BLOGIT

Neutriinot ovat nousseet julkisuuteen neutriino-oskillaatioita tutkivan OPERA-kokeen yllättävän lehdistötiedotteen myötä. Kävipä OPERAn tuloksen suhteen miten tahansa, neutriinoilla on kiehtova historia.

Hiukkasfysiikan Standardimallin hiukkaset voidaan jakaa ainehiukkasiin, vuorovaikutuksia välittäviin hiukkasiin ja Higgsin hiukkaseen. Vuorovaikutuksia on Standardimallissa kolme: sähkömagneettinen vuorovaikutus, värivuorovaikutus ja heikko vuorovaikutus. Niitä kutakin välittävät omat hiukkasensa: sähkömagnetismia fotoni, värivuorovaikutusta gluonit ja heikkoa vuorovaikutusta W- ja Z-bosonit. Ainehiukkaset voidaan jakaa kvarkkeihin, jotka tuntevat värivoiman –joka sitoo ne protoneiksi ja neutroneiksi– ja leptoneihin, jotka eivät tiedä värivoimasta mitään. Leptoneita on kuusi erilaista: elektroni, myoni ja tau, ja näitä vastaavat elektronin, myonin ja taun neutriino. Myoni ja tau ovat jokseenkin samanlaisia kuin tuttu ja turvallinen elektroni, vain raskaampia ja lyhytikäisiä: ne hajoavat helposti elektroniksi, yhdeksi neutriinoksi ja yhdeksi antineutriinoksi. Elektroni on stabiili, eikä hajoa koskaan minnekään.

Standardimallin matemaattisessa rakenteessa elektroni ja sen neutriino kuuluuvat tiiviisti yhteen, ja vastaavasti myonin ja taun neutriinojen kohdalla. Elektronin ja sen neutriinokumppanin välillä on kaksi tärkeää eroa: neutriinolla ei ole sähkövarausta ja se on elektronia noin miljoona kertaa kevyempi. (Tai ehkä sata miljoonaa — neutriinojen massoja ei tunneta tarkkaan.)

Koska neutriinoilla ei ole sähkövarausta, ne eivät vuorovaikuta valon kanssa eikä niitä voi suoranaisesti nähdä. Ja heikko vuorovaikutus on nimensä mukainen, joten neutriinot sujahtavat aineesta läpi sitä juuri edes huomaamatta. Tämän takia neutriinoja voi lähettää CERNistä maan läpi Gran Sassoon Italiassa.

Heikon vuorovaikutuksen lisäksi neutriinot, kuten kaikki hiukkaset, tuntevat gravitaation. Gravitaatio on vielä heikompi kuin adjektiivin ominut heikko vuorovaikutus. Mutta koska gravitaation kantama on pitkä, se on merkittävä tekijä kun massaa on paljon, eli planeettojen mittakaavassa ja siitä ylöspäin. Seuraamalla miten kappaleet ja valo liikkuvat gravitaatiokentissä on päätelty, että on olemassa paljon ainetta jota ei nähdä. 1980-luvulla tultiin vakuuttuneiksi siitä, että tämä aine koostuu hiukkasista, jotka ovat näkymättömiä ja vuorovaikuttavat tavallisen aineen kanssa perin heikosti, kahdella sanalla sanoen pimeästä aineesta. Pimeän aineen rooli tuntuisi olevan kuin tehty neutriinoille: ne ovat ainoat tunnetut näkymättömät ja stabiilit hiukkaset.

Pimeän aineen energiatiheys tiedetään noin 15% tarkkuudella. Pimeän aineen hiukkasten pitää havaintojen mukaan kulkea hyvin hitaasti, joten niiden liike-energia on pieni, ja valtaosa energiasta on niiden massassa, aivan kuten tavallisen aineen kohdalla. Energiatiheys riippuu siiis vain hiukkasten massasta ja tiheydestä. Neutriinojen tiheys tiedetään: niitä on keskimäärin 112 kappaletta kuutiosenttimetrissä kutakin laatua, eli 336 kappaletta yhteensä. Tästä voidaan laskea, mikä neutriinojen yhteenlasketun massan pitäisi olla jotta ne selittäisivät havainnot. Vaadittava massa on liian iso, tekijällä muutama (tai muutama sata): neutriinot ovat liian kevyitä että selittäisivät kaiken pimeän aineen.

Neutriinoihin pimeänä aineena liittyy toinenkin ongelma: ne eivät liiku hitaasti, valtaosan maailmankaikkeuden historiaa ne vilistävät ympäriinsä lähes valon nopeudella. Kulkiessaan ylitiheistä alueista sellaisiin, missä on vähemmän ainetta, neutriinot tasoittavat tiheysvaihteluita, kuin lapioisivat ainetta kukkuloilta laaksoihin. Mitä suurempi osuus aineesta on neutriinoja, sitä isompi niiden vaikutus on. Jos kaikki pimeä aine koostuisi neutriinoista, ne olisivat pyyhkineet galaksit pois ennen kuin ne ehtisivät syntyä.

Tarina neutriinoista pimeän aineen kandidaattina osoittaa, että ilmeisiltäkään vaikuttavat ratkaisut eivät välttämättä pidä paikkaansa, ja vain havainnot voivat kertoa mikä on totta. Kosmologisten neutriinojen tutkiminen ei kuitenkaan ollut hukkaan heitettyä työtä. Vaikka neutriinot eivät saaneetkaan pääosaa pimeänä aineena, niillä on kosmologiassa oma roolinsa, joka näkyy muun muassa kosmisessa mikroaaltaustassa ja kevyiden alkuaineiden synnyssä. Neutriinot myös osoittavat, että näkymätön aine on todellista. Kun tiedämme, että lävitsemme kulkee joka sekunti tuhansia miljardeja neutriinoja, ei maailma tunnu paljoa kummallisemmalta, vaikka siinä samassa kulkisi joku muukin näkymätön hiukkanen. (Pimeästä aineesta on lukuisia erilaisia malleja, ja sitä etsitään monin tavoin.)

Vaikka neutriinojen massa ei riitä pimeän aineen selitykseksi, massa mahdollistaa sen eriskummallisen piirteen, että neutriinot voivat muuttua toisikseen niinkutsutuissa neutriino-oskillaatioissa. Tämä onkin seuraavan merkinnän aihe.

Olin viime viikolla Pavian yliopistossa osallistumassa ensimmäisen graduopiskelijani valmistumisen muodollisuuksiin ja juhlistamiseen, ja vierailin muutenkin paikallisella fysiikan laitoksella.

Fysiikan tekeminen on jokseenkin samanlaista kaikkialla, mutta akateemisissa rituaaleissa on eroja. Suomessa graduun ei liity seremoniaa, missä työtä puolustettaisiin, ja arvosanasta päättää virallisesti tiedekuntaneuvosto, jonka jäseniä ei koskaan tapaa. Paviassa gradusta pidetään esitys jota tutut ja sukulaiset seuraavat, kuten Suomessa väitöskirjan kohdalla. Virallinen yleisö on kuitenkin oman laitoksen johto (ja mahdolliset muut arvioijat, kuten tässä tapauksessa minä), joka antaa arvosanan tutkinnosta saman tien. Paviassa on monimutkainen pisteidenlaskujärjestelmä, jonka perusteella arvosana on tarkoitus määrittää, mutta minulle tuli sellainen vaikutelma, että asiasta oli päätetty etukäteen ja pisteitä annettiin eri osa-alueista sen verran kuin arvosanaan tarvittiin.

Hiukkaskosmologian gradut ovat yleensä katsauksia johonkin aiheeseen, vain harvoin graduvaiheessa on mahdollista tehdä mitään omaa. Graduopintojen päämäärä on oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Kun pystyy käymään läpi oman alansa tutkimusta, ymmärtämään mitä siinä tehdään, toistamaan saman itse ja kokoamaan tutkimuksen osia järkeväksi kokonaisuudeksi, voikin siirtyä tekemään tutkimusta itse väitöskirjaopiskelijana. Akateemisen maailman kannalta gradujen arvo on siis vähäinen. Jotkut niistä ovat kelpo lähteitä, varsinkin jos aihe on vieras, koska graduissa on toisinaan kirjoitettu asioita enemmän auki kuin edistyneemmissä teksteissä.

Opiskelijalle gradu taasen on vuosien opintojen huipentuma ja joskus pitkän kamppailun lopullinen voitto. Niille jotka eivät jatka opintojaan, eli suurimmalle osalle opiskelijoista, gradu on myös akateemisen matkan päätepiste, joka lopettaa tärkeän jakson elämässä. Olisi hauskaa, jos tämä siirtymä olisi seremoniallisempi, vaikka juhlistuksen ei soisikaan kasvattavan gradujen korkeaa arvostusta.

Tanskasta tulee nyt TV-komedian ehdoton avantgarde: Kyllä nolottaa, joka menee paraikaa FST:llä tiistaisin mutta jonka edelliset kaudet kannattaa ehdottomasti hankkia dvd:llä. Sarja on kaikkea muuta kuin Moskaa.

Tanskasta tulee myös kielipoliittinen avantgarde. Sikäläinen liberaalipuolue Det Radikale Venstre on näet jo muutama vuosi sitten ehdottanut, että englannista tehtäisiin maan toinen virallinen kieli tanskan rinnalle. Puolue on oivaltanut, että tanskalaiset eivät ole vain Tanskan vaan myös maailman kansalaisia, joiden pitää osata sujuvasti maailman äidinkieli englanti.

Kielipoliittinen mainstream kantaa huolta jonkun pienen tai vähän suuremmankin kielen kohtalosta englannin vyöryessä ylitse. Avantgarde taas lakkaa murehtimasta, ottaa lainelaudan alleen ja lähtee reippaasti vyöryn matkaan. Temppua voisi harkita myös Suomessa ja tuoda myös englanti mukaan keskusteluun lasten kielten oppimisesta, kielikylvyistä ja kaksikielisistä kouluista.

Tällä hetkellä englanti on tieteen, kansainvälisen liike-elämän ja EU:n käyttökieli. Kosmopoliittinen luokka vaihtaa sujuvasti äidinkieleltään englantiin ja takaisin, mutta sama sujuvuus pitäisi taata kaikille suomalaisille. Englanti ei ole kieli muiden joukossa vaan ylipäätään luku- ja kirjoitustaitoon verrattava kansalaistaito.

Kielen opiskelu kannattaa aloittaa varhain, kuten toimittaja Marko Hamilo kertoi vuoden takaisessa Tieteen artikkelissaan. Mitä siis odottelemme? Perustettakoon joka niemeen ja notkoon englannin kielikylpypäiväkoteja, ja pian suomalaiset pääsevät täysivaltaisiksi jäseniksi Shakespearen kieliyhteisöön.

“Tietojärjestelmistä on tullut uusi sotatanner. Hyökkääjä jää usein arvailun varaan, sillä virutaalijojoukot ampuvat salaa.”

Tällainen otsikko ja ingressi ilmestyi lokakuun Tiede-lehdessä. Huomasitteko siinä mitään hassua? Minä en huomannut, ennen kuin tarkkasilmäinen lukija lähetti sähköpostia ja kysyi, mitä mahtavat olla virutaalijojoukot.

Tässä vaiheessa vapautan jutun kirjoittajan Mikko Puttosen vastuusta, samoin jutun editoineen toimitussihteerin. Olin nimittäin itse muokannut lehden otsikot ja ingressit ja niiden outoudet ovat todennäköisesti juuri minun käsistäni.

Oikein tarkkaan sanaa tavattuani tajusin ja lukijallekin tunnustin, että minä se olin, joka todellakin oli kirjoittanut virtuaalisista JOJO-ukoista. Heh heh. Kiitin tarkkuudesta ja toivotin hauskaa syksyä. Samalla toivoin sydämessäni, ettei moni muu olisi huomannut hassua virhettä.

Tällä viikolla sain samalta lukijalta uuden viestin. “Etkä edes kirjoittanut virtuaalisista jojo-ukoista vaan siinä luki VI-RU-TAA-LI-jojoukot. — Kiitos näistä nauruista.”

Kaivoin vielä kerran lehden esiin, ja niin siinä todellakin luki. Pakko oli nauraa itsekin.  Vaikka nolottaa.

Lehden tekijöiden pitäisi olla työnsä puolesta harjaantuneita löytämään kirjoitusvirheet, mutta aivot pahalaiset ovat liian tehokas oikolukija. Ne lukevat oikein senkin mikä on kirjoitettu väärin. Niin on tainnut lukea myös suuri osa Tieteen lukijoista, sillä virheestä huomautti vain tämä yksi. Yleensä saamme enemmän palautetta mokistamme.

Näin tuli jälleen ilmi se havaintopsykologinen tosiseikka, että havainnot eivät ole puhdasta aisti-informaatiota vaan niitä muokkaa aiempi kokemus. Näemme sitä, mitä odotamme näkevämme.

Saman ilmiön kääntöpuoli tuli vastaan, kun katsoin BBC:n videon siitä, kuinka jääsormi työntyy meren pinnan alle kohti pohjaa ja mitä sitten tapahtuu. En ymmärtänyt videon aloituskuvasta mitään, ennen kuin olin katsonut koko jutun. Video on huikea ja suosittelen sitä kaikille. Samalla voit testata myös itseäsi: Katso videon lähtökuvaa ennen kuin alat katsoa elävää kuvaa. Mitä näet? Kokeile uudestaan, kun video on katsottu.  Talven tappava sormi kurkottaa videolla tässä.

Tuleeko mieleen vihamielisiä ihmisiä? Sellaisia, jotka ovat jatkuvasti hyökkäyskannalla puolta ihmiskuntaa vastaan. Mikä tekee heistä kestovihaisia?

En tiennyt, että tätäkin kysymystä on tutkittu, ennen kuin sähköpostiin tupsahti kiinnostava väitöstiedote. Tällä viikolla Helsingin yliopistossa väittelevän Päivi Meronen on tutkinut vihamielisyyden taustatekijöitä ja  terveysvaikutuksia suomalaisen  väestötutkimuksen pitkittäisaineistoa käyttäen. Nykyarvioiden mukaan vihamielisyys on 18-50-prosenttisesti perinnöllistä. Suomalaisesta väestöaineistosta on tunnistettu geenialueita, jotka saattavat olla yhteydessä tähän piirteeseen. Myös lapsuuden huono hoiva ja kylmä ilmapiiri vaikuttaa.  Pulloruualla kasvaneista lapsista tulee vihamielisiä useammin kuin niistä, joita on imetetty. Yli vuoden imetettyjen näkymä tosin alkaa olla yhtä huono kuin ilman rintaa jääneiden.

Mitä  vihamielisyydellä oikeastaan mahdetaan tutkimuksessa tarkoittaa? Se jäi tiedotteessa kertomatta, mutta selitys löytyi itse väitöskirjasta. Vihamielisyyttä määrittävinä asenteina pidetään tutkimuksessa kyynisyyttä ja epäluuloisuutta.  Niitä on mitattu muun muassa suhtautumisella väittämiin: “On turvallisempaa olla luottamatta kehenkään” ja  “Muut eivät anna asiaankuuluvaa tunnustusta saavutuksistani”. Tunnepuolelta oireyhtymään liittyy esimerkiksi ärtyisyys, jota on selvitetty esimerkiksi väittämällä: “Menetän helposti malttini, mutta rauhoitun nopeasti.”

Kun olin lapsi,  tällaisista tyypeistä usein letkautettiin, että se ei ole saanut tarpeeksi tissiä pienenä. Merosen tutkimuksen mukaan hypoteesi ei siis ole aivan tyhjän päällä.

Sen kaikki ehkä jo tiesivätkin, että vihamielisyys on epäterveellistä. Se on sydän- ja versisuonitautien riskitekijä. Siitä kannattaa koettaa parantua.

Väitöskirja ja sen tiivistelmä löytyvät Helsingin yliopiston Heldasta.

Yksi syksyn mielenkiintoisimmista tiedekirjoista on epäilemättä Steven Pinkerin The Better Angels of Our Nature: Why Violence Has Declined. Kirjan keskeiset argumentit esitellään jo johdantoluvussa, joka Amazonilla on luettavissa ilmaiseksi.

Lisää esimerkiksi näistä: Pinkerin haastattelu SciAmissa, oma SK:hon kirjoittamani juttu ja Pinkerin luento TEDissä.

Pinkerin väite on, että väkivalta on jyrkästi vähentynyt monessa peräkkäisessä historiallisessa aallossa esivaltiollisista yhteisöistä (joissa väkivaltainen kuolema oli hyvin tavallinen kuolinsyy) moderneihin hyvinvointivaltioihin (joissa henkirikoksen uhrina kuolee vuosittain noin 1/100 000). Syitä on monia. Niistä tärkein on valtion väkivaltamonopoli: verikostojen kierre ja kunniakulttuurit vähenevät, kun kaikki voivat luottaa siihen, että poliisi ja oikeuslaitos ylläpitävät väkivaltaa ehkäisevää rangaistuspelotetta.

Toiseksi tärkein syy on kauppa. Ryöstön uhrista ei ole niin väliä, jääkö hän henkiin vai ei, mutta kauppakumppani on arvokkaampi elävänä. Kaupankäynnin perimmäinen idea on suhteellisen edun periaate. Kun kaupankäynnin osapuolet voivat erikoistua siihen, missä ovat parhaita, molemmat osapuolet saavat enemmän. Plussummapelit kuten kauppa edistävät yhteistyötä ja rauhaa, kamppailu samoista resursseista - nollasummapelit - ruokkivat väkivaltaa ja sotaa, ja yhteismaan tragedian kaltaiset miinussummapelit johtavat vielä suurempaan kurjuuteen.

On houkuttelevaa analysoida kahta ajankohtaista ilmiötä tämän Pinkerin käsitteellisen apuneuvon avulla. Aloitetaan rasismista.

Ihmisellä on luonnostaan taipumus suosia ihmisiä, jotka ulkonäöltään ja tavoiltaan ovat hänen kaltaisiaan ja syrjiä tai pelätä erilaista. Monikulttuurisuuden tai monietnisyyden aiheuttama rasismi ei kuitenkaan näyttäisi olevan mikään olosuhteista riippumaton luonnonvakio. Joissakin yhteisöissä monikulttuurisuus näyttää suhteellisen ongelmattomalta, joissakin toisissa taas tavattoman räjähdysherkältä.

Tätä voisi yrittää selittää kohtaamisteorialla. Kunhan erilaisiin maahanmuuttajiin vain tutustutaan ja totutaan, rasisimi ja ennakkoluulot hälvenevät.

Hesarin suuri rasismigallup ei anna oikein tukea tälle teorialle. Suomalaiset näyttävät suhtautuvan huonoiten niihin etnisiin ryhmiin, jotka ovat eniten valtaväestön elättejä eli jotka esimerkiksi asuntojonoissa kilpailevat kantasuomalaisia vastaan (esimerkiksi somalialaiset ja romanit). Myönteisimmin taas suhtaudutaan niihin ryhmiin, jotka tuovat oman työpanoksensa suomalaiseen yhteiskuntaan (esimerkiksi aasialaiset ja venäläiset). Sen sijaan kontaktin kestolla ei näytä olevan mitään merkitystä. Romanit ovat olleet osa suomalaista yhteiskuntaa satoja vuosia, joten kontakteja on kyllä riittänyt.

Eiväthän suomalaiset hyvällä katso muiden kustannuksella elelijöitä muutenkaan. Mutta erityisen hankalaa näyttäisi olevan asetelma, jossa ihmiset joutuvat asumaan samassa yhteisössä hyvin erilaisten ihmisten kanssa kilpaillen samoista resursseista. Voi olla, että pikkupaikkakunnilla kantaväestön ja turvapaikanhakijoiden välejä helpottaa se, että kunnan näkökulmasta pakolaiset ennemminkin tuovat resursseja (jos valtio maksaa vastaanottokeskuksen ylläpidon) - vaikka koko yhteiskunnan kannalta nämä maahanmuuttajat olisivat yhtä suuressa määrin elättejä kuin kaikki muutkin. Pääkaupunkiseudun lähiöissä tilanne on jo toinen.

Euroopan unionia yleensä ja rahaliittoa erityisesti on pidetty suurena rauhanprojektina. Ja totta vie, panssarit eivät ole ylittäneet Rheiniä yli 60 vuoteen. Ajatuksena oli sitoa Saksa ja Ranska kaupankäynnin sitein toisiinsa, ja siinä tietysti onnistuttiinkin. Kaupan esteiden purkaminen on lisännyt kaikkia osapuolia hyödyttänyttä plussummapeliä Euroopassa Hiili- ja teräsyhteisön perustamisesta ainakin 1990-luvulle asti.

Mutta euroko rauhanprojekti? Nimimerkki Niemeläinen kirjoittaa Vihreässä Langassa, että “Eurooppaa johtaa nationalistisen populismin jyrkkä varjo, jota hallitukset pelkäävät halvaannukseen asti. Kukaan ei rohkene sanoa ääneen sitä, minkä kaikki tietävät todeksi; Euroopalla on käytännössä vain yksi vaihtoehto, ja se on talouspolitiikan harmonisointi yhteisen rahapolitiikan pelastamiseksi.”

Palaamisen kansallisiin valuuttoihin Niemeläinen hylkää sillä perusteella, että “maailma on peruuttamattomasti muuttunut uusien kanssakäymisen välineiden myötä. Ihmiset kommunikoivat keskenään täysin piittaamatta kansallisvaltioiden rajoista, ja haikailut takaisin nationalistiseen onnelaan ovat silkkaa ajanhukkaa.” (Kolumni ilmestyi jo syyskuun lopussa, jolloin euron hajoaminen oli vielä tabu. Nyt se näyttää koomiselta.)

En aivan täysin ymmärrä, miksi Niemeläisen talousteorian mukaan optimaalinen valuutta-alue on se, minkä sisällä voi lähettää sähköposteja tai tekstiviestejä. Mutta onko yhteinen rahapolitiikka - jos se onnistuu huolimatta siitä että nykyinen euroalue on taloudellisilta rakenteiltaan kaikkea muuta kuin optimaalinen valuutta-alue - rauhaa edistävä hanke?

Pinkeriläisittäin tähän kysymykseen voi vastata kysymällä, olisiko yhteinen rahapolitiikka luonteeltaan plus- vai nollasummapeli. Jos se on plussummapeli, se edistää maiden välistä yhteishenkeä. Jos se on nollasummapeli, se ajaa kansat ja jäsenmaat toisiaan vastaan ja vihaamaan toisiaan.

Ennen euroa italalaisten ja kreikkalaisten sotkut olisi ratkaistu antamalla liiran ja drakman devalvoitua. Suomalaiset ja saksalaiset ja muut raha-asiansa jämptisti hoitaneet olisivat kiittäneet halvemmasta Chiantista ja fetasta. Olisimme menettäneet hieman vientituloja, kun italialaisten ja kreikkalaisten talous olisi supistunut, mutta siinä kaikki.

Nyt yhteinen rahapolitiikka johtaa syvetessään yhä enemmän siihen, että hyvin asiansa hoitavat joutuvat maksamaan huonosti asiansa hoitaneiden viulut. Tällainen järjestely on lyhyellä aikavälillä nollasummapeli. Pidemmällä aikavälillä se on miinussummapeli, koska se johtaa moraalikadon kautta huonoon taloudenpitoon. Se saa luterilaiset vihaamaan katolilaisia. Siitä on vähän huonoja kokemuksia Euroopassa.

EU on rauhanprojekti. Euro on vihaprojekti.

Tällä viikolla jokseenkin kaikki tiedotusvälineet kertoivat uutisen kirkasvalokuulokkeiden tehosta kaamosmasennuksen hoidossa. Valokuulokkeiden valmistaja Valkee kertoi tutkimustuloksista, joiden mukaan korviin annettu valo tehoaa kaamosmasennukseen yhtä hyvin tai paremmin kuin silmien kautta saatu kirkasvalohoito.

Että valo voi vaikuttaa aivoihin myös korvan kautta ei välttämättä ole hölynpölyä.  Oulun yliopistossa tehty tutkimus on asiantuntijoiden mielestä kiinnostavaa ja sitä sietää jatkaa. Korvan kautta tuleva valo todella näyttää vaikuttavan aivotoimintaan. “Kyllä siinä jotain on”, vastasi kysymykseeni Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mieliala- depression ja itsetuhokäyttäytymisen yksikön päällikkö Timo Partonen, joka on itsekin tehnyt kirkasvalotutkimusta.

Uutisissa jäi kuitenkin kertomatta joitakin seikkoja.

Ensinnäkin potilastutkimuksissa ei käytetty vertailyryhmiä. Uutisten mukaan 13 kaamosmasentuneeksi diagnosoitua koehenkilöä sai tammi-helmikuussa neljän viikon ajan korviinsa valoa, ja hulppea 92  prosentin osuus heistä raportoi masennusoireiden parantuneen. Kun osalle masentuneista ei vertailun vuoksi annettu laitteella korviin pimeää, ei saatu tietää, kuinka suuren osan potilaista lumehoitokin olisi parantanut. Entä kuinka monella kaamosmasennus helmikuun kuluessa helpottaa ilman hoitoakin? Toisessa tutkimuksessa vertailtiin erilaisten valotehojen vaikutusta 89 koehenkilöllä, mutta mukana ei näytä olleen ryhmää, jolle olisi annettu valoa nollateholla.

Toiseksi tutkimuksia ei ole julkaistu missään tieteellisessä julkaisussa. Ne eivät siis ole käyneet läpi vertaisarviointia, jossa tutkimusmenetelmien ja johtopäätösten pätevyyttä krittiisesti punnitaan.

Kolmanneksi toipumistulokset esiteltiin mitattuna Beckin depressioasteikolla, joka perustuu potilaan itse täyttämään arviointilomakkeeseen ja jolla saatiin selvästi näyttävämmät arvot kuin  muilla. Tätä asteikkoa ei Partosen mukaan tavanomaisesti käytetä, kun arvioidaan silmän kautta annettavan kirkasvalohoidon vaikutusta. Beckin asteikon pohjalta korvavalon tehoa ei voi verrata silmien kautta annettavan hoidon tehoon.

Valkee esittää alustavat tutkimustulokset tuotteelleen mahdollisimman edullisessa valossa, mutta voisiko tiedotusvälineiltä vaatia markkinointiviestien tarkempaa punnintaa - silloinkin kun ei ole kyse täydestä humpuukista? Lukijat näyttävät siihen pystyvän. HS.fi:n  keskustelupalstan 44 kommentissa oli otettu esiin melkein kaikki tässä esitetyt näkökohdat.

Tutkimusraportit Valkeen omilla nettisivuilla

STT:n uutinen / Kaleva.fi

HS paperilehdessä: Kirkasvalokuulokkeissa on tehoa

HS-keskustelu aiheesta

Tiede.fi:n aina aktiiviset keskustelijat käsittelivät aiheen jo viimetalvisen korvavalouutisoinnin yhteydessä eivätkä jaksaneet tällä kertaa innostua aiheesta juuri lainkaan.

Sain palautetta. Lokakuun Tieteessä ilmestyi uskonnosta teemapaketti, jonka olin lehteen tuottanut. Ensimmäisessä osassa Ilkka Pyysiäinen eritteli kognitiivisen uskontotieteen näkökulmasta, mitkä ihmismielen taipumukset ovat vaikuttaneet uskontojen syntyyn ja menestykseen maailmassa. Palautteen antaja irtisanoi tilauksensa. Hänen monista moitteistaan keskisin oli, että lehti ei ole aihetta käsitellessään objektiivinen, koska se ei ota huomioon sitä vaihtoehtoa, että Jumala on olemassa ja tämä selittää uskonnon olemassa olon.

Vaatimus Jumala-hypoteesin huomioimisesta tuntuu nopeasti ajatellen oikeutetulta. Ongelmana kuitenkin on,  että jonkin havaittavan ilmiön selittäminen tieteessä jollain, mitä ei voida havaita, on kestämätöntä. Tiede käsittelee asioita, joista on mahdollista tehdä havaintoja - vieläpä sellaisia havaintoja, jotka on mahdollista todentaa. Uskonnoista on mahdollista tehdä kontrolloituja havaintoja, mutta entäpä jumalista? Mihin tutkimusta ohjaa oletus, että jokin tutkimuskohteseen vaikuttavista seikoista on yliluonnolinen - siis sellainen joka ei noudata luonnonlakeja ja jolle ei voikaan olla tieteellistä selitystä?

Ehkäpä tätäkin problematiikkaa olisi ollut syytä lehdessä avata.

Niille, joita Jumalan olemassaolosta ja olemattomuudesta vuosisatojen aikan esitetyt todistelut ja argumentit kiinnostavat, suosittelen Juha Sihvolan kirjaa Maailmankansalaisen uskonto. Voittaja ei kuitenkaan kirjan avulla selviä. Kiista raukeaa tyhjiin, koska vastapuolet eivät vakuutu toistensa todistuksista, olivat ne millaisia tahansa.

Itse tiivistäisin asian niin, että toisilla on tarve uskoa tuonpuoleiseen ja vahva tunne sen olemassa olosta, toiset taas eivät koe mitään sellaista. Kyse ei yksinkertaisesti ole järjen asiasta. Uskontopaketin kolmannessa osassa  Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander vastasivat kysymykseen, onko se nyt vaan tyhmää uskoa Jumalaan. Vastaus oli ei - riippumatta siitä, onko Jumalaa olemassa. Sillä ei filosofien mielestä ole niin väliäkään.

Kirjoitin oheisen tekstin pyynnöstä Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden Onnellinen yhteiskunta -keskusteluun. Keskusteluun voi osallistua myös siellä.

Koulussa opetettiin, että ihmiskunnan, tai lähinnä tietysti Euroopan, esihistoriallinen aika jakautuu kivi-, pronssi- ja rautakauteen, ja historiallinen aika antiikkiin, keskiaikaan ja uuteen aikaan. Arkeologisten löydöksien ja kristillisen kirkon valta-asemaan perustuvat jaot eivät kerro juuri mitään olennaista. Tavallisten ihmisten elämää pronssiesineet eivät helpottaneet mitenkään. Renessanssi mullisti oppineiden maailmankuvan Firenzessä, mutta peruseurooppalaisia se tuskin teki onnellisemmaksi.

Tavallisten ihmisten elämänlaatuun vaikuttaa eniten kokonaistuotannon määrä ja sen jakautuminen. Taloushistoriassa pronssi- ja rautaesineiden vaikutusta tai antiikin ihanteiden paluuta muotiin ei huomaa. Talouskasvu oli 1700-luvulle asti olematonta, ja vähätkin resurssit tuhlattiin hallitsevan luokan palatseihin tai kirkkoihin.

Lajimme historiassa on kaksi todellista käännepistettä: maanviljelys ja teollinen vallankumous. Korkealaatuisen teräksen massavalmistuksen myötä globaali talouskasvu on ollut jatkuvaa. Sähkön, polttomoottorin ja integroidun piirin kaltaiset keksinnöt ovat ylläpitäneet kasvua, mutta ne eivät ole kiihdyttäneet sitä.

Kasvu ja siihen liittyvä ruokavalion ja terveydenhuollon parantuminen ovat parantaneet ihmisten elinoloja nopeammin kuin mitkään muut tekijät tuhansina vuosina ennen sitä. Elämänlaatu, tyytyväisyys elämään tai “onnellisuus”, jos sitä termiä haluaa käyttää, ovat lisääntyneet. Väkivalta, sodat ja henkirikollisuus ovat vähentyneet.

Noin sukupolven ajan elintason edelleen jatkuva kasvu on kaikkein kehittyneimmissä maissa kuitenkin lisännyt onnellisuutta tai tyytyväisyyttä elämään vähemmän kuin ennen. Kasvupolitiikka oli oikeaa onnellisuuspolitiikkaa ennen, mutta onko se sitä enää? Millainen olisi kasvuideologialle vaihtoehtoinen tai sitä täydentävä onnellisuuspolitiikan ohjelma?

Minulla ei ole suoranaista vastausta tähän kysymykseen. Ennemminkin haluan esittää varoituksen sanoja siitä, millaisiin onnellisuuspoliittisiin uudistuksiin ei ainakaan pitäisi suin päin lähteä.

Ihmiskunta ei olisi ehkä koskaan kehittynyt nykyiseen kukoistukseensa ilman uudistuksia, joita aikalaiset, tai ainakin merkittävä osa heistä, pitivät epärealistisen utooppisina. Että kansa voisi muka itse hallita itseään? Mitä siitäkin tulisi, jos naiset saisivat päättää omista asioistaan ja pääsisivät samoihin virkoihin kuin miehet? Jos homoseksuaalisuus sallittaisiin, eikö seuraavaksi vaadittaisi oikeutta elää sian kanssa, ja että se olisi yhteiskunnallisesti hyväksyttävää?

Utooppisilla radikaaleilla on usein tapana vedota aiempiin onnistumisiin. Ennenkin koettiin muutosvastarintaa, mutta lopulta kaikki meni hyvin. Jälkikäteen vaikuttaa käsittämättömältä, miksi tasavaltaista ja demokraattista hallitusmuotoa, miesten ja naisten tasa-arvoa tai seksivähemmistöjen oikeuksia on voitu tosissaan vastustaa. Kaikki olisi paremmin, jos vain konservatiivit eivät olisi järkevien uudistusten esteenä.

Tämä argumentti perustuu valikoivaan muistiin. Konservatiivi voi muistuttaa kaikista niistä hulluista utopioista, jotka yhteiskunnallisella suunnittelupöydällä ja poliittisessa manifestissa näyttivät niin rationaalisilta, mutta lopulta osoittautuivat tuhoisiksi. Kommunismia kokeiltiin Euroopassa ja vähän muuallakin lähes sata vuotta. Nyt Euroopassa on meneillään on kokeilu, jossa monikulttuurista maahanmuuttoa yritetään yhdistää anteliaaseen hyvinvointivaltioon. En ota itse kantaa siihen, kuinka hyvin tämä kokeilu on onnistunut – totean vain, että jos se sekä Angela Merkelin, David Cameronin että Nicolas Sarkozyn mielestä on pahasti epäonnistunut, ehkä se ei ihan demokratian tai tasa-arvon kaltainen täysosuma ole ollut.

Empirian valossa sekä radikaaleilla uudistajilla että konservatiivisillä säilyttäjillä (tai ainakin muutosvauhdin hitauden kannattajilla) on siis perusteita katsomukselleen. Olisiko kuitenkin jokin keino arvioida ennalta, millaiset radikaalit uudistushankkeet todennäköisesti päätyvät tuhoon ja millaiset vievät edistystä eteenpäin?

Jos vertaa onnistuneita ja epäonnistuneita utopioita toisiinsa, näyttäisi siltä, että yhteiskunnallisia instituutioita tai “pelisääntöjä” voi periaatteessa muuttaa radikaalistikin. Käytännössä uudet säännöt eivät usein ole sen parempia kuin vanhat, mutta aina joskus löydetään aiempia paremmin toimiva käytäntö. Koska se toimii, se myös vähitellen leviää ympäristöönsä kuten hyödyllinen mutaatio. Tällaisia hyötymutaatioita ovat olleet esimerkiksi oikeusvaltio (rule of law), vapaakauppa ja edustuksellinen demokratia. Tärkeämpää kuin se, mitä yhteisiä piirteitä näillä uudistuksilla on, on se, mikä piirre näiltä vallankumouksilta puuttuu. Radikaaleimmatkaan vapaakaupan, laillisuusperiaatteen tai demokratian kannattajat eivät nimittäin ajatelleet muuttavansa ihmisluontoa, vaikka heidän aatteensa olivat ainakin heidän vastustajiensa mielestä utooppisen epärealistisia.

Tuhoisille radikaaleille utopioille taas on tyypillistä se, että ne pyrkivät synnyttämään kokonaan uuden ihmistyypin kasvatuksella, valistuksella ja propagandalla. Mutta kun ihmisluonto vain ei ole muokattavissa. Neuvostoliitto ei pystynyt tekemään Homo sapiensista Homo sovieticusta, vaikka sillä oli siihen totaalinen valta ja aikaakin kolme sukupolvea. Sosialismi halusi uskoa ihmisen luontaiseen solidaarisuuteen, mutta tuotti järjestelmän, jossa jokainen joutui ajattelemaan vain omaa ja lähimpiensä etua. Kapitalismi otti lähtökohdakseen ihmisen raadollisuuden ja oman edun tavoittelun, ja tuotti järjestelmän, jossa riittää jaettavaa huono-osaisimmillekin.

Minusta näyttää, että epärealistinen käsitys ihmisluonnosta uhkaa myös niin sanottujen kulttuurimarxilaisten utopioiden toteutumista. Jos psykologisia sukupuolieroja ei saa kitkettyä pois, olisiko viisaampaa pyrkiä viemään sukupuolirooleja järkevämpään suuntaan kuin yrittää häivyttää niitä kokonaan? Jos ihmisten rasistista taipumusta suosia etnisesti ja arvomaailmaltaan itsensä kaltaisia lajitovereita ei saa pois päältä, ehkä rauhanomaisesti yhteistyötä tekevät kansallisvaltiot olisivat parempi ratkaisu kuin monikulttuurisuus jokaisen valtion sisällä.

Viime vuosina virinnyt keskustelu onnellisuuspolitiikasta perustuukin itse asiassa juuri ihmisluonnon parempaan ymmärtämiseen. Sen lähtökohtanahan on havainto, että keskimääräinen onnellisuus jossakin väestössä ei perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen enää juuri kasva siitä, että vauraus yleisesti ottaen lisääntyy. Sen sijaan yksilön onnea lisää usein se, että hänen oma asemansa sosioekonomisella asteikolla paranee. Olemme sosiaalinen eläinlaji, ja ennen kaikkea olemme hierarkisten sosiaalisten suhteiden määrittämä laji.

Ohjeeni onnellisuuspoliitikoille on: älä yritä muuttaa ihmisluontoa, “perisynti” on ja pysyy. Yritä mieluummin sopeuttaa yhteiskunnallisia pelisääntöjä ihmisluonnon raadollisuuteen niin, että siitä seuraa mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle. Ja lue evoluutiopsykologista kirjallisuutta. Muuten et voi tietää, mikä ihmisluonnossa on pysyvää ja universaalia, mikä taas kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti muokattavaa.

Mielenosoittajat saavat aina vastaansa kysymyksen: paljon syntyy meteliä, mutta onko sillä mitään merkitystä? Samaa kysytään rahakatu Wall Streetin valtausliikkeestä. Itsekin suhtaudun tähän tuloerojen ja rahavallan vastaiseen kapinaan hieman kyynisesti. Mielenilmaisu tuntuu happeningilta, johon on varmasti voimaannuttavaa osallistua mutta jolta kuitenkin puuttuu voima.

Mistä tämä kyynisyys? Yksi syy saattaa olla se, että enemmistö joka tapauksessa uskoo vallalla olevaan järjestelmään. Näin olevien olojen puolustajat ovat iät kaiket väittäneetkin: aktivismi on vain pienen piirin harrastus, tavalliset ihmiset ovat tyytyväisiä elämäänsä ja siksi aktivistien vaatimukset ovat epärealistisia ja vähän naurettavia. Epäkohdat ovat äänekkäiden aktivistien omia ongelmia, eivät hiljaisen enemmistön.

Oli miten oli, aktivistien kannattaa kokeilla, saavatko he laajemmat joukot sytytettyä. Viime Tiede-lehti uutisoi laskelmista, joiden mukaan kun jollakin idealla on väestössä kymmenen prosentin kannatus, se alkaa levitä kulovalkean tavoin koko yhteiskuntaan. Eihän sitä tiedä vaikka valtausliike lähenisi tällaista leimahduspistettä. 

Ennen leimahduspisteen saavuttamista liikkeen pitäisi kuitenkin horjuttaa ihmisten mielissä sitä, mitä New Yorkin yliopiston psykologian professori John Jost kutsuu systeemin oikeutukseksi. Ihmisillä on näet taipumus hyväksyä sellaisetkin yhteiskunnalliset järjestelyt, jotka sotivat heidän omia etujaan vastaan. Meillä on halu nähdä yhteiskunnan vallitseva tilanne hyvänä, luonnollisena ja väistämättömänä.

Voittajat eivät kirjoita vain historiaa, he laativat myös sosiologian. Niinpä yhteiskunnan häviäjät omaksuvat voittajien näkökulman, kun he tarkastelevat osaansa yhteiskunnassa. Menestyneillä on aina oikeus – tai oikeastaan oikeutus – puolellaan, niin hävinneiden kuin voittajien mielestä.

Tätä havainnollistaa Jostin ja hänen työkaverinsa järjestämä yksinkertainen koe, jossa vähän jekutettiin Yalen huippuyliopiston opiskelijoilta. Yhdelle ryhmälle yalelaisia näytettiin tekaistuin tilastotiedoin, että heidän yliopistostaan valmistuneet pärjäävät paremmin valmistumisen jälkeen kuin toisen huippuyliopiston Stanfordin kasvatit. Yalelaiset kuvailivatkin sitten yliopistonsa opiskelija-ainesta mairittelevasti ja sitä vastoin vähättelivät Stanfordin vaativuutta. Kun osat vaihtuivat ja yalelaisten kerrottiin menestyvän kehnommin, he alkoivat vähätellä omaa porukkaansa ja kehua stanfordilaisten erinomaisuutta.

Voittajia ymmärtäviä ja itseään vähätteleviä selityksiä tappiolleen eivät keksi vain huippuyliopistojen kasvatit. Se on Jostin mukaan tavallista heikommassa asemassa oleville vähemmistöille, naisille ja pienituloisille. Kehnompi asema osataan selittää ansaituksi.

Tässä on tehtävää tuloeroja vastustaville pörssikadun valtaajille. Jotta he saisivat muutkin vakuuttuneiksi, heidän on voitettava yksi suuri ”systeemin oikeutus”: ihmiset voivat ihan oikeasti uskoa tuloeroja kasvattavaan järjestelmään.

Uskoa on vahvistettu levittämällä ihmisten keskuuteen John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriaa. Se opettaa meidät hyväksymään tuloerot silloin, jos ne tuovat etua niille, jotka ovat kaikkein heikoimmassa asemassa. Tuloerot kuulemma vauhdittavat talouskasvua, ja vaikka rikkaat vaurastuvat köyhiä nopeammin, näillekin valuu ihan kivasti maallista mammonaa. Ilman tuloeroja köyhille jäisi käteen vielä vähemmän, kuuluu rawlsilainen tuloerojen perustelu.

Tätä oppia on hoettu niin paljon, että harvoin kysytään, missä määrin tuloerot tehostavat taloutta, onko köyhille valumisesta mitään näyttöä tai viekö oppi ylipäätään hyvään yhteiskuntaan. Siitä on tullut terveen järjen normi.