BLOGIT

“Nimeni on Matti”, aloitti Evan johtaja Matti Apunen kolumninsa Hesarissa.

Lauseen kuuluisi jatkua: “ja minulla on ongelma”, jos oltaisiin anonyymien alkoholistien kokouksessa - tai oikeastaan minkä tahansa anonyymisti ongelmilleen vertaistukea hakevan ryhmän palaverissa. Mutta ei olla. Apunen päinvastoin julisti sodan anonyymiyttä vastaan.

Ongelma Apusella kyllä on. Nimittäin se, ettei hänen argumentaatiossaan ole mitään järkeä. Omalta osaltaan Apuselle ehti vastaamaan jo Petteri Järvinen. Järvisen tapaan sivuutan täydelliset asiattomuudet. Ne pitää kitkeä pois moderoimalla, tai jos rikos on tapahtunut, sitten mennään ja tutkitaan ip-numerot.

Varsinainen kysymyshän Apusella oli, miksi kukaan, jolla on mitään asiallista sanottavaa, ei voisi sanoa sitä omalla nimellään. Tämä kysymys on ensinnäkin jaettava kahteen osaan. Onko kyse viestistä, jossa oleellista on sen sisältämien tosiasiaväittämien paikkansapitävyys? Vai onko kyse mielipidekirjoituksesta, jossa oleellista on se ajattelun ja päättelyn johdonmukaisuus, jolla yleisesti tunnetuista tai asianmukaisesti lähteytetyistä premisseistä päädytään johtopäätökseen?

Mielipidekirjoitusten kohdalla tulisi olla itsestäänselvää, että paras kirjoitus on anonyymi. Tiedän sosiaalisesta mediasta parikymppisiä talouskirjoittajia, jotka älyllisesti pärjäävät kevyesti monille elinkeinoelämän johtotehtävissä toimiville. Vain anonyymissä ympäristössä lukija joutuu arvioimaan esitettyjä perusteluja aliarvioimatta niitä, joilla ei ole asemaa ja yliarvioimatta niitä, joiden karisma muissa ympäristöissä sokaisisi lukijan pitämään tyhjänpäiväistä analyysiä vakavasti otettavana.

Nimettömyys sulkee myös pois argumentaation taustamotiiveilla spekuloinnin. Miten Apunen voisi koskaan esittää vasemmistolaisen yhteiskunta-analyysin, jos hän sellaiseen jostain syystä omassa ajattelussaan päätyisi. Lukija alkaisi heti epäillä, että tässähän nyt on jokin koira haudattuna. Jotenkinhan tässä nyt kuitenkin ollaan elinkeinoelämän asialla.

Jo pelkästään se, että on aiemmin ollut jostakin jotakin mieltä, johtaa loputtomiin motiivipohdintoihin. Jos on joskus kannattanut tai vastustanut ydinvoimaa, kaikki myöhempi kirjoittelu aiheesta tullaan tulkitsemaan aiemmin esitettyjen kantojen läpi. En tiedä, vaikuttiko omaan Fukushima-kirjoitteluuni tiedostamattani se, että pidän ydinvoiman lisärakentamista Suomessa ihan järkevänä. Lukijoilleni - tai ainakin joillekin teistä - tuntui olevan täysin mahdotonta keskittyä siihen, mitä kirjoitan.

Entäpä jos puhe on tosiasioista? Kirjoittavatko ihmiset faktat oikein, jos he eivät joudu sanomisistaan vastuuseen?

Tässä tietenkin ensin tulevat mieleen aiheettoman mustamaalaamisen mahdollisuudet, mutta yhtä lailla journalistipiireissä on tavattu pitää tärkeänä lähdesuojaa. Joitakin tosiasioita on vaikea saada julkiseen keskusteluun, koska ihmisillä on syytä pelätä paljastuksien seurauksia.

Lopulta on sitten joukko enemmän tai vähemmän yksityisiä totuuksia, joilla ei ole mitään laajempaa yhteiskunnallista merkitystä, mutta jotka voivat olla hyvin kiinnostavia esimerkiksi seksuaalisten markkinoiden tutkijoille. Henry Laasasen yli vuosi vanha kirjoitus anonyymin kirjoittamisen järkevyydestä sivuaa näitä, hänen tutkimusalansa kannalta relevantteja kysymyksiä, mutta on edelleen kurantti puheenvuoro muutenkin.

Viime viikon Einstein-tilaisuutta mainostettiin vetoamalla Einsteinin työn merkitykseen nykyteknologialle, kuten CD:eille, TV:eille ja GPS:lle. Kvanttimekaniikan vaikutusta nykyteknologiaan ja sitä kautta yhteiskuntaan on vaikea yliarvioida (yleisen suhteellisuusteorian käytännön sovellukset rajoittuvat tuohon GPS:ään), mutta mainoksessa oli silti jotain oireellista.

Kvanttimekaniikan käyttökelpoisuus digikameroiden rakentamisessa todistaa sen oikeellisuudesta, mutta sovellusten pohjalla olevalla ymmärryksellä on itsessään suuri merkitys. Moderni fysiikka muutti viime vuosisadalla käsitykset ajasta, paikasta, tapahtumisesta ja koko maailmankaikkeuden luonteesta perinpohjaisesti. Mullistus oli yhtä suuri kuin kuvan maailmasta valistuminen muinaisaikojen jumalaisesta areenasta klassisen fysiikan kellokoneistonäyttämöksi. On hieman surullista, että syvällisiä totuuksia pidetään tärkeinä lähinnä niiden hyötyarvon takia.

Fysiikassa totuus on kietoutunut ainutlaatuisesti kauneuteen tavalla, jonka kuvaileminen matematiikkaa avaamatta on kuin maiseman selittämistä ilman näköaistia. Mutta taiteen keinoin voi välittää ainakin jotain säännöllisyyden ja kauneuden yhteydestä (ja tieteen luovalla työllä on jotain yhteistä taiteen kanssa). Olikin mielenkiintoista nähdä lauantaina Quantum Circus, jonka tavoitteena oli valottaa kvanttimekaniikan perusteita sirkuksen keinoin. Projekti tehtiin Turun Ammattikorkeakoulun taideakatemian ja Turun yliopiston fysiikan laitoksen yhteistyönä, ja teoksen suunnitteluun osallistumisen lisäksi fyysikot myös esiintyivät lavalla.

Esitys näytti kauniilta; pimeyttä ja valoa oli käytetty taiten ja akrobatia oli saumatonta. Sirkus tuntuu yleensä rakentuvan erillisten vakiintuneiden palasten (kuten nuorallakävely, pallottelu ja pelleily) yhdistelmänä, jossa kertominen ei ole keskiössä. Niinpä uuden sirkuksen tarinat tuntuvat usein sisällöntuotannolta, missä valmiille numeroille on haettu oikeutusta sen sijaan että lähdettäisiin siitä mitä halutaan kertoa. Tämä näkyi Quantum Circuksessakin: esimerkiksi tulijönglööraus oli näyttävän näköistä, mutta sen yhteys tarinan kulkuun tai kvanttimekaniikkaan jäi hämäräksi.

Vahvimmillaan Quantum Circus välitti onnistuneesti kvanttimekaniikan estetiikkaa sirkustoiminnan keinoin. Esiintyjien kolikkomaisessa pyörimisessä vanteilla ja atomiakrobatiassa molemmissa yhdistyivät muoto ja sisältö. Mutta esityksessä yritettiin kertoa kvanttimekaniikan laeista muutenkin kuin estetiikan kannalta.

Kuvauksessa oli voimakkaasti läsnä epädeterminismin lisäksi kvanttimekaniikalle keskeinen epämääräisyys: mahdollisuuksia täynnä olevan avaamaton laatikko aloitti ja lopetti esityksen. Mutta muutoin esityksen käsitys kvanttimekaniikasta oli hieman vanhanaikainen. On esimerkiksi nyky-ymmärryksen valossa kyseenalaista sanoa, että asioista tulee määrättyjä kun niitä havaitaan. Arkisten kappaleiden kohdalla kyse on osittain asioiden toisiinsa kytkeytymisestä, osittain ei yksinkertaisesti tiedetä miksi näyttää siltä kuin maailmalla olisi yksi määrätty totuus. Eräs esityksen teemoista oli mysteeri, mutta fysiikan ihmeellisin arvoitus käsiteltiin kuin vastaus olisi tiedossa. (Saatan palata tähän kvanttimekaniikan epämääräisyyteen myöhemmin.)

Teoksessa esiteltiin paljon kvanttimekaniikan niinkutsuttua monimaailmatulkintaa. Tämän ajatuksen mukaan kaikki mahdolliset vaihtoehdot toteutuvat, mutta eri maailmoissa: lavasteina toimineet ovet sopivat ideaan mainiosti. (Esityksessä oli käytetty maailman sijaan sanaa “ulottuvuus”; asialla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä ulottuvuuksien kanssa.) Tämän tulkinnan merkitys fysiikassa ei ole kovin suuri, mutta se voi silti olla taiteellisesti houkutteleva. Esityksessä oli kaksi versiota joistakin hahmoista, joiden todellisuus haarautui. Toteutus oli visuaalisesti hyvä, mutta olisi toivonut, että tapahtumat eivät olisi jääneet irrallisiksi, vaan olisivat kuljettaneet tarinaa. Esityksessä oli myös viitteitä murhamysteeriin, minkä epämääräisten mahdollisuuksien estetiikka sopiikin hyvin yhteen kvanttimekaniikan kanssa, sääli vain että nekään kohtaukset eivät lomittuneet yhteen.

Kvanttimekaniikan esittämisessä oli tarpeetonta mystifiointia, jollaista usein kohtaa fysiikkaa ulkopuolelta katsovilta, mutta ei odottaisi fyysikoilta itseltään. Yhtälöt ja tieteen termit olivat ihmettelyn kohteena sen sijaan, että olisi avattu tai ihasteltu niiden kuvaamaa aihetta. Jos tehtäisiin sirkusesitys suomen kielen rakenteesta, kannattaisiko antaa ymmärtää, että aihe on vaikea siksi että kielitieteilijöillä on oma sanastonsa tai varata aikaa pellehahmolle päivitellä suomen hankaluutta? Välillä asioita selitettiin näyttämällä välillä videoita kvanttitutkijan haastattelusta, ikään kuin usko sirkuksen kykyyn ilmaista asioita ei olisi riittänyt.

Kaikkiaan kuitenkin Quantum Circus näytti esimerkillään kuinka fysiikan estetiikka sopii sirkuksen kaltaiseen heikosti narratiiviseen taiteeseen siinä missä runouskin; olisi mielenkiintoista nähdä lisää fyysikoiden kanssa yhteistyössä tehtyä sirkusta, tanssia tai performanssia.

Ammattimaisen tieteen suurin hyöty on siinä, että se vapauttaa ihmiset keksimästä kaikkea omin voimin: tarjoaa auktoriteetteja, joihin luottaa. Yleissivistys puolestaan antaa eväitä sen päättelemiseen, ketkä ovat auktoriteetteina luotettavimpia.

Tämän takia ajattelen – viitaten aiempiin keskusteluihin lukion oppikirjojen sisällöstä – että esimerkiksi lukio-opetuksen tärkein tehtävä olisi mahdollisimman laajan yleissivistyksen tarjoaminen.

Mutta hetkinen: miksi ylipäätään lainkaan luottaa auktoriteetteihin? Eikö ihmisen olisi parasta ottaa asioista itse selvää? Muodostaa itsenäiset käsityksensä riippumatta siitä, mitä auktoriteetit sanovat?

Ei, koska tosielämässä kenelläkään ei ole aikaa perehtyä joka ikiseen asiaan niin, että omista riippumattomista käsityksistä tulisi asiantuntijakäsitysten veroisia.

Luotettavimman auktoriteetin tarjoaa kunkin tieteenalan tiedeyhteisön vallitseva käsitys. Se voi toki olla väärässäkin – mutta on silti suuremmalla todennäköisyydellä totta kuin jokin valtavirrasta poikkeava käsitys tai jokin maallikon omin päin muodostama käsitys.

Valtavirtakäsitykseen luottaminen on siis varmin valinta, jollei itse ole kyseisen tieteenalan spesialisti ja katso omaavansa tietoa, jonka perusteella valtavirtakäsitys kaipaa rukkaamista. Jälkimmäisessä tapauksessa oikeita foorumeita tälle rukkaamiselle ovat alan ammattijulkaisut ja alan ammattilaisten kongressit.

Katteettomasta maallikkopohdintaan luottamisesta tai marginaalia edustavaan auktoriteettiin luottamisesta kumpuavat esimerkiksi sellaiset keskustelufoorumeilla pompahtelevat kannat kuin evoluution epäily, suhteellisuusteorian epäily, ilmastonmuutoksen epäily ja rokotuskampanjoiden vastustaminen.

Voihan toki olla, että joskus jossakin tuontyyppisessä asiassa valtavirtatiede osoittautuu harhautuneeksi ja marginaali oikeaan osuneeksi. Mutta en pidättäisi henkeäni sellaista odottaessa.

Albert Einstein oli eräs merkittävimpiä fyysikoita kautta aikojen sekä poliittinen toisinajattelija, joka oli niin natsien kuin näiden kanssa yhteistyössä toimineen FBI:n listoilla. (Olen aiemmin kirjoittanut Einsteinin merkityksestä nykypäivän fyysikoille.) Einstein oli myös ensimmäinen tieteen ansiosta tiedotusvälineiden julkisuuden sankariksi aateloima henkilö.

Vuodesta 1919 alkaen, jolloin yleinen suhteellisuusteoria katsottiin teoreettisesti vahvistetuksi, Einstein ja hänen teoriansa olivat yleisen villityksen kohteena. On kenties mielenkiintoista, että tämä vuosi jokseenkin myös lopettaa kauden, jolloin Einstein teki tieteellisesti merkittävää työtä (harvoja poikkeuksia lukuunottamatta).

Einsteinin ympärille rakennetussa myytissä on epäterveitä piirteitä: Einsteinin aivot leikattiin talteen hänen neroutensa salaisuuden selvittämiseksi ja hänen paperiensa arkistossa on 80 000 dokumenttia päiväkirjoista muistilappuihin, joita käydään läpi vielä kymmeniä vuosia. Jo Einsteinin elinaikana hänen nimestään tuli nerouden synonyymi siinä määrin, että hänen kerrotaan sanoneen “en ole mikään einstein”.

Mutta legendan alla oleva todellisuuskin on inspiroivaa. Einstein tunnetaan aiheellisesti suhteellisuusteorian kehittäjänä -tai oikeammin löytäjänä- mutta hänellä oli keskeinen rooli myös toisen perustavanlaatuisen teoriamme kehityksessä: Einstein oli ensimmäinen, joka tavoitti kvanttimekaniikan ydinajatuksen todellisuuden epäjatkuvasta luonteesta. Toisaalta Einstein käytti suurimman osan tieteellisestä urastaan hedelmättömien umpikujien tarpomiseen ja vastusti kvanttiteorian kehitystä kuten auktoriteetit olivat aikanaan tehneet hänen suhteellisuusteorialleen.

Poliittisesti Einstein oli pasifisti joka kannatti sotaa kotimaataan vastaan, humanisti joka kehotti rakentamaan ydinpommin, antaumuksellinen siionisti joka oli sokea liikkeen todellisuudelle. Einstein oli kosmopoliitti aikana jolloin maailma repi itsensä sodissa ja ylpeästi juutalainen sosialisti 1920-luvun Saksassa ja 1950-luvun Yhdysvalloissa.

Minä ja Jukka Maalampi puhumme Einsteinista henkilönä sekä kvanttimekaniikasta, suhteellisuusteoriasta ja politiikasta Jyväskylän yliopistolla ensi tiistaina 16.8. kello 17. Tapahtuma on ilmainen ja sinne on vapaa pääsy. Puheet ovat englanniksi.

Yksi elämäni antoisimmista kokemuksista on ollut lukeminen ylioppilaskirjoituksiin. Tunnetta niin laajan kokonaiskuvan hahmottamisesta eri tiedonalueista en ole myöhemmin enää tavoittanut. Tuosta elämyksestä kuitenkin jäi kokonaiskuvan jano, jota olen koettanut elämäni jokaisena vuotena tyydyttää.

Tämä tuli mieleeni nyt kesäloman jälkeen, kun sain käteeni painolämpimän Tieteen. Numerossa 8/2011 ilmestyi kollegani Annikka Mutasen herättävä juttu lukion fysiikan ja biologian oppikirjoista otsikolla Koulun fysiikka jumiutui sadan vuoden taakse. Siinä kosmologian professori Kari Enqvist lukee madonluvut fysiikan oppikirjoille pedagogiikan professori Jouni Viirin säestyksellä.

Muistan jo omalta lukioajaltani 1970-luvun lopulta, että fysiikassa tarjottu newtonilainen mekaniikka ja voimavektorien pyörittely tuntui vanhanaikaiselta ja itselleni vähäkäyttöiseltä, kun suunnitelmissani ei ollut insinöörin uraa. Todellisen fysikaalisen maailmankuvan aineksia koin saavani vasta, kun aloin omin päin lukea populaaritieteellisiä kirjoja suhteellisuusteoriasta ja kvanttifysiikasta. Ne tuntuivat olevan nykyajassa ja kertovan maailmasta sellaisena kuin se todellisessa mutkikkuudessaan oikeasti on.

Ainakin senaikaisista koulukirjoista paljon onnistuneemmin maailmankuvaa rakensivat historian ja maantieteen kirjat. Niistä aiheista olenkin ollut koko ikäni innokas jatkamaan yleiskuvan rakentamista, ja tuntuu, että se on ollut suoraa jatkoa kouluopeille.

Oman kouluaikani biologiankirjoista muistan saaneeni muuten hyväntuntuisen kokonaiskuvan, mutta yliopisto-opinnot aloitettuani minulle valkeni, että nykybiologian kingi on dna, josta oppikirjoissa ei siihen aikaan puhuttu juuri mitään. Myöskään sitä eivät lukiokirjani korostaneet, että koko moderni biologia on ymmärrettävää vain evoluution kautta ajateltuna.

Kun Annikka alkukesästä valmisteli kirjajuttuaan, kahlasin hänen pyynnöstään läpi lukion biologiankirjoja ja kommentoin niitä hänelle alustavasti. Molekyylibiologian nousu näkyi kirjojen aineistossa: geenit olivat nyt hyvin esillä toisin kuin omana kouluaikanani. Hämmästyksekseni biokemiallisissa osuuksissa korostettiin kuitenkin solujen rakenneosia ja ”työkoneita” proteiineja, vaikka minun oppimani nykybiologisen maailmankuvan mukaan elämän keskeismolekyylejä ovat informaatiota kantavat kopioitujat dna ja rna. Myöskään evoluutio kaiken selittäjänä ei ollut kirjoissa niin isossa roolissa kuin olisin odottanut.

Lehtemme jutussa biologiankirjat saavat evolutiiviseen kehitysbiologiaan erikoistuneen professori Jukka Jernvallin käsittelyssä fysiikkaa selvästi lievemmän tuomion, mutta moitteita tulee hajanaisuudesta ja evoluution tarjoaman selvän punaisen langan puuttumisesta.

Mikä siinä evoluutiossa tökkii? Eräs toinen kollegani, joka oli taannoin ollut mukana laatimassa lukion biologiankirjoja, oli kirjasuunnitelmassaan ehdottanut evoluutiota punaiseksi langaksi mutta tullut tyrmätyksi. Hän arvelee, että syynä oli biologian perinteinen jakautuminen eri aloihin (fysiologia, ekologia, genetiikka…), joiden edustajat olivat jumittuneet ajattelemaan vain omaa lokeroaan. Ehkä sama vaikuttaa vielä nykyäänkin.

Mutta eikö yleissivistävässä lukio-opetuksessa olisi hyvä rakentaa kaikille yhteinen kokonaiskuva?

Lopuksi fysiikkaan palatakseni: Olisikohan tosiaan aika miettiä lukiolaisille tarjottua oppipakettia uudestaan? Eivät nykynuoret elä vääntyvien vipujen ja vierivien kuulien maailmassa vaan satelliittien ja elektroniikan sekä mustien aukkojen ja alkeishiukkasten. Miksei heille siis kerrottaisi niistä?

Koulu opettaa sadan vuoden taakse jämähtänyttä fysiikkaa. Tämä oli tärkein tulos, kun lähdimme selvittämään, miten koulukirjat edistyvät tieteen edistyessä. Pyysin hankkeeseen yleisön apua täällä sekä Huuhkaja.fi:ssä, jossa kokeillaan journalismin tekemistä yhdessä yleisön kanssa. Fysiikasta sukeutui vilkas keskustelu, jossa selvisi, että moderni fysiikka putoaa kouluopetuksessa lähes yli laidan, mutta monien opettajien ja oppikirjan tekijöiden mielestä se ei haittaa. Heillä on järkeviltä tuntuvat perustelut sille, miksi oppilaiden ei tarvitse juurikaan tietää maailmankaikkeuden synnystä ja rakenteesta, perusvuorovaikutuksista ja kvanttifysiikasta vaan opiskella mieluummin olan takaa mekaniikkaa ja sähköoppia.

Kosmologian professori Kari Enqvist on jyrkästi eri mieltä. Hän katsasti kolme uutta lukion fysiikan kirjasarjaa ja totesi, että niissä ylipäätään  esitellään ilmiöitä modernia fysiikkaa edeltävästä pisteestä, jolloin monia fysiikan suuria lainalaisuuksia ei vielä tunnettu. Siksi koko fysiikka näyttäytyy hämäränä ja pirstaleisena. Enqvist kirkastaisi sitä kääntämällä oppiaineen ylösalaisin. Matematiikan ja luonnontieteen pedagogiikan professori Jouni Viirikään ei nähnyt välttämättömiä perusteita nykykäytännön jatkamiselle.

Koko koulukirjajuttu ilmestyy Tieteessä tänään.  Luettuaan sen ja tässä blogissa käydyn ennakkokeskustelun kollegani Petri Riikonen kitetytti johtopäätöksen: “Fysiikkaa opetetaan siis siltarumpuinsinöörien eikä maailmankuvan rakentamisen tarpeisiin.” Täytyykö näin olla, siitä sietää keskustella.

Kiitos teille kaikille, jotka olette jo keskustelleet. Aiheen alustus täällä ja Huuhkaja-sivustolla keräsi toista sataa kommenttia. Ne ohjasivat ja auttoivat merkittävästi jutun syntymistä.

Olen kirjoittanut Tiede-lehteen ja Hesariin muutamia juttuja luonnossa liikkujia helpottavasta tekniikasta. Hesariin kirjoitin juhannusviikolla kuluttajasivulle köyhän miehen kesämökistä. Olin kiinnostunut testaamaan ajatusta, saisiko kaiken suomalaiseen kesämökkiin olemuksellisesti kuuluvan toteutettua eräversiona teltassa julkisilla mailla.

Konseptiin kuului todella kookas teltta, telttasauna ja kylmäboksille ja vastaavalle sähköä tuottava aggregaatti.

Riisutun mallin päätin sitten toteuttaa oikeasti. Sauna puuttuu, mutta muuten nautin samoista mukavuuksista kuin yksinkertaisella mökillä. Retkeilytuotteet ovat kehittyneet ällistyttävästi viime vuosikymmeinä. Alle satasen teltta on niin korkea, että märät vaatteet voi vaihtaa kuiviin selkä suorana. Makuualustan paikalla on parikymmentä senttiä paksu ilmatäytteinen leveä patja.

Nopeinta muutos on ollut tietotekniikassa ja akkuteknologiassa. Olen tässä katsellut iPadilla Booxtv:stä pari kotona mukaan ladattua tiededokumenttia, eikä puolen tunnin uutislähetyksen lataamiseen mennyt Soneran 3G:llä kuin neljä minuuttia (en ole kovin kaukana Helsingin ulkosaaristossa). Varaavat aurinkolaturit painavat alle kilon, ja ne riittävät mainiosti iPadin kulutustasoon. Läppäreillä tilanne olisi ollut aivan toinen.

Kylmäteknologiassa vanha konsti on kuitenkin parempi kuin pussillinen uusia. Oluet ja grillattavat lihat pysyvät parissa asteessa neljällä litralla jäädytettyä juomavettä noin 36-48 tuntia. Olen purjekajakillani joka tapauksessa mukana kannetun makean veden varassa, joten mitään ylimääräistä ei tarvitse kuljettaa.

Kirjoitin taannoin Tiede-lehdessä, että oluttölkki on mainio kylmäpatruuna. Sen sijaan, että kantaisi mukanaan jäätä tai kylmäkalleja pitämään oluet kylminä, miksei jäädyttäisi oluita pitämään syötävät kylmäketjun piirissä?

Juttua kirjoittaessani kokeilin pakastaa olutpulloja ja -tölkkejä. Kaikista pulloista lensivät korkit pitkin pakastinta, mutta useimmat tölkit säilyivät ehjinä. Tänä kesänä huomasin, että kahdesta tölkistä toinen rikkoutui, toinen kesti, mutta menihän sekin melkoiselle kuprulle. Molemmat olivat puolen litran tölkkejä, vai olivatko jopa pintin.

Onkohan tölkeissä eroja eri panimoiden ja eri pakkauskokojen välillä? Sopiiko jokin tietty oluttölkki muita paremmin pakastettavaksi? Onko pienissä tölkeissä suhteellisesti suuria enemmän enemmän tyhjää tilaa, jonne olut voi jäätyessään laajentua?

Suomalaisten koulusurmien jälkeen mediassa alkoi yleistyä uskomus, jonka mukaan 1) suomalainen nuoriso voi yhä huonommin, ja 2) nuorten tekemä väkivalta olisi kasvussa, ja että 3) tämä väkivalta selittyisi räjähdysmäisesti leviävällä pahoinvoinnilla ja masennuksella. Kirjoitin tästä aihepiiristä juuri ennen Kauhajoen koulusurmia (Miksi nuori surmaa).

Yhteiskunnallisessa keskustelussa esiintyy jatkuvasti typeriä väitteitä, ja pahimmillaan media ruokkii niitä sen sijaan että ampuisi niitä alas. Tyypillistä on, että jotakin tunnettua ilmiötä yritetään selittää jollakin toisella tunnetulla ilmiöllä. Jos näiden välillä on korrelaatio, moni uskoo herkästi, että niiden välillä on syy-seuraus-suhde. Hukkumiskuolemat eivät tunnetusti johdu jäätelön syömisestä, mutta yleensä voimme luottaa viranomaisten antamiin tietoihin hukkuneiden määrästä aivan kuten elintarviketeollisuudenkin raportteihin jäätelön myyntiluvuista.

Kun väitetään, että lisääntyvä masennus olisi syynä lisääntyneeseen nuorisoväkivaltaan, mennään metsään paljon pahemmin kuin selitettäessä hukkumisia jäätelöllä. Siinä selitetään kuviteltua asian A muutosta kuvitellulla asian B muutoksella olettamalla A:n ja B:n välille kausaalinen suhde, josta joko ei ole näyttöä tai joiden riippumattomuudesta on näyttöä. Tätä olen käsitellyt kirjassani Luonnollisesti hullu. Masennus ei ole lisääntynyt, vaikka siitä puhutaan enemmän. Huolimatta joistakin tekotavaltaan poikkeuksellisen järkyttävistä murhista nuorten henkirikollisuus on pysynyt muun henkirikollisuuden tapaan Suomessa vakaana vuosikymmeniä. Lisäksi oikeuspsykiatrisen tutkimuksen mukaan masennus ja ahdistus ovat häiriöitä, jotka eivät lisää henkirikollisuusalttiutta toisin kuin eräät persoonallisuus- ja päihdehäiriöt.

Kutsun tällaista median täydellistä epäonnistumista ajankohtaisten ilmiöiden raportoinnissa kolmoisvirheeksi. Haastan blogin lukijat etsimään muita kolmoisvirheitä, joita nykyisessä keskustelukulttuurissa pönkitetään pelkkään toistoon perustuen, kaikesta vastakkaisesta näytöstä välittämättä.

Suuremmin etsimättä tulee mieleen vihapuheen ja rasististen rikosten yhteys. Molempien valtavasta, ellei suorastaan räjähdysmäisestä yleistymisestä on puhuttu niin paljon kuluneen vuoden aikana, että Helsingin Sanomien toimittajalle tuli yllätyksenä, että rasististen rikosten määrä onkin vähentynyt. Rasististen rikosten määrän lisääntyminen aiempina vuosina selittyy tilastointitapojen muutoksella. Sitä toimittajat eivät ole aina muistaneet kertoa. Nyt sen sijaan etsittiin vaihtoehtoisia selityksiä kirjaamismenettelyistä ja jopa satunnaisvaihtelusta.

Vihapuheen lisääntymisestä ei liene minkäänlaista mittaria. Itse olen ollut huomaavinani vain tyylilajin vaihtumisen halveksuvasta vähemmistöjen nimittelystä tilastoihin pohjautuvaan maahanmuuttokriittisyyteen.

Näiden kahden välinen yhteys on sekin arvailujen varassa. “Kiihotusteorian” mukaan niin sanottu vihapuhe lietsoo rasistisia rikoksia, “varoventtiiliteorian” mukaan on syytä päästellä paineita pois verbaalisesti. Liekö kummankaan teorian tueksi mitään näyttöä?

Psykoterapeuttien ammatillisesta edunvalvonnasta ponnistavan masennus-henkirikos-kolmoisvirheen opettamana olen koko kevään ja kesän pitänyt mahdollisena, että logiikaltaan samasta kolmoisvirheestä olisi kyse myös vihapuhe-rasismiteorioissa. Uutinen rasististen rikosten vähentymisestä viittaa siihen, että en ollut tuossa asiassa turhaan skeptinen.