BLOGIT

Siirtyminen eri työpöydän ääreen Saint Louisiin, Montrealiin, Chicagoon, Annecyyn, Kööpenhaminaan ja tällä viikolla Lontooseen King’s Collegeen on helppoa, koska hiukkaskosmologian tutkimusyhteisö on lohdullisen samanlainen kaikkialla (joitain ominaispiirteitä toki on). Yksi syy tähän on se, että fysiikan tekeminen on vain heikosti kulttuurisidonnaista, ja yhteistyötä tehdään itsestäänselvästi rajojen yli. Toisaalta kun sopimukset ovat parivuotisia, niin ihmiset siirtyvät paikasta toiseen, ja samaa väkeä tapaa ympäriinsä. Monet toki lopulta palaavat kotimaahansa jos se on mahdollista, ja monessa maassa pysyvät työpaikat ovat enimmäkseen paikallissyntyisten hallussa, vaikka varhaisemmassa vaiheessa oleva tutkijakaarti onkin kirjavampaa.

Omat vierailuni eivät yleensä ole sitä varten, että menisin työskentelemään jonkin tietyn asian parissa. Meneillään on aina useampia projekteja, ja se, mitä raapustan tai naputan milloinkin riippuu vain heikosti siitä, missä olen tai mihin suuntaan lentokone on matkalla. Yliopistoissa ja tutkimusinstituuteissa vieraillessa puhun siitä mitä olen tutkimassa ja tutustun siihen mitä paikalliset tekevät. Joskus mielessä on valmiiksi yhteistyötä, toisinaan keskusteluista seuraa joku yhteinen projekti. Usein ne eivät heti johda mihinkään, mutta herättävät ajattelemaan asioita uudelta suunnalta, jonne saattaa myöhemmin rakentua jotain.

Tieteellisen ajattelun kannalta on avartavaa ja stimuloivaa vierailla muualla, sosiaalista puolta unohtamatta - lisäksi teoreetikkona on kiehtovaa nähdä kokeellisten fyysikoiden laitteita ja menetelmiä. Vaikka kollegoihin on yhteydessä sähköpostein, uusissa paikoissa käyminen ja ihmisten tapaaminen tuo välittömyyttä ja yllättäviä vuorovaikutuksia, joilla ei ole vertaista. Samasta syystä tutkimukselle on hyväksi, että väittelemisen jälkeen on pakko lähteä ulkomaille ja kerätä kokemusta, olkoonkin että lyhyisiin paikkoihin liittyvä epävarmuus on fyysikon puuhan raskain puoli ja muulle elämälle rasitteeksi. Juuri alkaneen monivuotisen paikan huomasta on toki helppo nähdä vaihtuvuuden hyvät puolet rasitteiden sijaan.

Käytän kevään ja kesän aikana mahdollisuuttani vielä matkata vapaasti ja vierailen eri instituuteissa ennen kuin olen syyskuusta alkaen kiinni luennoissa Helsingissä.

Eilen lounastin Dark Cosmology Centren katolla, tänään kirjoitan Niels Bohr International Academyssä Kööpenhaminassa. Toisin kuin joissakin muissa paikoissa, ensiksimainitun rakennus on uusi ja hyväkuntoinen. Katon ei tosin taata kestävän ihmisten painoa, mikä tuo hieman jännitystä arkiseen voileipähetkeen. Tilan remontoiminen sääntöjen mukaiseksi tulisi kalliiksi paloturvallisuuden ja muiden pikkuseikkojen takia; tämänhetkinen palosuunnitelma on heittää opiskelijat ensin alas pehmustamaan muiden laskua.

Kirjoitan juttua siitä, miten luonnonharrastajien tekemiä havaintoja käytetään tieteellisessä tutkimuksessa hyväksi. Oletko itse lähettänyt lintu- tai perhoshavaintojasi tai kenties kivinäytteitä alan tutkijoille? Oletko löytänyt kuolleen rengastetun linnun ja lähettänyt renkaan yliopistolle?

Kerro kokemuksistasi tässä blogissa tai vaikka suoraan minulle: marko.hamilo@sanomamagazines.fi.

Skeptikko hiljenee elokuun alkuun asti. Lämmintä kesää luontokokemusten parissa!

Kirjoitin aiemmin mielestäni vinoutuneesta journalismista koskien sikainfluenssaa ja rokotuksia. Nimimerkki Pera kommentoi, että

“on erittäin perusteltua kysyä, kenen intressiä esimerkiksi THL ajoi propagoidessaan rokotetta, jota ei muualla Euroopassa edes haluta ottaa? Ja kolmanneksi on syytä muistaa, että esimerkiksi WHO:n ja lääketehtaiden hämäristä suhteista on käynnissä selvitystyö, joka saattaa johtaa rikossyytteisiin.”

Oliko sikainfluenssa lääketehtaiden propagoima kampanja? Tai muuten vain väärä hälytys? Pitäisikö nyt ainakin tunnustaa erehtyneensä, kun kuolleita olikin niin “vähän”?

Muistetaan nyt kuitenkin, että jos sikapiikit pelastivat edes pari-kolmekymmentä ihmistä kuoleamlta, massarokotuksien hyöty olisi jo näilläkin joihinkin kauhukuviin nähden mitättömillä luvuilla samaa luokkaa kuin jos Jokelan, Kauhajoen ja Sellon murhat olisi voitu ehkäistä ennalta. Ja tällaisten harvinaisten tapahtumien varalta ollaan jo luopumassa mielenterveyspotilaiden oikeudesta yksityisyyteen.

Debora MacKenzie kirjoitti valaisevan artikkelin sikainfluenssasta New Scientistissa 22. toukokuuta. Tutkijoilta saamiensa tietojen mukaan sikainfluenssa ei ensinnäkään ollut niin harmiton kuin mitä tilastot saattavat antaa ymmärtää. Ja toisekseen vaikka olisi ollutkin harmiton, viranomaisten reaktio oli silti oikea.

Kun sikainfluenssa lähti liikkeelle Meksikosta, se oli varsin tappava. Huhtikuussa 2009, kun virus tavoitti Yhdysvallat, virus näyttikin vaarattomammalta. Olisiko rokotusohjelmista pitänyt luopua tässä vaiheessa?

Ei. Viruksen tappavuus huhtikuussa on epäoleellista. Viruksen valmistaminen kestää kuusi kuukautta. Viranomaisten piti siis ennustaa, mihin suuntaan virus kehittyy. Evoluution ennustaminen ei ole ihan yksinkertaista. Jos Andromedasta olisi aikanaan tullut joukko biologeja tutkimaan pieniä hirmuliskoja, olisivatko he voineet ennustaa, että näistä kehittyy vielä höyhenpeitteisiä lentäviä lintuja? Evoluutiolla ei ole määränpäätä, joten sikainfluenssavirus olisi voinut aivan yhtä hyvin kehittyä myös tappavampaan suuntaan, eikä sitä vaihtoehtoa olisi voitu sulkea ainakaan nykytietämyksellä pois laskuista. Sen sijaan tiedämme, että espanjantauti paheni levitessään vuonnna 1918.

Mitähän lehdet olisivat kirjoittaneet, jos tuhannet suomalaiset olisivat kuolleet tilanteessa, jossa rokotteita ei olisi varattu suomalaisille ensimmäisten joukossa?

MacKenzien mukaan todellinen skandaali on rokotteiden antiikkisen valmistusteknologian sietämätön hitaus - mikä pätee kaikkiin lääkeyhtiöihin. Yhdysvalloissa, jonne sikainfluenssa iski ensimmäisenä Meksikosta, 12 000 ihmistä kuoli ennen kuin rokotteita oli saatavana.

Parempi rokotteiden valmistusteknologia edellyttäisi lisää tutkimusta ja tuotekehitystä. Mutta juuri se voi olla uhattuna, jos suuren yleisön, lehdistön ja poliitikkojen keskuuteen leviää käsitys, jonka mukaan sikainfluenssan julistaminen pandemiaksi ja siihen varautuminen rokotusohjelmalla oli väärä susi tulee, susi tulee -huuto.

MacKenxien mukaan nopeamman rokotevalmistuksen mahdollistavia teknologioita on olemassa prototyyppivaiheessa, mutta lääkefirmat eivät ole olleet kovin hanakoita investoimaan niihin - yksinkertaisesti siksi, että influenssarokotteet eivät tuota kovin suuria voittoja. Ja populistit syyttävät lääkeyhtiöitä pandemian liioittelusta!

Kun monet maat nyt pyytävät käyttämättömistä rokotteistaan rahoja takaisin, tulevissa pandemioissa lääkeyhtiöt eivät ehkä tarjoa rokotteita. Kun rokotteiden tarjonta on huono, monet maat eivät tilaa niitä ollenkaan. Saatamme olla todella huonosti valmistautuneita seuraavaan pandemiaan.

Antakaa anteeksi kriittisille journalisteille, sillä he eivät tiedä mitä tekevät.

“On niillä ainakin parhaimman näköiset pelaajat”, sanoi naispuolinen kollegani, kun kyselin hänen arviotaan Brasilian mahdollisuuksista jalkapallon MM-kisoissa.

En seuraa lajia niin innokkaasti, että osaisin analysoida eri maajoukkueiden tämänvuotista tasoa. Yksi vinkki kuitenkin niille, jotka ovat lyömässä kaveriporukalla vetoa mestarista tai finalisteista. Muistakaa kotimanneretu!

Tein neljä vuotta sitten Hesarin tiedesivuille jutun kotikenttäedusta urheilusta yleensä ja isäntä edusta jalkapalloilun MM-kisoissa erityisesti. Kotikenttäetuhan on kiinnostava ilmiö, koska siihen vaikuttavia tekijöitä ei oikein tunneta, ja niitä on usein vaikea eristää toisistaan millään helposti toteutettavalla menetelmällä. Onko kyse matkojen rasituksista, kotikentän nurmen tuntemisesta, kannustajien vaikutuksesta pelaajiin, kannustajien vaikutuksesta tuomariin vai mistä.

Ilmiö sen sijaan on erittäin kauniisti toistuva: miehillä ja naisilla, eri lajeissa, sekä sarjoissa että kisoissa, ammattilaisilla ja harrastajilla. Ilmiö on tunnettu 1800-luvulta alkaen ja se ilmenee tilastoissa yhä.

Jalkapallon MM-kisoissa isännyys on tuonut merkittävän edun (en ole varma onko tilastollisesti merkitsevä 0.95 tai kenties jollakin kovemmallakin luottamustasolla, ehkä joku voisi laskeakin), mittasi menestystä miten tahansa. Jos katsotaan vaikka pelkästään niitä maita, jotka ovat mestaruuteen yltäneet, isäntänä ne ovat yltäneet mestaruuteen paljon paremmalla prosentilla kuin muissa kisoissa - lukuunottamatta Brasiliaa, jonka tappio Riossa 1950 Uruguaylle loppuottelua vastaavassa pelissä on maalle kansallinen häpeä yhä. Esimerkiksi Englanti on voittanut vain isäntänä. Olisin tietysti ollut tyytyväisempi jos Saksa olisi pärjännyt vielä paremmin kotonaan 2006, mutta monet pitivät pronssiakin hyvänä saavutukselta silloiselta Saksan joukkueelta.

Katsokaa itse taulukosta.

Myös isännistä, jotka eivät ole koskaan voittaneet mestaruutta, useimmat ovat päässeet kaikkien aikojen parhaaseen tulokseen isäntänä. Nekin jotka eivät ole näin hyvin pärjänneet, ovat sentään isäntänä ylisuoriutuneet suhteessa keskimääräiseen menestykseensä.

Eikä tässä vielä kaikki. Eurooppalainen joukkue ei ole koskaan voittanut Euroopan ulkopuolella. Ei-eurooppalainen joukkue on voittanut Euroopassa vain kerran (Brasilia Tukholmassa 1958).

Esimerkiksi pelkästään omana elinikänäni on pelattu 10 kertaa, joista 5 kertaa Euroopassa ja 5 kertaa muualla. Eurooppalaiset joukkueet voittivat joka kerta Euroopassa eivätkä kertaakaan Euroopan ulkopuolella. Todennäköisyys että tämä olisi sattumaa, jää alle promillen.

Näihin tilastoihin pohjautuen uskaltauduin itse lyömään tuopista vetoa, että kaksi eurooppalaista maata ei kohtaa finaalissa Johannesburgissa 11. heinäkuuta. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, finaaliin mahdollisesti pääsevä eurooppalainen maa häviää (mutta siitä en sentään uskaltanut lyödä vetoa).

Suomi kiirehti eturivissä luopumaan kaapelitalouksissakin analogisista tv-lähetyksistä, vaikkei kiireeseen ollut mitään taloudellista tai teknistä syytä. Sen sijaan oli ainakin yksi hyvä syy olla kiirehtimättä. Moni joutui ostamaan aivan suotta väliaikaisratkaisuna digiboksin perinteistä heikkoresoluutiolähetystä varten, vaikka pari vuotta odottamalla olisi voinut siirtyä suoraan analogisesta televisiosta digitaalisen teräväpiirron aikaan.

Mahtaako televisiota enää olla missään perinteisessä mielessä olemassakaan, kun 3D yleistyy? Kuten painetun Tiede-lehden lukijat ovat voineet uutispuolelta lukea, nyt jo kuluttajille markkinoidaan stereokuvaa ottavia kameroita, joihin on myös integroitu 3D-näyttö. Ei siis mikään sellainen 1950-luvun tyylinen värillisillä suodatinlaseilla katsottava, vaan ihan ilman laseja.

Tekniikkoja toteuttaa lasiton 3D on useita, ja niistä aiomme kirjoittaa lehteen myöhemmin. Täydellisiä ne eivät vielä ole. Ruutua on esimerkiksi katsottava hyvin suoraan keskeltä, ettei kuva vääristy.

Ensi viikolla ilmestyvässä kutosnumerossamme tarjoamme tilaajalahjaksi “silmiköitä”, siis datalaseja. Ne saattavat yleistyä ihan muustakin syystä. Ne ovat kevyitä, tarjoavat laajan kuvakulman, vievät vähän virtaa eivätkä häiriinny auringonpaisteesta. Niihin on tietysti helppo lisätä ominaisuus, että vasempaan silmään menee hieman eri kuva kuin oikeaan.

HS kirjoitti, että 3D voi muuttaa penkkiurheilua. Jalkapallon katsojalle on aika tuttu tilanne, että jokin keskityspallo näyttää televisiokuvassa paljon vaarallisemmalta kuin todellisuudessa onkaan. Syvyysulottuvuuden puutteessa jää huomaamatta, että pallo jäi metrien päähän syötön vastaanottajasta, vaikka kaksiulotteisessa näkymässä nappisyöttö olisi näyttänyt ihan samalta. Kuulemma Etelä-Afrikan kisoista on tarjolla stereokuvattua lähetystä, jota voi katsella sitten esimerkiksi englantilaisissa pubeissa. Mutta edelleen niillä laseilla.

Porno on yleensä ollut ensimmäisenä omaksumassa uusia tekniikoita ja olisi ihme, ellei kolmiulotteista aikuisviihdettä olisi pian tarjolla yllin kyllin. Ja sitten vielä väitetään, että porno on yksiulotteista!

Mutta yllättävää kyllä, myös tutkijat hyötyvät 3D-näytöistä. Kävin kuukausi sitten Intelin eurooppalaisille toimittajille suuntaamassa tilaisuudessa Brysselissä. Intel näkee 3D:n yhtenä tietotekniikan isoista trendeistä. Esimerkkinä saimme katsella (laseilla) parin metrin levyistä ja korkuista dna-molekyyliä, johon oli tarttumassa toinen molekyyli.Tuntui, kuin kaksoiskierteeseen voisi tarttua.

Tutkijoiden mukaan lääkekehityksessä tietokoneet eivät vieläkään ole korvanneet ihmisaivoja: koulutettu kemisti pystyy tietokonetta paremmin päättelemään esimerkiksi millaisilla muutoksilla lääkemolekyyli istuisi sopivimmin kohdemolekyyliinsä. Älykkäinkään tutkija ei kykene tekemään tätä mielessään kuvittelemalla tai paperille piirtämällä. Kolmiulotteisen molekyylimallin pyörittäminen kaksiulotteisella ruudulla ei sekään anna kemistille yhtä hyvää käsitystä, lääke- ja kohdemolekyylien luonteesta kuin jos tutkija saa hyödyntää stereonäköään.

3D:n hyödyntäminen molekyylibiologiassa linkkaa hauskasti alan syntyhistoriaan. Fancis Crick ja James Watson eivät olisi koskaan keksineet, millaisella tavalla dna-molekyyli on kierteinen ja mitkä emäkset ovat toisiaan vastassa, elleivät he olisi rakentaneet molekyylistä rautalanka- ja pellinpalamallia. Sitä he saattoivat tutkia hyödyntämällä ihmisen näköaistin kykyä arvioida syvyyssuunnassa. Heureka-oivallus syntyikin sitten nopeasti.