BLOGIT

Moderni kosmologia on syntynyt 1910- ja 1920-luvulla yleisen suhteellisuusteorian myötä. Murroksen nykyaikaiseksi täsmälliseksi tieteeksi katsotaan yleisesti tapahtuneen vasta kahden-kolmenkymmenen viime vuoden aikana. COBE-satelliitti julkaisi ensimmäiset havainnot kosmisen mikroaaltotaustan epätasaisuuksista ja lämpötilasta vuonna 1992. Havainnoista myönnetyn vuoden 2006 Nobelin palkinnon perusteissa todetaan, että “COBE-projektia voidaan pitää alkupisteenä kosmologialle täsmätieteenä”. Teoriapuolella nykykosmologian alku sijoittuu hieman varhaisempaan aikaan 1980-luvulle. COBEa seurasivat monet tarkat kosmologiset havainnot tyypin Ia supernovista, galaksien jakaumasta, gravitaatiolinsseistä ja monesta muusta, ja nykyään niitä on suuri määrä.

Yhden esimerkin edistyksestä tarjoaa maailmankaikkeuden laajenemisen tahdin mittaaminen. Ensimmäinen havainto aiheesta vuonna 1929 oli pielessä tekijällä 7, ja vielä 80-luvulla laajenemisnopeudesta oli kiistaa. Yksi tutkimusryhmä oli pitkään sitä mieltä, että kahden pisteen näennäinen laajenemisnopeus on 50 km/s jokaista niiden välistä 3.26 miljoonaa valovuotta kohti, kun taas toisen mielestä arvo oli 100 km/s per 3.26 miljoonaa valovuotta. Tämänhetkiset havainnot antavat väitetyllä 3% tarkkuudella luvuksi 74 km/s per 3.26 miljoonaa valovuotta. (Olen vähän skeptinen ja laittaisin tarkkuudeksi korkeintaan 5%, mutta samoissa luvuissa liikutaan.) Siis esimerkiksi 700 miljoonan valovuoden päässä meistä oleva Shapleyn galaksien superrypäs näyttää etääntyvän nopeudella 16 000 km/s. Näennäinen nopeus on sitä isompi, mitä kauempana kohde on, koska välissä on enemmän tilaa, joka kaikki laajenee.

Ulkopuolisesta saattaa tuntua kummalliselta, että joku jaksaisi kiinnostua siitä onko laajenemistahti 50 vai 100, ja onko tarkkuus 3% vai 5%. Itse asiassa harvat kosmologitkaan välittävät näistä luvuista sinänsä. Kosmologisten suureiden arvot ovat mielenkiintoisia vain sen kautta, mitä niistä voidaan päätellä kosmologisista malleista. Esimerkiksi malleissa, joissa ei ole pimeää energiaa (tai sen vaihtoehtoja) maailmankaikkeuden laajenemistahdin pitäisi olla alle 50 kun maailmankaikkeuden ikä on kolmisentoista miljardia vuotta. Tästä voidaan päätellä, että on olemassa pimeää energiaa, yleinen suhteellisuusteoria ei päde, tai rakenteiden vaikutus laajenemiseen on merkittävä.

Virherajoilla on merkitystä sikäli, että havaintoja on useita erilaisia, ja kun johtopäätöksiä tehdään yhdistelemällä niitä monimutkaisissa analyyseissä, niin pitää tietää, kuinka paljon painoa millekin tiedonmurulle laitetaan. Jos eri havainnot eivät sovi yhteen oletetun mallin puitteissa, valtaosan ajasta tämä johtuu siitä, että virheitä ei ole hahmotettu oikein, ja vain harvoin on kyse siitä, että malli on väärin, toisin sanoen tieteellisen löydön tekemisestä. Virheiden tarkka ymmärtäminen on tieteen edistymisen perusta.

Havaintojen kehittyminen on vetänyt kosmologiaan paljon lisää väkeä, enimmäkseeen tähtitieteen (jota nykyään myös astrofysiikaksi kutsutaan) tai hiukkasfysiikan piiristä; itse kuulun jälkimmäisiin. Pieni osa on taustaltaan puhtaita yleisen suhteellisuusteorian tutkijoita. Kaikilla kolmella alalla on omat käytäntönsä ja kulttuurinsa, jotka kohtaavat kosmologiassa.

Tyypillisesti hiukkasfyysikot katsovat alaspäin astrofyysikoita, osittain siksi, että astrofysiikassa ei tarvita niin kehittynyttä matematiikkaa kuin hiukkasfysiikassa ja toisaalta sen takia, että astrofysiikan havainnot ja niiden analyysi olivat pitkään vähemmän hienostuneita kuin hiukkasfysiikassa. Yleisen suhteellisuusteorian tutkijoiden matemaattista osaamista arvostetaan, mutta heitä pidetään vähän outoina lintuina, jotka lentävät havaintoihin liittyvästä fysiikasta turhan kaukana. Yksi syy siihen, että 2000-luvun alussa “täsmäkosmologia” nousi muotisanaksi oli varmaankin se, että haluttiin korostaa samanlaisen kokeellisen ja teoreettisen menestyksen saavuttamista kuin mihin hiukkasfysiikka on yltänyt, verrattuna vanhaan suurpiirteiseen astrofysiikkaan tai matemaattisissa kehissä liikkuvaan suhteellisuusteoriaan.

Teoreettista ymmärtämystä pidetään yleisesti jotenkin hienompana ja suurempaa älykkyyttä vaativana kuin kokeiden ja havaintojen hallintaa. Toisaalta toisten alojen asiantuntijoita arvostetaan joskus heppoisin perustein, kun ei osata kunnolla arvioida näiden työtä.

En ole ihan varma, miltä asiat näyttävät astrofysiikasta tai suhteellisuusteoriasta tulevien näkökulmasta, mutta mielestäni hiukkasfyysikoilla on usein taipumus ajatella, että hiukkasfysiikassa menestyksen tuoneita menetelmiä ja ajattelutapoja voi sinällään soveltaa kosmologiassa, pysähtymättä miettimään tutkimuskohteiden eroja. Lisäksi arvostettujenkin hiukkasteoreetikkojen suhtautuminen kosmogiseen data-analyysiin on toisinaan aika naiivi. Monella menee myös sekaisin se, millainen maailmankaikkeuden pitäisi mallin mukaan olla ja se mitä taivaalla oikeasti näkyy. Puolivakavissaan voi sanoa, että mitä suurempi etäisyys tutkijalla on varsinaisiin havaintoihin, sitä varmempi käsitys hänellä on siitä, miltä maailmankaikkeus näyttää. Toisaalta havaintojen kanssa tekemisissä olevilla fyysikoilla saattaa olla turhan herkkäuskoinen suhde teoreettisiin malleihin.

Yhteistä on se, että kaikki arvostavat uusia havaintoja, joita kosmologia on runsaasti tarjonnut. Vaikka astrofyysikoille joskus hieman naureskellaan, niin silti spekulaatioiden parissa pitkään painineet hiukkasfyysikot LHC:n tuomisia odotellessaan vitsailevat, että astrofyysikot ainakin tekevät “oikeaa fysiikkaa”.

Päivitys (30/04/11): Laajenemisnopeuden desimaalivirhe korjattu.

Edellisen merkinnän kommenteissa kysyttiin maailmankaikkeuden laajenemisesta, ja se onkin yleinen hämmennyksen aihe. Itse asiassa jotkut tunnetut kosmologitkin kiistelevät siitä, miten asia oikein pitäisi ymmärtää.

Arkikokemuksessa laajeneminen tarkoittaa sitä, että jokin asia vie yhä isomman osan tilavuudesta: pullataikinan osuus keittiöstä kasvaa. Niinpä maailmankaikkeuden laajeneminen saattaa kuulostaa merkilliseltä: jos maailmankaikkeus on kaikki mitä on olemassa, niin minne se laajenisi?

Klassisen fysiikan käsitteet ovat suunnilleen samanlaisia kuin arkiajattelun. (Toisin on kvanttimekaniikan ja suppean suhteellisuusteorian laita.) Newtonin gravitaatioteorian tavallisessa muotoilussa avaruus on muuttumaton ja “laajeneminen” tarkoittaa vain sitä, että galaksit liikkuvat kaikki toisistaan poispäin. Jos ainetta on äärellinen määrä, niin galaksit voivat liikkua tyhjään tilaan. Jos ainetta taasen on äärettömästi, niin jokainen galaksi vain siirtyy edellisen paikalle, ja ongelman siitä minne kaikki mahtuvat voi työntää äärettömän kauas. Äärettömän maailmankaikkeuden tapauksessa newtonilainen kosmologia tosin ei ole ristiriidaton. On mahdollista laajentaa newtonilainen gravitaatioteoria siten, että se pystyy käsittelemään äärettömän suuria systeemejä. Luontevin tapa tehdä tämä on siirtyä ajattelemaan, että galaksit pysyvät paikallaan ja itse avaruus laajenee, ja että tämä on aika-avaruuden kaarevuuden ilmentymä.

Newtonin teoriaa kuitenkin harvemmin käsitellään kaarevan aika-avaruuden näkökulmasta: jos siihen puuhaan ryhtyy, niin on parempi kulkea koko matka yleiseen suhteellisuusteoriaan, jonka keskeinen elementti on gravitaation kuvaaminen aika-avaruuden, ei kappaleiden, ominaisuutena. (Aika-avaruuden kaarevuuden avulla ilmaistuna yleinen suhteellisuusteoria on itseasiassa yksinkertaisempi ja kauniimpi kuin Newtonin gravitaatioteoria.)

Koska yleisen suhteellisuusteorian mukaan ei ole kyse kappaleiden liikkeistä vaan tilan laajenemisesta, niin palataan kysymykseen siitä mitä laajeneminen oikein tarkoittaa. Yleisessä suhteellisuusteoriassa ei kuvata laajenemista suhteessa johonkin ulkoiseen, vaan se määritellään systeemin sisäisten suhteiden avulla. Ei sanota, että ilmapallon koko kasvaa suhteessa huoneen tilavuuteen, vaan että ilmapallon osat etääntyvät toisistaan.

Maailmankaikkeutta kuvataan tavallisesti malleilla, joissa avaruus on samanlainen joka paikassa ja suunnassa ja aine on jakautunut tasaisesti kaikkialle. Tällöin avaruus laajenee samalla tavalla joka pisteessä. Laajenemisen yksityiskohdat määräytyvät siitä millaista aine on ja siitä, minkä muotoinen avaruus on. Jos ajattelee kaksiulotteista avaruutta joka on samanlainen kaikkialla, niin se voi olla tasainen niinkuin pöydän pinta, tai kaartunut niinkuin pallon pinta. (On olemassa kolmaskin mahdollisuus, hyperboloidin pinta, mutta ei mennä siihen!) Molemmissa tapauksissa kaikki pisteet ovat samassa asemassa.

Avaruuden laajenemista havainnollistetaan usein ajattelemalla ilmapalloon puhaltamista. Vertaus on sikäli osuva, että tällöin ilmapallon pinnan jokainen piste tosiaan etääntyy kaikista muista pisteistä: olipa missä tahansa, kaikki menee poispäin. Samoin käy jos venyttää tasaista pöydän (tai ehkä ennemmin kumimaton) pintaa yhtä paljon joka kohdasta. Mutta on syytä hahmottaa, että toisin kuin ilmapallo, maailmankaikkeus ei ole upotettu mihinkään ulompaan avaruuteen: maailmankaikkeuden tapauksessa on olemassa vain tuo pallopinta, ei mitään tuonpuolista. Maailmankaikkeussa on myös kolme paikkaulottuvuutta kahden sijaan, mutta fyysikkojen keskuudessa se on pikkujuttu.

Vertauksessa on myös sellainen puute, että todellinen maailmankaikkeus ei ole samanlainen joka paikassa, vaan siinä on rakenteita kuten galakseja, galaksiryppäitä ja niin edelleen. Niinpä eri alueet laajenevat eri tavalla: osa avaruudesta laajenee hitaammin ja osa nopeammin. Oikea kysymys ei ole se, minkä muotoinen avaruus on kokonaisuutena, vaan se miten aika-avaruuden paikalliset muodot kaartuvat. Laajenemisnopeuden paikallisia vaihteluita ei vielä tunneta yksityiskohtaisesti, ja niillä saattaa olla kosmologiassa tärkeä rooli.

Oma äänestyspäätökseni on harvoin jäänyt niin viime tippaan kuin tänä vuonna. Onnellista kyllä valinnan vaikeus on siinä, että hyvistä ehdokkaista on ylitarjontaa.

Äänestämättä jättämistä en ole harkinnut koskaan, mutta tällä kertaa vaaleista on tehnyt erityisen kiinnostavat perussuomalaisten nousu. Se on saanut muutkin puolueet erottumaan toisistaan terävämmin kuin monissa aiemmissa vaaleissa. Tulevien päätösten kannalta on selvästi väliä sillä, kuka voittaa ja ketkä tulevat hallitukseen. Kisassa on jännitettä ja todellisen taistelun maku.

Sen takia ihmettelen, että vaalikeskusteluissa on taas kerran jätetty vähälle huomiolle se ryhmä, jolla on valtaa ratkaista nämä vaalit  ja itse asiassa seuraavatkin - hamaan tulevaisuuteen. Nimittäin nuoret.

Filosofi Tommi Uschanov huomauttaa mainiossa kirjassaan Suuri kaalihuijaus, että puolueet panevat edelleen panoksensa suuriin ikäluokkiin.  Sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat ovat kuitenkin kohta haudassa, ja eniten olisi voitettavissa vaikuttamalla nuorimpaan äänestäjäpolveen. Nuoret pystyvät ratkaisemaan jo näissä vaaleissa, ja niidenkin jälkeen he äänestävät vielä kymmeniä vuosia.

Jos äänestävät. Uschanovin esittelemien tutkimusten mukaan juuri äänioikeusikään tulleen ihmisen ensimmäiset vaalit ratkaisevat myös sen, äänestääkö hän tulevaisuudessa. Ne keski-ikäiset, jotka eivät äänestä nyt, eivät äänestäneet myöskään nuorina. Ensimmäisten vaaliensa yli nukkuneet jatkavat nukkumistaan läpi elämänsä. Äänestämättä jättäminen vakiintuu kerralla tavaksi.

Yhteyttä on esitelty Mark Franklinin 2004 ilmestyneessä teoksessa Voter Turnout and the Dynamics of Electoral Competition in Established Democracies Since 1945.  Hänen johtopäätöksensä on, että äänestämiseen on sosiaalistuttava ensimmäisissä mahdollisissa vaaleissa. Vaikeus on Franklinin mukaan siinä, että  juuri 18-21-vuotiaat ovat kaikista ikäluokista kyynisimpiä ja epäsosiaalisimpia ja vaikeasti voitettavissa kenekään äänestäjiksi.

Oman havaintoni mukaan tässä ei ole edes aina kyse yhteiskunnallisesta passiivisuudesta. Jotkut aktivistinuoret pitävät äänestämistä näennäisenä vaikutusmahdollisuutena ja protestoivat järjestelmää vastaan jättämällä äänestämättä. He haluavat vaikuttaa mieluummin muunlaisella, suoralla toiminnalla tärkeinä pitämiinsä asioihin.

Franklin tarjoaa kahta ratkaisua, joilla nuoret saataisiin äänestämään heti kun heillä on siihen oikeus: äänioikeusikärajaa pitää joko nostaa tai laskea. 24-25-vuotiaat ovat jo vähemmän vieraantuneita ja enemmän mukana yhteiskunnassa ja todennäköisemmin äänestävät heti kun saavat siihen mahdollisuuden. Toisaalta 16-18-vuotiaat ovat vielä koulussa, ja heidät voisi laittaa äänestämään osana koulutyötä.

Näihin vaaleihin nämä pohdiskelut tulevat myöhässä ja parasta olisikin, että nuoret ottaisivat asian aivan omiin käsiinsä. Tänään ehditte vielä äänestää. Tehkää se.  Valta on teillä.

Vaaliviikon kunniaksi tuore Tiede-lehti muuten kysyy, onko vaalisalaisuus aikansa elänyt. Tulisiko kansalaisista valveutuneempia ja aktiivisempia, jos normiksi tulisi kertoa avoimesti omasta valinnasta ja perustella sitä?

Alkuun off-topic-tiedote. Evoluutiopsykiatriaa käsittelevä kirjani Luonnollisesti hullu jatkaa aiheista, joita olen käsitellyt sekä Tiede-lehdessä että tällä blogilla. Kirja on käsittääkseni nyt saatavilla kirjakaupoista ja tilattavissa netistä.

Vihreät ovat ottaneet perussuomalaiset päävastustajakseen ja arvoliberalismin pääteemakseen. Taktiikka kielii vihreiden kriisistä. Jokin aika sitten vihreillä oli itseluottamusta hybrikseen asti. “Lapsesi äänestää vihreitä” oli iskulause, jolla kai haluttiin viestiä keski-ikäisille äänestäjille, että kannattaisi ottaa oppia parikymppisten ikäluokasta, jossa vihreiden kannatus on perinteisesti ollut suurin. Toinen merkitys iskulauseella tietysti on se, että vihreät olisivat jonkinlaista historian etujoukkoa, nyt ehkä vähemmistöä, mutta tulevaisuudessa valtavirtaa. Tässä etujoukkoajattelussa ja uskossa historialliseen vääjäämättömyyteen vihreät eivät kauheasti poikkea marxilaisista.

Minulla on viha-rakkaussuhde vihreisiin. Minusta vihreiden asialista on paljon mielenkiintoisempi kuin useiden muiden puolueiden. Talouden ekologinen modernisointi on jollakin tavalla hoidettava, ja vihreiden tapa ajatella asioita globaalista näkökulmasta on itsellenikin luonteva. Olen vapaana tiedetoimittajana kirjoittanut mielelläni Vihreään lankaan, joka käsittelee näitä aihepiirejä, ja on journalistisesti korkeatasoinen lehti - yllättävän kykenevä myös vihreän liikkeen ja puolueen kritiikkiin. Mutta silti en voi sietää vihreitä.

Yksi syy viherfobiaani on ympäristöpolitiikka. Jotenkin vihreät ovat onnistuneet synnyttämään myytin siitä, että suomalainen ympäristöpolitiikka alkoi vasta Koijärveltä (1979). Todellisuudessa Suomen ympäristölainsäädäntö oli vihreän liikkeen syntyvaiheessa jo alkanut vaikuttaa vesistöjen tilaan ja ilmakin oli alkanut puhdistua. Kun ensimmäinen vihreä ympäristöministeri Pekka Haavisto aloitti 1995, oli Suomen ympäristölainsäädäntö käytännöllisesti katsottuna valmis. Pääosassa ympäristöpolitiikan pitkässä juoksussa olivat demarit.

Vihreät ovat ennemminkin tuoneet ympäristönsuojeluun irrationalismia, epätieteellistä asennetta ja kustannustehottomuutta. 2000-luvulla olemme saaneet todistaa sellaisia asioita kuin jätevesiasetus, hehkulamppudirektiivi, hyperturvallisten uusien ydinvoimaloiden vastustus (ja vanhojen suomalaisten ja venäläisten laitosten hiljainen hyväksyminen), biopolttoainebuumi ja mitä kaikkea niitä olikaan. Vähemmästäkin alkaa kaivata demareita takaisin puikkoihin.

Ihan kaikkien näiden asioiden valmistelusta ei voi syyttää yksin vihreitä. Mutta koko vihreän ideologian ytimessä on ajatus että omalla olemassaolollaan vihreä liike pakottaa muita puolueita “vihertymään”. Jos vihertyminen tarkoittaa sitä että muutkin puolueet innostuvat ekopuuhastelusta ja hylkäävät kustannustehokkuuden ja vaikuttavuuden periaatteet, hukka meidät perii.

Lapsesi ei kuitenkaan näytä äänestävän vihreitä. Vuoden 1991 vaalivoiton jälkeen vihreät eivät ole kasvattaneet kannatustaan merkittävästi. Vihreät eivät näytä onnistuneen kanavoimaan kansalaisten tyytymättömyyttä isojen puolueiden vaalirahasotkuun omaksi kannatuksekseen, kuten perussuomalaiset. Eikä Fukushimakaan ole sytyttänyt suomalaisissa äänestäjissä sellaista saksalaistyyppistä herätysliikettä, mitä europarlamentin vihreät pitikitetyssä orgasmissaan ehkä haikailivat.

Vihreiden onneksi he voivat edelleenkin peilata itseään perussuomalaisiin ja kristillisdemokraatteihin. Arvoliberalismikaan ei näytä nostavan vihreitä pysähtyneestä tilasta. Yritän seuraavassa analysoida, miksi. Taustalla on oma ärsyyntymiseni vihreiden “liberalismiin”. Pidän täysin mahdollisena, että merkittävä osa äänestäjäkunnasta jakaa tuon ärtymyksen, vaikka ei jakaisi omaa yhteiskuntafilosofiaani, klassista liberalismia.

Klassisen liberalismin mukaan yhteiskunta toimii parhaiten, kun valtio ei puutu kansalaisten ja yritysten elämään enemmän kuin on välttämätöntä. Jokaisella on vapaus tehdä asioita, jotka eivät loukkaa toisten ihmisten vastaavia vapauksia. Mitä liberalismi tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa voisi tarkoittaa, siitä voi lukea esimerkiksi tästä blogista. Vihreät eivät edes väitä ottavansa tästä aatteesta sen taloudellista puolta. Sen sijaan he julistavat “arvoliberalismia, “suvaitsevaisuutta” ja ihmisoikeuksia.

Todellisuudessa vihreä arvoliberalismi on myytti. Vihreät - ja monet muutkin arvoliberaalit - puhuvat mielellään homojen oikeudesta homostella, jos homosteluttaa. Onko joku sitä kieltämässä? Homoiluun on ollut laillinen oikeus Suomessa 40 vuotta. En ole kuullut, että edes kiivaimmat kristillisdemokraatit tai perussuomalaisten junttiosasto olisi tavoittelemassa homoseksuaalisten tekojen uudelleenkriminalisoimista. Sen sijaan muuan Tuija Brax on hahmotellut aikuisten ihmisten välisen prostituution täyskieltoa.

Minulla ei ole mitään homoja vastaan. Prostituutiosta en ole ihan varma. Jos joku minulle läheinen nainen kertoisi olevansa lesbo, suhtautuisin siihen paljon positiivisemmin kuin jos saisin kuulla jonkin läheiseni ryhtyneen prostituoiduksi. Olen tässä mielessä “ennakkoluuloinen”, “vanhanaikainen” ja “ahdasmielinen”.

Mutta juuri siksi suhtautuminen maksulliseen seksiin on hyvä suvaitsevaisuus- ja liberalismimittari juuri vihreille. Aivan samalla tavalla joku peräkylien heterouttaan pullisteleva prostituution suurkuluttaja voi testata suvaitsevaisuuttaan ja liberalismiaan suhtautumisellaan homouteen ja lesbouteen. Suvaitsevaisuus on sitä että sietää niitäkin asioita joista ei itse pidä.

Vihreillä on muutenkin valtava halu päättää ihmisten omista asioista. Miksi valtio tietäisi perheitä paremmin, miten vanhempainvapaat on jaettava? Vihreät vastustivat holhousta tasan niin kauan kuin holhous kohdistui heidän elämäntapapreferenssejään vastaan. Kun vihreistä arvoista tuli valtavirtaa, vihreät ottivat holhoojan roolin ilomielin vastaan.

Vihreät on joskus saatettu mieltää sananvapauden puolustajiksi. Muistutettakoon että Jussi Halla-ahon jumalanpilkka / Mika Illmanin kunnianloukkaus / Uskonrauhan rikkomis - whatever - rangaistus oli seurausta prosessista, joka alkoi Vihreiden naisten tutkintapyynnöstä. Vihreät vuotavat piraatteihin löperön sananvapauspolitiikkansa takia.

Suvaitsevaisuus, avarakatseisuus ja ihmisoikeudet ovat hienoja sanoja, joiden merkitys on dekonstruoitunut yhdentekeväksi. Nykyään niillä on vain vihreiden valikoivasti tulkittu merkitys. Mitä tahansa ryhmäkohtaista intressiä voi puolustaa tuon ryhmän ihmisoikeutena. Todellisista ihmisoikeuksista ei tämän retorisen laimennuksen jälkeen paljoa jäljelle jää.

Juridisen merkityksen lisäksi suvaitsevaisuudella ja avarakatseisuudella tarkoitetaan usein myös voltairelaista asennetta toisinajattelijaan: olen täysin eri mieltä kanssasi, mutta puolustan loppuun asti oikeuttasi sanoa typerät mielipiteesi. Tähän asenteen sisältyy, että toisinajattelijaa kohdellaan kaikesta huolimatta ihmisenä. Tässä vanhat stalinistit olivat paljon hauskempia. Sen sijaan että olisivat suhtautuneet porvareihin kuin spitaalisiin, he yrittivät käännyttää heitä niin kutsutulla pöksylähetyksellä. Vihreille väärät mielipiteet esimerkiksi maahanmuutosta tarkoittavat suurin piirtein sitä, että tällaisesta ihmisestä saa sanoa mitä tahansa, häntä ei tarvitse kätellä eivätkä muutkaan normaalit käytöstavat ole hänen suhteen velvoittavia. Tällainen dehumanisointi on ikävän tuttua muutamista historiallisista yhteyksistä (ei vain siitä).

Toinen vihreiden ongelma on, että liberalismi on saturoitunut. Tarkoitan nyt tuota rajoitettua, vihreiden tulkintaa arvoliberalismista. Suomalaisten ylivoimainen enemmistö nyt vain ei ole kauhean kiinnostuneita siitä, mitä muut kansalaiset makuuhuoneissaan tekevät. Siksi vihreillä on paljon suurempi seksuaalisen ahdasmielisyyden kysyntä kuin mitä keskivertosuomalaisten asennemaailma pystyy tarjoamaan. Tapahtuu sama kuin rasismissa. Kun todellisia rasisteja ja viharikoksia on paljon vähemmän kuin omasta tarpeellisuudestaan vakuuttunut suvaitsevainen olettaa, niitä harvojakin tapauksia on pidettävä julkisuudessa hinnalla millä hyvänsä. Anni-lesbon heteroksieheytyminen on aika laimea tapaus. Kai vihreät nyt kaipaisivat jotain sellaista, missä lahkolaiskristitty hetero vaatii vihansekaisin sanankääntein koko muulta yhteiskunnalta homostelun lopettamista. Nyt arvoliberaalit ristiinnaulitsivat biseksuaalin, joka halusi elää heterona eikä lesbona, eikä ymmärtänyt tehdä tätä kaapissa vaan meni kertomaan sitä pienen piirin mediassa, jota normaalisti kukaan ei seuraa.

Liberaalina tunnettu pappi Teemu Laajasalo kiinnitti Voimala-ohjelmassa huomiota asetelman absurdiuteen. Sellaiset näkemykset, joiden kyseenalaistamisen vähäkin ymmärtäminen nyt johtaa patakonservatiivisen ihmisoikeudenkieltäjän leimaan, olivat vain kymmenisen vuotta sitten ultraliberaaleja kantoja. Laajasalo sanoi olevansa metaliberaali, joka haluaa ymmärtää myös vähemmän liberaaliksi miellettyjä raamatuntulkintoja. Sanoilla kikkailu on ihan turhaa. Laajasalo on liberaali ja suvaitsevainen, Annin lynkkaajat eivät.

Arvoliberaaleille on käynyt kuin feministeille tai perinteiselle työväenliikkeelle. Tavoite on osapuilleen saavutettu, mitäs sitten tehdään. Yksi konsti saada konflikti aikaan on edellä kuvattu vastakkaisiin ääriliikkeisiin nojaaminen. Toinen on provosoida liberaalista enemmistöstä vastustusta jollekin uudistukselle. Osa ihmisistä ei ymmärrä, mihin homot tarvitsevat enää avioliittoa, jos rekisteröity parisuhde parilla pykälämuutoksella ajaa saman asian. Osa maltillisesta enemmistöstä kyllästyy homojen ja heillä ratsastavien vihreiden uhripuheeseen. Tämän kuvan on ainakin saanut nettikeskusteluista. Ihmisiä ei häiritse se että homot homoilevat, vaan se että he tunkevat itsensä joka paikkaan syyllistämään maltillista heteroenemmistöä. Kun vastareaktio syntyy, vihreät kiirehtivät tulkitsemaan sen suvaitsemattomuudeksi. Ergo: vihreitä tarvitaan. Perpetuum mobile.

Kolmanneksi vihreitä uhkaa ihan oikean konservatismin paluu politiikkaan. Ilmiö on tullut minullekin, politiikkaa ja yhteiskunnallista keskustelua jonkin verran seuraavalle, ylltäyksenä. Nuorten arvomaailmassa on nuorisotutkijoiden mukaan jo jonkin aikaa korostuneet sellaiset asiat kuin perhe ja isänmaa, eikä tasa-arvonkaan ole katsottu edellyttävän sukupuolirooleista luopumista. Lukeneistoon on ilmaantunut jopa konservatiivisia intellektuelleja, kuten Savukeitaalle kirjoittavat Antti Nylén ja Timo Hännikäinen.

Konservatismin ymmärtämistä vaikeuttaa sekin, että sillä tunnetusti ei ole selkeää ideologiaa eikä oikein oppi-isääkään, Edmund Burkea ehkä lukuunottamatta. Konservatismi tunnetaan Suomessa huonosti, ja siitä kirjoitetaan yleensä pelkästään “toiseutena” punavihreydelle. Konservatismi mielletään usein taantumuksellisuudeksi tai jonkinlaiseksi jälkeenjääneisyydeksi. Niin kauan kun vihreät näkevät konservatismista vain karikatyyrin, he eivät koskaan tule ymmärtämään, miksi tämä poliittinen suuntaus uhkaa heitä.

Minä aloin kannattaa konservatismia kun ymmärsin, että moderni konservatiivinen asenne voi sisällyttää itseensä sen yhteiskuntafilosofian - klassisen liberalismin - jonka elinvoimaisuuteen en ole lakannut uskomasta. Tämän ajattelutavan mukaan konservatismin vastakohtana ei ole liberalismi, vaan radikalismi. Konservatismin ydin on silloin, että a) jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä ja b) jos se on rikki, korjaa se jollakin, josta on jo aiemmin hyvää näyttöä. Uusia asioita pitää tietysti kokeilla, mutta - insinöörikielellä sanottuna - kokeiluja ei pidä tehdä tuotantojärjestelmässä.

Konservatismi ei siis tarkoita etteikö yhteiskuntaa voisi uudistaa. Se vain tarkoittaa evoluutiota revoluution sijaan. Eivätkö utooppiset yhteiskuntakokeilut viime vuosisatoina riitä todisteeksi tällaisen konservatismin puolesta?

Joka tapauksessa vihreiden ongelmana on roolisekaannus. He mielellään haluavat vedota varsinkin nuoriin jonkinlaisena kriittisenä, erilaisena ja kapinallisena vaihtoehtona. Vihreillä ei ole rohkeutta sanoa kuten demarit, että katsokaa, me olemme rakentaneet hienon yhteiskunnan, tule jatkamaan upeaa perinnettämme. Valtavirtaistuneena ja vanhentuneena puolueena vihreät eivät voi kuitenkaan uskottavasti esiintyä enää kapinallisenakaan. Maahanmuuttokriittisyys ja kansallismielisyys vetoavat nyt niihin nuoriin, jotka haluavat - aivan samalla tavalla kuin vihreät silloin kun liike oli nuori - näyttää vanhemmalle sukupolvelle ajattelevansa itse ja tekevänsä mitä huvittaa.

Kaiken tämän kritiikin jälkeen on vihreiden puolesta kuitenkin tiedetoimittajana sanottava, että vihreiden joukossa on kaiken kaikkiaan vähiten kreationisteja ja ilmastodenialisteja kuin missään muussa puolueessa, ja vihreiden joukossa vaikuttaa myös erityisen tiede- ja teknologiamyönteinen fraktio. Jos äänestät vihreitä, äänestä edes Tieteen ja teknologian vihreiden ehodokasta.

Vaaleihin on aikaa enää alle kaksi viikkoa, eikä perussuomalaisten kannatus ole vieläkään kääntynyt laskuun. Melkoisella varmuudella voi siis sanoa, että näissä vaaleissa koetaan yksi Suomen poliittisen historian suurimmista keikauksista.

Suomen puoluerakenne on ollut tavattoman jähmeä, ja jos vain hieman tekee datalle väkivaltaa ja katsoo että jollain tavalla vihreät ovat ottaneet hyvin koulutettujen mutta vain keskitasoisesti ansaitsevien kaupunkilaisten puolueena liberaalien paikan, muutoksia puoluerakenteessa ei ole tapahtunut itsenäisyyden aikana oikeastaan ensinkään, ja eri ryhmien kannatuksissakin melko vähän. Voi kuitenkin hyvin olla, että pitkäaikaista muutosta ei ole tulossa. Nyt on kyse protestista, minkä myöntävät perussuomalaiset itsekin.

Tähän mennessä en ole lukenut kuin yhden edes suurin piirtein järkevän yrityksen analysoida perussuomalaisten protestin onnistumisen syitä. Kyse on Keskuskauppakamarin johtajan Risto E.J. Penttilän kirjoituksesta Suomen Kuvalehdessä: Seitsemän syytä Soinin nousuun.

Syy useimpien analyysien epäonnistumiseen on se, ettei niissä ole pyrittykään etsimään syitä uudelle ilmiölle. Esimerkiksi Osmo Soininvaaran mukaan perussuomalaisten kannatus nojaisi heikko-osaisten katkeruuteen. Tästä väitteestä on tutkittua tietoakin: se nyt vain ei pidä paikkansa. Tällaisia analyysejä ei esitetä siksi, että kilpaileva puolue haluaisi tietää perussuomalaisten nousun syyt voidakseen omassa kampanjassaan vastata siihen. Tällaisia analyysejä esitetään, koska kukaan ei halua kuulua tai samastua ryhmään, jonka edustajia pidetään katkeroituneina heikko-osaisina. Perussuomalaiset saattavat olla katkeria, mutta eivät ainakaan väitettyä huono-osaisuuttaan. Olisiko ennemminkin kyse tekotaiteellista postmodernismia tuottavien taiteilijoiden, maahanmuuttajien ja ikuisten opiskelijoiden fatta betalar -elämäntapaa rahoittavien työssäkäyvien veronmaksajien katkeruudesta?

Penttiläkin katsoo perussuomalaisten nousua kaikkea muuta kuin neutraalista tulokulmasta - hänelle persut edustavat suunnilleen kaikkea 1990-luvun nuorsuomalaiselle liikkeelle vastakkaista. Mutta Penttilä myös tiedostaa näkökulmansa rajoittuneisuuden ja ainakin yrittää itsekritiikkiä.

Penttilän mukaan perussuomalaisten nousun ensimmäinen syy on Eurooppa. “43 prosenttia suomalaisista vastusti vuoden 1994 kansanäänestyksessä liittymistä Euroopan unioniin. Niin kauan kuin Suomella ja Euroopalla meni hyvin, he olivat hiljaa.”

Tästä analyysistä voi olla puoliksi samaa mieltä. Olin itsekin 1990-luvulla nuorsuomalainen ja muiden mukana lähes kritiikittömän hurraa-eurooppalainen. Mutta minäkin olen turhautunut unioniin. En Suomen jäsenyyteen siinä, vaan siihen, että EU ei ole enää se neljän vapauden yhteisö, johon Suomi liittyi. Minulle olisi riittänyt pääomien, ihmisten, tavaroiden ja palveluiden vapaa liikkuvuus. Yhteisvaluutta-alueella budjettikuri ja turisteilla ja työnhakijoilla vieraassa maassa vastuu omasta toimeentulostaan. Kreikkalaisten valtiollisesta ja bulgarialaisten ja romanialaisten henkilökohtaisemmasta kerjäämisestä ei puhuttu mitään.

“Toinen syy on nuorten miesten viha”, Penttilä kirjoittaa. Yleensä poliittisen tekstin lukeminen kannattaa lopettaa, kun joku alkaa puhua “vihasta”. Entäpä jos ne nuoret miehet nyt vain ovat kriittisessä yhteiskunta-analyysissään loogisempia kuin muut? On välillä kauheaa katsoa Homma-foorumilla vuosia keskustelleiden väittelyä maahanmuuttokeskustelun aloittelijoita vastaan. Nämä nuoret miehet ovat ehtineet hioa argumenttejaan kymmenen vuotta. Asetelma on sama kuin pääministerillä ja oppositiojohtajalla. Toisella on niin paljon parempi tiedon taso, että väkisinkin pärjää paremmin. Väittelyssä häviölle jääneelle jää sitten yleensä vain natsi- tai vihakortti.

Kolmas syy on Penttilän mielestä perusteollisuuden ahdinko. Tässä on järkeä, mutta on otettava huomioon sekin, kuinka monesta siivusta persujen uusi kannatus tulee. Perusteollisuuden ahdinko saattaa selittää hyvinkin suuren osan kannatuslisästä esimerkiksi Kymen vaalipiirissä. Koko valtakunnallisesta kannatuskasvusta tämän tekijän piikkiin saattaa hyvin mennä muutama prosenttiyksikkö.

Neljäntenä syynä Penttilä mainitsee poliittisen korrektiuden. “Voi olla, että perussuomalaiset reagoivat enemmän asiantuntijoiden ja ammattipoliitikkojen asenteeseen kuin maahanmuuttajien aiheuttamiin ongelmiin.” Tämä ilmiö on tunnettu jo pitkään maahanmuuttokriittisessä liikkeessä. Joka kerta kun Stubb tai joku muu “kukkahattutäti” heiluttaa rasismikorttia, Homma-foorumilla juhlitaan: “se sataa persujen laariin”. Se ei tarkoita, että maahanmuutto ei olisi näiden ongelmien alkusyy. Mutta muilla puolueilla oli mahdollisuus korjausliikkeeseen vielä niinkin äsken kuin puoli vuotta ennen vaaleja. Puolueiden puheenjohtajat olisivat voineet vielä silloin reaktiona persukannatuksen nousuun tukkia pahimpien kukkahattujensa turvat, mutta sitä he eivät tehneet. Sitä laskua maksetaan näissä puolueissa nyt.

Viides kohta Penttilällä on “pelko”. “Perussuomalaiset noudattavat eurooppalaista nostalgista trendiä. He, kuten monet muut populistiset liikkeet, kaipaavat takaisin aikaan, jolloin jokaisella kansalla oli oma selkeä identiteettinsä, jolloin oman elämän rakentaminen oli helpompaa ja jolloin suomalaisuus oli jotenkin aidompaa. Tosiasiassa tällaista idylliä ei ole koskaan ollut. Mutta tosiasiat eivät politiikassa ole koskaan voittaneet mielikuvia.”

Tällainen leimaaminen tuottaa saman vastareaktion “sataa persujen laariin” kuin rasistikortin heiluttaminen. Jos asiaa tarkastelee yhtään empiirisemmin, voi todeta että utopia kansallisvaltioista eroon pääsemiseksi ei ole yhtään lähempänä. Eurooppa koostuu edelleen kansoista, eikä eurooppalainen identiteetti ole oikein mahdollinen muuten kuin kuulumalla johonkin eurooppalaiseen kansaan. Kansallisvaltiot ovat myös toimineet hyvin. Jugoslavia hajosi, mutta Slovenia on uusien jäsenmaiden parhaimmistoa. Oliko Belgialla vieläkään hallitusta? Voisiko se johtua siitä, että kukaan Belgian kansalainen tai maassa asuva ei koe olevansa belgialainen, lukuunottamatta ehkä kuningasperhettä sekä Stubbin lapsia?

Penttilä se haikailee nostalgisesti takaisin aikaan, jolloin teoreettisesti suuntautunut älymystö saattoi vielä edes semiuskottavasti leikitellä ajatuksella, että kansallisvaltioiden ja kansallistunteen aika on ohi. Impivaara-argumentaation latteutta on käsitellyt myös Wille Rydman (kok).

Kuudes syy perussuomalaisten nousuun on Penttilän listalla kiusanteko.

“Kuinka usein suomalaisten on mahdollista panna poliitikkojen housut tutisemaan pelkästään sillä, että vastaa gallupkyselyyn aikovansa äänestää tiettyä puoluetta. Tilaisuus on liian houkutteleva.”

Tämä kohta on kiistaton. Esimerkiksi Jussi Halla-aho on hyödyntänyt tätä mainonnassaan hyvin tietoisesti. Äänestäpä ihan V***maisuuttasi toisin kuin Yle ja Hesari neuvovat.

Seitsemäntenä Penttilä huomauttaa muiden ylimielisyydestä. Kiistaton pointti, mutta aika lailla sama kuin neloskohta.

Mihinkään dataan Penttilänkään teesit eivät kuitenkaan perustu. Sellaista on kuitenkin tarjolla, ja yllättävästä suunnasta. Vihreä lanka nimittäin kirjoittaa 1.4. - ja oletan ettei kyse ole aprillijutusta - Taloustutkimuksella teettämästään tutkimuksesta vaalirahakohun vaikutuksista puolueen vaihtoon. Tutkimuksen mukaan noin kymmenesosa suomalaisista eduskuntapuoluetta vaihtavista tekee sen vaalirahakohun takia. Viidennes ylipäätään aikoo vaihtaa puoluekantaansa, joten vaalirahakohu selittää ainakin osaksi jopa joka toisen liikkuvan äänestäjän kannanvaihdon.

Näistä taas perussuomalaiset nappaavat leijonanosan, 39 prosenttia. 38 prosenttia vastasi ei osaa sanoa, ja Sdp sai kolmesta suuresta vähiten ryvettyneenä 14 prosenttia vaalirahakohun takia puoluetta vaihtavista. Jos ne, jotka nyt eivät osanneet vastata, äänestäisivät eri puolueita samassa suhteessa kuin vastanneet 62 prosenttia, vaalirahakohu selittäisi hyvinkin viitisen prosenttiyksikköä persujen uudesta kannatuksesta, siis noin kolmasosan, ylikin.

Voi olla, että jotakin syvempiäkin kulttuurisia muutoksia on käynnissä. Vihreiden edustama arvoliberalismi on saanut sekä konservatiivisen vastareaktion että yksinkertaisesti kyllästymispisteen. Vihreille kristillinen vastareaktio on suoranainen pelastava enkeli arvoliberalistisen ohjelman saturaatio-ongelmaan. Näistä aiheista lisää seuraavassa blogipostauksessa ensi viikolla.