BLOGIT

Vierailen pari viikkoa Britanniassa ja käyn muutamassa yliopistossa puhumassa työstäni, juttelemassa muiden tutkijoiden kanssa ja yleisesti selvittämässä mitä täällä päin tapahtuu. Fysiikan instituuteilla on tiettyjä ominaispiirteitä; Britannian vierailuilla tarvittava paikallinen taito on selvitä neljästä teemukillisesta iltapäivässä.

Erityisesti Oxfordissa oli kiinnostavaa vierailla. Olin siellä kolme vuotta kunnes siirryin CERNiin 2005, enkä ollut sen jälkeen tullut pistäytyneeksi. Pieniä muutoksia on tapahtunut kuudessa vuodessa: astrofysiikan kanttiinin ruoka on nykyään syömäkelpoista.

Hyvien instituuttien väliset erot eivät ole niin suuria kuin usein kuvitellaan. Oxfordin tutkijat eivät ole säännönmukaisesti parempia kuin kollegansa vaikkapa Sussexissa: tämä olisikin melko mahdotonta, kun useimmat pestit ovat lyhytkestoisia ja väki kiertää paikasta toiseen. Tietty suureellisuus on Oxfordissa kyllä kovin näkyvää, vaikkei tutkijoiden toimintaan juuri vaikutakaan. Itse en moisesta oikein perusta, mutta kenties siitä voi olla opiskelijoille sellainen hyöty, että hohdokkuuden kokemus motivoi ottamaan opinnot vakavasti ja pureutumaan asioihin tarmokkaasti.

Tiede edistyy, mutta edistyvätkö opetussuunnitelmat ja oppikirjat? Miten pahasti ne laahaavat parhaasta tiedosta jäljessä? Teen aiheesta jutun Tiede-lehteen ja pyydän sitä varten apua teiltä, Tiede.fi:n lukijat, sekä kaikilta muiltakin, joilla on asioista perusteltuja näkemyksiä. Oletteko löytäneet luonnontieteen opetuksesta ja oppikirjoista hullutuksia? Puuttuuko niistä aivan olennaisia asioita?

Käy jakamassa löytösi ja lukemassa lisää juttuhankkeesta osoitteessa Huuhkaja.fi

Kerroin ennakkoon Huuhkajasta tämän blogin toissa edellisessä postauksessa. Huuhkaja-sivustolla kokeillaan joukkoistamista journalismin työvälineenä eli lehtijuttujen tekemistä yleisön avulla. Ideana on saada myös yleisön tieto kulkemaan tiedotusvälineisiin eikä vain toisin päin. Kokeilulle on paljon iloa, jos kerrot sivustosta niille, joilla tiedät olevan asaintuntemusta ja sanottavaa käsillä olevista aiheista.

Hanketta voi seurata myös Facebookissa, facebook.com/huuhkajamedia

Tapasin eilen Antero Toikan, jonka töihin kuuluu Helsingin yliopiston Fysiikan laitoksen rakennuksen edessä oleva 240:n neliömetrin kokoinen astrofysikaalinen teos Valo ja aine. Taiteessa ja tieteessä on molemmissa sekä luova että tekninen osuus. Tekniikan suhteen aloilla ei juuri ole yhteistä, mutta kaikessa luomisessa on jotain samaa ja toisten alojen sosiaalisista kuvioista voi niistäkin joskus ottaa oppia.

Puhuessa työstä taiteilijoiden kanssa pitää yleensä virittäytyä tietylle aallonpituudelle. Mainitsin asiasta eräälle matemaatikolle ja hän kysyi että tarkoitanko, että taiteilijat ovat tyhmiä. Tulin sitten ajatelleeksi, että jos taiteilijoiden puhetta työskentelyn taustalla olevista ajatuksista arvioi fyysikoiden mittapuilla, tällainen vaikutelma voi tosiaan tulla. Jos fyysikoiden puheita taasen kuulostelee taiteilijan korvilla, saatamme vaikuttaa tylsämielisiltä, kuin emme paljoa miettisi miksi asioita tehdään tietyllä tavalla tai mikä niiden merkitys on.

Fysiikassa tarvittava ajattelu on enimmäkseen tarkkaa ja analyyttistä eli tulee hahmottaa, miten asiat seuraavat toisista ja mitkä seikat ovat ristiriidassa. Matematiikka kartoittaa mahdollisia loogisia suhteita, joten se on fysiikan luonnollinen kieli. Myös vähemmän matemaattisilla tieteen alueilla, vaikkapa historiassa, tutkimus perustuu havaintojen analysoimiseen, mutta se on vähemmän tarkkaa tutkimuskohteen monimutkaisuuden ja usein voimakkaampien yhteiskunnallisten kytkentöjen takia. Kun pääasiallista päättelykanavaa ei ole kiinnitetty matematiikkaan, sosiaalisten tekijöiden rooli tutkimuksessa on suurempi.

Taiteen suhteen olen ulkopuolinen, mutta minusta tuntuu siellä olevan enemmän hyötyä assosiatiivisesta ajattelusta eli siitä miten asiat herättävät ajatuksia toisista, riippumatta siitä onko niillä loogista yhteyttä. Suhteet perustuvat tuntemuksiin ja teokset ovat merkityksellisiä vain sen mukaan, millaisia yhteyksiä ne ihmisille tuovat. Narratiivisemmilla taiteen alueilla teokset voivat tosin olla analyyttisiä ja voi olla jopa mielekästä puhua tarkkuudesta. Kaunokirjallisuuden ja tietokirjojen välissä voi olla rajatapauksia, ja toisaalta tietokirjojen ja tieteellisen tutkimuksen raja on epämääräinen. Mutta silti laadukkaan tieteen ja taiteen vaatimukset ovat kovin erilaiset. Toikan veistosten edessä tuntuu geometrisista suhteista huolimatta turhalta puhua sanaakaan analyysistä.

Mitä älykkyyteen tulee, siihen ehkä helpommin yhdistetään analyyttinen kuin assosiaativinen ajattelu, mutta on erheellistä kuvitella että analyyttisten työkalujen päivittäisestä käytöstä tiettyjen hyvin määriteltyjen ongelmien purkamiseen seuraisi se, että ajattelisi muitakin asioita yhtä huolellisesti. Taiteilijoidenkin suhteen voi pettyä, jos odottaa heidän estetiikan tai ihmisyyden tuntemuksensa olevan teostensa tekemän vaikutelman veroinen.

Joskus puhutaan taiteen ja tieteen tuntijoista intellektuelleina, ikään kuin tietyn ammatin harjoittamisesta tai joidenkin asioiden tietämisestä seuraisi ylevä status. Itse pidän Primo Levin (joka oli ammatiltaan kemisti ja taustaltaan keskitysleirivanki) kirjassaan Hukkuneet ja pelastuneet antaman intellektuellin määritelmän loppuosasta, sikäli kun ajatellaan tiedon ulottuvan myös taiteeseen:

“ihminen, joka ei tunne itseään välinpitämättömäksi tai kiusaantuneeksi yhdenkään tiedon lajin edessä, vaikka hän itse ei tietenkään voi niitä kaikkia harjoittaa.”

Japanin maanjäristyksestä ja tsunamista on nyt tasan kaksi kuukautta. Vertasin onnettomuutta Harrisburgiin, kun monet muut toimittajat, Suomessa ja muualla, vertasivat sitä Tshernobyliin. Kuka oli oikeassa?

Eilen ilmestyi Tiede 5/2011 (kioskeissa, ei vielä verkossa). Janne Koivukosken, Matti Jantusen ja Jussi Paateron ainakin minun mielestäni asiantuntevassa artikkelissa “Tshernobyl räjähti, Fukushima kiehahti” todetaan, että “Tshernobylin laskeuma oli Suomessa yhtä suuri kuin Fukushiman Japanissa”. Paremmin Fukushiman suuruusluokkaa tuskin voisi kiteyttää. Siitä on hieman aikaa kun viimeksi olen Padasjoella käynyt, mutta muistaakseni tuossa yhdessä eniten cesium-laskeumaa saaneessa kunnassakin on asuttu ja maanviljelystäkin harrastettu huhtikuun 1986 jälkeenkin aivan normaalisti. Mitään sen dramaattisempaa tuskin nähdään Japanissakaan.

Mutta onhan se myönnettävä, että Fukushima oli kokonaisuutena pahempi onnettomuus kuin Harrisburg. Harrisburgin INES-luokitus oli 5, Fukushiman sama kuin Tshernobylin eli 7. Tässä on otettava huomioon kaksi asiaa: ensinnäkin se, että Fukushima luokiteltiin seiskaksi vasta kun kaikkien reaktorien radioaktiivisia päästöjä tarkasteltiin kokonaisuutena - ja toisekseen se, että luokka 7 sisältää kaikki onnettomuudet hieman kutosta pahemmasta maailmanloppuun.

Lyhyellä aikavälillä tarkasteltuna Fukushima oli todellakin vain pikku kiehahdus Tshernobylin räjähdykseen verrattuna. Kuolleita nolla, sairastuneita nolla. Säteilylle on altistunut joitakin työntekijöitä yli 100 mutta alle 250 millisievertiä. Harrisburgissa kuolleita nolla, sairastuneita nolla, ainoa ero että Harrisburgissa ei tainnut kukaan työntekijäkään saada normaalia työpäivää kummempaa annosta.

Pitkällä aikavälillä Fukushimalla ei näytä olevan sen suurempaa vaikutusta ympäristöön kuin Tshernobylillä Etelä-Suomeen, eli hieman, muttei olennaisesti suurempi vaikutus kuin Harrisburgilla, josta pääsi ilmaan lähinnä jalokaasuja. Sen sijaan vaurioituneiden reaktoreiden purkaminen tulee kyllä viemään paljon aikaa ja se tulee kalliiksi. Suunnilleen kuten Harrisburgissa.

Mutta keskipitkällä aikavälillä - tarkoitan lähinnä ensi kesää ja syksyä - Fukushiman evakuointialueelle ei ole paluuta, ja maanviljely ja kalastus lähialueilla voi kärsiä. Muutamien kuukausien ajaksi maanjäristyksen ja tsunamin takia kodittomiksi joutuneiden ihmisten lukumäärä kasvoi ydinvoiman takia joitakin prosentteja. Tässä suhteessa myönnän olleeni ensimmäisen viikon aikana liian optimistinen, ja vertaukseni Harrisburg II oli understatement. Harrisburgissahan mitään evakuointeja ei tarvittu, olikohan jokin suositus raskaana oleville naisille, mutta sitäkään ei tainnut kovin moni noudattaa.

Sen sijaan Fukushiman onnettomuuden vaikutukset varsinkin Yhdysvaltain, Japanin, Kiinan ja Saksan ydinvoimapolitiikkaan voivat johtaa kammottaviin lopputuloksiin ympäristön kannalta: juhlapuheissa sanotaan jotakin kivaa uusiutuvista, käytännössä rakennetaan hiili- ja maakaasuvoimaloita. Samanlaisia vaikutuksia oli jo Tshernobylistä.

Muuten Tshernobylin pitkäaikaisvaikutukset ympäristölle ovat olleet nettona positiivisia. Ihmisen kaikkoaminen alueelta on hyödyttänyt luonnon monimuotoisuutta enemmän kuin radioaktiivisuus on luontoa haitannut: “Wildlife is thriving in lakes contaminated by the 1986 Chernobyl disaster, with both overall numbers and species diversity holding up well. Any harmful effects from radiation appear to be negated by the benefit of the absence of humans.” (Journal of Environmental Radioactivity, DOI: 10.1016/j.jenvrad.2011.04.007).

Kirjoitin pienen kirja-esittelyn Tieteen kutosnumeroon kirjasta Totuus kolesterolista. Kirja on sen verran hyvä, että on aika palata aiheeseen, jota käsittelin viime kesänä otsikolla En ole lakannut syömästä statiinejani. (Mainittakoon tässä yhteydessä, että aamiaiseni sisältää edelleen 20mg atorvastatiinia.)

Kirja tulee todella tarpeeseen, koska asiallista tietoa kolesterolista ja valtimotaudeista on yllättävän vaikea löytää. Netistä löytää kyllä helposti viralliset ravintosuositukset ja hyvin selkokielisen, auktoriteettiuskoisille ihmisille täysin riittävän valtavirran näkemyksen sydän- ja verisuonitautien riskitekijöistä. Sitäkin enemmän on tarjolla tätä pitkään kasautunutta tieteellistä näyttöä epäileviä näkemyksiä. Aivan kuten ilmastonmuutoskeskustelussa vielä muutama vuotta sitten, ongelmana oli kuitenkin ettei valtavirran tiede puolustautunut kritiikkiä kohtaan. Se ei ottanut vastaväitteitä kriittiseen tarkasteluun, vaan jankkasi sitä minkä kaikki olivat kuulleet jo moneen kertaan. Totuus kolesterolista selittää, miksi epäilijät tai “denialistit” ovat väärässä.

Ilmastonmuutosdenialistien inhottavimpia väitteitä ovat sellaiset periaatteessa paikkansapitävät väitteet, kuten että “viimeisten kymmenen vuoden aikana ilmasto ei ole lämmennyt (tilastollisesti merkitsevästi)”. Sitten kysytään ilmastotutkijalta, onko väite totta. Ja onhan se, koska jos ilmastonmuutos tapahtuu juuri niin kuin ilmastotutkijat ennustavatkin sen muuttuvan, muutosnopeus ei ole tilastollisesti merkitsevä kymmenessä vuodessa - yksinkertaisesti siksi, että vuosien välinen vaihtelu on melkoisen suurta. Jos havaittu ilmaston lämpeneminen olisi näin lyhyessä ajassa tilastollisesti merkitsevää, se olisikin todellinen uutinen. Se tarkoittaisi, että lämpeneminen olisi ollut huimeasti nopeampaa kuin ilmastomallit ennustavat. Lopulta lehteen menee kuitenkin otsikko, jonka mukaan ilmastotutkija myöntää, ettei ilmasto ole lämmennyt, ja siitä jää pois tuo “tilastollisesti merkitsevästi”.

Kolesterolin ja niitä alentavien lääkkeiden kohdalla denialisti voi tehdä samanalaisen silmänkääntötempun. Ravinnon rasvojen vaikutus veren kolesteroliin tunnetaan hyvin, samoin mekanismi, jolla LDL-kolesteroli tulehtuessaan verisuonen seinämään voi lopulta tukkia sepel- tai aivovaltimon, kuten myös mekanismi, jolla kolesterolia alentavat lääkkeet toimivat. Satunnaistetuissa hoitokokeissa on saatu myös näyttöä siitä, että kolesterolia alentavat lääkkeet todella vähentävät kuolleisuutta varsinkin niillä, joilla jo on ollut ensimmäinen sydäntapahtuma tai joilla on kokelma erilaisia riskitekijöitä. Mutta kannattaako minun, perusterveen nelikymppisen, syödä statiinineja ennaltaehkäisyksi?

Denialistin mukaan ei, koska tästä ei ole näyttöä, tai koska näyttöä on vain hyvin pienestä kuolleisuuden vähentymisestä. Mutta mistä ihmeestä sitä näyttöä voisikaan kertyä, kun demokraattisessa yhteiskunnassa ei voida ajatella sellaista ihmiskoetta, jossa satunnaistetaan iso ryhmä nelikymppisiä kolmeksi tai neljäksi vuosikymmeneksi syömään joko statiineja tai lumelääkkeitä? Minulle riittää päättely hyvin tunnettujen mekanismien ja riskiryhmillä ja jo sairastuneilla tehtyjen hoitokokeiden perusteella. En söisi statiineja jos tietäisin kuolevani syöpään kymmenen vuoden päästä. Syön statiineja koska minulla on kaikki syyt uskoa eläväni vuonna 2040, jolloin valtimotautiriskini on merkittävä. Ehkä siihen mennessä on keksitty keino puhdistaa valtimoita niihin jo kertyneistä kolesteroliplakeista, mutta en aio ottaa sitä riskiä, ettei ole. Mieluummin ehkäisen niiden syntymistä aikavälillä 2008-2040.

Totuus kolesterolista -kirjassa on lisäksi hauskaa pohdintaa siitä tunnetusta paradoksista, että ranskalaisilla on suhteellisen vähän sydäntauteja, vaikka he syövät paljon voissa paistettua rasvaista lihaa kermakastikkeessa (yms). Yksi selitys on se, että ranskalaiset itse asiassa eivät ole kauhean pitkään syöneet niin paljon tyydyttynyttä rasvaa kuin nykyään, ja toisaalta Ranskassa statiineja on syöty paljon jo suhteellisen pitkään.

Yksi klassinen selityshän on se kuuluisa punaviini ja sen spesifisti sisältämät, terveyttä edistävät yhdisteet. Olen aiemmin saanut sen käsityksen, että todellinen selitys voisi olla aine, joka ei mitenkään spesifisti liity punaviiniin, vaan muihinkin alkoholijuomiin. Se aine on - alkoholi. Jos alkoholia juodaan sillä tavalla kuin Italiassa - yksi pieni lasi viiniä lounaalla ja yksi pieni lasi viiniä illallisella - alkoholin terveyshyödyt ylittävät haitat, ja ne terveyshyödyt liittyvät nimenomaan valtimotauteihin.

Mutta ranskalaiset eivät perinteisesti juoneet kuten italialaiset (Ja nythän viini onkin jo junttien juoma. Terveystietoiset juovat aterialla vettä ja nuoriso ryyppää oluella). Ranskalaiset joivat paljon. Siis todella paljon.

Yksi selitys onkin, että ranskalaiset eivät yksinkertaisesti ehtineet saada sitä ensimmäistäkään sydäninfarktia, koska he olivat muutamaa vuotta aiemmin kuolleet alkoholin aiheuttamiin sairauksiin. Ehkä ranskalaisen paradoksin selitys on yksinkertaisesti se, että kuolemaan johtavana maksakirroosi suojaa valtimotaudeilta.

Kevään suuria iloja on ikkuna auki nukkuminen. Voi uinahtaa ulkoilman huumaaviin tuoksuihin ja herätä lintukuoron liverrykseen. Sekä rastaan rääkäisyihin.

Rastaisiin kiteytyy oma lintutuntemukseni. Erotan äänen perusteella räkätin mustarastaasta.  Kovasti keskittyen ehkä jopa peipon pajulinnusta, joka on kuin peippo mollissa.

Kaikkien laulajien tunnistaminen ei ole helppoa.  Tänään ilmestyneessä Tieteessä Eeva Mäkelä kirjoittaa monien lajien visertävän murteilla. Punakylkirastaiden laulussa on suuria alueellisia eroja jo muutaman kilometrin välein.

Joidenkin lajien yksilöt taas osaavat monta melodiaa - ja oppivat uusia koko elämänsä ajan. Jotkut laulut pysyvät muuttumattomina vuosikymmenestä toiseen, toiset muuttuvat kokonaan muutamassa vuodessa. Rusokylkikerttuleilla on molemmanlaista ohjelmistoa. Luultavasti ne on suunnattu eri kohdeyleisöille. Naaraille esitetään kosiomenoissa ikivihreitä sävelmiä, joista oikean lajin uros on helppo tunnistaa ja laulajien taitoja vertailla. Urosten keskinäisessä kilpalaulannassa sen sijaan soi varioiva poppi, jossa hitit vaihtuvat tiuhaan.

Kunnon taistelulaulu voi olla myös jankuttavaa räppiä, jossa matkitaan toiselta teema ja viedään sanatkin suusta.

Kuinka tästä tuleekin politiikka mieleen? Kirjoitetaanko politiikan ja yhteiskunnan tutkimuksesta Tiede-lehdessä teidän makuunne liian vähän, tarpeeksi vai liikaa?

Ovatko Tiede-lehden jutut kohdallaan? Tekevätkö Hesari ja muut sanomalehdet sitä mitä pitää? Mitä lehtien pitäisi julkaista ja miten, että lukijat lukisivat ja tilaisivat?

Tätä lehtien tekijät ovat pohtineet aina, mutta nyt sitä pohditaan todella kiihkeästi, kun sanomalehtien levikit laskevat ja aikakauslehdet kilpailevat verisesti. Ammattikorkeakoulu Haaga-Helian toimittajakoulutus järjesti eilen mainion Yleisö edellä -seminaarin, jossa haarukoitiin, miten vastaus löytyisi yhdessä yleisön kanssa.

Radikaalein visio oli Sanoman Kaupunkilehtien päätoimittajalla Janne Kaijärvellä:  mediasta tulee alusta, jolle yleisö tuottaa sisällön. Toimittajat eivät käy turhiksi, mutta roolimme muuttuu. Me olemme “pro-komponentti”, joka “valmentaa jengiä”.

Perinteiselle medialle käy Kaijärven mielestä huonosti, sillä lukijat eivät saa mitä haluavat. “Ihmiset haluavat vaikuttaa, mutta media on jäänyt seisomaan siihen väliin esteeksi”, Kaijärvi moitti. Hänen lehtensä ammentavat jo nyt keskeistä sisältöä viesteistä, kuvista, vinkeistä ja kommenteista, joita lukijat lähettävät tuhat päivässä.

Tieteen tie tuskin on aivan Kaijärven tie, mutta kesäkuun alussa aion, yllätys yllätys, tehdä Tieteeseen jutun yhdessä yleisön kanssa.

Juttu on osa Huuhkaja-hanketta, jolla osallistun free-kollega Susanna Niinivaaran kanssa Uutisraivaaja-kilpailuun. Tässä innovaatiokilpailussa etsitään tiedonvälitystä edistäviä uusia ideoita ja toimintatapoja, ja voittaja saa palkinnoksi rahaa idensa toteuttamiseen.

Meidän tavoitteemme on testata, mitä tapahtuu, kun toimittaja julkistaa aiheensa ennalta, pyytää ja ottaa vastaan yleisöltä apua, tietoa, havaintoja ja kommentteja jutun tekemistä varten, kertoo ja keskustelee jutun edistymisestä sen valmistumiseen asti ja vielä julkaisemisen jälkeenkin. Uskomme, että näin syntyy parempia juttuja.

Uskotko sinä, että Tieteen ja Tiede.fi:n lukijoilla ja keskustelijoilla on halua osallistua parempien juttujen synnyttämiseen?

ps. Tämä jutunteon metodi ei ole tietenkään omaa keksintöämme. Crowdsourcing ja co-creation, suomeksi joukkoistaminen ja vaikkapa avoin juttu, ovat  tuottaneet hyviä tuloksia esimerkiksi brittilehti Guardianissa ja Svenska Dabladetin tutkivassa journalismissa.  Huuhkajan ajatuksena on kehittää niistä toimiva konsepti suomalaiseen ympäristöön.