BLOGIT

Juuri ilmestyneessä Tähdet ja avaruus -lehden numerossa 4/2010 on Anne Liljeströmin artikkeli pääasiallisesta tutkimuskohteestani, siitä miten rakenteiden muodostuminen saattaisi selittää maailmankaikkeuden kiihtyvän laajenemisen ilman pimeää energiaa.

Monesti toimittajat esittävät tutkijan fiksumpana kuin tämä onkaan, kenties kuvitellen kaikkien fyysikoiden olevan jotenkin nerokkaita. Taannoin Ylioppilaslehden toimittaja kysyi mikä on vahvuuteni tutkijana, ja vastasin, että kysyn tyhmiä kysymyksiä enkä usko kaikkea mitä ihmiset sanovat. Lehteen vastaus päätyi muodossa ”minusta tutkijan on tärkeää kyseenalaistaa annetut totuudet”. Olen myös törmännyt vastakkaiseen käytökseen, jossa toimittaja on itsepintaisesti ymmärtänyt fysiikan toistuvasti väärin ja kieltäytynyt edes lähettämästä artikkelin vedosta faktakorjausta varten.

Toisaalta voi hirvittää toimittajien työhön kuuluva siistiminen ja lyhentäminen, kun oman nimen alle saattaa päätyä tiedeyhteisössä voimakkaita tunteita herättäviä lausumia. Olen kerrankin ollut tyytyväinen siitä, että harva kosmologi lukee erästä hollantilaista tiedelehteä - olen jo unohtanut mikä lehti oli kyseessä, ja saattoipa se olla belgialainenkin, mutta muistan väreet lukiessani sanomisikseni laitettua kritiikkiä kollegoitani kohtaan. Tällaiset kokemukset auttavat kyllä suhtautumaan lukemiinsa haastatteluihin tietyllä suodattimella.

Enimmäkseen haastattelukokemukset ovat kyllä olleet hyviä, toisinaan toimittajien taito löytää valaisevia kysymyksiä jopa yllättää. Omaa alaa tietysti pitää selkeänä ja ymmärrettänä, vasta katsoessa muiden tieteiden menoja saa tunnun siitä, miten vaikeassa maastossa tiedejournalisti liikkuu. Tieteen keskeinen piirre on uuden etsiminen, joten siitä kirjoittaminen asiantuntevasti on haastavaa. (Mikä osittain selittää populaarien tiedeuutisten tavanomaisen harhaanjohtavuuden.) Tämän Tähdet ja avaruus -artikkelin kohdalla ei ollut ongelmia ymmärryksen tai yliarvostuksen suhteen, kenties toimittajan tiedetaustalla on osuutta asiaan.

Tiede.fi uudistui toukokuun alussa. Kuten uudistuksessa usein käy, alkuun yksi jos toinenkin asia toimii huonosti. Korjailemme bugeja parhaillaan.

Otamme myös mielellämme vastaan palautetta uudistuksesta. Jos jokin asia ei toimi, kerro myös millä nettiselaimella ongelma ilmenee.

Yksi toimitusta hämmentävä asia on, että ihan tavallista palautetta lehdestä tulee vähemmän kuin ennen. Onkohan palautelinkki etusivun ylävalikossa ollut vaikea huomata? Sieltä kuitenkin entiseen tapaan voi lähettää palautetta verkosta tai lehdestä, omana vaihtoehtona on palautekirjoitus lehden lukijapalstalle.

Omien testiemme mukaan tuo palautelomake toimii, mutta jos siinä on jotain häikkää, niin ainakin tätä blogia voi kommentoida entiseen tapaan.

Olen maininnut estetiikan tärkeästä roolista fysiikassa. Eräs sen keskeinen ilmenemistapa on symmetria. Symmetria tarkoittaa sitä, että jokin piirre säilyy samana tietyssä muunnoksessa. Esimerkiksi pallo näyttää samalta, pyörittipä sitä miten vain: tilanne on symmetrinen kaikkien avaruuden kiertojen suhteen. Sylinterillä on vähemmän symmetriaa: on vain yksi akseli, jonka ympäri kierrettäessä se säilyy samana. Molemmissa tapauksissa on kyseessä jatkuva symmetria, eli muutosta voi tehdä miten vähän vain kerrallaan. Toinen mahdollisuus on diskreetti symmetria, jossa on vain äärellinen määrä muunnoksia. Esimerkiksi kuutio näyttää samalta vain 90 asteen kierroissa, joten muunnoksia on vain kolme per suunta. Ihminen näyttää likipitäen samalta, jos peilaa vasemman ja oikean toisikseen, muunnoksia on vain yksi.

Fysiikassa sekä jatkuvat että diskreetit symmetriat ovat tärkeitä. Osa symmetrioista liittyy siihen, miten maailmaan hallitsevat lait käyttäytyvät kun avaruutta muutetaan. Esimerkiksi klassisen mekaniikan eräs määrittelevä piirre on, että fysiikan lait näyttävät samalta, olipa nopeus, suunta tai paikka mikä hyvänsä. Toisin sanoen, klassinen mekaniikka on symmetrinen avaruuden kiertojen, siirtojen ja nopeuden vakiomuutoksen suhteen. Vastaavasti suppea suhteellisuusteoria on symmetrinen aika-avaruuden kiertojen ja siirtojen suhteen. Se, että valon nopeus on sama kaikille havaitsijoille nostetaan usein keskeiseksi esitettäessä suppean suhteellisuusteorian alkeita. Modernista näkökulmasta se on kuitenkin seuraus teorian symmetriasta, ei oletus.

On myös symmetrioita, jotka liittyvät avaruuden sijaan sitä asuttavien fysiikan olioiden muuntamiseen toisikseen. Esimerkiksi sähkömagneettinen vuorovaikutus juontuu siitä, että teoria on muuttumaton sähkökenttien ja magneettikenttien tietynlaisessa kiertämisessä toisikseen. Supersymmetria on (spekulatiivinen) diskreetti symmetria, jossa bosonit ja fermionit vaihdetaan keskenään. Tämä kuulostaa mielivaltaiselta idealta, mutta itseasiassa supersymmetria seuraa siitä, että halutaan yhdistää teorian symmetria avaruuden muunnoksissa ja olioiden muunnoksissa - tämän ymmärrettäväksi tekeminen vaatisi monta sanaa.

Useat kauaskantoiset piirteet seuraavat yksinkertaisista symmetrioista, kuten suppea suhteellisuusteoria osoittaa. Monesti ajatellaan, että edistyneemmät fysiikan teoriat ovat aina vain symmetrisempiä. ja että tärkein osa uuden teorian rakentamista on symmetrian valitseminen. On kuitenkin mahdollista, että systeemin perustavanlaatuisemmalla kuvailulla onkin vähemmän symmetriaa kuin sillä minkä nyt tunnemme. Esimerkiksi on symmetrioita, vaikkapa aineen ja antiaineen symmetria, jotka pitävät vain likipitäen paikkansa, siten että tarkemmin katsottuna asiat ovatkin vähemmän kohdallaan. Kenties havainnollisempi esimerkki on se, että jos vettä kuvaa nesteenä, teoria on symmetrisempi kuin molekyylejä tarkastellessa. Tähän asti todellisuuden syvempi ymmärtäminen on tapahtunut uusien symmetrioiden kautta, esimerkiksi siten, että löydettiin sähköheikko symmetria havaitsemamme särkyneen maailman vihjeiden perusteella. Mutta malja on vielä löytymättä, eikä tiedetä, minne tie vie.

Kirjoitin pyynnöstä Journalistiin Sata sanaa -kolumnin. Aihepiirihän on jo tuttu blogini lukijoille. Käykää linkissä, en tiedä sopiiko tuota uudelleenjulkaista täällä.