BLOGIT

Kerrottakoon, että puhun maailmankaikkeuden historiasta, kosmologian tutkimuskohteista sekä hieman omasta tutkimuksestani Sirius ry:n Avaruusviikolla Jyväskylässä ensi keskiviikkona 6. lokakuuta. Esitykseni “Maailmankaikkeuden muodonmuutoksia” on kello 19-20, sitä ennen kello 18-19 on Sami Räsäsen puhe raskasionitörmäyksistä (joihin LHC ryhtyy muutaman viikon kuluttua).

Puhun samasta aiheesta Helsingissä marraskuun 2. päivä Luonnonfilosofian seuran tilaisuudessa Tieteiden talolla (Kirkkokatu 6). Esitys alkaa kello 18.15 salissa 505. Molempiin tilaisuuksiin on vapaa pääsy.

Viime viikolla eräs haastattelija kysyi ensin siitä, mikä on nykykäsityksemme maailmankaikkeudesta ja mitkä ovat kosmologian keskeisiä tutkimuskohteita. Tähän oli helppo vastata. Seuraavaksi hän tiedusteli fysikaalisen ja matemaattisen todellisuuden suhteesta ja siitä, miksi matematiikka toimii niin hyvin maailman kuvaamisessa. Mumisin jotain kysymyksen syvällisyydestä ja olin hetken hiljaa. Osasin sanoa vain, että asia riippuu siitä, onko todellisuus pohjimmiltaan matemaattinen, vai onko fysiikassa kyse pelkästään mallien rakentamisesta kuvaamaan havaintojemme säännönmukaisuuksia, jolloin matematiikan hyödyllisyys selittyy sillä, että se määritelmällisesti kuvaa loogisia suhteita asioiden välillä. (Muutama sananen tästä suhteesta eri näkökulmasta täällä.)

Olen aiemmin maininnut kuinka siitä, että fysiikka käsittelee perustavanlaatuisia aiheita ei seuraa, että fyysikot henkilöinä olisivat jotenkin syvällisiä, eli omaisivat poikkeuksellisen terävän näkemyksen oman alueensa ulkopuolisista asioista - tai oman alueen alla olevista peruskysymyksistä (vaikka fysiikan opiskelu ja tutkimuksen tekeminen voikin auttaa ajattelun kehittämisessä muillakin alueilla).

Thomas Kuhn kirjoittaa teoksessaan The Structure of Scientific Revolutions, että tieteilijöiden motiiveina ovat muun muassa halu tehdä jotain hyödyllistä, uusien alueiden tutkimisen jännitys, toivo järjestyksen löytämiseen ja vimma testata hyväksyttyä tietoa. Heti perään Kuhn huomauttaa, että tutkijat eivät kuitenkaan tavallisesti tee mitään näistä asioista. Kuhn esittää, että tutkimuksessa on yleensä sen sijaan kyse annetussa viitekehyksessä tarkkaan rajatun ongelman ratkomisesta.

Nykyfysiikassa, ainakin hiukkaskosmologiassa, on paljon spekulatiivista tutkimusta, missä esitetään uusia mahdollisuuksia, eikä tutkimuksen kirjoa voi ymmärtää pelkästään ongelmanratkaisusta lähtien. Mutta Kuhn on sikäli oikeassa, että spekulaatiotkin tehdään selkeiden rajojen sisällä, ja ne ovat lähes aina variaatioita tutuista ajatuksista. Ylimääräiset ulottuvuudet saattavat kuulostaa ulkopuolisesta villiltä, mutta tuhansien artikkelien jäljiltä ne ovat peruskauraa.

Tämä tunnettujen alueiden huolellinen läpikäyminen yksityiskohtia myöten muodostaa pohjan uusien löytöjen tekemiselle. Kun asioista ollaan kovin tarkkoja, pienetkin poikkeamat havaitaan ja lokeroidaan, kunnes törmätään asioihin jotka eivät mahdu vanhoihin raameihin.

CMS-ryhmä (lyhenne tulee sanoista Compact Muon Solenoid - detektori on vain kolmikerroksisen talon kokoinen) julkisti 21. syyskuuta LHC:n ensimmäisen havainnon, joka poikkeaa siitä, mitä hiukkasfysiikan Standardimallilta odotetaan. Ennen julkistamista mahdollisuudet virheisiin syynättiin tarkkaan ja käytiin läpi suuri määrä mahdollisuuksia. Esimerkiksi sen jälkeen kun analyysistä käytetystä koodista ei löydetty bugia, kirjoitettiin kaksi uutta riippumatonta koodia ja katsottiin, että ne antavat saman tuloksen, monenlaisten kokeellisten tarkistusten lisäksi. Vieläkään CMS-ryhmä ei väitä, että kyse olisi uudesta fysiikasta: on mahdollista, että protonien vuorovaikutuksia Standardimallissa ei vain ole mallinnettu tarpeeksi hyvin.

Eri selitysten tarkkaa syynäämistä ja poissulkemista ei tehdä siksi, ettei haluttaisi myöntää Standardimallin olevan väärässä: uuden fysiikan paljastaminen on LHC:n olemassaolon tarkoitus. Päinvastoin, kaikki mahdollisuudet käydään läpi nimenomaan sen takia, että halutaan olla löydöistä varmoja. Vaikka tieteen ja ei-tieteen välille on vaikea vetää tarkkaa rajaa, tämä asenne on yksi erottava tekijä.

Yksityiskohtien tarkan läpikäymisen mahdollistaa hiukkasfysiikan teorioiden (ja ohjelmoinnin) tiukka matemaattinen rakenne. Matematiikka liittää asioita toisiinsa yksikäsitteisesti, joten periaatteessa kaikki voivat seurata päättelyä samoja sääntöjä noudattaen ja tulla yhteiseen lopputulokseen. Käytäntö on sotkuisempaa, mutta toiminnan säntillisyyttä osaa kenties arvostaa paremmin, jos vertaa siihen epämääräisyyteen, jolla yhteiskunnallisista asioista päätellään. Monimutkaista matematiikkaa voi käyttää ainoastaan sellaisten systeemien kuvaamiseen, jotka ovat tarpeeksi yksinkertaisia: ihmisyhteisöt ovat liian vaikeita.

Fyysikko on asiantuntija tiettyjen teorioiden, mallien ja metodien soveltamisessa. Kirkkaat päätökset mahdollistava yksityiskohtien tarkastelu ei kuitenkaan tuo erityistä ymmärrystä toiminnan viitekehyksen niistä ominaisuuksista, joita ei toimessa tarvitse pohtia - kuten fysiikan ja matematiikan suhteesta. Mitä syvälliseen vaikutelmaan tulee, Terry Pratchettin mukaan kirjailijalle riittää, että tietää yhden asian enemmän kuin lukija. Niinpä fyysikkokin voi vaikuttaa nerokkaalta siksi, että omaa jotain ammattikunnalle erityisiä tietoja, riippumatta siitä, mikä on hänen osuutensa löytöretkessä.

Antti Mikkonen Talouselämästä otsikoi vähän reippaammin kuin minä. Mutta sisältö on sama. Jätevesiasetusta ei kannata paikkailla, vaan vetää se pöntöstä alas kokonaisuudessaan.

Kirjoitin aiheesta jo heinäkuun Tiede-lehteen. Jos asetus halutaan korvata lailla tai asetuksella joka jollain tavalla ottaa myös haja-asutuksen mukaan vesiensuojelun kustannusten kattamiseen, siihen on olemassa järkevä keino.

Toisaalta jos haja-asutuksen välttämättä halutaan osallistuvan Itämeren suojelutalkoisiin, tehokkain keino ei suinkaan ole lähteä asentamaan kalliita puhdistusratkaisuja joka tölliin. Haja-asutukselle voisi määrätä jätevesimaksun, joka korvaisi kohtuuttoman kalliit investoinnit, Ollikainen kaavailee. Maksun tulot ohjattaisiin yhdyskuntien jätevesilaitoksille, jotka käyttäisivät rahat puhdistuksen tehostamiseen. 

En umpistadilaisena kovin usein sympatiseeraa syrjäseutujen ihmisten vaatimuksia, mutta tällä kertaa he ovat käärmeissään ihan syystä.

Kommenteissa on sivuttu valonnopeuden merkitystä, joten kirjoitanpa muutaman sanasen siitä ja muista luonnonvakioista.

Luonnonvakiot, kuten valonnopeus, Planckin vakio ja Newtonin gravitaatiovakio ovat fysiikan yhtälöissä esiintyviä kertoimia, jotka liittävät suureita toisiinsa. Esimerkiksi valonnopeuden yksikkö on metrejä sekunnissa, joten se liittää yhteen ajan ja pituuden. Tämä tulee kirkkaasti esille tavallisessa SI-yksikköjärjestelmässä, jossa metri on määritelty etäisyydeksi, jonka valo kulkee ajassa 1/299792458 sekuntia.

Usein luonnonvakioiden katsotaan ilmaisevan jotain perustavanlaatuista maailmasta. Esimerkiksi suhteellisuusteoriassa signaalinopeus ei voi ylittää valonnopeutta, ja suhteellisuusteorian omituisuudet ovat sitä silmiinpistävämpiä, mitä lähempänä valonnopeutta ollaan. Vastaavasti Planckin vakio kertoo, milloin kvanttiefektit ovat merkittäviä.

Tarkemmin katsottuna luonnonvakiot ovat kuitenkin vain kirjanpidon välineitä, joilla ei ole mitään syvällistä merkitystä. Fysiikassa on mahdollista mitata vain puhtaita lukuja: yksiköllisiä suureita voi mitata vain suhteessa toisiin saman yksikön omaaviin suureisiin. Tämä näkyy kielenkäytössäkin: kun sanomme, että esineen paino on kolme kilogrammaa, se tarkoittaa että se on kolme kertaa niin painava kuin toinen esine, jonka painoa olemme sopineet kutsuvamme nimellä kilogramma.

Luonnonvakioita voi siis pitää niin paljon tai vähän kuin haluaa. Sama pätee yksiköihin (kuten metri, sekunti, joule, kilogramma). Niillä ei ole muuta käyttöä kuin lokeroida asioita, joita haluaa tottumuksesta pitää erillään.

Esimerkiksi lämpötilaa mitataan Kelvineissä ja energiaa jouleissa, ja näiden yhteyden kertoo Boltzmannin vakio. Lämpötila on kuitenkin vain aineen osasten liike-energian mitta (mitä enemmän atomit pomppivat ympäriinsä, sitä kuumempaa kaasu on), joten sitä voi yhtä hyvin mitata energian yksiköllä. Tässä mielessä Kelvinin ja Boltzmannin vakion hylkäämiseen liittyy käsitys lämpötilan todellisesta luonteesta, vaikka valinnan voisi toki tehdä ilman tällaista ymmärrystä.

Toinen esimerkki liittyy valonnopeuteen. Suhteellisuusteoriassa ja hiukkasfysiikassa on tapana asettaa valonnopeudelle arvo 1, eli sanoa että yksi sekunti on 299 792 458 metriä. (Sikäli kun valon nopeus on sama kuin valonnopeus! Tästä kohta lisää.) Ensinäkemältä tämä saattaa vaikuttaa kummalliselta, mutta aika ja avaruus ovat vain eri suuntia neliulotteisessa aika-avaruudessa, eikä ole mitään syytä mitata etäisyyttä eri suunnissa eri yksiköillä. Se olisi sama kuin käyttäisi eri viivottimia suuntiin ylös-alas ja eteen-taakse, ja määrittelisi uuden luonnonvakion, joka kertoo näiden pituuden suhteen. Purjehduksessahan tehtiin ennen näin: etäisyys alas mitattiin syleissä ja matka maapallon pinnan suuntaan merimaileissa.

Luonnonvakiot (ja niiden kummalliset arvot SI-yksikköjärjestelmässä) eivät siis kerro niinkään luonnonlaeista kuin siitä, että inhimilliseen kokemukseen liittyvillä mitoilla ei ole mitään perustavaa merkitystä maailmassa. Koemme avaruuden etäisyyksien olevan erilaisia kuin aikavälien, joten keksimme niille eri yksiköt, jotka pohjaavat ihmisen kokoon ja toimintanopeuteen; ajattelemme valon kirkkauden olevan eri asia kuin energian, joten mittaamme yhtä kandeloissa ja toista jouleissa.

Jos luonnonvakio nimeltä valonnopeus on vain muuntokerroin, niin sähkömagneettisten aaltojen vauhti tyhjössä, valon nopeus, on mielekäs ja mitattava suure. Sähkömagnetismin laeista seuraa, että valon nopeus on yhtä suuri kuin valonnopeus, mutta jos lait olisivat toisenlaiset, näin ei välttämättä olisi. Tavallinen SI-yksikköjärjestelmä, jossa metri on määritelty valon nopeuden mukaan on tässäkin mielessä kummallinen. Jos huomenna laboratoriossa mitataan, että valosignaalin kulkuun kahden pisteen välillä menee enemmän aikaa kuin eilen, ei SI-yksiköissä valon nopeus ole muuttunut, vaan metri on venynyt.

Viime viikon MOT synnytti epäoleellisuuksiin ajautuneen keskustelun kovien ja pehmeiden rasvojen paremmuudesta. Jostain syystä toimittaja Martti Backman halusi jatkaa kolesteroliskeptikoiden rasvasotaa voin, kerman ja muiden tyydyttyneiden rasvojen puolesta.

MOTin tulilinjalla oli erityisesti THL:n pääjohtaja Pekka Puska, joka symboloi suomalaisille virallisia ravintosuosituksia ehkä vielä enemmän kuin dosentti Mikael Fogelholm, joka kuitenkin on tällä hetkellä suomalaisena mukana pohjoismaisia ravintosuosituksia laativassa työryhmässä.

MOT ja torstain suorastaan karnevalistinen A-talk päästivät Puskan ja Fogelholmin liian helpolla. Tyydyttyneet rasvat eivät ehkä ole niin epäterveellisiä kuin on luultu, mutta tutkimusnäyttö pehmeiden rasvojen paremmuudesta koviin rasvoihin verrattuna ei ole kadonnut. Argumentaatiota kotikatsomosta seurannut joutui antamaan Fogelholmille ja Puskalle pisteitä, kriitikoille lähinnä varoituksia. Tylsä pistevoitto establishmentille.

Puskan vuosikymmeniä edustama virallinen ravitsemusoppi kuitenkin on todettu vääräksi, minkä Fogelholmkin myöntää. Mutta ei siksi, etteikö kovien ja pehmeiden rasvojen välillä olisi eroa, vaan lähinnä siksi, että nopeat hiilihydraatit ovat vielä kovia rasvojakin haitallisempia terveydelle.

Hiilihydraattimyönteisellä ravitsemuspolittikalla on aiheutettu melkoista tuhoa. Paitsi että monet valistukseen kritiikittä uskoneet ihmiset ovat muuttaneet ruokavalionsa huonosta vielä huonommaksi, elintarviketeollisuus on tuottanut loputtomiin vähärasvaisia kevyttuotteita. Sellaiset eivät tietysti maistu miltään, koska juuri rasva saa ruoan rasvaliukoiset aromiaineet kulkeutumaan makureseptoreihin. Ja kun ne eivät maistu miltään, “kevyttuotteisiin” lisätään sokeria. Tai sitten ihmiset syövät enemmän, kun muuten eivät tunne tulevansa kylläisiksi.

Hiilihydraattimyönteisessä liturgiassa rasvoja - siis kaikkia rasvoja, myös terveellisiä pehmeitä rasvoja - on pidetty myös painonhallinnan kannalta ongelmallisina mitä kummallisimmin argumentein. Yksi hassuimmista kuulemistani on se, että rasvat sisältävät enemmän energiaa painoyksikköä kohden kuin hiilihydraatit. Totta, mutta mitä väliä sillä on. Pitäisikö ennemmin mitata kuinka monta kaloria ruoka sisältää tilavuusyksikköä kohden?

Sille, että runsaasti hiilihydraatteja sisältävä ruokavalio pitäisi nälän kurissa paremmin kuin runsasproteiininen ja ehkä reippaasti rasvaakin sisältävä ruokavalio, ei ainakaan tietääkseni ole tutkimusnäyttöä. Ennemminkin päinvastoin, varsinkin proteiinit pitävät nälän loitolla hyvinkin tehokkaasti. Veikkaisin, että tässä suhteessa yksilölliset makuerot ovat melkoiset.

Painonhallinta on merkittävä kysymys, koska ylipaino on terveysongelma jo itsessään ja lihavuus vaikuttaa myös veren kolesteroliarvoihin. Koska kaikkia ihmisiä ei saada syömään kaikkein terveellisimmällä tavalla, olisi ehkä hyväksyttävä kovienkin rasvojen syöminen pienempänä pahana kuin lihominen hiilihydraatteja syömällä, olivatpa nuo hiilihydraatit niitä hyviä hitaita tai huonoja nopeita. Paras on usein hyvän vihollinen, ja terveyspolitiikassa tämä hokema vaikuttaa pätevämmältä kuin missään muualla.

Puska on oikeassa siinä, että ravitsemussuosituksien on perustuttava tieteelliseen tutkimukseen, eikä tavallisten kansalaisten mielipiteisiin. Lukisin mielelläni siitä tieteellisestä näytöstä, joka puoltaisi nykyisiä rasvojen ja proteiinien energiaosuuksien ylärajoja ja hiilihydraattien alarajaa. Vuoden 2005 suosituksissa proteiinien osuudeksi suositellaan 10-20 prosenttia koko ravinnon energiasta ja rasvoja 25-35 prosenttia. Ruoan energiasisällöstä 50-60 prosenttia tulisi olla hiilihydraatteja.

En toisaalta ole nähnyt sitäkään tieteellistä näyttöä, joka puoltaisi hiilihydraattien suosituksen ylärajan merkittävää alentamista ja rasvan ja/tai proteiinien suositeltavan vähimmäissaannin merkittävää korotusta. Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Jos pystyy noudattaamaan mautonta, suositeltua ruokavaliota, ei kai sekään suoranaisesti hengenvaarallinen ole. Mitäpä jos siis unohdettaisiin koko kolmijako rasvat-proteiinit-hiilihydraatit ja keskityttäisiin suosituksissa niihin kolmeen asiaan, joilla on tutkitusti merkitystä: 1) kalorien kokonaismäärä, 2) rasvojen laatu ja 3) hiilihydraattien laatu.

Energiapolitiikan kädenväännöt ovat poikineet julkisuuteen kiinnostavan  sivujuonteen. VTT:n erikoistutkija sai keväällä esimiehiltään varoituksen, koska oli arvioinut ydinvoimapäätöksen alla kriittisesti laitoksen energialaskelmia Eduskunnassa. Muut työntekijät ovat kertoneet, että heitä on kielletty esittämästä esimerkiksi turvenäkemyksiään yleisönosastoissa.

Tiedotusohjeissaan laitos  kieltää omia työntekijöitään kommentoimasta VTT:n tutkimusalueeseensa liittyviä asioita ilman esimiehen lupaa. Helsingin Sanomien perjantaina julkaisemassa ohjeistuksessa on myös mainittu perustelu: “VTT:n tutkimuksen johdonmukaisuuden ja sisällön luotettavuuden vuoksi tutkijoiden ei tulisi kritisoida sitä julkisuudessa jälkikäteen.”

Jos laitoksen tarkoitus on tuottaa asiakkailleen ennalta tilattuja johtopäätöksiä, on  toki tarkoituksenmukaista turvata laitoksesta tulevan tiedon johdonmukaisuus. Tieteellisen uskottavuuden kommentointikielto romauttaa, oli tarkoitus mikä tahansa.

Tieteen luotettavuuden takeena ei nimittäin ole tutkimustulosten varmuus ja erehtymättömyys vaan ennen kaikkea tulosten ja niitä tukevan todistusaineiston asettaminen vapaasti arvioitavaksi ja testattavaksi. Tutkijoiden keskinäisen virheiden etsinnän, kokeiden toistamisen ja täydentävien kysymysten kautta tiede korjaa jatkuvasti itseään ja tieto tarkentuu.

VTT:n määräyksissä on tietysti myös toinen ongelma. Niin kuin oikeusoppineet Hesarissa sanovat, sananvapaus kuuluu kaikille ja laitoksen asettama puhekielto on niin kattava, että hiukset nousevat pystyyn.

Arviolta voisi sanoa, että tilanne ei ole kovin harvinainen työelämässä. Monenlaisilla työnantajilla on halua rajoittaa työntekijöidensä ilmaisunvapautta. Sitä paitsi työntekijät vaikenevat usein kieltämättäkin  asioista, joiden puhuminen voisi ärsyttää esimiehiä tai muuten vaikeuttaa menestymistä työssä.

Tässä maassa käytäisiin parempaa keskustelua ja voitaisiin tehdä jopa viisaampia päätöksiä, jos pätevän tiedon haltijat useammin käsittäisivät velvollisuudekseen avata suunsa pikemminkin kuin pitää sen kiinni. Hatun nosto kansalaisille, jotka niin tekevät.

Helsingin Sanomat: “Tukka nousi pystyyn”

Kävin viime viikolla Prahassa päihdetiedotusseminaarissa, jossa oli koolla melkoisen edustava joukko suomalaisen päihdetutkijoiden parhaimmistoa. Onneksi olin koulutusmatkalla ilman jutuntekopaineita. Uutisia tällaisista seminaareista ei oikein saa, ainakaan niillä kriteereillä mistä muuten mielellään pitäisi kiinni, eli että tutkimuksista uutisoidaan heti kun ne on julkaistu (nettiuutisemme kansainvälisistä lähteistä ovat usein julki sillä sekunnilla, kun niiden embargo vapautuu).

STT:n toimittaja sai seminaarista tehtyä kuitenkin ihan kelpo jutun, vaikka löydökset onkin julkaistu jo aiemmin tänä vuonna ja parina viime vuotena. Päihdetutkimusta seuraaville tässä ei ollut mitään uutta.

Mutta kyllä tuossa ainakin minulle oli yhtä jos toista mitä en tiennyt tai tullut ajatelleeksi. On vanha juttu, että alkoholi on huumeita pahempi päihdeongelma Suomessa. Tätä ajatusta toisti tämänkin päivän Hesarissa Kristian von Essen vieraskynässään Humalajuomisen ihannointiin voi vaikuttaa. Kyse ei ole siitä että alkoholi olisi niin kauhean vaarallinen tai addiktoiva aine verrattuna laittomiin päihteisiin. Jos heroiinia käyttäisi alkoholin tavoin 90 prosenttia suomalaisista, yhteiskunta todennäköisesti romahtaisi muutamassa kuukaudessa.

Argumentti, jonka mukaan päihdepolitiikassa ja -valistuksessa huumeista puhutaan liikaa ja alkoholista liian vähän, on kuitenkin vanha tuttu. Mutta uusi kiteytys onkin, että laittomista huumeista puhutaan suhteettoman paljon ja laillisten lääkkeiden väärinkäytöstä liian vähän.
Vähän aikaa sittenhän Suomea pidettiin amfetamiinimaana, kun monessa muussa maassa opiaatit aiheuttivat suurimmat haitat. Nykyään tyypillisellä päihteisiin kuolleella on parin promillen humala ja sen lisäksi verestä löytyy benzodiatsepiiniä, opiaattiriippuvuuden hoitoon tarkoitettua buprenorfiinia ja vähän kaikkea muutakin mitä apteekeista löytyy - ja ehkä lisäksi kaiken päälle vähän amfetamiinia tai kannabista.

Suomessa ei juuri ollut huumeongelmaa 1980-luvulla. Kun Suomi kansainvälistyi 1990-luvulla sekä länteen että itään, huumeet lakkasivat olemasta “hyvä vihollinen”. Kyllä niistä tuli ihan oikea ongelma. Mutta jos nyt ajattelee ratkaisevansa ongelman panemalla rajat uudestaan kiinni - ei opiaatteja Afganistanista, ei amfetamiinijohdannaisia hämäristä labroista Baltiasta, ei kokaiinia Etelä-Amerikasta, ei kannabista Marokosta - valtaosa ongelman aiheuttajista jää jäljelle. Alkoholi on peräisin laillisista panimoista ja viinatehtaista, buprenorfiini ja bentsot lääketeollisuudesta.

Englanniksi ilmiötä voi kuvata rimmaavasti “Addiction by Prescription“.

Keskiluokalle huumeet ja lääkkeiden väärinkäyttä on “niiden” ongelma. Samoin moni ajattelee alkoholista. Kun tiedetään, että kymmenen prosenttia väestöstä juo yli puolet alkoholista, miksei rajoittavaa alkoholipolitiikkaa ja valistusta kohdisteta tähän ryhmään? Miksi syyllistää ja kiusata meitä kohtuukäyttäjiä?

Tähän oli Prahassa palkitulla THL:n erikoistutkija Pia Mäkelällä hyvin perusteltu vastaus: siksi että kohtuukäyttäjiä on niin paljon enemmän. Vaikka eniten juovalle desiilille, suurkuluttajille, koituu erilaisia alkoholihaittoja enemmän kuin muille, alkoholista aiheutuu melko paljon haittoja esimerkiksi 7.-9. desiileille eli niille, jotka juovat selvästi keskimääräistä enemmän olematta kuitenkaan varsinaisia suurkuluttajia. Näiden joukossa on esimerkiksi suhteellisen usein humalaan itsensä juovia, joille alkoholi ilman humalahakuisuutta ei kuulu arkeen. Vaikka alkoholihaitat ovat tietysti yleisimpiä eniten juovassa desiilissä, kaikista alkoholihaitoista tämän ryhmän kontolle jää kuitenkin alle puolet. Enemmistö alkoholihaitoista aiheutuu muiden kuin suurkuluttajien juomisesta.

Toisekseen ani harva nykyinen suurkuluttaja on aloittanut hillittömällä ryyppäämisellä. Alkoholiriippuvuuden synty on vuosia tai vuosikymmeniä kestävä prosessi, jossa juotava määrä lisääntyy vähitellen. Jos ne, jotka nyt juovat melko paljon, saadaan juomaan vähemmän, kymmenen vuoden päästä heistä valikoituu vähemmän yksilöitä suurkuluttajien kategoriaan kuin jos he eivät vähentäisi juomistaan.

Kolmanneksi nykyisetkin suurkuluttajat tai ainakin suurin osa heistä elää osana muuta kulttuuria. Vain pieni joukko rappioalkoholisteja elää yhteiskunnan ulkopuolisessa alakulttuurissa. Yleisen alkoholikulttuurin muutos heijastuu myös eniten juovan kymmenyksen suhteeseen juomiseen. Jos kahdeksas desiili alkaa suhtautua juomiseensa kriittisemmin, se heijastuu yhdeksänteen, ja yhdeksäs eniten juovaan kymmenenteen.

Tshekissä yleensä ja Prahassa erityisesti suhtautuminen alkoholiin on liberaalia, ellei suorastaan intohimoista. Suomalaisia juomatapoja tuskin kannattaa lähteä eurooppalaistamaan ihan prahalaiseen tapaan.

Juomatapojen eurooppalaistamisestahan on jo alkanut vakiintua käsitys, että viimeistään 1980-luvulta asti olemme arkipäiväistäneet suhdetta alkoholiin ilman että olisimme luopuneet perinteisestä perjantaikännistä. Yrittivätköhän alkoholivalistajat vähän liian vaikeaa temppua? Suomalaisista tuskin saa millään italialaista hienostelijaa, joka juo lähinnä vain viiniä ruoan kanssa, ja silloinkin tuskin kahta lasia enempää.

Päihdepolitiikassa paras on usein hyvän vihollinen. Mitäpä jos yrittäisimme eteläeurooppalaisen mallin sijasta keskieurooppalaistaa juomatapojamme? Prahassa tai vaikka Saksassa juodaan kyllä enemmän kuin vain lasillinen ruoan kanssa, mutta känniörvellystä pidetään hävettävänä. Prahan baareissa on mukava ja välitön tunnelma. Suomalainen uho puuttuu (ainakin siihen asti, kunnes ryhmä suomalaisia päihdetiedottajia ja -tutkijoita saapuu paikalle).

Espanjasta suomalainen kapakkakulttuuri voisi ottaa mallia tarjoamalla pikkupurtavaa ilmaiseksi tai parilla eurolla. Iloliemestä tulee rähinäviinaa, jos sitä juodaan tyhjään vatsaan, ja nyt tiedetään entistä paremmin, miksi. Tässäkin asiassa yritykset juomatapojen “eurooppalaistamiseen” olivat Suomessa ehkä turhan kunnianhimoiset. Ne, jotka muutenkin juovat vähän, käyvät ehkä entistä enemmän ulkona syömässä, ja juovat siinä sivussa sitten pari lasia viiniä. Kapakoista ruoka kuitenkin yhä puuttuu.

Sukupolvi sitten suomalaisten kaupunkien ravintolakulttuuri oli ankeaa. Olutta oli vain ruokailijoille ja koko paikka muistutti Neuvostoliittoa. Onneksi siitä on päästy elävämpään kaupunkilaisuuteen. Seuraava askel parempaan kapakkakulttuuriin olisi, jos ruokaa olisi (myös) oluenjuojille. Voisiko joku ravintoloitsija aloittaa Food goes Kapakka -liikkeen?

Anssi Miettinen kirjoitti pari viikkoa sitten Hesarissa tutkimuksesta, jonka mukaan “puumailmiö on pelkkä myytti”. Jos se jollekin on vielä jäänyt epäselväksi, niin puumalla siis tarkoitetaan vanhempaa naisia, joka etsii seksikumppaneikseen nuoria miehiä.

Tutkimuksessa analysoitiin 22 000 online-treffipalvelun asiakkaan ikätoiveita 14 eri maassa. Tuloksena oli, että naiset etsivät yhä itseään vanhempia kumppaneita, kun taas miehet ovat selvästi kiinnostuneempia itseään nuoremmista.

Tekeekö tämä muka puumailmiöstä myytin? Kai puumailmiössä on kyse siitä, että tällainen aiemmin äärimmäisen harvinainen ilmiö on nyt vain melko harvinainen. Ja uutinehan on se, mikä on yllättävää eikä se, mikä on tavallista. Jokin aika sitten kohistiin Anna-Leena Härkösen romaanista Ei kiitos. Kirja kertoo parisuhteesta, jossa mies ei anna. Siinäkin taidettiin ensin innostua uudesta “ilmiöstä”, kunnes joku selasi Osmo Kontulan tutkimuksia, että kyllähän se edelleen on paljon yleisempää että mies haluaa ja nainen pihtaa. Niin tietysti, mutta juuri siksihän Härkösen kirja oli kiinnostava. Poikkeuksellinen on uutinen ja romaanin aihe, ei tavallinen.

Mutta takaisin puumaseksiin. Kyllä, evoluutiopsykologeille on aika lailla selvää, että miehet etsivät oman ikäistään tai nuorempaa kumppania, joilla hedelmällistä ikää riittää - ja naiset vastaavasti miestä, jolle on jo ehtinyt kertyä sosiaalista statusta ja muita resursseja. Tämä on enemmän tai vähemmän universaalia ja kumpuaa ihmisluonnosta.

Eri kulttuureissa ja eri aikakausina seksikulttuurit ovat sitten yrittäneet tulla toimeen tämän tosiasian kanssa eri tavoin.

Annikka Mutanen kirjoitti omassa blogipostauksessaan Halu ja intohimo kurissa ja nuhteessa pohjoismaisen ja eteläeurooppalaisen seksimoraalin eroista. Seksivallankumouksen mytologiaan kuuluu ajatus yhdestä janasta, jolle ihmiset voitaisiin asettaa seksiasenteidensa “vapautuneisuuden” mukaan, mutta todellisuudessa näyttääkin käyneen niin, että liberaalit asenteet eivät klusteroidu tällä tavalla. Pohjoismaissa sinkut ehkä hyppäävät muita herkemmin yhden illan suhteeseen tuntemattoman kanssa, mutta pettämiseen - tai rinnakkaissuhteisiin kuten uusasiallinen termi kuuluu - suhtaudutaan moralisoivammin kuin katolisessa Euroopassa.

Pettämistä kannattaisi tarkastella laajemmastakin kuin kolmiodraaman osapuolten näkökulmasta. Mitä tapahtuu seksi- ja parisuhdemarkkinoille, jos pettämiseen suhtaudutaan sallivasti? Entä jos siihen suhtaudutaan tuomitsevasti?

Olen sivunnut tätä tematiikkaa aiemmassa postauksessani Timo Hännikäisen kirjasta Ilman. Hännikäisen kaltaiset nuoret miehet jäävät kokonaan ilman osaksi siitä syystä, että hänen ikäisensä tytöt ovat parisuhteessa vanhempien miesten kanssa. Yksinkertaistaen: Italiassa menestyneellä vanhemmalla miehellä on vaimon lisäksi pikku ystävätär, joka pettää poikaystäväänsä. Suomessa keski-ikäinen mies jättää vaimonsa ottaakseen nuoremman naisen uudeksi vaimokseen. Lopputuloksena nuori mies ja keski-ikäinen nainen jäävät ilman.

Tiukka seksimoraali suojeli ennen ja suojelee esimerkiksi islamilaisessa kulttuurissa yhä parisuhdemarkkinoilla heikoimmin menestyviä. Jos ikäluokissa on poikia ja tyttöjä suunnilleen samassa suhteessa (eli esimerkiksi sota ei ole verottanut isoa osaa miehistä), naimisiin mennään nuorena loppuiäksi. Vähän kuin kunujaossa haluttavimmat valitsevat ensin toisensa, keskitasoiset sitten ja lopulta jakojäännöksetkin saavat seuraa edes toisistaan. Juuri kukaan ei jää kokonaan ilman. Kunujakokin voi olla raaka, mutta Palloliiton termein: “kaikki pelaa”.

Stereotyyppinen “italialainen” kulttuuri (jota esiintyy tietysti jonkin verran kaikkialla mutta varsinkin eteläisessä Euroopassa) jättää jakojäännöksillekin sentään roposia. Nuori mies saa seksiä tyttöystävältään sentään joskus, siis silloin kun tämä ei ole varakkaan rakastajansa luona. Keski-ikäinen vaimo joko saa tai ei saa seksiä ja hellyyttä, mutta ainakin voi pitää sosiaalisen ja taloudellisen asemansa sekä roolinsa perheessä.

Pohjoismainen sarjayksiavioisuus näyttää tuottavan pohjoismaisiin arvoihin huonosti sopivan eriarvoisuuden. Hännikäisen kirjaa lukiessani pohdin, mitä muita keinoja tasa-arvon edistämiseksi olisi kuin islamilainen tai italialainen seksimoraali. Ajatukseen, että nuoret peräkammarinpojat ja hylätyt keski-ikäiset rouvat kohtaisivat eroottisella tasolla, en oikein uskonut. Mutta silloin en ollutkaan kuullut puumailmiöstä.

Puumailmiö on kaikin tavoin kannatettava. Saattamalla jakojäännöksiä yhteen se tasoittaa sitä markkinavääristymää, jonka ihmisluonnon - tässä tapauksessa miehen seksuaalisuuden - vapaaksi päästäminen on tuottanut. Viittaukset Demi Mooren ja Madonnan kaltaisiin tähtiin saavat puumasuhteen osapuolet näkemään välttämättömyydessä jos ei hyvettä, niin ainakin sellaista glamouria, mitä kukaan ennen tämän omituisen kissatermin keksimistä ei olisi voinut siinä nähdä.

Psykologi Michael Dunnin mukaan online-treffipalvelututkimus “haastaa yleisen käsityksen, jonka mukaan taloudellisen itsenäisyyden lisääntyessä naiset olisivat entistä vapaampia etsimään kumppaneita kaikista ikäryhmistä”, Miettinen kirjoittaa.

Niin varmaan. Mutta se ei tee puumailmiöstä myyttiä. Tutkimus, joka todistaa miesten haluavan nuorempaa ja naisten vanhempaa, ei tee puumailmiötä olemattomaksi. Se päinvastoin selittää, miksi puumailmiölle on sosiaalinen tilaus.