Kun kirjoitin edellisessä kommentissani psykoterapian vuorovaikutustekijöistä, tarkoitin juuri ns. psykoterapian epäspesifejä tekijöitä, joista Hamilo puhuu.

Mainitsemani vaikuttavuusluvut ovat peräisin American Psychologist -lehdessä viime vuoden lopulla tai tämän vuoden alussa julkaistusta (oma versioni oli vasta painossa olevasta kirjoituksesta) Jonathan Shedlerin meta-analyyttisesta artikkelista: The Efficacy of Psychodynamic Psychotherapy. Tämä näytti olevan yksi niistä artikkeleista, joihin myös Matti Keinänen ja Ari Takalo viittasivat omassa HS-mielipidekirjoituksessaan.

Kyseisessä artikkelissa käytiin läpi myös sellaisia tutkimuksia, joissa lumevaikutuksia oli kontrolloitu.

Kun kirjoitin HS-mielipidesivuilla “viime aikoina”, tarkoitin nimenomaan paria viimeistä vuosikymmentä. Erityisesti kuluneella vuosikymmenellä on tehty paljon psykoterapiatutkimusta, joka on vienyt tietämystämme tästä asiasta eteenpäin.

Olisi aika erikoista, jos tutkimuksissa olisi havaittu, ettei psykoterapian vuorovaitustekijöillä olisi merkitystä, sillä kaikki psykoterapia nimenomaan perustuu vuorovaikutukseen terapeutin ja terapiassa kävijän välillä. Jotta ihminen voisi terapiassa tutkia ja käydä läpi psyykkisiä kokemuksiaan, hänen täytyy voida luottaa terapeuttiinsa. Siksi hyvä vuorovaikutus terapiassa on luonnollisesti sen onnistumisen välttämätön edellytys terapiasuuntauksesta riippumatta.

Nykyään tiedämme myös aika paljon, miten psykoterapia vaikuttaa sellaisiin asioihin, joista ihmisille on hyötyä psykoterapian jälkeenkin. Yksi keskeisistä seikoista on reflektiokyvyn parantuminen / kehittyminen. Sen avulla ihminen kykenee tekemään erilaisissa tilanteissa aiempaa realistisempia havaintoja ja arvioita sekä omasta sisäisestä elämästään että tilanteessa vaikuttavista muista tekijöistä, esim. toisten ihmisten tarkoituksista.

Lääkehoitoa ja psykoterapiaa en myöskään halunnut aivan tarkoituksella asettaa vastakkain, vaikka useissa tutkimuksissa onkin havaittu, että psykoterapian vaikutuksen koko on yleensä vähintään selkeästi kohtalainen ja monesti suuri (luokkaa .62 - .85), kun esim. joidenkin mielialalääkkeiden vaikutuksen koko on vain hädin tuskin kohtalainen (luokkaa .25 - .31).

Toki johtopäätösten vetäminen ei myöskään ole aivan näin yksioikoista. Toisaalta psykoterapiassa ja lääkehoidossa kyse on hoitomuodoista, jotka vaikuttavat eri tasoilla ja erilaisilla mekanismeilla. Ne eivät yleensä sulje pois toisiaan, vaikka toisinaan jompikumpi voi olla ensisijainen tai ainoa hoitomuoto. Hoitomuodon / hoitomuotojen valinta riippuu joka tapauksessa aina kyseisen avuntarvitsijan tilanteesta ja ongelmien luonteesta.

Myös niitä avoimia ja selvitettäviä kysymyksiä riittää yhä, eikä psykologinen tai lääketieteellinen tutkimus ole tietenkään tullut tarpeettomaksi.

Valmentajavertaus on hyvä. Se auttaa ymmärtämään, mikä terapiassa on niin ongelmallista: usein ihmisellä on ongelmana elämäntavoitteiden epärealistisuus, mikä ylläpitää masennusta.

Sinulla voi olla tavoite päästä eroon lentopelostasi, ja terapeutti on valmentaja, joka antaa sinulle keinot tavoitteeseen pääsemiseksi. Jos valmentaja ei auta tavoitteeseen, vaihdat valmentajaa.

Asetelma on mutkikkaampi, jos terapialle itselleen ei voi asettaa näin selkeää tavoitetta, vaan terapia on itsessään tavoitteiden uudelleentyöstämistä. Veikkaan että se on sitä usein silloinkin, kun terapian taustateorian mukaan kyse olisi jostain muusta.

Oma lisäveikkaukseni on, että kun prosessi toistetaan riittävän monta kertaa aivot oppii. Eli harjoitus tekee mestarin. Siten tapauksesta riippuen lyhyt, pitkä, tai siltä väliltä hoitojakso riittää.

Muihin monimutkaisempiin selityksiin eri terapioiden vaikutusmekanismeista käyttäisin Occamin partaveistä.

Terapeuteista sen verran, että hyvä sellainen on mielestäni valmentaja. Vertauksena: jos haluan oppia juoksemaan paremmin, niin määrittelen tavoitteeni ja hankin juoksuvalmentajan. Vaihdan valmentajaa jos yhteistyö ei pelaa, tai hän esimerkiksi vaatii tekemään harjoituksia joista ei ole hyötyä tavoitteeni kannalta. Jos valmentajaa vaihtamalla tulokseni ei parane, mietin tavoitteeni uudelleen.

Jussin ajatus vertaistuesta voi toimia, joskus taas satsaus ammattivalmentajaan tuottaa paremman tuloksen. Selviää kokeilemalla.

Toisinaan nämä elävän elämän sankarit päihittävät kalliit psykoterapeutit mennen tullen.
Suurin vaikushan kriisi-, yms. ryhmissäkin tulee vertaistuesta, jolloin keskustelun ohjaamiseen riittäisi ihan hyvin ns. “hyvä tyyppi”, pitkän koulutusputken käynyt teoreetikko voi olla jopa haitaksi.

Terapia siis toimii samalla tavalla kuin tiede. Tietäminen ja sitä mahdollisesti seuraava ymmärtäminen saavat aikaan edistystä.

Terapia pakottaa ja luo edellytykset ihmiselle tutkia itseään, psykohistoriaansa ja niitä olosuhteita ja tapahtumia, jotka ovat häntä muokanneet. Kun tukena on terapeutti, tiukka yksityisyys ja luottamuksellisuus, ihminen uskaltautuu prosessiin, johon ei tulisi muuten lähdettyä tai johon ei arjessa ole aikaa. Kun prosessi tökkii, terapeutti rohkaisee eteenpäin.

Mitä tulee terapian pituuteen pulmana on se, että psyykkiset ongelmat, jotka ovat kehittyneet pitkän ajan kuluessa, esimerkiksi koko lapsuuden ajan, valitettavasti vaativat myös aika pitkän ajan parantuakseen. Pidän lyhytterapioita huuhaana, koska sille, miksi terapia toimii, ei anneta ajallisia edellytyksiä. On tietty joukko rajallisia ongelmia, joissa lyhytterapioilla voi olla käyttöä.

Kaikki vammat eivät ole parannettavissa eikä kaikkia oireita voida poistaa. Tämä pätee niin fyysisiin vammoihin kuin psyykkisiinkin. Sekään ei välttämättä merkitse, ettei terapia ole toiminut. Ehkä ihminen välttyi alkoholisoitumasta, muuttumasta ääliöksi, syrjäytymästä tms. Tieteellisellä arvioinnilla on rajansa. Tunnetusti tällaisia asioita ei voida mitata, koska kyseessä on mahdolliset vaihtoehtoiset kehityskulut.

Tieteellisesti ajattelva ihminen silti ymmärtää, että se, että vaikutusten mittaaminen on vaikeaa, ei välttämättä merkitse, ettei näitä vaikutuksia ole.

Olen samaa mieltä lääkkeistä. Niillä saadaan kyllä oireet lievenemään ja eläminen sujumaan paremmin, mutta ne eivät paranna. Joku psykiatri sanoikin että lääkkeet ovat kainalosauvat, jotka antavat tukea kunnes parantuu niin, että voi kävellä ilman. Nykyään psykiatreista ei ole apua paranemiseen, jota lääkkeitten ohella tarvittaisiin. On turha haaveilla terapiasta, jota on tarjolla vain, jos on rahaa maksaa.

Kyllä hyvin oppinsa sisältänyt psykoterapeutti, on palkkansa ansainnut, ja hyvinkin tarpeellinen. Ei aitoa ihmiskontaktia voida kuitenkaan pelkällä lääkityksellä korvata. Toiset meistä vaativat hieman toisen ihmisen tönäisyä ennenkuin taas pääsevät jaloilleen.

Eihän silläkään ole merkitystä millä tavalla ihminen opetetaan lukemaan tai laskemaan, lopputuloksena on kuitenkin melko samanlainen lukutaito ja laskutaito.