen monien vuosien jälkeen on vielä vaikeampaa kuin sen tekeminen riskien keskellä, enkä tiedä onko kukaan tällaisessa strategiassa todella onnistunut.

Väiteltyäni vuonna 2002 olen ollut Oxfordin hiukkasteoriaryhmässä (vaikka enpä minä siellä hiukkasia juuri tutkinut), CERNin teoriayksikössä ja Geneven yliopiston kosmologiaryhmässä. Eräs vaihe tuntuu päättyvän, kun palaan kesäkuussa jokuseksi vuodeksi Helsinkiin fysiikan laitokselle.

Kaikki näiden vuosien aikana tehty ei ole arvokasta, mutta olen tyytyväinen siitä, miten olen saattanut keskeisen tutkimusaiheeni (rakenteiden muodostumisen vaikutus maailmankaikkeuden laajenemiseen) alkuun ja edennyt sen parissa. Ei ole vielä selvää kuinka hyödylliseksi tämä suunta osoittautuu, mutta tutkimusta ei voi ohjata tieto päämäärästä, vaan päätökset tehdään polun joka haarassa. Pitäisin mielelläni ohjenuorana pianisti Glenn Gouldin sanoja:

“The purpose of art is not the release of a momentary ejection of adrenaline but rather the gradual, lifelong construction of a state of wonder and serenity.”

“Kallis ympäristöohjelma uhkaa hyydyttää Helsingin rahakoneen”, pelotteli HS torstaina 10. tammikuuta (A 10) ja nostaa kaukolämmön hintaa (Yle).

Helsingin kaupunginvaltuusto on päättänyt, että Helsingin Energian on vähennettävä päästöjään ja lisättävä uusiutuvaa energiaa. Energialaitoksen viime keskiviikkona julkistama suunnitelma osoittaa, että se käy kalliiksi sekä Helsingin energian asiakkaille että omistajalle. Useimmat meistä veroja maksavista helsinkiläisistä ovat molempia.

Sunnuntaina sitten Hesarin toimittaja Elina Kervinen totesi (E2), että vaikka kaupunki häviäisi niitä rahoja “joilla maksetaan lastemme kouluruoka ja vanhustemme vaipanvaihto”, ilmastolasku kannattaa maksaa nyt. “Myöhemmin se on luultavasti vielä kalliimpi.”

Olettaen siis, ettäHelsingin energian tekemät päätökset todella vähentäisivät hiilidioksidipäästöjä. Käykö näin?

Yksi ajatuksista on, että Helsingissä alettaisiin käyttää merkittävästi biopolttoaineita lämmityksessä.

Jos biopolttoaineet olisivat täysin päästöttömiä ja niiden tarjonta riittäisi kattamaan kysynnän, puun poltto Helsingissä voisi ollakin ympäristöteko. Mutta kun biopolttoaineiden käyttöä rajoittaa tarjonta. Suomessa ei ole loputtomasti maata biomassan tuottamiseen eikä biomassaa ole järkevää kuljettaa pitkiä matkoja. Jos Helsinki ostaa paljon biomassaa, jossain maalla joku pienempi kunta, jolla olisi hyvät mahdolisuudet käyttää tuo biopolttoaine, joutuu tyytymään maakaasuun.

Tapahtuisi siis maansisäinen hiilivuoto hieman samaan tapaan kuin kansainvälisessä ilmastopolitiikassa.

Jos helsinkiläiset haluavat kantaa muuta maata suuremman vastuun ilmastopolitiikasta, se voi tietysti rakentaa tuulivoimaa vaikkei se olisikaan taloudellisesti kannattavaa. Tämän uhrauksen voisimme tehdä periaatteessa missä tahansa, missä tuulee paljon. Moralistit näköjään haluavat kuitenkin nämä myllyt Helsingin edustalle. Toivottavasti sijainti ei ole kauhean huono.

Mutta vähentäisikö Helsinki omalta osaltaan Suomen (ja maailman) hiilidioksidipäästöjä, jos se vähentää omiaan?

Ikävä kyllä vastaus taitaa olla, että ei.

Suomella on jo oma poliittisesti määritelty päästökiintiö, joka määrää tulevina vuosina sen, kuinka paljon Suomi päästää hiilidioksidia ilmakehään. Jotta se toteutuu, hallitus pitää huolen siitä että päästökauppasektorin ulkopuolella päästöt pidetään riittävän alhaisena esimerkiksi polttoaineverolla. Päästökaupan piirissä on katto muutenkin.

Tämän kaiken pitäisi johtaa siihen, että esimerkiksi kunnallinen energiayhtiö voi tehdä kannattavia investointeja uusiutuvaan energiaan. Helsingin kaupunginvaltuusto kuitenkin halusi, että Helsingin energia tekisi muita kunnianhimoisempia investointeja

Lopputulos on, että muille kunnille jää enemmän hiilidioksidia päästettäväksi.

En oikein ymmärrä, miksi minun pitäisi helsinkiläisenä veronmaksajana maksaa siitä, että joku juupajokelainen saa lämmitellä suurta asuntoaan halvemmalla - jos lopputulemana ei ole edes päästövähenemä.

Sama pätee oikeastaan kaikkeen muuhunkin ilmastopolitiikkaan. Se, mitä meiltä tavallisilta kansalaisilta eniten tarvitaan, on suostumus kiristyvään ilmastopolitiikkaan. Omat henkilökohtaiset päästövähenemämme antavat vain naapurille lisää mahdollisuuksia päästellä.

Ainakin täällä pääkaupunkiseudulla on ihmetelty viime päivinä aivan poikkeuksellisen upeita talvimaisemia. “Sumu on huurruttanut puut ympäri Etelä-Suomea ja myös Helsingin Töölönlahdenrannoilla”, kertoi kuvateksti aamun Helsingin Sanomissa.

Uutisetusivulla taas sanottiin, että “Sumu huurrutti maiseman valkoiseksi Helsingin Merihaassa”. Kuvassa jopa Merihaka näytti kauniilta. Tekstissä mainittiin myös kuura. “Kuuran toi sumu.”

Siis oliko kyse kuurasta vai huurteesta vai ovatko ne sama asia? Pitipä sitten eilen kerrata nämäkin perusasiat.

Kuura on Wikipedian mukaan “pienten jääkiteiden muodostama valkea peite rakenteiden pinnassa. Kuuraa syntyy kirkkaina syysöinä ulossäteilyn jäähdyttämille nurmikolle ja autojen tuulilaseihin, ja kesäpäivänä pakastimesta esiin otetun rasian pintaan.”

“Kuura sotketaan usein huurteen kanssa, ja yleiskielessä molempia kutsutaan huurteeksi. Meteorologisesti ero on siinä, että kuura syntyy härmistymällä suoraan vesihöyrystä kiinteään muotoon, tilanteessa jolloin kastepiste on pakkasen puolella, pinnan lämpötila on alempi kuin kastepiste, mutta ilman lämpötila korkeampi kuin kastepiste.” (kursiivi MH)

Huurre on sekin “jääkiteiden muodostama peite rakenteiden pinnassa”. Mutta Etelä-Suomessa kuura on paljon yleisempi.

“Huurre muodostuu, kun ilman suhteellinen kosteus on 100 prosenttia, eli ilman lämpötila on sama kuin kastepiste. Tällöin tiivistyy pieniä alijäähtyneen nesteen pisaroita, joista syntyy jäätävää sumua tai utua, ja jotka tarttuvat hanakasti kaikkiin tarpeeksi kylmiin pintoihin.” (kursiivi MH)

Yksinkertaistaen: huurteen synty edellyttää veden kahta faasimuutosta, kuuran synnyssä tapahtuu vain yksi.

HS:n mukaan “kuuran toi sumu, kun lännestä saapuva kostea ilma sekoittui maan pinnalla olevaan kylmään ilmaan. Sumun seassa on pieniä alijäähtyneen veden pisaroita, jotka tiivistyvät pinnoille.”

Kyse on siis nyt talvisumussa huurteesta, ei kuurasta. Kuura on kirkkaiden syysöiden ilmiö. Juuri huurre, ei kuura, selittää myös Lapin ja Kainuun tykkylumiset metsämaisemat.

“Pohjois- ja Itä-Suomen tunturi- ja vaaramaastossa huurretta syntyy huomattavia määriä kun matalalla viistävät pilvet koskettavat vaaranlakia. Puiden oksille kertyvästä huurteesta syntyy tykkyä, kun jääkiteet kasvavat kiinni toisiinsa.”

Mielenkiintoista on, että huurre on niin harvinaista meillä etelässä. En muista tällaisia maisemia Helsingistä. Ilmeisesti aika harvoin käy niin, että on ensin kunnolla pakkasta, kun lännestä tuleva kostea ilmamassa huurruttaa puut riittävän tyynellä säällä. Huurretta on tuskin muodostunut lisää, mutta ei se mihinkään ole kadonnutkaan, kun on melkein tyyntä.

PS1. HS:ssa tänään sivulla A2 Itä-Suomen yliopiston sosiaalitutkimuksien menetelmien professori Pertti Töttö edellisen blogimerkintäni aiheesta: “Suomi ei ole erityisen väkivaltainen maa“. Johtopäätös on, että suomalainen väkivalta on vain yhdessä suhteessa itäisellä tasolla: väkivallan sukupuolittuneisuudessa. Miesten osuus väkivaltaisesti kuolleiden joukossa on Suomessa kuten ortodoksisissa maissa korkeampi kuin protestanttisessa ja katolisessa Euroopassa, jossa ollaan “tasa-arvoisempia”. Miehiä on naisia enemmän henkirikosten uhreina kuitenkin kaikissa Euroopan maissa.

PS2. Vietämme juhlavuotta. Tiede-lehti aloitti 30 vuotta sitten nimellä Tiede 2000. Kuinka paljon tiede, journalismi ja populaari tiedejournalismi on muuttunut yhdessä sukupolvessa? Katso itse. Julkaisimme ensimmäisen numeromme 1/1980 digilehtenä (maksuton, ei edellytä rekisteröitymistä).

Olen palannut CERNiin kahdeksi kuukaudeksi. Kuulemani mukaan työhuoneiden kattolampuissa olevaa materiaalia pidetään nykyään niin myrkyllisenä, että sähkömiehillä ei ole lupaa vaihtaa valaisinputkia niiden kuluttua loppuun. Joissakin toimistoissa on siis hivenen pimeää. Tuolini on kehno, ja toivon että vessoissa olisivat istuimet paikoillaan, mutta minulla on kyllä valoa (pienen odottamisen jälkeen sain jopa pöytälampun).

CERN ei ole kuuluisa toimistoidensa takia; minä pidän tästä paikasta.

Uudenvuodenaaton joukkomurha Espoon Sellossa palautti ajatukset suomalaiseen henkirikokseen, jota olen aiemmin käsitellyt blogissani kirjailija Sofi Oksasen suomalaisuusteeseihin liittyen, Tiede-lehdessä nuorison henkirikoksiin liittyen sekä tässä blogissa erityisesti koulusurmiin liittyen.

Jo aiemmin olen ihmetellyt, miten väkinäisesti suomalaisia erityispiirteitä halutaan esimerkiksi koulusurmissa. Nyt näytti siltä, että kansanluonneteoreetikot joutuivat hetken vetämään henkeä: Sellon murhissa tekijän etnisellä taustalla ei (poikkeuksellisesti) ole mitään merkitystä. Samalla kannalla on jopa Jussi Halla-aho.

Joskus 1960-luvulla, kun psykiatriassa havaittiin että adoptioon annetutkin skitsofreenien äitien lapset sairastuivat huomattavasti muuta väestöä useammin skitsofreniaan (tietenkin geneettisistä syistä), kiivaimmat freudilaiset päättelivät, että “skitsofrenogeeninen” äiti ehti pilata lapsensa jo niiden muutamien päivien aikana, ennen kuin vauva annettiin adoptioon.

Hesarin Anna Karismo lähentelee tätä 1960-luvun freudilaisten argumentaatiotyyliä väittäessään sunnuntain Hesarissa, että paitsi että tietenkään Ibrahin Shkupollin tekoa ei selitä se, että hän oli sotaisesta Kosovosta, albaani, muslimi ja moneen kertaan tuomittu väkivaltarikollinen, niin lisäksi suomalaisus sittenkin selitti tämän teon, koska hän oli “asunut Suomessa jo parikymmentä vuotta ja nähnyt täkäläiset ongelmanratkaisumallit”.

Hyvä, että suomalaisten siirtolaisten väkivalta aikanaan Ruotsissa - en finne igen - voidaankin siis selittää sillä, että he olivat nähneet sikäläiset ongelmanratkaisumallit. Eipähän tarvitse heitä hävetä.

Jokelan, Kauhajoen ja Sellon joukkomurhat ovat saaneet hakeutumaan erilaisten rikostilastojen pariin jo muutamaan otteeseen. Vielä kerran, suhteellisuudentajun vuoksi, kansainväliset murhatilastot. Kuten tunnettua, Suomi ei ole aivan kaikkein väkivallattomimpia maita läntisessä Euroopassa, mutta ei pahinkaan. Edellä ovat 2000-luvulla muun muassa Sveitsi ja aiemmin 2000-luvulla Ruotsi. Eurooppalaisittain Suomi on paremmassa päässä tilastoa, ja maailman mittakaavassa Eurooppa turvallisuuttaan on aivan omaa luokkaansa.

Suomen tilanne olisi paljon parempi ilman rappioalkoholisteja. Jos tarkastelee pelkästään henkirikollisuutta, suomalainen yhteiskunta ei ole erityisen epäonnistunut mielenterveys- tai sosiaalipolitiikassa, mutta alkoholipolitiikassa kylläkin.

Yhtä suurena itsestäänselvyytenä kun esitetään väite, että Suomessa tehtäisiin erityisen paljon tappoja ja murhia, tämänkin joukkomurhan yhteydessä on väitetty, että perheväkivalta/lähisuhdeväkivalta olisi Suomessa erityisen korkealla tasolla. Pidin tuota täysin mahdollisena. Ajattelin että täytyyhän sen niin olla, kun lehdessä kerran lukee.

Yritin etsiä tilastoja, mutta en löytänyt. Jos joku teistä tietää kansainvälisesti vertailukelpoisen tutkimuksen, kommentoikaa. Jo muutoksen arvioiminen on vaikeaa, jos käytetyt menetelmät perättäisissä tutkimuksissa eivät ole täsmälleen samat. Ilmeisesti väkivalta on kuitenkin laskussa.

Tällainen tosin löytyi:

“Henkirikokset ovat enimmäkseen miesten välistä väkivaltaa. Tavallisimmin henkirikos
kohdistuu tuttavaan, jonka kanssa on ryypiskelty. Tappaja ja uhri ovat yleensä
taustoiltaan toistensa kaltaisia ja elävät samanlaisissa olosuhteissa.

Noin viidennes henkirikoksista on parisuhdetappoja tappajan ollessa silloin
pääsääntöisesti mies ja uhri nainen. Suomessa naisen riski tulla surmatuksi on
kansainvälisesti verrattuna huomattavan korkea. Kun naisiin kohdistuvien henkirikosten
osuus ei Suomessa ole erityisen korkea, vaan jopa alhaisempi kuin monissa
Euroopan maissa, on luontevaa nähdä naisiin kohdistuvien henkirikosten runsauden
pikemminkin selittyvän samoista tekijöistä kuin henkirikollisuuden runsauden
yleensä eikä niinkään miesten ja naisten suhteisiin liittyvistä Suomen erityispiirteistä.
Ainakin osa parisuhdetapoista voidaankin luonnehtia ryyppysakkitapoiksi, joissa
ryyppysakki on tullut parisuhteeseen”

Shkupolli ampui laittomalla aseella. Tästä voi tietysti tehdä sen päätelmän, kuten Halla-aho tekikin, että viisainta olisi varustaa mahdollisimman moni lainkuuliainen ihminen käsiaseella. Rationaalisen valinnan teoria rikollisuudesta korostaa juuri tuollaisia kannustimia. Ajatellaan, että rikollinenkaan ei ole tyhmä, vaan ottaa huomioon mahdollisuuden tulla ammutuksi. Mutta kuinkahan hyvin tuo ehkäisykeino toimii pelotteena tekijälle, joka on päättänyt kuolla?

Toisaalta lienee selvää, että mitä enemmän laillisia aseita, sitä enemmän niitä valuu laittomille markkinoille muun muassa asuntomurtojen yhteydessä. Mutta mahtaako tästä olla tutkittua tietoa, vai olemmeko nykin vain järkeilyn ja arvailun varassa?

Asekysymystä pohtii myös kollegani Annikka Mutanen - vaatimattomasti Guardianissa: Finnish gun laws under fire.