BLOGIT

Kommenteissa kysyttiin, millainen on teoreettisen fyysikon työpäivä, ja kun tähän kysymykseen törmää muutenkin, laitan siitä jokusen sanan.

Fyysikon toimenkuvaan kuuluu tutkimuksen lisäksi opetusta ja hallinnollisia velvollisuuksia, kuten apurahojen hakemista ja niistä raportoimista, tutkijoiden ja ryhmien arviointeihin osallistumista aidan molemmin puolin, suosituskirjeiden ja refereeraporttien kirjoittamista ja niin edelleen.

Eri toimien suhde riippuu siitä, missä vaiheessa on tutkijana. Väittelyn jälkeen fyysikoilla on tyypillisesti muutama kaksi-kolmivuotinen postdoc-paikka, sen jälkeen apulaisprofessuuri tai vastaava pesti neljän-viiden vuoden ajan, ja lopulta sitä toivon mukaan saa pysyvän paikan jostain päin maailmaa. Postdoc-vaiheessa saa vielä keskittyä tutkimukseen, mutta mitä pidemmälle etenee, sitä enemmän kertyy muita velvollisuuksia. Eräs tuttuni sanoikin pian professoriksi nimittämisensä jälkeen, että toivoisi olevansa vielä postdoc, jotta olisi aikaa tehdä tutkimusta.

Tutkimuksen tekemisen arkipäivä vaihtelee sen mukaan, millaisesta projektista on kyse ja missä vaiheessa se on. On tärkeää pysyä tietoisena siitä, mitä muut tekevät, ja tieteellisiä artikkeleita tulee lukeneeksi joitakin satoja vuodessa. Joskus joku artikkeli antaa sykkeen tutkimusongelmalle, tai se voi herätä oman tutkimuksen aiemmin avaamista kysymyksistä tai konferenssien ja vierailujen yhteydessä käydyistä keskusteluista ja kiistoista.

Teoreettisempien projektien alkuvaiheessa harhailee päiviä tai viikkoja kynän ja paperin kanssa, yrittäen antaa ongelmalle muotoa johon tarttua ja selvittää, mitä menetelmiä siinä voisi käyttää. Joskus tämä tapahtuu yksin, joskus asioita setvii alusta alkaen muiden kanssa. Kun polku kirkastuu, voi siirtyä yksityiskohtaisempiin laskuihin. Joskus ne on mahdollista tehdä kynällä ja paperilla: tällöin laskujen tekemiseen menee yleensä joitakin viikkoja, ja niiden tarkistamiseen vielä lisää aikaa. Ainakin minulla suuri osa laskuista osoittautuu lopulta tarpeettomiksi: tehtyään ne ymmärtää, mistä on kysymys, niin että tulokset voi johtaa yksinkertaisemmin. Tämän jälkeen seuraa kirjoitusvaihe, jossa löydöt esitetään mahdollisimman selkeästi ja kehystetään aiemmalla tiedolla. Yhden artikkelin tekemiseen menee kokonaisuudessaan keskimäärin jokunen kuukausi. Lyhin aika minulla on ollut kaksi päivää, pisin hieman yli vuoden, ja yleensä on samaan aikaan tekeillä useampia artikkeleita.

Jos projektissa tarvitaan numeerista laskemista tai siihen sisältyy yksityiskohtaista havaintoihin vertaamista, teen yhteistyötä niitä puolia hallitsevien kollegoiden kanssa. Tällöin harhailua on yleensä vähemmän, ja tutkimusongelman pitää olla paremmin muotoiltu ennen koodin kirjoittamista ja dataan sovittamista. Toisaalta yhteistyöhon kuuluu paljon edestakaista sähköpostitusta ja aikataulujen järjestämistä.

Näin siis omalla kohdallani. Eri aiheiden parissa ja eri tutkijoilla prosessi voi olla hieman erilainen. Ei ole vain yhtä tapaa tehdä tutkimusta, on useita reittejä eteenpäin ja vaihtoehtoja niiden kulkemiseen. Jotkut aiheet vaativat syvempää matematiikan tuntemusta tai tarkkoja ja pitkiä laskuja, toiset käsitteellistä ymmärrystä, joskus tekee jotain nopeaa ja helppoa tuosta noin. Koodaustaito, matemaattinen osaaminen, fysikaalisen merkityksen hahmottaminen matematiikan takaa, tarkkanäköisyys, huolellisuus, kyky esittää asioita selkeästi, uskallus, fysiikan laaja tuntemus ja ahkeruus ovat kaikki hyödyllisiä ominaisuuksia, ja tutkijoilla on niitä eri suhteissa. Kukaan ei osaa kaikkea, joten on hyvä löytää tyyli joka sopii omiin vahvuuksiin ja paikata heikkouksia yhteistyöllä.

Pääkaupunkiseudun hiilineutraali lämmitys ei näytä onnistuvan millään konstilla.

Puun raahaamisessa pääkaupunkiin hakkeena ei ole mieltä, koska se on järkevämpi käyttää lähellä hakkuupaikkaa. Kuljetus tulee kalliiksi. Kaasuna kuljetus on järkevämpää, mutta koska bioenergiaa on melko vähän, edelleen voi kysyä, miksi se vähä pitäisi käyttää Helsingissä.

Lisäksi puu ei edes ole laisinkaan niin hiilineutraali energianlähde kuin on aiemmin luultu. Kantojen poltto aiheuttaa kivihiileen verrattavat päästöt.

Hakkuutähteiden korjuu pienentää metsien hiilivarastoa. Metsään jätetyt kannot ja oksat lahoavat hakkuualoilla hitaasti ja muodostavat pitkäikäisen hiilivaraston. Poltettaessa hiili vapautuu ilmaan heti. Esimerkiksi kannon hiilimäärästä on jäljellä 20 vuoden lahoamisen jälkeen vielä 40-70 % ja oksienkin hiilimäärästä 20-40 %.

Ydinkaukolämpö Loviisasta ei innostanut Helsinkiä, koska riippuvuus yhdestä kaukolämmön lähteestä tarkoittaisi sitä, että kaupungilla pitäisi kuitenkin olla varakapasiteettia pahan päivän varalle. Lisäksi maksaisihan tunneli Loviisasta jonkin verran.

Ydinkaukolämpö ei ole uusi keksintö. Se nousi keskusteluun uudestaan, koska mitään teknistä syytä sen hylkäämiseen ei koskaan ollut.

Harva lukija tietänee, että 1970-luvulla Suomessa ja Ruotsissa suunniteltiin myös ydinlämpölaitoksia. Malmi 1 ja Malmi 2 olisi rakennettu kallioluolaan vain lämmittämään kaukolämpövettä. Laitos olisi voinut toimia paljon alhaisemmalla paineella ja lämpötilalla kuin pelkkää sähköä tai sekä lämpöä että sähköä tuottavat reaktorit, ja siksi se olisi ollut mahdollista rakentaa niin turvalliseksi ja yksinkertaiseksi, että sen olisi voinut sijoittaa keskelle taajaman kaukolämpöverkkoa.

Kirjoitin tästä SECURE-lämpölaitoksen ideasta juuri ilmestyneeseen Energia-lehteen (olen nykyään vapaa toimittaja, en Tiede-lehden kuukausipalkkainen, vaikka tämän blogin tiedoissa saattaa vielä olla hetken aikaa vanha tieto). Teknisistä yksityiskohdista ja laitoksen historiasta kiinnostunut löytää lisää sieltä.

Kirjoitin jutun, koska kiinnostuin siitä itse - lähinnä kuriositeettina - ja Energia-lehden päätoimittaja uskoi sen kiinnostavan lukijoita. Mutta nyt kun valmista ja taitettua juttua lukee uudelleen, se tuntuu aivan realistiselta - ainakin yhtä realistiselta kuin kaikenmaailman hakerallit - keinolta Helsingin lämmittämiseksi.

Tällaisia yksiköitä voi olla monta (alkuperäisessä konseptissa yksikkökoko oli 200 tai 400 MW), joten ne myös toimisivat toistensa varakapasiteettina.

Tietenkään laitosta tai laitoksia ei olisi mikään pakko rakentaa ihan niin keskeiselle paikalle kuin Malmille. Yksi hyvä paikka voisi olla Sipoonkorpi. Maanalainen laitos ei normaalisti toimiessaan häiritsisi luontoa. Jos varmuuden vuoksi laitosta ympäröisi kuitenkin viiden kilometrin suoja-alue, jonne ei toivottaisi vakituista asutusta, se ratkaisisi myös Sipoonkorven suojelun asuntorakentamiselta ilman muita suojelumääräyksiä.

Sipoonkorvesta ei myöskään ole matka eikä mikään pääkaupunkiseudun kaukolämpöverkkoon.

Ääneni 2012 kunnallisvaaleissa sille, joka nostaa tämän idean esiin kaupunginvaltuustossa.

Erinomaisesti protoneja hajottanut LHC siirtyi maanantaina 8. päivä uuteen vaiheeseen. Nyt törmäytetään lyijyioneja, eli elektroneistaan riisuttuja lyijyatomeita. Koska lyijy-ytimessä on 82 protonia, päästään niiden yhtymisessä korkeampiin energiatiheyksiin kuin protonien tapauksessa. Kuvia törmäyksistä voi ihailla vaikkapa ALICE-detektorin sivuilla, tai niitä voi seurata ALICEn, ATLASin ja CMS:n todellisuustelevisiossa.

Toisin kuin protonien tapauksessa, raskasionitärmäyksissä ei etsitä niinkään Higgsin hiukkasta tai uutta fysiikkaa, vaan pyritään ymmärtämään paremmin hiukkasfysiikan Standardimallin vahvaa vuorovaikutusta, joka myös värivuorovaikutuksen tai kvanttiväridynamiikan (Quantum Chromodynamics, QCD) nimellä tunnetaan.

Hiukkasfysiikan Standardimallissa on kolme osaa: sähkömagneettinen vuorovaikutus, heikko vuorovaikutus ja vahva vuorovaikutus. Kaksi ensiksi mainittua ovat itseasiassa sähköheikon vuorovaikutuksen eri puolia, ja niiden välirikko on eräs LHC:n keskeisiä tutkimuskohteita. Vahva vuorovaikutus on näistä kahdesta erillään, ja se on Standardimallin alueista vaikeakulkuisin.

Sähkövarauksia on plus- ja miinusmerkkiä, ja sähkövarauksen omaavat alkeishiukkaset ovat kasautuneet sähköisesti neutraaleiksi kasoiksi, atomeiksi, joissa on yhtä paljon plus- ja miinusvarauksia. Vahva vuorovaikutus on hieman kuten sähkömagneettinen vuorovaikutus, paitsi että varauksia on kolmea eri laatua: näitä kutsutaan värivarauksiksi tai vain väreiksi, ja niille on annettu nimet punainen, sininen ja vihreä; vastakkaismerkkisiä varauksia sanotaan vastaväreiksi. Alkeishiukkaset jotka tuntevat värivuorovaikutuksen, eli kvarkit ja gluonit, ovat sitoutuneet värineutraaleiksi kokonaisuuksiksi, kuten protoneiksi ja neutroneiksi.

Kvarkeista ja gluoneista koostuva hiukkanen voi olla värineutraali siksi, että se sisältää yhtä paljon väriä ja vastaväriä, samaan tapaan kuin sähköisesti neutraalissa lyijyatomissa on 82 positiivista ja 82 negatiivista sähkövarausta. Mutta kolmen erityyppisen varauksen olemassaolo mahdollistaa sellaisen vaihtoehdon, että hiukkanen on väritön siksi, että siinä on yhtä paljon kaikkia kolmea väriä. Tämä ominaisuus tuo mieleen tavallisen väriopin, ja siitä juontuu sanan väri –pseudokreikaksi chromo– käyttö, ja varausten nimet. (Vahvalla vuorovaikutuksella ei ole mitään varsinaista tekemistä näkyvän valon värien kanssa.) Kvarkeista koostuvia värittömiä hiukkasia kutsutaan hadroneiksi: niistä LHC:kin saa nimensä keskimmäisen kirjaimen.

Sähkövarauksia on vain yhtä laatua, ja kahden sähkövarauksen välinen voima pienenee etäisyyden kasvaessa. Siitä, että värivarauksia on kolme erilaista, seuraa, että värivuorovaikutus tulee vahvemmaksi kun kahta värivarausta yrittää erottaa toisistaan. Itseasiassa värivarausten liittoa ei voi mikään rikkoa: atomeja voi hajottaa elektroneiksi ja ioneiksi, mutta kvarkit eivät koskaan ole ilman seuraa. Tätä ominaisuutta, että kvarkit ovat aina sidottuja, sanotaan värivankeudeksi, joskus myös orjuudeksi. Se, että näitä perusrakennuspalikoita ei koskaan voi nähdä yksinään on suurin hankaluus värivuorovaikutuksen käsittelyssä — ja myös sen mielenkiintoisin ominaisuus.

Kvarkkien vankeudesta on yksi pakomahdollisuus: kun protoneita tai muita hadroneita pakataan niin tiheään, että ne menevät lomittain, niiden kvarkit ja gluonit sekoittuvat, eikä aine enää koostukaan hadroneista, vaan plasmasta, jossa kvarkit ja gluonit liikkuvat vapaina toistensa seurassa. (Plasma tarkoittaa kaasua, jossa on irrallisia sähkövarauksia.) Usein olomuodon muutoksiin liittyy jonkin symmetrian rikkoutuminen. Esimerkiksi sähköheikko olomuodon muutos, jossa hiukkaset saavat massat, liittyy Higgsin kentän perustilan symmetrian rikkoutumiseen. Toisaalta veden jäätyessä kiertosymmetria katoaa, kun nesteen samanarvoiset suunnat muuttuvat yhteiseen rintamaan järjestyneeksi kiderakenteeksi.

Muutos hadroneista kvarkkien ja gluonien plasmaksi on sujuvampi tapahtuma kuin kumpikaan näistä esimerkeistä. Siihen ei liity symmetrian rikkoutumista, ja siirtymä vangituista kvarkeista sekoittuvaksi yhteisöksi tapahtuu pikkuhiljaa, ilman suurta murrosta. Tämä ilotulitusten puute tekee vaikeaksi havaita, milloin muutos on tapahtunut ja miten. Brookhavenin Relativistic Heavy Ion Collider (RHIC)-kiihdyttimessä on kuitenkin onnistuttu näkemään tämä olomuodon muutos, kultaionien painuessa tiukasti yhteen äärimmäisillä nopeuksilla.

Kun RHIC jo löysi kvarkkigluoniplasman, mitä korkeampiin tiheyksiin yltävä LHC voi tarjota? On kuvaavaa, että CERNin lehdistötiedotteessa ja julkisuudessa yleensä mainitaan maailmankaikkeuden varhaiset hetket. Tämä kertoo kosmologian suuresta menestyksestä: nykyään hiukkasfysiikkaa mainostetaan sen merkityksellä kosmologialle! On kyllä totta, että varhaisessa maailmankaikkeudessa tiheys oli niin suuri, että aine oletettavasti koostui kvarkkigluoniplasmasta. Tämän merkitys käytännön kosmologialle lienee kuitenkin vähäinen, koska hiljainen siirtymä tavalliseen aineeseen, joka tapahtui maailmankaikkeuden ollessa sekunnin sadastuhannesosan ikäinen, tuskin jättää mitään jälkiä, joita voisimme nykyään mitata.

LHC:n lyijytörmäysten ydin on vahvan vuorovaikutuksen tarkka syynääminen, asiassa päästään syvemmälle kuin mihin RHIC kykeni. Raskasionifysiikan asiantuntijoilla LHC:n dataan käsiksi pääseminen on kuin jouluaatto, ja heillä on omat innostuneet odotuksensa siitä, mitä paketeista löytyy. Kauempaa katsovan kosmologin näkökulmasta tilanne on kiinnostava ainakin kahdesta syystä.

Ensinnäkin, voimme luodata yksityiskohtaisesti ja ainutlaatuisesti aineen perustilan muutosta: ei vain atomien järjestys vaihdu kuten kemiallisissa olomuodon muutoksissa, tai alkuaineet muutu toisikseen kuten ydinfysiikassa, vaan protonit ja muut hadronit lakkaavat olemasta, ja tilalle astuu kokonaan uudenlainen aineen muoto. Tätä voi verrata LHC:n toiseen tutkimuskohteeseen, tyhjön ominaisuuksien muuttumiseen Higgsin kentän takia.

Toisekseen, QCD on malliesimerkki hiukkasfysiikan teorioista, joissa alkeishiukkaset sitoutuvat isommiksi kokonaisuuksiksi. Samanlaisia ilmiöitä saattaa tapahtua korkeammilla energioilla, toistaiseksi varmentamattomissa teorioissa. Tämä on hiukkasfysiikassa tärkeää, mutta saattaapa kosmologiakin siitä kostua. Kosmologeilla on tapana olla hieman yksinkertaisia aineen ominaisuuksien suhteen, ellei yksityiskohtia ole pakko ottaa huomioon. (Esimerkiksi kosmisen mikroaaltotaustasäteilyn syntyyn liittyvää atomien käytöstä kyllä käsitellään hyvin hienostuneesti.) Jo tunnetun QCD:nkin käyttäytyminen on monimutkaista, ja voi olla että sen tutkiminen paljastaa uusia yllättäviä seikkoja, joilla on merkitystä varhaisessa maailmankaikkeudessa — vaikka LHC ei sitä motivaatioksi tarvitsekaan.

Oululaisen Valkeen “kirkasvalokuulokkeilla” tekemä ihmiskoe kaamosmasennuksen hoitamisesta korvakäytävän kautta aivoihin annostellulla valolla herätti hämmennystä skeptikkojen sähköpostilistalla jo alkuvuodesta. Uutinen huvitti. En kuitenkaan jaksanut kiinnostua hoidosta. Korvavalo vaikutti niin omituiselta aprillipilalta, etten uskonut että edes vaihtoehtoisten hoitomuotojen kiihkein kannattaja voisi ottaa sitä tosissaan.

Vuoden pimeimmän ajan nyt lähestyessä Valkeen lehdistötiedote on kuitenkin läpäissyt laatulehtienkin seulan käsittämättömän kritiikittömästi. Esimerkiksi tämä STT:n täysin kritiikitön uutinen julkaistiin Hesarissa. Ylen aamutelkkarissa sentään haastateltiin riippumatonta tutkijaa Timo Partosta.

Miten tähän “vallankumoukselliseen” hoitomuotoon nyt sitten pitäisi suhtautua?

Huumorilla, ehkä. Luulen että KalloValoa ei ole tarkoitettu otettavaksi ihan vakavasti. Tosin jos joku uskoo, että valo korvassa oikeasti auttaa kaamosmasennukseen, niin luulisi tällaisen muutaman euron tee se itse -laitteen tekevän temput ihan yhtä hyvin kuin lähes 200 euroa maksava designtuote.

Mutta yritetään nyt ottaa hetkeksi vakavan skeptikon rooli, ja katsotaan, mihin kaikkeen meidän tulisi uskoa, jotta voisimme pitää korvavalohoidon toimintamekanismia mahdollisena.

Perinteisen valohoidon mekanismi on hyvin tunnettu. Valo tahdistaa sirkadiaanista järjestelmää, joka pitää huolen siitä että illalla ruumiinlämpö laskee ja alkaa väsyttää - ja aamulla taas ruumiinlämpö nousee ja herätyskellon soitua pääsee virkeänä ylös. Järjestelmän keskeinen hormoni on melatoniini. Melatoniinin eritys illalla nukuttaa. Valo hillitsee melatoniinin tuotantoa ja tahdistaa aivot. Pimeimpänä vuodenaikana melatoniinin eritys jatkuu aamulla, aamupäivällä ja päivälläkin, kun auringovalo ei kilometrien harmaan pilvimassan läpi riitä mihinkään. Osalle väestöstä viikkokausia jatkuva valon puute aiheuttaa kaamosmasennuksen oireita.

Missä valo muuttuu hermoimpulssiksi? Aivan, silmän verkkokalvolla. Paitsi että retinassa on valoa aistivia tappi- ja sauvasoluja, jotka vastaavat väri- ja hämäränäöstä, myös melanopsiiniä sisältäviä gangliosoluja. Melanopsiinin ansiosta myös nämä solut ovat herkkiä valolle, mutta ne eivät osallistu näköaistimuksen muodostamiseen. Sen sijaan ne viestivät valosta retinohypotalamista reittiä pitkin suprakiasmaattiseen tumakkeeseen ja käpyrauhaseen, joka melatoniinia erittämällä ylläpitää vuorokausirytmiä.

Tällä tavoin toimivat nisäkkäät. Muilla selkärankaisilla - siis sellaisilla, joilla on paljon pienempi kallo ja paljon pienemmät aivot - melanopsiinia sisältäviä soluja on myös aivoissa. Ilmeisesti liskoilla hyvin toimiva ratkaisu sirkadiaaniseen tahdistukseen on nisäkkäiden evoluutiossa jouduttu korvaamaan verkkokalvoon perustuvalla ratkaisulla, kun aivojen evolutiivisesti uudemmat rakenteet ja paksuneva kallo ovat peittäneet “liskoaivojen” valolle herkät solut.

On julkaistu joitakin tutkimuksia, joiden mukaan myös iholla olisi valolle herkkiä soluja. Valohoito vaikuttaa kuitenkin vaatteet päälläkin.

Mutta voisiko valolle herkkiä soluja olla liskoaikojen jäänteenä ihmisen aivoissa? Ehkä oululaistutkijat ovat tehneet tällaisen havainnon, ja aikovat julkaista sen lähiaikoina. Kauhean uskottavaa se ei ole. Miltään nisäkkäältä ei tietääkseni ole tehty tällaista havaintoa.

Korvavalon vaikuttavuus siis edellyttää, että

- joidenkin liskoaivojen valoherkkien solujen jäänteiden pitäisi olla edelleen toimintakykyisiä kymmeniä miljoonia vuosia sen jälkeen kun kallo on ollut liian paksu päästämään valoa sisään

- näiden solujen tulee vaikuttaa samalla tavalla sirkadiaaniseen järjestelmään kuin kymmeniä miljoonia vuosia sitten,  vaikka niiden funktio on korvautunut silmän valoherkkiien solujen välityksellä tapahtuvalla mekanismilla

- tämä kaikki on jäänyt huomaamatta lääkäreiltä ja nisäkkäitä tutkivilta biologeilta ja eläinlääkäreiltä

- valon täytyy päästä korvan kautta kaikkien anatomisten rakenteiden läpi sinne valoherkiksi oletettuihin soluihin, ja jos kyse on hypotalamuksen soluista, sinne on aika lailla matkaa. Vertailun vuoksi: katsoin päin aurinkoa pikkurillin pääni läpi. Siinä on vähän kynttä, ihoa, luutakin, verisuonia jne. Ehkä 8 mm. En nähnyt mitään. Silmäluomien läpi näen onko yö vai päivä, mutta silmäluomet ovat paksuudeltaan jotain millimetrin luokkaa. Vitseissä blondin vasemmasta korvasta kuultaa valo, kun fikkarilla osoittaa oikeaan korvaan, mutta useimpien ihmisten aivokudoksen läpinäkyvyys näkyvän valon aallonpituuksille lienee hieman heikompi. Huomattakoon, että Valkeen tuote ei ole kuin pari kertaa AAA-paristolla varustettua Maglitea voimakkaampi. Valo ei myöskään kohdistu mihinkään tiettyyn pisteeseen vaan valokeila hajoaa pitkin päätä. Suurin osa muutenkin vähistä hoitofotoneista siis menee hukkaan. Aivojen melanopsiinisolujen pitäisi siis olla todella herkkiä.

Mekanismi on siis erittäin epäuskottava, vaikkei nyt aivan suoranaisesti tunnettujen luonnonlakien kanssa täydellisessä ristiriidassa. Ei kai kylmäfuusiokaan ollut.

Täysin epäuskottavalle mekanismille ei ole esitetty vielä minkäänlaista näyttöä hoitokokeissa. Julkaistut tulokset ovat kokeista ilman lumeverrokkeja. Plasebovaikutukset ovat kaamosmasennuksen kaltaisessa oireilussa hyvin suuret. Jos laite tuottaa tilastollisesti merkitseviä tuloksia ja tulokset ovat toistettavissa, voi alkaa pohtia mistä on kyse. Tämä siis satunnaistetussa kontrolloidussa kokeessa, jossa verrokit käyttävät laitetta tietämättä tuleeko siitä valoa korvaan vai ei, ja niin että siitä tulee kuitenkin lämpövaikutus korvaan.

Suunnilleen yhtä uskottavaa olisi, jos joku väittäisi valoherkkiä, sirkadiaaniseen järjestelmään kytkeytyneitä soluja löytyvän kohdunsuusta. Olen varma, että tämän reitin kautta toimiva, anatomisesti miellyttävällä tavalla muotoiltu kaamosvalohoitolaite vähentäisi depressiivistä oireilua vähintään yhtä paljon kuin korva-annostellut fotonit, ja ehkä muutenkin parantaisi käyttäjän elämänlaatua. Yhtä suurella varmuudella voi veikata kaksoissokkotestin osoittavan, että oireilu helpottaa aika lailla riippumatta siitä, palaako se ledi siellä valosauvan päässä vai ei.

Entäpä vaihtoehtoinen selitys. Kuinka uskottavaa olisi sitten se, että tällainen yritys olisi perustettu aivan höttöisen teorian päälle?

Jotain voi arvailla laitteen hinnasta. On niin sanotusti katteet kohdallaan. Pohjoismaissa, Kanadassa ja Venäjällä on riittävät markkinat tehdä kivasti tiliä jo ennen kuin plasebokontrolloitu tutkimus on julkaistu. Jos laitteen ja koko hoitomuodon suosio lopahtaa siinä vaiheessa, kun tulokset alkavat viitata siihen että mitään vaikuttavuutta ei ole, ei se mitään. Sama kassaviran romahdus voi uhata siinäkin epätodennäköisessä tapauksessa, että mekanismi todella toimisi. Miksi kukaan maksaisi kahtasataa laitteesta, jonka komponentit maksavat pari euroa ja jotka voi koota yhteen pilkkahinnalla sisämongolialaisessa hikipajassa? Patentti tuskin voi suojata itse konseptia. Yrityksen on siis saatava panoksensa takaisin joka tapauksessa pian.

Lisäksi uskomuslääkinnän markkinoista päätellen voi arvailla, että osa kuluttajista ei yksinkertaisesti välitä näytön puutteesta. Heitä ei kiinnosta nyt se, että näyttöä vaikuttavuudesta ei ole, eikä heitä todennäköisesti häiritsisi näyttö vaikuttamattomuudesta tulevaisuudessa. Jos valohoito saa suosion tässä kuluttajasegmentissä, se olisikin yritykselle todellinen kultakaivos.

Lisäksi yritys voi kokeilla laajentaa hoidon aiheita. Jos laite ei toimikaan kaamosmasennukseen, mitäpä jos se kuitenkin toimisi tavalliseen masennukseen? Tai ahdistuneisuuteen? Vaikka skeptisimmät vaativat, että hoito on todistettu vaikuttavaksi, osalle kuluttajista riittää, että tuotetta ei ole todistettu tehottomaksi.

“Kliiniset kokeet ovat meneillään, lupaavalta näyttää, julkaisemme tuloksia lähiaikoina…” Kuulostaako tutulta?

Korvavalo ei ole homeopatiaa. Voi olla että laite toimii. Mutta jos vetoa pitäisi lyödä, aika isoilla kertoimilla sitten.