BLOGIT

Huhtikuun alussa ilmestyneessä nelosnumerossamme virallinen terveysvalistaja Mikael Fogelholm väittää haastattelussa, että “liikunta ei laihduta”. Ikään kuin olisin kuullut tämän väitteen joskus aikaisemminkin. Kuinka helposti yhdestä hillomunkista (tms.) saa kalorit, joiden kuluttaminen vaatisi tunnin (tms.) hikiliikuntaa.

Hiilarit vs. rasvat, liikunta vai ruokavalio. Huoh.

Painonhallinnasta ei käydä kovin älyllistä keskustelua. Tutkittu tieto on kerrattu nopeasti: kalori on samanarvoinen, sai sen hiilarista, rasvasta tai proteiinista. Se on myös samanarvoinen, kulutti sen hikiliikunnalla tai hitaammalla “rasvanpolttoliikunnalla”.

Mikä sitten pitää nälkää paremmin, pasta vai pihvi, on jo paljon yksilöllisempää. Samoin kuin se, onko helpompi laihduttaa kuluttamalla 2000 kilokaloria ja syömällä 1800 vai kuluttamalla 4000 ja syömällä 3800. Tässä on niitä henkilökohtaisia eroja sitten. Minusta lenkin jälkeen syö ehkä vähän enemmän kuin muuten, mutta ei kuitenkaan kokonaan lenkin kuluttamaa kalorimäärää. Lenkin jälkeen on endorfiinien vaikutuksesta rento ja hyvä olo, eikä ainakaan tee mieli mitään “lohturuokaa”.

Laihduttamisesta ja painonhallinnasta saa kuitenkin loputtomasti lehtijuttuja sotkemalla näitä melko subjektiivisia ilmiöitä ja makuasioita tuohon pohjimmiltaan yksinkertaiseen, lähes kaikille suolistoltaan terveille ihmisille yhteiseen matematiikkaan.

Erityisen hauska oli väite, jonka mukaan ruokavalio laihduttaa kolme kertaa enemmän kuin liikunta. Väite on tietysti tautologisesti tosi. Sellainen ruokavalio, jossa kaloreita vähennetään kolme kertaa enemmän kuin lisäämällä liikunnan avulla kaloreiden kulutusta määrän X, tietysti laihduttaa kolme kertaa enemmän kuin liikunnan lisäys X.

Esimerkkinä liikunnasta oli 3h reipasta kävelyä viikossa. Siis 25 minuuttia kävelyä päivässä! Eikö sohvaperunakin nyt sen verran liiku parkkipaikan ja työpaikan, parkkipaikan ja kodin sekä parkkipaikan ja kaupan välissä?

Huomasin vajaassa kuukaudessa vyössä kahden sentin muutoksen talviankeuteen pelkästään siksi, että noin kuukauden ajan on ollut taas mahdollista pyöräillä töihin. Omasta mielestäni en ole kevään aikana vielä “liikkunut” kuin kaksi kertaa (tunnin juoksulenkki molemmilla kerroilla), mutta Fogelholmille olen ilmeisesti himoliikkuja.

Jos 25 minuuttia kävelyä - siis esimerkiksi 10 minuuttia aamulla, 5 lounasaikaan ja 10 illalla - on keskivertosuomalaisen mielestä “liikuntaa”, niin ei ihme, jos diabetes yleistyy.

Kirjoitin edellisessä merkinnässä siitä, miten virheellinen arkikäsityksemme maailmasta on kvanttimekaniikan valossa. Toinen modernin fysiikan peruskivistä, suhteellisuusteoria, on yhtä lailla kummallista. (Peruskivien yhteen muuraamisesta, ks. Maljan jäljillä.) Siinä missä kvanttifysiikan omituisuudet liittyvät epädeterminismiin, suhteellisuusteoria osoittaa, miten väärä on yksinkertainen käsityksemme ajasta ja avaruudesta.

Suhteellisuusteorian mukaan aika ja avaruus eivät ole toisistaan riippumattomia, vaan muodostavat erottamattoman kokonaisuuden. Suppea suhteellisuusteoria, jossa tämä ajatus on täsmällisesti muotoiltu, oli valmis 1905. Yleinen suhteellisuusteoria käsittelee sitä, miten aika-avaruus ja sen sisältämä aine vuorovaikuttavat keskenään, ja se saavutti lopullisen muotonsa vuonna 1915. Suhteellisuusteoria on siis vielä vanhempaa perua kuin kvanttimekaniikka, ja se on yleisesti paremmin tunnettu. Se, että valon nopeutta ei voi ylittää on scifin myötä osa populaarikulttuuria, ja niinkin tekninen asia kuin massaan liittyvän energian määrää kuvaava yhtälö on tuttu lukemattomista huumorikuvista.

Nimi suhteellisuusteoria tulee siitä, että tietyt asiat ovat erilaisia eri havaitsijoille, eli suhteellisia. Valinta on sikäli onneton, että klassinen mekaniikka on yhtä lailla suhteellista, ja molemmissa teorioissa on myös asioita, jotka ovat samoja kaikille havaitsijoille. Teoriat eroavat vain siinä, mitkä asiat ovat suhteellisia ja mitkä eivät.

Esimerkiksi molemmissa teorioissa nopeus on suhteellista: lentokoneen nopeus matkustajan suhteen on nolla, taakse jäävän linnun suhteen satoja metrejä sekunnissa. Vastaavasti liike-energia riippuu havaitsijasta. Toisaalta esimerkiksi massa ei ole suhteellinen kummassakaan teoriassa. Suppean suhteellisuusteorian määrittelevänä piirteenä voi pitää sitä, että valon nopeus ei ole suhteellinen, vaan sama kaikille. Tässä mielessä nimi on erityisen harhaanjohtava - yhtä hyvin voisi puhua absoluuttisuusteoriasta.

Klassisessa mekaniikassa pituusvälit ja aikavälit ovat samoja kaikille: kellon nopeus ei vaikuta sen käyntiin. Suhteellisuusteoriassa esineiden pituus ja tapahtumien kesto kuitenkin ovat suhteellisia, koska liike yhdistää ne toisiinsa ajan ja avaruuden välisen riippuvuuden kautta. Nopeammin liikkuvan havaitsijan kello kulkee hitaammin, ja esineet ovat lyhyempiä. Jos kiitää LHC:n protonien nopeudella maapallon suhteen, niin pallon pintaa tallustavan ihmisen pituus on noin 0.5 millimetriä - pitkät yksilöt yltävät lähes 0.6 millimetriin. Tarkemmin sanottuna esineet liiskaantuvat vain suhteessa menosuuntaan, eli maapallo olisi 13 000 kilometriä leveä ja neljä kilometriä paksu levy. Vastaavasti havaitsijan kellon mukaan kuluu vain sekunti, kun maapallolla vierähtää vuosi.

Korostettakoon, että ei ole oikein sanoa, että esineet vain näyttävät liiskatuilta tai aika vain näyttää kuluvan hitaammin, sen enempää kuin sanottaisiin, että junan nopeus näyttää isommalta kun seisoo laiturilla sen sijaan, että olisi mukana vaunussa.

Suhteellisuusteorian kummallisuus ei lopu tähän. Arkijärjen mukaan voi ajatella, että jotkut asiat tapahtuvat samaan aikaan, riippumatta siitä, kuinka kaukana ne ovat toisistaan avaruudessa. Suhteellisuusteoriassa kuitenkin tapahtumien aikajärjestys on suhteellinen, jos kahden tapahtuman aikaväli on niin lyhyt, että valo ei olisi ehtinyt matkata niiden välillä. (Tämä johtaisi kaikenlaisiin paradokseihin, jos informaatiota voisi välittää valoa nopeammin.)

Asiaa voi havainnollistaa seuraavalla esimerkillä. Kaksi henkilöä, toinen Helsingissä ja toinen Melbournessa, laittavat kellonsa samaan aikaan, ja sopivat että helsinkiläinen lähettää sähköpostiviestin kello 14:00:00 ja melbournelainen 14:00:02, kaksi sekunnin sadasosaa myöhemmin. Jos liikkuu tarpeeksi suurella nopeudella suhteessa Maahan, niin voi nähdä sähköpostin lähtevän ensin Melbournesta ja sitten Helsingistä.

Epäilyjen varalta sanottakoon että suhteellisuusteoria, kuten kvanttimekaniikka, on varmennettu kokeellisesti erittäin tarkasti. Kyse ei ole tieteellisestä spekulaatiosta, vaan tunnetuista tosiseikoista. Yllä kuvatut ilmiöt ovat suppeaa suhteellisuusteoriaa; yleinen suhteellisuusteoria, jossa aika-avaruus muuttuu ja kehittyy, sisältää vielä oudompaa käytöstä.

Aivojemme intuitiivinen kuva ajasta, avaruudesta ja aineesta on perusteiltaan täysin virheellinen, vaikka kuvaakin arkisia ilmöitä tarkasti. On kiehtovaa, että samanlainen tilanne tulee vastaan tarkasteltaessa aivojemme käsitystä monimutkaisimmasta tunnetusta fysikaalisesta systeemistä, ihmisaivoista itsestään. Meillä on intuitiivinen malli siitä, miten ajattelemme ja teemme päätöksiä: esimerkiksi koemme että meillä on vapaa tahto. Tutkimus on kuitenkin osoittanut tämän kuvan olevan harhainen siinä missä luulomme aika-avaruudesta. Tästä aiheesta pidin itse valaisevana Wolf Singerin CERNissä pitämää puhetta.

Kirjastosta tuli muistutus Osmo Kontulan kirjasta Halu & intohimo. Luin teosta tehdessäni juttua, joka on jo aikaa sitten ilmestynyt, mutta en vieläkään raaskisi ruveta irrottelemaan siitä keltaisia post-it-lappujani.

Kirja ei kiehdo pelkästään sen takia, että sen aiheena on seksi, ihmisen yksityisimpiin kuuluva elämänalue, jolla monet asiat pidetään salaisuuksina. Se on myös vankkaa, empiiristä sosiologiaa, huolellisesti kerättyä kyselytietoa peräti 30 vuoden ajalta. Lukemalla romahtaa monta harhaluuloa siitä, mitä suomalaiset ajattelevat ja mihin suuntaan asenteemme ovat muuttuneet.

Pohjoismaalaisia pidetään jostain syystä vapaamielisinä sukupuolielämässään ja itsekin olin enempiä ajattelematta omaksunut tällaisen käsityksen. Kontulan teoksesta kuitenkin paljastuu, että eurooppalaisella mittapuulla suomalaiset ovat erinomaisen tiukkoja esimerkiksi asenteesaan teiniseksiin ja aikuisten rinnakkaissuhteisiin. Seitsemän maan vertailussa kaikki muut suhtautuivat suomalaisia sallivammin 14-15-vuotiaiden nuorten keskinäisiin sukupuolisuhteisiin ja parisuhteessa elävien ihmisten sivusuhteisiin.

Norjassa, Sveitsissä, Kreikassa, Portugalissa, Espanjassa ja Italiassa avioliitossa olevien rinnakkaissuhteen hyväksyi miehistä keskimäärin 30-40 prosenttia ja naisista 15-20 prosenttia. Suomessa luvut olivat 11 ja 3.  Toisessa ääripäässä oli katolinen Italia, jossa avioeroa katsotaan karsaasti, mutta  miehistä 50 prosenttia hyväksyi rinnakkaissuhteet. Myös naisten joukossa italialaiset olivat sallivimpia.

Suomalaiset eivät myöskään ole muuttuneet tässä asiassa vapaamielisemmiksi kolmen viime vuosikymmenen aikana, vaan virta on käynyt päivastaiseen suuntaan. Ensimmäisissä kyselyissä 1970-luvulla nousi näkyviin silloin muodikas vapaan rakkauden ihanne. Se ei kenties toteutunut käytännössä, mutta vaikutti joka tapauksessa kyselyvastausten tasolla.  

Kontula pohtii uskollisuuden ihanteen renessanssia Tiede-lehden jutussa.

Hallituksen viime viikolla tekemät esitykset kahdesta uudesta ydinvoimalasta ja “uusiutuvan” energian tukipaketista vähentävät Suomen hiilidioksidipäästöjä, mutta tarpeettoman kalliilla keinoilla.

Veronmaksajille ja tavallisille sähkönkuluttajille kolmaskaan ydinvoima ei olisi maksanut mitään. Verotuloja se olisi tuonut. Jos osa sen tuottamasta sähköstä olisi jouduttu viemään, niin olisihan se tietysti ollut ikävää. Ehkä vientituloille olisi jotakin käyttöä kuitenkin löytynyt esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluissa.

Uusiutuvien energianlähteiden kannattajien mukaan ydinvoimaa on vastustettava, koska se hidastaa uusiutuvien energianlähteiden kehitystä. Omalla hyvin perverssillä tavallaan he ovat oikeassa.

Tietysti voi kyseenalaistaa senkin, miksi uusiutuvien kehitystä ylipäätään pitäisi edistää. Uusiutuvat vs. uusiutumattomat energianlähteet / luonnonvarat on erottelu, joka keksittiin 1970-luvulla, kun huolestuttiin öljyn ja metallien loppumisesta. Nyt pitäisi ratkaista ilmastonmuutos. Arvioivatko 2100-luvun sukupolvet meitä sen mukaan, paljonko olemme jättäneet heille kivihiiltä ja uraania, vai sen mukaan, missä kunnossa he saavat planeettamme ilmastojärjestelmän?

Uraanista saa päästötöntä sähköä jo nyt, kivihiilen päästötön poltto edellyttää tekniikan kehitystä. Aikanaan se voi kuitenkin olla paljon kustannustehokkaampi keino tuottaa päästöttä lämpöä ja sähköä kuin “uusiutuvat” energianlähteet.

Kirjoitan uusiutuvat lainausmerkkeihin, koska uusiutuviksi kutsuttujen energianlähteiden tuotanto edellyttää usein valtavia panoksia uusiutumatonta energiaa. Näin on varsinkin pellolla tuotetun etanolin laita.

Risujen polttokin on oikeastaan vain hitaasti uusiutuvan biomassan polttamista, jonka motiivit ovat pelkästään aluepoliittisia. Suomen hiilitaseen kannalta olisi järkevämpää kasvattaa enemmän metsäpinta-alaa ja puun määrää metsissä.

Koko erottelusta uusiutuvat vs. uusiutuvat pitäisikin EU:ssa luopua ja keskittyä pelkästään todellisiin ilmastovaikutuksiin.

Mutta jos nyt kuitenkin halutaan kehittää esimerkiksi tuuli- ja aurinkovoimaa, onko ydinvoiman lisärakentaminen esteenä?

Taloudellisesti ajatellen ydinvoima tuo verotuloja, joita voi käyttää uusiutuvien tekniikoiden kehittämiseen. Teknologia kehitetään yliopistoissa, korkeakouluissa ja muissa tutkimuslaitoksissa, jotka ovat pääosin julkisesti rahoitettuja. Tällainen ydinvoiman ja uusiutuvien kehitystuen koplaus mahdollistaisi sen, että ydinvoima todella edistäisi uusiutuvien energianlähteiden kehitystä.

Viime viikon lehmänkaupassa oli kuitenkin kysymys jostakin ihan muusta. Tuulivoima sai takuuhinnan. Se tarkoittaa tuulivoiman kehityksen kannalta sitä, että propellit menevät kaupaksi, vaikka ne eivät sähkön oikealla markkinahinnalla kelpaisi sähköyhtiöille.

Miten tämä vaikuttaa tuulivoimateknologian kehitykseen?

Jos tuulivoiman valmistajat tietäisivät, että voimaloiden pitäisi kaupaksi mennäkseen olla kaksi kertaa nykyistä parempia (tai niiden tuotannon puolet nykyistä halvempaa), heillä olisi kannustin kehittää parempia voimaloita. Heidän olisi pakko tehdä “halpoja mersuja”. Tuulivoiman tuki tarkoittaa sitä, että “kallis ladakin” menee kaupaksi. Tuulivoimaa ei tarvitse kehittää ainakaan niin nopeasti kuin ilman syöttötariffia olisi pakko.

Sama tilanne oli maissa, joiden autoteollisuutta suojeltiin tuontiautojen tulleilla. Kuluttajat joutuivat tyytymään kalliisiin ja huonolaatuisiin kotimaisiin autoihin. Virallisen selityksen mukaan protektionismia tarvittiin väliaikaisesti, jotta kotimainen autoteollisuus kasvaisi kilpailukykyiseksi kyetäkseen sitten myöhemmin avoimeen kansainväliseen kilpailuun. Kaikki tietävät, että sitä päivää ei koskaan nähty.

Olen kirjoittanut enimmäkseen nykyfysiikasta ja ajankohtaisista tutkimuskohteista, kuten pimeästä aineesta, pimeästä energiasta, inflaatiosta ja supersymmetriasta. Virtuaalisten hiukkasten yhteydessä kvanttimekaniikan arkijärjen vastaiset piirteet tulivat esille, joten palaan tähän lähes sata vuotta vanhaan asiaan.

Kvanttimekaniikka sai alkunsa onnistuneena yrityksenä korvata klassisen mekaniikan lait, jotka käsittelivät sitä, miten kokoelma keskenään vuorovaikuttavia hiukkasia käyttäytyy. Tämä hiukkasia käsittelevä kvanttimekaniikan perusteoria saavutti lopullisen muotonsa 1930-luvun alkuun mennessä. Samaa matemaattista rakennetta sovellettiin sitten hiukkasten sijasta kenttiin ja saatiin aikaan kvanttikenttäteoria, joka kuvaa suhteellisuusteorian ohella todellisuutta perustavanlaatuisimmalla tasolla, mihin on toistaiseksi päästy.

Kvanttifysiikan vaikutus arkielämään on ollut perinpohjin mullistava - esimerkiksi kaikki elektroniikka ja moderni kemia pohjaa kvanttiefektien ymmärtämiseen. Kvanttimekaniikka on myös muuttanut täysin käsityksemme todellisuuden luonteesta. Populaarin tason selvityksen tästä yli 80 vuotta vanhasta teoriasta pitäisi kuulua peruskouluopintoihin.

Kvanttimekaniikka on kuitenkin yleisesti huonosti tunnettua. Fysiikassa se on arkinen työkalu, mutta tutkijayhteisön ulkopuolella kvanttimekaniikkaan tuntuu liittyvän paradoksaalisuuden ja kummallisuuden ilmapiiri. On syytä korostaa, että kvanttimekaniikka on sisäisesti ristiriidaton teoria ja sopusoinnussa havaintojen kanssa, joten siinä ei ole mitään paradoksaalista. (Klassinen fysiikka sen sijaan on hyvin paradoksaalinen: se on ristiriidassa sekä itsensä että havaintojen kanssa - siksi se korvattiinkin modernilla fysiikalla.) Kummallista kvanttimekaniikka kyllä on, koska sen näyttämä kuva maailmasta eroaa merkittävästi arkikäsityksistä.

Kvanttimekaniikan keskeinen piirre on se, että maailma on epädeterministinen. Tämä tarkoittaa, että on olemassa asioita, joita ei voi periaatteessakaan ennustaa. Tarkemmin sanottuna, on olemassa asioita, joiden tila ei ole määrätty. Esimerkiksi alkeishiukkasella ei yleensä ottaen ole mitään yhtä sijaintia, vain tietty todennäköisyys olla eri paikoissa.

Se, että kaikkea ei voi ennustaa, ei ehkä ensikättelyssä tunnu huolestuttavalta. Arkielämässäkin kyky ennustaa tulevaisuutta on heikko, koska arkiset systeemit ovat niin kovin monimutkaisia. Mutta se piirre, että asiat eivät ole lainkaan määrättyjä, on hyvin vierasta. Jos heitän kolikon ilmaan, en pysty arvioimaan tarkkaan miten se pyörii lentäessään tai mihin se laskeutuu, mutta tuntuu itsestään selvältä että kolikolla kuitenkin on koko ajan tietty suunta, paikka ja nopeus. Se ei kuitenkaan ole totta.

On olemassa tunnettuja koejärjestelyjä, jotka osoittavat, että asioilla ei aina ole määrättyä tilaa, kuten kaksoisrakokoe. Mainitsen näistä Bellin epäyhtälön, jonka itse koin aikoinaan valaisevaksi. Idea on seuraava. Otetaan kaksi hiukkasta, vaikkapa elektronia, jotka lähtevät samasta paikasta eri suuntiin. Elektroneilla on ominaisuus nimeltä spin, joka voi saada kaksi eri arvoa, sanotaan vaikka ylös ja alas. Kokeessa elektronien spinit eivät ole riippumattomia toisistaan. Yksinkertaisimmassa tapauksessa, jos yhden elektronin spin on ylös, niin toisen spin on alas. Yhteys voi myös olla monimutkaisempi, siten että jos mitataan yhdelle hiukkaselle spin ylös, niin toisen spinillä on tietty todennäköisyys olla alas.

Jos oletetaan vain että kummankin elektronin spinillä on koko ajan joku määrätty arvo ja että spinien mittaukset ovat riippumattomia, voidaan johtaa Bellin nimellä kulkeva epäyhtälö, joka rajoittaa sitä, mikä spin-mittausten tilastollinen yhteys voi olla. (Bellin teoreemasta ja sen merkityksestä todellisuuskäsitykselle enemmän Kyösti Blinnikkan graduun pohjaavassa katsauksessa; epäyhtälön yksityiskohtia voi katsastaa täältä.)

Kokeellisesti havaitaan, että Bellin epäyhtälö ei päde. Toisin sanoen joko spineillä ei ole koko ajan määrättyä tilaa, tai kahden mittauksen välillä on aina jokin yhteys - vaikka ne tehtäisiin niin nopeasti peräjälkeen, että valo ei ehdi matkata niiden väliä. Kvanttimekaniikassa pätee ensimmäinen vaihtoehto: hiukkasten spineillä ei ole mitään arvoa ennen kuin ne on mitattu. Sama koskee kaikkia muitakin hiukkasten ominaisuuksia: asioilla ei yleensä ole määrättyä tilaa. Tämä tietysti pätee myös hiukkasista koostuviin kokonaisuuksiin, kuten kissoihin, koiriin ja sateenvarjoihin. Käytännön merkitys on arkiskaalalla mitätön, mutta periaate ei siitä kalpene.

Ajattelumme on kehittynyt evoluution myötä arvioimaan ympäristöä tietyllä pituus- ja aikaskaalalla. Käsityksemme todellisuudesta heijastaa vain niitä fysiikan piirteitä, jotka ovat merkittäviä tällä rajoitetulla alueella. Kvanttimekaniikan paljastamat pienen skaalan ilmiöt avaavat ovet syvempään todellisuuteen, joka vaikuttaa vieraalta ja epätodelta. Mutta vika ei ole maailmassa, vaan aivoissamme, joiden karkea todellisuuskuva on ainoa mittamme sille, mikä tuntuu todelta. Yhtä lailla suhteellisuusteoria osoittaa, että arkikäsityksemme ajasta ja paikasta on virheellinen - mutta se on toinen totuus, josta kenties myöhemmin lisää.

Kansanedustaja Jyrki Kasvi kirjoitti Tietokone-lehden kolumnissaan 3/2010, että “sosiaalisesta mediasta on monessa tapauksessa tullut epäsosiaalinen media. On häkellyttävää, miten kasvokkain ihan mukavilta vaikuttavat ihmiset voivat olla netissä täysiä pösilöitä, tölviä ja loukata ihmisiä.”

Myös Kari Haakana pohti samaa kysymystä blogissaan.

Tämä argumentti on minulle tuttu 1990-luvun alkupuoliskolta. Että kasvokkain ihmiset eivät ensinnäkään ymmärtäisi toisiaan yhtä helposti väärin, koska eleillä ja ilmeillä voi välittää tunneviestejä kuten että älä ota henkilökohtaisesti, tämä oli vain huumoria. Ja jos keskustelu kuitenkin äityy riitelyksi, lepyttelykin onnistuu helpommin, kun on se elekieli käytössä.

En vieläkään oikein usko tämän non-verbaalisen viestinnän teorian (NVV-hypoteesi) selitysvoimaan. Riitoja syntyy myös kadulla ja kapakoissa, ja se ihasteltu non-verbaalinen viestintä voi varsinkin aamuyöllä aiheuttaa myös kudosvaurioita.

Tai jos tarkkoja ollaan, kyse ei ole siitä etten uskoisi tuon teorian selitysvoimaan vaan siitä, etten ole vakuuttunut edes niistä havainnoista, joita sillä yritetään selittää.

Ensinnäkin en oikein usko että fiksusti kasvokkain käyttäytyvät ihmiset olisivat ääliöitä netissä heti, kun pääsevät jonnekin Suomi24:n kaltaiselle palstalle aukomaan päätään anonyymisti. En itse tee niin, eivätkä niin tee kaverini, jotka voisivat halutessaan uskoutua minulle. Anonyymiys mahdollistaa keskustelun joistakin arkaluonteisista asioista, mutta yleensä mukavat ihmiset pitävät argumentoinnissaan tietyn sivistyneen tyylin silloinkin, kun voivat esittää mielipiteen, jota eivät omalla nimellä esittäisi.

Toisekseen en usko, että netissä anonyymisti päätään aukovat ihmiset olisivat kovin myönteistä keskusteluseuraa missään muuallakaan.

Havainto on kuitenkin varmaankin jokaiselle tuttu: arjessa työelämässä ja vapaa-ajalla kohtaa tuttuja ja tuntemattomia, joista ylivoimainen valtaosa on oikein miellyttäviä ihmisiä. Sitten jos eksyy Hesarin tai Suomi24:n keskustelupalstalle, tuntuu kuin äänessä olisivat aivan eri ihmiset.

Entäpä jos ne ovat eri ihmisiä?

Sosiaalisen valikoinnin teoria (SVT) selittää minusta tämän havainnon paljon paremmin kuin NVVT. Olemme arjessamme hyvin monien (melko huomaamattomien) sosiaalisten filtterien suojaamia.

Korkeasti koulutetut ihmiset eivät työelämässä kauhean paljon kohtaa niitä ihmisiä, jotka oksentavat rasismiaan Suomi24:ssä - terveyskeskuslääkäreitä ehkä lukuunottamatta (Suomessa tk-lääkäri ei enää juuri kohtaa työssä käyviä työikäisiä ihmisiä, koska useimmat ei-syrjäytyneet käyttävät työterveyslääkärin palveluita).

Maantiede suojaa monilta kohtaamisilta. Kun asuu Lauttasaaressa ja polkee töihin Kaskisaaren, Lehtisaaren, Kuusisaaren ja Munkkiniemen kautta, ei kauheasti näe ulkomaalaisia mutta ei kyllä rasistejakaan. Tai jos ulkomaalaisen näkee, hän on todennäköisesti töissä suurlähetystössä.

Ravintoloissahan sitä sitten törmää kaikenlaisiin ihmisiin. Blue Peterissä ja Kauniissa Kampelassa voikin muodostaa kokonaiskuvan meistä suomalaisista.

Veikkaan, että syy siihen että Suomi24:n tai Hesarin keskustelupalstojen kirjoittajat herättävät minun kaltaisessani ihmisessä hämmennystä ei liity siihen, millaisen puolen netti heistä näyttää vaan siihen, että netissä nuo huomaamattomat maantieteelliset, sosioekonomiset ja kulttuuriset filtterit ovat paljon läpäisevämpiä. Emme oikein haluaisi myöntää elävämme “luokkayhteiskunnassa”, mutta kun hyvin koulutetut ihmiset vähemmän koulutetusta rahvaasta erillään pitävä muuri murtuu tai ainakin muuttuu läpinäkyväksi, keskiluokka järkyttyy.

Facebook on kiintoisalla tavalla palauttanut nettiin sieltä puuttuneita sosiaalisia suodattimia. Siellä voi käydä keskustelua myös ennestään tuntemattomien ihmisten kesken - mikä tavallaan on juuri yksi nettikeskusteluiden viehätys - ilman että tarvitsisi kuunnella “täysiä pösilöitä”, jotka haluavat “tölviä ja loukata ihmisiä”. Kaverit on valinnut itse, ja kaverin kaveritkaan eivät voi ihan täysiä pösilöitä olla. Heti kun lähtee omalta tai kaverien seinältä kauemmas, löytää tutut alatyyli-ilmiöt esimerkiksi avoimista fb-ryhmistä. Nimi ja naama saattavat hillitä pahimpia tölvimisiä, mutta ero filtteröityyn sosiaaliseen todellisuuteen on selvä.

Mikä on lääketieteen viime vuosisadan tärkein saavutus?

Penisilliini? Miksei. Syövän lääkehoidot? Kuuluvat varmaan kymmenen kärkeen nekin. Avosydänkirurgia? Ainakin se maallikosta vaikuttaa lähes taikuudelta.

Kysymystä pohti Jussi Huttunen Duodecim-lehdessä muutama vuosi sitten. Edellä mainitsemani läpimurrot kuuluivat 12 tärkeän lääketieteen saavutusten joukkoon, jotka Huttusen referoimassa James Le Fanun kirjassa The Rise and Fall of Modern Medicine mainitaan.

Tälle shortlistille pääsi myös kontrolloitu kliininen koe (streptomysiinin tehon osoittaminen 1950). Huttusta tämä valinta ensin yllätti ja sitten ihastutti.

Onko kontrolloitu hoito- ja ehkäisykoe todella yksi viime vuosisadan suurista innovaatioista? Vastaus on kyllä. Ilman kontrolloitua koetta ei olisi näyttöön perustuvaa lääketiedettä, ja ilman kontrolloitua koetta emme osaisi ehkäistä aivohalvausta tai sepelvaltimotautia verenpainelääkkeillä tai statiineilla emmekä hoitaa syöpää lääkkeillä, ei lasten eikä aikuisten.

Näyttöön perustuva lääketiede on tehnyt terveyspolitiikasta ehkä rationaalisimman politiikan osa-alueen. Julkisessa terveydenhuollossa käytetään niukkoja voimavaroja todella kustannustehokkaalla ja vaikuttavalla tavalla. Poliitikot tai ainakin osa heistä olisivat tietysti halukkaita äänestäjien paineessa käyttämään verovaroja tavalla, joka viestisi kunkin kansanedustajan humaaneista arvoista. Se tarkoittaisi käytännössä voimavarojen siirtämistä terveitä elinvuosia eniten lisäävistä hoidoista ja seulonnoista kulloinkin muodissa oleviin keinoihin, vaikka nämä keinot olisivat kalliita tai tehottomia. Ensihoitovalmius helikopterilla ja pitkät psykoterapiat ovat jotakin, mitä kenenkään poliitikon ei kannata julkisesti kyseenalaistaa. Jos kyseenalaistaa tehottoman keinon, julkisuuden silmissä kyseenalaistaa tavoitteenkin.

Onneksi näyttöön perustuvan lääketieteen periaatteet on saatu pultattua terveyspolitiikkaan sen verran kiinteästi, etteivät ne aivan kepeimmästä poliitikkojen tai journalistien populismista irtoa. Terveyspolitiikan onnistumista arvioidaan sillä perusteella, paljonko terveydenhuolto tuottaa tulosta, ei sen mukaan, paljonko siihen saadaan tuhrittua panoksia.

Yksityinen sektori on kiitettävän tulosvastuullista. Kukaan toimitusjohtaja ei kersku, kuinka panosvastuullisesti hän on törsännyt osakkeenomistajien varoja. Hän on vastuussa yhtiön hallitukselle siitä, että panokset tuottavat tulosta.

Valitettavasti suuri(n) osa politiikkaa on panosvastuullista. Vuosikymmenet hyvää tarkoittavat ihmiset ovat vaatineet kehitysavun panoksien nostamista 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Kehitysavun tulokset eivät kiinnosta ketään. Jos tuloksettomuutta kritisoi, leimautuu kyynikoksi, joka ei piittaa Afrikan köyhistä.

Raha- ja finanssipolitiikassa on vuosikymmenien mittaan ymmärretty, että setelirahoitus johtaa hyperinflaatioon ja loputon velkaantuminen ikävämpiin leikkauksiin kuin jos velkaantuminen pidettäisiin kurissa. Makrotaloustieteessä tunnetusti on useita koulukuntia, eivätkä ekonomistit ole yksimielisiä järkevimmistä keinoista, joilla poliitikkojen asettamat työllisyys- ja kasvutavoitteet saavutettaisiin. Mutta kyllä taloustiedekin on sentään tuottanut varsin vankkaa näyttöä siitä, millaiset keinot ainakin ajavat kansantalouden ykkösluokassa helvettiin.

Entunne maahanmuuttopolitiikkaa, joten en osaa kommentoida kuinka onnistunutta se on. Vaikutelmaksi on kuitenkin jäänyt se, että kukaan ei näytä edes yrittävän keskustelua siitä, millä tavoin esimerkiksi turvapaikkajärjestelmä tuottaisi annetuilla voimavaroilla parhaat tulokset - siis pelastaisi mahdollisimman monta ihmistä vainolta. Vaikuttaa myös siltä, että populistiset paineet - koko aihepiirin tavaton tabualttius - estävät tällä alueella keskustelun keinojen vaikuttavuudesta.

Ilmastopolitiikassa keinojen kustannusvaikuttavuus on aivan toisen kertaluokan kysymys kuin maahanmuuttopolitiikassa. Vaikka turvapaikkajärjestelmän tyhjäkäynti söisi joitakin miljoonia euroja, aivan toisen suuruusluokan törsäystä saadaan aikaan eurooppalaisessa ilmastopolitiikassa. Raimo Sailas kirjoitti biopolttoaineista erittäin kriittisen kolumnin Kanava-lehteen, joka valitettavasti ei ole verkossa. Varoitus: kolumni voi synnyttää äkillisen tarpeen soittaa omalle europarlamentaarikolle.

Voisiko “evidence-based policy” toimia ilmasto-, turvapaikka- ja kehityskysymyksissä, kun se kerran toimii hyvin jo terveyspolitiikkassa?

Valtakunnanviisas Pekka Himasen filosofiaraportti Kukoistuksen käsikirjoitus tuo mieleen mitä Wolfgang Paulin kerrotaan sanoneen keskeneräisistä, surkeista teorioista, joita ei voi edes testata: “eihän se ole edes väärässä”.

However, this was not his most severe criticism, which he reserved for theories or theses so unclearly presented as to be untestable or unevaluatable and, thus, not properly belonging within the realm of science, even though posing as such. They were worse than wrong because they could not be proven wrong. Famously, he once said of such an unclear paper: Das ist nicht nur nicht richtig, es ist nicht einmal falsch! “Not only is it not right, it’s not even wrong!”

Himasen tekstipökäleellä on ikävä kyllä juuri tämä ominaisuus. Toisin kuin monet muut jotka Himaselle nauravat, jaksoin nähdä puolisen tuntia vaivaa lukeakseni tai pikemminkin selatakseni kukoistusta läpi. Höttötötteröstä ei jäänyt mieleen oikeen mitään selkeää väitettä, josta voisi olla sen enempää samaa kuin eri mieltä.

Himasen “positiivisuuskin” on samaa kansallista itseruoskintaa, mitä suomalainen kulttuureliitti muutenkin harrastaa. Se tarkoittaa sitä, että Himanen on omasta mielestään hirveän paljon positiivisempi kuin hänen mielestään juntit suomalaiset.

Sen verran nyt sentään jäi mieleen joko raportista tai jostakin Himasen haastattelusta, että Himasen mielestä sähköautoissa pitää harrastaa seksiä. Sähköautot siis kaipaavat Himasen mielestä imagonkohotusta: niiden pitäisi olla suorituskyvyltään urheiluautoja, joihin otetaan kyytiin tyttöjä eikä mitään mummon kauppakasseja. Muuten sähköautovallankumous jää haaveeksi.

Tavallaan Himasen väitteessä on järkeä. Ainakin joidenkin sähköautojen pitää olla erittän suorituskykyisiä malleja, vähän samaan tapaan kuin Nokian kommunikaattorit - joilla Nokia ei ole kai koskaan tehnyt kauheasti rahaa - loivat mielikuvia Nokiasta kännykkäyhtiönä, joka on kehityksen kärjessä.

Mutta toisaalta sähköautojen tulevaisuus on epävarma paljon arkisemmasta syystä - ne maksavat liikaa.

Ehkä realistisempaa olisi kuitenkin aloittaa autoista, jotka ovat jossain määrin kompromisseja. Autoriippuvuuden kehityksessä ensimmäinen puolustuslinja lienee jo menetetty - harva lapsiperhe on kokonaan autoton. Mutta tarvitseeko perhe kaksi autoa? Jos tarvitsee, onko sillä toisellakin autolla päästävä mökille, vai riittääkö että sillä voisi yhdellä latauksella ajaa lähiöstä kaupunkiin ja takaisin?

Sähköautojen ongelma tulee vielä pitkään olemaan akkujen kesto ja hinta. Lupaava suuntaus voisi kuitenkin olla ladattavat hybridit, joissa on polttomoottori vain “range extenderinä”, jotta siis tarvittaessa voisi käydä vähän kauempanakin.

Tällaisen moottorin ei tarvitse olla kovin suorituskykyinen eikä siitä tarvitse lähteä kummoistakaan vääntöä, koska sähkömoottorin laturina sitä pyöritetään koko ajan optimaalisella kierrosnopeudella. Sen sijaan on eduksi, jos se olisi hyvin kevyt, eikä aiheuttaisi liiaksi tärinää.

Käykö niin, että Wankel-moottori pelastaa sähköauton - tai sähköauto jo unohtuneen Wankel-moottorin? Wankelmotorn räddar elbilen (Ny Teknik).