BLOGIT

Tämä ei mahtunut Journalisti-lehden debattipalstalle, mutta ehkäpä sille löytyy kiinnostuneita lukijoita täältä. Aiemmat puheenvuorot ovat Taru Taipaleelta ja minulta ja tässä Ari Lahdenmäen alkuperäinen juttu.

Journalistissa 6/2010 Jukka Lindgren väittää, että keskiajalla olisi pidetty “tieteellisenä tosiasiana”, että Aurinko kiertää Maata. Väite on kyseenalainen, koska keskiajalla ei edes ollut tiedettä siinä merkityksessä kuin me sen nyt ymmärrämme. Modernin tieteen voi ennemminkin katsoa syntyneen osana juuri sitä maailmankuvan järkiperäistymistä, jossa havaintoihin nojaten ymmärrettiin Maan kiertävän Aurinkoa.

Lindgren viittaa yhteen modernin tieteen tunnusmerkeistä: itseäänkorjaavuuteen. Tieteellinen tosiasia voidaan aina korvata paremmin todellisuutta vastaavalla, eikä mitään kritiikin ulkopuolelle jäävää Absoluuttista Tieteellistä Totuutta ole.

Sitten Lindgren siirtyykin johtopäätökseen, jonka mukaan “myös vastakkaiselle näkökannalle on annettava mahdollisuus esilletuloon – tuntui se näkökanta nykytietämyksen valossa kuinka epäuskottavalta hyvänsä”. Kuulostaa järkevältä, mutta toisin kuin Lindgren vaikuttaa ajattelevan, tämä periaate onneksi toteutuu jo nyt.

Tiedeyhteisön pelisääntöjen mukaan kuka tahansa voi lähettää tieteelliseen lehteen artikkelikäsikirjoituksen, joka osoittaa nykykäsityksen vääräksi. Jos tutkimus on aineistoltaan, menetelmiltään ja päättelyltään laadukas, se tulee ennemmin tai myöhemmin läpäisemään tieteellisen laadunvarmistuksen, vertaisarvioinnin.

Jos jokin vertaisarvioitu tieteellinen lehti julkaisisi tutkimuksen, jossa osoitettaisiin Auringon sittenkin kiertävän Maata, kaikkeuden sittenkin koostuvan neljästä alkuaineesta (tulesta, maasta, ilmasta ja vedestä) - tai jonka mukaan ilmaston havaittu lämpeneminen olisi sittenkin selitettävissä pelkästään luonnollisilla tekijöillä - olisin ilman muuta ensimmäisten joukossa uutisoimassa tuon artikkelin.

Näin mehevien skuuppien äärelle en ole tiedejournalistina vielä päässyt, mutta toivossa on hyvä elää.

Marko Hamilo

tiedetoimittaja

LHC on viimein päässyt 7 TeVin törmäysenergiaan, mikä on tämänhetkinen maksimi, ja aloittanut täysipainoisen fysiikan tutkimisen. Ilon hetki koettiin eilen tiistaina kello 14 Suomen aikaa; vaiheita voi katsoa CMS-detektorin kommenttisivulla ja ATLAS-detektorin kontrollihuoneblogissa.

Kiihdytintä aiotaan käyttää 7 TeVin energialla 18-24 kuukautta, sitten laite suljetaan sen ajaksi että maksimienergia saadaan nostettua 14 TeViin, mikä oli alkuperäinen tavoite. CERNin lehdistötiedotteen mukaan tässä parissa vuodessa on “oikea mahdollisuus” löytää supersymmetrisiä hiukkasia ja saada käsitystä pimeästä aineesta.

Itse en vaalisi toiveita aarteiden löytämisestä näiden kahden vuoden aikana. Fermilabissa sijaitseva Tevatron-kiihdytin on kerännyt melkein kymmenen kertaa enemmän törmäysdataa kuin mitä LHC saa tämän puolentoista-kahden vuoden aikana taottua, eikä se ole nähnyt merkkiäkään Higgsin hiukkasesta tai mistään uudesta fysiikasta. Tevatronin energia on tosin pienempi kuin LHC:n, vain 2 TeViä. Jester tarjoaa havainnollisen vertailun siitä, kumpi on tärkeämpi, Tevatronin johto törmäysten lukumäärässä vai LHC:n korkeampi energia. Tulee myös ottaa huomioon, että Tevatronin detektorien toiminta tunnetaan lähes kolmen vuosikymmenen kokemuksella erittäin hyvin, kun taas LHC on upouusi kone, jonka oppimiseen menee oma aikansa. Ellei jotain kovin yllättävää tule vastaan, LHC:ltä mennee tuo kaksi vuotta ennen kuin se kirii Tevatronin etumatkan umpeen. Sen jälkeen LHC on täysin ylivoimainen, ja löytöjä on syytä odottaa viimeistään kolmen-neljän vuoden kuluessa.

Se, että Tevatron on vielä toiminnassa, erinäisistä budjettikriiseistä huolimatta, saattaa olla eräs syy siihen, että LHC:tä on päätetty ajaa tauotta niin pitkään. On nimittäin olemassa pelko, että LHC:n luotaamilla energioilla ei löydykään mitään muuta kuin Standardimallin Higgsin hiukkanen, ja että Tevatron näkisi sen ennen LHC:tä. (Riippuu Higgsin hiukkasen massasta, kumpi saa hiukkasen ensin haaviinsa.) Tevatron ei tosin voi saada kuin vihjeen Higgsistä, ei tarkkaa näkymää, joten LHC:n varmennus olisi välttämätön. Mutta silti: LHC:n nimiin ei jäisi mitään omaa löytöä, mikä olisi perin noloa.

Tiedepolitiikkaa lukuun ottamatta ei ole merkitystä sillä, kuka näkee mitäkin ensin. Ylläolevan uhkakuvan toteutuessa varsinainen murhe fyysikoille olisi se, että LHC ei pystyisikään tarjoamaan tienviittoja Standardimallin tuolle puolen. Tällä hetkellä odotukset uusien merien kartoituksesta ovat vielä korkealla.

Päivitys (02/04/10): Omakohtaisia kokemuksia tapahtumasta voi lukea Higgsin metsästäjien blogista.

Tekevätkö Google ja muut hakukoneet meistä tyhmempiä, huonomuistisia ja keskittymiskyvyttömiä, kuten yhdysvaltalainen teknologiakirjailija Nicholas Carr esitti Atlantic-lehden artikkelissaan pari vuotta sitten? Vai tekeekö ennennäkemätön tiedon saatavuus meistä pikemminkin entistä älykkäämpiä ja kykeneviä tekemään aikaisempaa parempia päätöksiä?

Ainakin asiantuntijat uskovat optimistisempaan arvioon. Washingtonilaisen Pew-tutkimuskeskuksen
tutkija Lee Rainie esitteli triplassa San Diegossa tutkimuslaitoksen yli 400 asiantuntijan raadin vastauksia kysymyksiin internetin tulevaisuudesta. Neljä viidestä nettigurusta uskoi internetin käytön lisäävän älykkyyttämme.

Rainie arveli, että ehkä molemmat ovat oikeassa: Google tekee sinusta enemmän sitä, jota jo olet. Ne, jotka muutenkin osaavat etsiä tietoa, hyödyntävät hakukoneiden ennennäkemättömiä mahdollisuuksia ja kehittyvät älyllisesti. Ne, jotka vain hyppelehtivät nettisivulta toiselle, kehittyvät entistä keskittymiskyvyttömämpään suuntaan.

Rainie taitaa olla oikeassa. Oli kysymys sitten vaikka rokotteista tai ilmastonmuutoksesta, tietoa etsivä löytää sitä ennennäkemättömän nopeasti. Mutta ilman lähdekriittisyyttä googlailija on ennennäkemättömän helposti erilaisten denialistijengien pauloissa.

Viranomaiset eivät olleet viime syksynä valmistautuneet siihen, että ihmiset etsivät rokotetietoa netistä. He hävisivät kilpailun täysin rokotevastustajille, joiden sivustot näkyivät hakutuloksien kärkikympissä. Ilmastotutkijat ovat häviämässä viestinnässä ehkä osaksi samasta syystä. Elämme viestinnällisesti mielenkiintoisia aikoja, ystävä hyvä.

Vietän puolitoista kuukautta Washington Universityssä Saint Louisissa Yhdysvalloissa. Paikallinen kampus, niinkuin useat Yhdysvalloissa, on rakennettu vastaamaan mielikuvia vanhoista englantilaisista yliopistoista. Eurooppaan tottuneille aivoilleni tyyli tekomuinaisine rakennuksineen tuo kuitenkin enemmän mieleen Cambridge-Oxford-teemapuiston kuin arvokkaan akateemisen miljöön. Ainakin linnan tornit olisi voinut jättää pois.

Todellisissa Cambridgessa ja Oxfordissa yliopisto on kiinteä osa kaupunkia, täällä kampusalue on irrallaan kaikesta muusta, niin että ei tarvitse välttämättä lainkaan kohdata ulkopuolista maailmaa.

Kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä tämä talvi on ollut paras ikinä - eli säiltään nautittavin pääkaupunkiseudulla niiden 26 vuoden aikana, jotka olen täällä asunut. Parahultaisesti lunta, aurinkoa ja pakkasta. Vain lumen laadun olisin muuttanut vähemmän pöllyäväksi, jotta junat olisivat kulkeneet aikataulussa.

Lapsuuteni Pohjois-Karjalassa tällainen oli aivan normitalvi, eikä tämä tavattoman kylmä tai luminen ole Etelä-Suomenkaan asteikolla. Jos siltä tuntuu, syy on lyhyessä muistissa.

Lunta oli maan eteläosassa keskimääräistä enemmän, mutta ei ennätyksellisesti.  Se oli kevyttä höttöä, joka pakkasen ansiosta pysyi kuohkeana pitkään. Siksi hanget olivat korkeat, vaikka lumikuorma ei ole hirmuinen ollutkaan. Lumimäärien vertailusta voitte lukea lisää uusimman Tiede-lehden Arjen ilmiö -jutusta, joten tässä voin keskittyä vähättelemään kuluneen talven pakkasia.

Omaan naismuistiini mahtuu talvia, joihin verrattuna tämän talven pakkaset eivät olleet yhtään mitään. 1980-luvun puolivälissä sadattelin Helsingin kammottavaa kalseutta verrattuna tuttuihin sisämaan pakkasiin, ja tammikuussa 1987 kokemus kärjistyi  alle -30 asteen mittarilukuihin, joihin yhdistyi tuima merituuli.

Silloin pääkaupungissa paleli myös sisällä opiskelija-asunnoissa, ja ulkona liikkumisesta tuli melkein sietämätöntä. Mieleeni on syöpynyt, kuinka olin menossa elokuviin Kaisaniemeen. Mittari katon harjalla näytti lukemaa -36, ja samasta suunnasta viilsi viima kasvoja. Tuulen takia matka bussiasemalta teatteriin pakko kävellä melkein kokonaan selkä edellä.

Kuolettavaa pakkasta tuntui kestävän viikkoja. Seuraava kesäkin oli kolea, ja helteet jäivät tulematta kokonaan. Syksyllä ihmiset olivat kireitä ja kiukkuisia jäädyttyään ensin talvella koppuraan ja jäätyään sitten vaille kipeästi kaivattua kesän lämpöä.

Tarkistin muistini pitävyyttä ilmatieteen laitoksen tilastoista ja ne vahvistivat, että tammikuu oli 1987 kaikkein kylmin sataakymmeneen vuoteen niin Helsingissä, Turussa kuin Jyväskylässä. Lämpötila oli Helsinki-Vantaalla alle -30 asteen peräti kahdeksana tammikuun päivänä, ja -20 asteen pahemmalla puolella oltiin yhtäjaksoisesti 12 päivää. Seuraavana kesänä kesäisiä päiviä (päivän ylin lämpötila yli 20 astetta, auringonpaistetta yli 6 tuntia ja sadetta alle 1mm) oli Helsingissä ja Jyväskylässä vähemmän kuin yhtenäkään muuna kesänä 40 viime vuoteen.

Toivottavasti tänä vuonna hienoa hiihtotalvea seuraa loistava uintikesä.

http://www.fmi.fi/saa/tilastot_51.html

http://www.fmi.fi/saa/tilastot_106.html#10

Retkimessuilla, vai mikä Go Expo se nyt oli muutama viikko sitten, tutustuin Hobien kajakkeihin. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, minua viehättää ennakkoluuloton asenne melomiseen, joka tuntuu joillekin lajin harrastajille olevan hieman turhan vakavaa puuhaa.

Tai pikemminkin kyse on siitä, että jotkut kuntourheiluna melontaa harrastavat eivät tunnu ymmärtävän, että joillekin retkeilijöille kajakki on vain väline päästä nauttimaan ulkosaariston luodoista, jonne veneellä voisi olla hankalaa päästä. Olenkin sanonut, etten harrasta melontaa, harrastan saaristoa. Siis niille, joiden mielestä hieman hidas mutta erittäin vakaa  ilmatäytteinen kajakki on jonkinlainen loukkaus melonnan pyhyyttä kohtaan - ikään kuin olisi ominaisuus eikä bugi, että tavallisen kajakin saa nurin.

Hobien kajakit - joista osa on ilmatäytteisiä - mullistavat kuitenkin koko melonnan konseptin vielä radikaalimmin kuin Advanced Elementsin pumpattavat mallit. Hobie on jo kymmenen vuotta tehnyt kajakkeja, joiden mukana kuljetetaan melaa vain varalla. Pääsääntöisesti Hobien kajakkeja nimittäin poljetaan. Polkulaite ei pyöritä potkuria vaan kahta evää, joiden hyötysuhdetta maahantuoja väittää potkureitakin paremmaksi. Täytynee käydä kokeilemassa.

Hobien kajakit voi myös takiloida purjealuksiksi. Polkuevät toimivat silloin kölinä.

Uuta tämän vuoden mallistossa oli kuitenkin sähkömoottori. Idea on fiksu, koska vaikka sähkömoottorin tehon ja akun keston rajoitukset ovat ongelma vähänkin isommalle veneelle, mutta juuri kajakeihin sähkömoottori sopii. Akun voi ladata käyntisatamissa.

Mutta Saaristomerellä ja Ahvenanmaalla voi joutua pitkän matkan päähän lähimmästä sähkötöpselistä. Jokohan ensi vuonna messuilla olisi nähtävissä ratkaisu, jossa sähkömoottorin akkua lataisi taipuisa aurinkopaneeli, joko kajakin kannella tai purjeeseen integroituna?

Kajakin historia on pitkä, mutta kaikkea ei ole näköjään vieläkään nähty.

Mutta tietäisikö joku blogin lukijoista, onko kajakki ihmisen ensimmäinen vesialus? Tätä pohdimme toimituksessa, mutta emme päässeet mihinkään lopputulokseen. Arvailimme kuitenkin, että puunrungosta mahdollisesti polttamalla koverrettu kajakintapainen olisi edeltänyt varsinaisia veneitä.

Verkkopalvelumme on siinä(kin) mielessä vanhanaikainen, ettei meillä ole ollut täällä liikkuvaa kuvaa. Saitti uudistuu lähiaikoina, ja sitten kansainvälisestä tiedeuutistarjonnasta silloin tällöin löytyviä videoita voidaan liittää uutiseen niin, että video pyörii Tiede.fi-saitin sisällä.

Vielä olemme siis Youtuben varassa - tosin sinnekään emme ole aiemmin vielä mitään uploadanneet. Tässä mainokset, jotka pyörivät tällä viikolla Nelosella, Livissä ja Jimillä.  Joillekin pieruhuumori aina toimii.

http://www.youtube.com/watch?v=RsAZdDjhn10

http://www.youtube.com/watch?v=VzHDNsi381E

http://www.youtube.com/watch?v=RUU4jIkA39Q

Ole utelias! Oleutelias.fi

Hesarin mielipidesivuilla on viime viikkoina käyty keskustelua psykoanalyysistä, johon keskusteluun osallistuin itsekin tietokirjailija Osmo Tammisalon ja professori J.P. Roosin kanssa (Psykoanalyytikot eivät esitä empiirisesti testattuja teorioita, HS 13.2.).

Keskustelu alkoi Anna Liljan psykoanalyysiä käsittelevän kirjan arviosta.  Viimeksi keskusteluun osallistui kajaanilainen psykoterapeutti Anne Karinkanta (Psykoterapia on tuloksellinen hoitomuoto, HS 4.3.).

Karinkanta kirjoittaa, että terapioita olisi “viime aikoina” alettu tutkia kuten lääketieteessä lääkkeiden vaikutusta. Vaikuttavuustutkimusta on kuitenkin tehty jo vuosikymmeniä, ja jotkin tuloksista ovat hämmästyttävän pysyviä.

Karinkanta väittää, että “vaikutuksen kokoa mittaavat luvut ovat voineet olla jopa suurempia kuin eräiden nykyisen käytössä olevien psyykenlääkkeiden vaikuttavuusluvut”.

Kuulostaa aika vaatimattomalta.

Yleensä julkisessa keskustelussa lääkehoitoon suhtaudutaan erittäin penseästi, mutta psykoterapiaa suorastaan rakastetaan. Siihen nähden Karinkanta tulee ilmeisen tahattomasti esittäneeksi - aivan paikkansapitäviin tutkimuksiin pohjautuen - hyvin lääkemyönteisen argumentin. Jos nimittäin lääkkeet ovat kutakuinkin yhtä vaikuttavia kuin psykoterapia, miksi veronmaksajien pitäisi kustantaa psykoterapiaa, joka on moninkertaisesti kalliimpaa kuin patenttisuojasta vapautuneet lääkkeet?

Myös pitkän terapian on odettu olevan vaikuttavampaa kuin lyhyen, mutta kun pitkä tarkoittaa yleensä suuruusluokkaa 20 kertaa pitempää ja kalliimpaa, on argumentti pitkien terapioiden puolesta heikko, ellei myös vaikuttavuus ole vähintään kertaluokkaa suurempaa. Pitkien terapioiden puolestapuhujat paukuttelevat henkseleitään muutamista kymmenistä prosenteista.

Jokin psykoterapioissa vaikuttaa, mutta mikä? Karinkanta ei usko vaikutuksen olevan lumevaikutus, vaikka ei viittaa mihinkään lumekontrolloituun tutkimukseen. “Näennäisterapia” onkin vaikea uskottavasti toteuttaa.

Jotakin voinee kuitenkin päätellä niin sanotusta ekvivalenssiparadoksita, jonka mukaan teoreettisella suuntauksella terapian takana ei ole juuri mitään väliä lopputuloksen kannalta. Tieteen perusperiaatteisiin kuuluu toistettavuus ja tämä tulos on toistunut vaikuttavuustutkimuksissa kauniisti jo yli kolme vuosikymmentä. Jos terapioista jotakin tiedetään, niin se, että niiden vaikutus ei voi perustua siihen teoriaan, mitä ne soveltavat tai ovat soveltavinaan.

Tämä “ei-spesifi” vaikutus lienee jotakin enemmän kuin se lumevaikutus, joka on pelkällä vaikuttavista aineista tyhjällä tabletilla eli uskolla paranemiseen. Mitä se sitten on? Jos sen saisi selville, voisimme ehkä saada aikaan todella kustannusvaikuttavia psykoterapioita.

Sen sijaan ekvivalenssiparadoksi ei anna tukea Karinkannan väitteelle, jonka mukaan “monet psykoanalyyttisen teorian käsitteet ovat hyödyllisiä ja toimivat hyvin psykoterapian taustalla”. Ekvivalenssiparadoksi tarkoittaa hieman kärjistettynä, että on oikeastaan vaikea keksiä niin hullua teoriaa ihmismielestä, ettei siihen pohjautuva psykoterapia olisi suunnilleen saman verran (eli melko vaatimattomasti) vaikuttava kuin nykyisetkin psykoterapiat.

Luin Psykologia-lehdestä 1/2010 lehden toimittaja Jussi Valtosen mainion keskustelupuheenvuoron “Kliinisen psykologian ristiriitainen tila”. Valtonen viittaa viime vuonna ilmestyneeseen yhdysvaltalaisraporttiin Current status and future prospects of clinical psychology: Toward a scientifically principled approach to mental and behavioral health care.

Lyhyesti: psykologia tieteenä on edistynyt viime vuosikymmeninä valtavasti (vastoin erään lähes joka kuukausi Tiede-lehdelle palautetta antavan tilaajan väitettä, jonka mukaan “sielutiede ei ole tiede”), mutta kliiniset psykologit eivät tästä välitä. He eivät käytä menetelmiä jotka on testattu ja hyviksi havaittu mutta käyttävät menetelmiä joita ei ole testattu tai jotka on testattu ja huonoiksi havaittu.

Valtonen viittasi myös P. E. Meehlin “riemastuttavan poleemiseen artikkeliin” Why I Do Not Attend Case Conferences. Teksti on vuodelta 1973. Meehl toteaa, että “älyllinen taso psykiatrisia potilaita käsittelevissä tapausseminaareissa on niin matala, että keskustelu on joko tylsää tai suorastaan loukkaavaa.”

Voisi toivoa, että psykologia 2000-luvun Suomessa olisi kehittyneemmällä tasolla.

Valtonen aloitti kirjoituksensa anekdootilla yhdestä ensimmäisistä työpaikoistaan psykologina psykiatrisella osastolla. Vanhempi kollega lupasi olla kokemattoman Valtosen tukena. Luottamukseen vanhempaan kollegaan tuli särö, kun kollega toi Valtoselle kellastuneita monisteita Wartegg-piirrostestin tulkinnasta.

Wartegg-testissä hämähäkin piirtäminen tarkoittaa patologista persoonallisuutta, Urho Kekkosen pää homoseksuaalisuutta ja niin edelleen.

Valtonen ei ymmärtänyt miten potilaan piirtämää autoa pitäisi tulkita. Kollegalle se oli helppoa: potilas oli juuttunut menneisyyteen! Ilmeisesti potilaan lapsuudessa oli tapahtunut jotain mistä hän ei ollut päässyt yli. Mutta miten tämän saattoi päätellä autosta?

Koska auto oli piirretty kulkemaan vasemmalle, menneisyyteen. Aikajanojen kuuluu edetä oikealle, Valtosen kokeneempi kollega selitti.

Tämä olisi pelkästään hauskaa, jos anekdootti olisi jostakin 1980-luvulta (jolloin opiskelin itse hetken psykologiaakin, ja juuri tuollaistahan se oli). Ehkä kyse oli jonkun viisi-kuusikymppisen psykologin muisteloista?

Tarkistin Wikipediasta. Psykologi Jussi Valtonen on syntynyt vuonna 1974.

Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla, kirjoitti HS pääkirjoituksessaan eilen.

Maailman maat etsivät keinoja taistella ilmaston lämpenemistä vastaan. Valitettavasti monet kamppailuun keksityt keinot voivat johtaa joko vääriin lopputuloksiin tai vahingollisiin seuraamuksiin.

ActionAid, köyhyyden vastaiseen työhön erikoistunut järjestö, varoittaa tuoreessa raportissaan, että EU ajaa miljoonia ihmisiä nälänhätään biopolttoainetavoitteillaan.

Hyvä että Hesarikin heräsi.Mutta eivät tässä vastakkain ole vain maailman köyhät ja ilmastopolitiikka. Vaikka köyhät unohdettaisiin ja asiaa tarkasteltaisiin vain ilmaston näkökulmasta, ei paljon paremmalta näytä.

Tähän viittaa äskettäin julkistettu ruotsalaistutkimus (Expertgruppen för miljöstudier), jonka mukaan Ruotsi ei ole kymmenen viime vuoden aikana onnistunut vähentämään hiilidioksidipäästöjään lisäämällä etanolin käyttöä liikennepolttoaineena.

Tutkimuksen mukaan Ruotsi olisi tuottanut hiilidioksidipäästöjä 15-30 miljoonaa tonnia vähemmän, jos etanolin liikenteeseen tarjoama energiamäärä olisi otettu fossiilisista polttoaineista.

Ilmastodenialismi vie tietysti helvettiin sekin, vain vähän toista reittiä. Välillä tuntuu suorastaan siltä, että nämä kasvisruokapäivien ehdottajat ja biopolttoainevouhottajat saavat rahaa joltain ilmastodenialistijengiltä. Insinöörimäinen tie ulos helvetistä vaikuttaa yhä kapeammalta.

Viikko sitten triplassa opin kunnioittamaan ilmastodenialisteja yhdessä asiassa: he ovat sittenkin tieteellisempiä kuin olen luullut. Viestinnässä denialistit nimittäin hakkaavat tutkijat täysin. Ironista kyllä, kun fossiilidollareilla rahoitettua kampanjaa tehdään, asialla ovat PR-toimistot ja viestintäkonsultit. Heille on itsestäänselvyys, että esimerkiksi tv-kampanja testataan koeyleisöllä ja sitä korjataan havaittujen puutteiden mukaan. He ovat siis empiristejä: testaavat hypoteesejä ja muuttavat käyttäytymistään paremmin ympäristöön sopivaksi havaintojen perusteella!

Mitä tekevät tutkijat? Kuvittelevat että vika on siinä, että yleisö ei tiedä tarpeeksi. Sitten he lisäävät tylsästi esitetyn tiedon määrää, vaikka todellinen ongelma on, ettei suuri yleisö luota tuohon tietoon tai ole siitä kiinnostunut.

Kun tutkijoiden viestintästrategia ei osoittaudu empiirisesti toimivaksi, mitä he sitten tekevät? Eivät mitään. Jatkavat samaan malliin. Viestinnässä ilmastotutkijat ovat tieteenvastaisia ideologeja: jos tosiasiat eivät vastaa käsityksiämme viestinnän epäonnistumisen syistä, sen ikävämpi tosiasioille. Ei ihme että ilmastodenialisteilla on ollut aihetta hymyyn.

Tutkijoiden epätieteellisestä asenteesta viestintään kertoi sandiegolainen tieteenhistorioitsija Naomi Oreskes. Lisää aiheesta Tiede-lehdessä 3/2010 ensi viikolla. Oreskesilta on tulossa myös uusi kirja Merchants of Doubt, jossa hän käsittelee teemoja joista kertoi triplassa. Julki toukokuussa.