BLOGIT

Olin tänään Suomen Euclid-ryhmän ensimmäisessä kokouksessa. Euclid on Euroopan avaruusjärjestö ESAn satelliitti, jonka on määrä nousta avaruuteen vuonna 2019 mittaamaan tarkasti galaksien jakaumaa ja ominaisuuksia.

Nykykosmologian vahvuutena on se, että on suuri määrä erilaisia tapoja tehdä havaintoja ja ne tukevat toisiaan. Jos epäilee jotain tulosta, asian voi tarkistaa toisella menetelmällä. Moninaisista havainnoista voi erottaa kolme, jotka ovat erityisen tärkeitä: kosmisen mikroaaltotaustan epätasaisuudet, supernovien kirkkaudet ja galaksien jakauma.

Kosminen mikroaaltotausta viestii enimmäkseen siitä, mitä tapahtui maailmankaikkeuden alkuaikoina, supernovista voi taasen lukea, miten maailmankaikkeus on laajentunut muutaman viime miljardin vuoden aikana. (Kummastakin on myönnetty Nobelin palkinto.) Galaksien jakauma kertoo sekä maailmankaikkeuden alkuhetkistä että sen myöhemmästä kehityksestä.

Kun maailmankaikkeus oli 400 000:n vuoden ikäinen, ei ollut galakseja, planeettoja tai muitakaan rakenteita, pelkästään pieniä, tuhannesosan kokoisia tiheysvaihteluita melkein tasaisessa ja kuumassa hiukkaskeitossa. Hiljalleen ne alueet, joissa on enemmän massaa, vetävät sitä muualta puoleensa, ja niiden tiheys kasvaa ja laajeneminen hidastuu. Joissakin alueissa tiheys nousee niin isoksi, että ne lakkaavat laajenemasta ja romahtavat oman painovoimansa takia. Romahduksen pysäyttää tyypillisesti pyörimisliike, ja jäljelle jää rakenne, joka ei sen enempää laajene kuin romahdakaan, vaan on suhteellisen stabiili. Esimerkiksi oma Galaksimme pysyy kasassa siksi, että aine kiertää keskustaa. Maailmankaikkeuden rakenne muodostuu hierarkisesti: ensin syntyneet pienet klimpit muodostavat hiljalleen isompia kokonaisuuksia, jotka puolestaan toimivat vielä suurempien rakenteiden palikoina: galaksit muodostavat galaksiryppäitä ja nämä superryppäitä. Tätä voi ihailla vaikkapa tästä Max Planck -astrofysiikkainstituutin simulaatiosta. (Instituutin sivuilla on muitakin vaikuttavia simulaatioita.)

Galaksien jakauma riippuu siitä, millaisia alkuperäiset tiheysvaihtelut ovat, miten galaksit vetävät toisiaan puoleensa ja miten maailmankaikkeus laajenee. Kun katsotaan kaukaisia galakseja, nähdään, millaisia ne olivat kauan sitten kun nyt meille saapuva valo lähti niistä: galaksien jakauma on kolmiulotteinen kuva maailmankaikkeuden historiasta. Galaksien paikkoja ja nopeuksia mittaamalla voidaan tutkia alkujakauman lisäksi sitä, millainen gravitaatiolaki maailmankaikkeudessa todella vallitsee ja miten maailmankaikkeus laajenee. Esimerkiksi kiihtyvä laajeneminen estää rakenteiden muodostumista: jos kiihtyminen jatkuu, rakenteet jäätyvät paikoilleen eikä superryppäitä isompia rakenteita koskaan muodostu.

Taivaalla tuikkivat valot ovat asia, joka monelle tulee ensimmäisenä mieleen maailmankaikkeudesta puhuessa, mutta Andromedan galaksia lukuunottamatta kaikki paljain silmin näkemämme on Galaksin tienoilla, kosmologisesti katsottuna kotipihassa. Kaukaisemmat galaksit ovat himmeitä ja suuri osa niiden valosta on infrapuna-aallonpituuksilla, joita ihmissilmä ei näe. Euclid on avaruusteleskooppi, joka täyttää taivaankuvamme näkemättömillä kohteilla: se mittaa puolen taivaan galaksien sijainnin miljardien valovuosien päähän. Luetteloiduksi tulee yli miljardi galaksia, ja kymmenistä miljoonista otetaan yksityiskohtaiset tiedot. Muina kohteina on ainakin galaksiryppäitä, kvasaareja ja eksoplaneettoja. Galaksien jakaumaa on mitattu useaan otteeseen, mutta ei koskaan näin tarkasti ja laajalti: Euclid on tämän hetken merkittävin eurooppalainen kosmologian havaintohanke. Edellinen oli ESAn Planck-satelliitti, joka on puolestaan tehnyt tarkimmat mittaukset mikroaaltotaustasta.

ESA valitsi Euclidin toteutettavaksi neljäs päivä lokakuuta 2011, sattumoisin samana päivänä kun supernovista annettiin Nobelin palkinto. Suomella ja Helsingin yliopiston fysiikan laitoksella on Planck-projektista hyvä maine, ja Suomi liittyi Euclidiin vuoden 2011 alkupuolella. Suomen osuudessa Helsingin yliopiston fysiikan laitoksella on johtava rooli, ja mukana ovat Turun yliopiston Tuorlan observatorio ja Jyväskylän yliopiston fysiikan laitos.

Jos kaikki tapahtuu ajallaan (mikä lienee isoissa projekteissa poikkeuksellista), satelliitti laukaistaan seitsemän vuoden kuluttua ja se tekee mittauksia kuusi vuotta, vuoteen 2025 asti. Nyt kun vihreä valo on saatu, projekti on lähdössä tosissaan käyntiin. Mukana on noin 800 tutkijaa, varmaan suurin osa Euroopan kosmologeista on mukana (Yhdysvaltojen avaruusjärjestö NASA vetäytyi pois rahoitusongelmien takia).

En ole aiemmin ollut tällaisessa hankkeessa, ja on kiintoisaa miten asioiden suunnittelu on alkuvaiheessa yhtä aikaa yksityiskohtaista ja epämääräistä. Esimerkiksi projektiin osallistuvien henkilöiden tarkasta panoksesta ja työn jakaumasta on todellisuudessa vain summittaisia arvioita, mutta niiden perusteella projektiin käytettävät henkilötyövuodet on jo eritelty näennäisen tarkasti aina vuoteen 2025 asti. Euclidin organisaatio perustuu enimmäkseen vapaaehtoisuuteen jota motivoi se, että ne jotka tekevät enemmän töitä, saavat kunniasta (ja julkaisuista) isomman siivun. Toisinaan kysytään, kuinka paljon halu saada rahoitusta vääristää tutkimusta, mutta fyysikot eivät havittele rahaa vaan tunnustusta.

Scifielokuvassa voi käydä niin, että ei voi olla varma, onko joku ihminen oikeasti ihminen vai kyborgi. Oikeat ihmiset tuntevat jäävänsä yhä yksinäisemmiksi, kun outo virus tai jokin maan ulkopuolinen taho ottaa valtaansa heidän naapureitaan, työtovereita, kaupan kassoja, sukulaisia ja muuttaa nämä sisältä toisiksi. Valeihmiset näyttävät ihmisiltä mutta heidän tahtonsa on erilainen ja outo.

Scifielokuvat tietenkin kertovat meistä itsestämme, eivät mistään sen kummemmasta. Toisinaan toisten ihmisten asenteet ja käsitykset maailmasta saa tuntemaan, että he elävät ihan eri todellisuudessa kuin me itse. Tästä voisi nähdä painajaisenkin: huomaat kauhuksesi, että kaikki muut ihmiset ovat muuttuneet sen puolueen kannattajiksi, joka on sinusta kaikkein kauimpana. Ole siinä sitten monikulttuurinen Toisen ymmärtäjä.

Geenimuuntelun ympärillä kytevässä kulttuurisodassa kärjistyy tämä ihmisten keskinäinen toiseus. Äskettäin Tiede-lehteen saapui sähköpostiviesti, joka vinkkasi siitä, että BASF on luopunut geenimuunneltujen elintarvikkeiden tuotekehityksestä ja markkinoinnista Euroopassa. Meilissä iloittiin käänteestä, joka on ”merkki siitä että tuuli on kääntynyt puhtaamman ja turvallisemman maatalouden suuntaan”.

Myös Maan ystävät riemuitsevat. Järjestön edustajan mukaan BASFin päätös on ”nöyryytys” komissaari John Dallille, joka aikanaan hyväksyi yhtiön kehittämän gm-perunan viljelyn. Geenimuuntelua vieroksuvat kuluttajat ja viljelijät antoivat pitkän nenän eurokraateille ja biotekniikan suuryrityksille, myhäilevät gm-kriitikot.

Nöyryytys? Tuskinpa vain. En usko, että Dalli kokee itsensä nöyryytetyksi. Luulen pikemminkin, että hän puistelee kummeksuen päätään ja päivittelee eurooppalaisten herkkäuskoista gm-vastaisuutta. Maanmainio tekniikka jätetään käyttämättä ilman mitään hyvää syytä. Mikä näitä ihmisiä oikein vaivaa, olen kuulevinani komissaarin taivastelevan avustajalleen.

Dallin puolelta gm-rintamaa näyttää siltä kuin Eurooppaan olisi levittäytynyt jokin outo lahko, joka ei kuuntele järkipuhetta. Totta kyllä, valistuneen yhteiskunnallisen keskustelun perussääntö on, että osapuolet eivät saa demonisoida toisiaan. Antaa argumenttien ottaa mittaa toisistaan. Mutta kun kaikki argumentit on jo toistettu tuloksetta useaan kertaan, on vaikea välttää vastapuolen kyborgisointia.

Minulle oli annettu viime viikonlopun Nuorten filosofiatapahtumaan ylläoleva otsikko ja pyydetty alustamaan “siitä millaista kauneutta on havaittavissa siinä, että maailmankaikkeudessa kaikki toimii, kuten toimii ja että niin monimutkaiset asiat voivat olla ennustettavissa niin tarkasti”. Haastajina toimivat Santeri Laurila ja Jesse Örö, ja yleisölläkin oli aiheesta kiinnostavia kysymyksiä. Alustus oli jokseenkin seuraavanlainen; osa sen aiheista on esiintynyt täällä blogissa.

Tässä jokunen sana fysiikasta, järjestyksestä ja niiden suhteesta kauneuteen; nämä ovat tällaisia fyysikon kotikutoisia mietteitä.

Ihmisellä on jo syntyessään käsityksiä maailmasta. Kohdun kokemusten lisäksi meillä on geeneissä olevaa, evoluution myötä kertynyttä tietoa. Esimerkiksi ihminen tunnistaa heti synnyttyään rinnan ja osaa imeä sitä. Tämä on esimerkki siitä, kuinka evoluution myötä valikoituvat sellaiset käsitykset, jotka auttavat henkiinjäämistä, tai yleisemmin maailmassa toimimista. Konkreettisten asioiden kuten hahmontunnistuksen ja yksinkertaisten toimintatapojen taustalla on perustavanlaatuisia oletuksia maailmasta.

Arkisen käsityksen mukaan on olemassa minä, itsenäinen ja vapaa toimija, sekä ulkoinen maailma, joka on meistä riippumaton. Philip K. Dickin sanoin “todellisuus on se, mikä ei katoa kun siihen lakkaa uskomasta”. Tämä ulkoinen maailma on pysyvä ja ennustettava: pystymme tekemään päätelmiä tulevaisuudesta menneisyyden perusteella. Asiat eivät tapahtu sattumanvaraisesti, vaan muutoksiin on syy, ja samanlainen syy johtaa yleensä samanlaiseen seuraukseen. Puhe syistä ja seurauksista, tai yleensä tapahtumisesta, edellyttää sitä, että meillä on käsitys ajan ja avaruuden olemassaolosta ja luonteesta. Aika ja avaruus ovat niin oleellinen osa ajatteluamme ja siten kieltämme, että on vaikea kuvitella, millaista olisi ilman niitä; tulee kovin orpo olo.

Havaintomme ovat moninaisia, muuttuvia ja sekavia. Käsityksen ulkoisesta maailmasta voi nähdä tapana tiivistää näitä havaintoja. Ulkoinen maailma on malli havainnoille, toisin sanoen rakenne, joka selittää menneitä havaintoja ja tekee ennusteita tulevista. Esimerkiksi mallimme mukaan on olemassa sellaisia esineitä kuin tuoleja riippumatta meistä. Malli ennustaa, miten näköhavaintomme muuttuvat kun liikumme tuolin suhteen, mitä tunnemme tuolia koskettaessamme, miltä näyttää jos tuolia hajottaa pienempiin osiin ja niin edespäin.

Tässä mielessä koko ajattelumme perustuu malliin maailmasta: käsitys ulkoisesta todellisuudesta ja ajasta ja avaruudesta ei ole päättelyn tulos, vaan päättelyn edellytys. Mallia voi kuitenkin verrata havaintoihin ja muuttaa niiden perusteella. Fysiikka, näin ymmärrettynä, on tapa tarkentaa, tarkistaa ja laajentaa havaintomalleja. Fysiikassa on siis kyse informaation tiivistämisestä, asioiden ymmärtämisestä yhä yksinkertaisempien käsitteiden avulla. Toisaalta tavoitteena on ymmärtää, miten yksinkertaisista lähtökohdista seuraa monimutkaisia asioita.

Fysiikka ja arkiajattelu eivät ole täysin samanlaisia. Niiden eroa voi hahmottaa käsitteillä malli ja teoria, vaikka jaottelu näiden kahden välillä onkin liukuva, ja fyysikot itse usein sekoittavat mallin ja teorian. Malli kertoo tiiviissä muodossa, millainen maailma on, millaista järjestystä havainnoissa on. Teoria kertoo lisäksi miksi näin on, mitkä ovat syyt järjestyksen takana.

Esimerkiksi ensimmäisen Keplerin lain mukaan planeettojen radat ovat ellipsejä. Kyseinen malli tiivistää informaatiota tehokkaasti. Radan kaikkien pisteiden sijaan tarvitsee tietää vain muutama asia: kahden akselin pituus, radan keskipiste ja ellipsin asento meihin nähden. Mallilla on suuri ennustusvoima: muutaman havainnon perusteella se ennustaa planeetan kaikki tulevat sijainnit. Keplerin ensimmäinen laki ei kuitenkaan selitä sitä, miksi radat ovat ellipsejä, eikä siitä voi johtaa mitään muita seikkoja. Newtonin gravitaatioteoria sen sijaan kertoo mistä tämä säännöllisyys johtuu, ja siitä voi ennustaa myös komeettojen radat, omenoiden putoamisnopeuden ja monia muita planeettojen ratoihin liittymättömiä asioita. Teoria ei kuvaa vain yhtä asiaa, vaan kytkeytyy laajemmalle.

Toinen asia, joka erottaa fysiikan arkisesta päättelystä on tässä mukaan otettu matematiikan käyttö. Matematiikka on tapa ilmaista loogisia suhteita asioiden välillä, joten asioiden tiivistäminen täsmällisesti, eli informaatiota menettämättä, on matematiikkaa. Matemaattisten rakenteiden kauneus liittyy suhteiden esittämiseen yksinkertaisimmalla ja selkeimmällä tavalla. (Matematiikan kauneus ei varmaankaan pelkisty tähän, ja matemaatikoilla lienee aiheesta paljonkin sanottavaa.)

Fysiikan teorian kauneus ei siis liity ensisijaisesti sen kuvaamiin havaintoihin. Molekyylien lait eivät ole kauniita siksi, että lumihiutaleet ovat symmetrisiä, eikä ydinfysiikan estetiikka aiheudu siitä, että auringonvalo on miellyttävää. Niinpä fysiikassa teorian rakenne tuntuu ensisijaiselta, ja havaintojen voi ajatella vain vahvistavan teorian tai antavan osviittaa siitä, miten teoriaa pitäisi parantaa. Joskus sanotaan, että fysiikan tavoitteena on ennustaa havaintoja. Fyysikoiden näkökulmasta kuitenkin havainnot toimivat apuvälineenä todellisuuden syvempään ymmärtämiseen, ja tuo ymmärrys tiivistyy teorian matemaattiseen rakenteeseen.

Lienee syytä korostaa, että ennustaminen ja ymmärtäminen ovat eri asioita. Jos meillä olisi laatikko (sanotaan vaikka väriltään musta) joka vastaisi aina oikein kaikkiin tulevaisuutta koskeviin kysymyksiin, kyseessä ei olisi fysiikan teoria, koska se ei antaisi ymmärrystä siitä, miksi asiat kehittyvät niin kuin ne tekevät, miten tuntemamme alkutila liittyy johonkin myöhempään tilaan. Fysiikka ei ole laskukone.

Ilman teoreettista ymmärrystä myös kyky esittää mielekkäitä kysymyksiä on rajoittunut. Ennustaminen tarkoittaa sitä, että osataan sanoa, millainen lopputila tietystä alkutilasta seuraa. Mutta tämä edellyttää käsitystä siitä, miten alkutilaa ja lopputilaa kuvataan, eli mitkä ovat ne asiat, joiden avulla havaintoja järjestetään. Arkikäsitteiden perusteella osaamme kysyä, mitä tuolille tapahtuu. Mutta kun katsotaan asiaa lähemmin ja halutaan tietää mitä tuolin osasille käy, pitää olla joku tapa puhua puun kuolleista soluista, ja vieläkin tarkemmin molekyyleistä ja atomeista ja sitten olemmekin jo kaukana arkisen ajattelun ulkopuolella.

Kvanttimekaniikka ja suhteellisuusteoria ovat paljastaneet, että arkikäsityksemme siitä millaisia esineet ovat ja millaisia aika ja avaruus ovat ja miten nämä ovat suhteessa toisiinsa on perustavanlaatuisesti virheellinen. Tarkemmin sanoen, arkimallimme pätevyysalue on hyvin rajoittunut. Käsitys maailmasta, joka on pysyvä, deterministinen ja on määrätyssä tilassa on approksimaatio. Vain havaintojen tarkka järjestäminen on voinut kertoa tismalleen millä tapaa se ei ole totta, ja mikä sitten on totta. (Arkikäsitys minuudesta ja toimijuudesta on sekin virheellinen, mutta se on toinen tarina.)

Arkikäsityksemme on kehittynyt kuvaamaan niitä tapahtumia, jotka ovat oleellisia meidän toimintamme kannalta, mikä rajoittaa ne kapeaan siivuun olosuhteita: pituusskaalaan joka ei ole liian iso eikä liian pieni, pieniin nopeuksiin, heikkoihin gravitaatiokenttiin ja niin edelleen. Arkiajattelun käsitteet eivät pysty kuvaamaan havaintojen niitä piirteitä, jotka ovat merkittäviä vain näiden olosuhteiden ulkopuolella. Tätä vierasta aluetta voi lähestyä vain matematiikan kautta. Niinpä kauneuskäsitys, jolla arvioidaan matemaattisia rakenteita on tärkeä opas fysiikassa. Kauneus ei siis fysiikassa ole vain jotain, mitä ihaillaan lopputuloksessa, jo valmiissa teoriassa, joka rakennettaisiin yksikäsitteisesti havaintojen pohjalta. Teorioiden muodostaminen on sotkuista puuhaa, ja asioiden oikeiden suhteiden selvittämisessä matematiikan kauneus on tapa kurottaa arkiajattelun tuolle puolen.

Taiteeseen ja matematiikkaan verrattuna on sellainen ero, että fysiikassa ei ole ainoastaan kauniita ja rumia rakenteita, vaan myös oikeita ja vääriä rakenteita. Fysiikassa estetiikan tajun tuleekin olla kouliutunut matemaattisen ymmärryksen ja havaintojen hahmottamisen kautta. Totuus ja kauneus kietoutuvat toisiinsa ainutlaatuisella tavalla: samalla kun etsitään esteettiset vaatimukset täyttävää totuutta, muokataan käsitystä siitä, mikä on esteettistä. Kauneus voi johtaa harhaan: saattaa olla houkuttelevaa seurata jotakin tiettyä esteettistä käsitystä pitkälle, tehdä kauaskantoisia johtopäätöksiä tarkistamatta noudattavatko havainnot todella tätä estetiikkaa.

Matematiikan keskeinen osa havaintojen kuvailussa johdattelee kysymykseen siitä, onko todellisuuden rakenne pohjimmiltaan matemaattinen vai onko matematiikka vain väline havaintojen kuvailemiseen. Onko matematiikka olemassa erillään todellisuudesta? Tekisi mieli esimerkiksi kysyä, oliko matematiikkaa olemassa ennen alkuräjähdystä, mutta ilmaisu ei tarkoita mitään, sen enempää kuin “maailmankaikkeuden ulkopuolella”. Mutta jos aika ja avaruus joskus loppuvat, onko matematiikkaa silti olemassa? Tarjoaako matematiikka esimerkin olemassaolosta ilman aikaa ja paikkaa? Mitä tarkoittaa olemassaolo ilman maailmankaikkeutta? On vaikea muotoilla tällaisia ajatuksia. Saavutaan abstraktion huipuille, joilla ilma on ohutta ja on vaikea hengittää ja puhua, joten lopetan tähän.

Kuten edellisen merkinnän kommenteissa mainostettiin, olen alustajana tämän viikon lauantaina 14.1. Nuorten filosofiatapahtuma Nufitissa. Alustaja pitää 15 minuutin puheenvuoron, jonka jälkeen kaksi haastajaa kommentoi sitä ja keskustelu avataan sitten yleisölle. Tämän vuoden teemana on kauneus. Otsikokseni annettiin “Kaikki järjestyksessä”, ja puhun kauneuden roolista fysiikan tavassa jäsentää maailmaa. Keskustelu on kellonaikaan 11.35-13.00 Karl Lindahl -salissa. Muukin ohjelma on kiintoisaa; teoreettisen filosofian professori Matti Sintosen aihe “Totuus ja kauneus” vaikuttaa erityisen läheiseltä.

Nufit tapahtuu Helsingin Paasitornissa perjantaina 13. ja lauantaina 14. päivä. Liput maksavat 10/5 euroa.

Kirjoitin Tiede-lehden numeroon 12/2011 jutun avioliiton historiasta (ei liene netissä vielä). Eilen postiluukusta tipahtaneessa numerossa 1/2012 oli postipalstalla pari lukijapalautetta tähän teksiin. Palstalla niihin kommentoiminen olisi numerossa 2/2012 jo vähän post festum, joten pari huomiota tässä.

Leena Jääskeläinen Helsingistä huomautti, että homoille ja lesboillekin syntyy lapsia, joten Jääskeläisen mukaan tämän vuoksi hekin tarvitsevat avioliittoa. Jääskeläisellä menevät puurot ja vellit sekaisin. Kyse oli siitä, miksi yhteiskunta on katsonut tarpeelliseksi reguloida miesten ja naisten parisuhteita. Se, että näistä voi syntyä lapsia (jotka perivät vanhempiensa omaisuuden) on historiallisesti ollut se tekijä, joka on tehnyt yksityisestä asiasta yhteiskunnallisesti merkittävän.

Homo- ja lesbosuhteista lapsia ei edelleenkään synny, joten yhteiskunnalla ei voi olla vastaavaa intressiä säännellä homoseksuaalisia kuin heteroseksuaalisia parisuhteita.

Jos homoseksuaalisten parisuhteiden sääntelyyn on muita syitä, ne olisi hyvä tuoda esiin.

Henna Kiiveri väitti minun lainanneen Henry Laasasen väitöskirjaa, mikä ei pidä paikkansa. Ensinnäkin haastattelin Laasasta. Toisekseen Laasasen väitöskirja ei ole valmis, enkä ole lukenut sen käsikirjoitusta.

Kiiverin mukaan naisilla on täysi oikeus valita partnerikseen kenet haluaa. Niin minustakin. Suomen lainsäädännön mukaan näin on myös ollut vuodesta 1926 alkaneen ja 1971 loppuunsaatetun liberalisointiprojektin jälkeen.

Kiiverin mukaan naisella on myös oikeus olla valitsematta valittavaa toimittajaa, joka kokee, että alfaurokset varastavat häneltä kaikki naiset ja kirjoittaa sen pohjalta väitöskirjan siitä kuinka surkeassa asemassa heteroseksuaalinen mies on nykypäivän Suomessa.

Kehenköhän Kiiveri viittaa? Minä en ole kirjoittamassa väitöskirjaa, Laasanen ei ole toimittaja, eikä kumpikaan meistä erityisemmin valita asiantilaa, joka syrjii seksuaalista vallankumousta edeltäneeseen yhteiskuntaan verrattuna lähinnä huonosti koulutettuja tai huonosti taloudellisesti toimeentulevia miehiä.

Kiiveri pahoittelee vihaisuuttaan, jolla hän kokee, että hänelle kuuluvat samat oikeudet kuin miehille. Ei sitä toki tarvitse pahoitella. Minäkin olen vihainen, jos miehillä ja naisella on jossakin eri oikeudet.

“Jatkuvasti diskriminointia kokevana minua raivostuttaa, kuinka kaksi (todennäköisesti heteroseksuaalia) miestä kirjoittaa minunnoikeuksiani loukkaavan tekstin.”

Tuossa lauseessa on paikkansapitävää oikeastaan vain se, mikä siinä on suluissa.

Teksti on minun, Laasanen oli yksi neljästä lähteestä.

Juttu ei ottanut kantaa siihen, miten perheoikeutta tulisi uudistaa jos mitenkään. Se ei siis voinut loukata Kiiverin oikeuksia, koska se ei ottanut kantaa naisten oikeuksiin mitenkään.

Juttu käsitteli sitä, miten muuttunut avioliitto-oikeus on ollut milloin minkäkin ryhmän edun mukaista ja milloin minkäkin ryhmän vastaista. Monien naisten kannalta viime vuosikymmenien uudistukset ovat olleet edullisia, väitti Laasanen, ja Kiiveri näyttäisi olevan kiivaasti samaa mieltä. Valkoinen heteroseksuaalinen mies taas kuuluu sekä voittajiin että häviäjiin. Ei VHM ole mikään yhtenäinen ryhmä, joka olisi äkkiä menettänyt kaiken valtansa mustille lesboille.

Kiiveri halusi myös kertoa minulle ja Laasaselle, että ihmiset menevät naimisiin myös rakkaussuhteista. Koko kirjoitukseni oleellinen pointti olikin tarkastella, mikä avioliiton yhteiskunnallinen funktio tuon kaiken romanttisen rituaalin takana on.

Kiiverin mukaan homot ja lesbot haluavat avioliiton kautta oikeuksia, mitä parisuhteeseen kuuluu. Näitä oikeuksia varten kuitenkin on jo rekisteröity parisuhde. Jää siis selittämättä, mitä erityistä juuri avioliitossa on, mitä homot ja lesbot haluavat, kun edes virallinen parisuhde ei ole kovin suosittu homojen ja lesbojen keskuudessa.

Kiiverin mielestä kyse on sanasta avioliitto. Siinä hän on samalla linjalla niiden arvokonservatiivien kanssa, joille on tärkeää, että avioliitto sanana pysyy miehen ja naisen liittoon viittaavana.

Liberaalina en haluaisi käyttää kauheasti päänvaivaa tällaisten kysymysten pohtimiseen. Minulle oleellista äänestäjänä on, mitä vaikutuksia lainsäädännöllä on. Avioliittolainsäädännöllä ei näyttäisi olevan juuri enää merkitystä heteroseksuaalisuuden sääntelyssä. Homoseksuaalisten parisuhteiden sääntelylle ei ole esitetty mitään sellaisia yhteiskunnallisia perusteluja, miksi asiaa ei voisi jättää homojen ja lesbojen yksityisasiaksi.

Niinpä pidän kiinni artikkelini perusvirityksestä: poliittinen keskustelu avioliitosta on lähes täysin irronnut avioliiton oikeushistoriallisesta perustasta. Sukupuolineutraali avioliitto ei hajottaisi perinteistä avioliittoinstituutiota enää mitenkään, koska siinä ei oikeastaan ole enää mitään hajotettavaa. Vastaavasti sukupuolineutraali avioliitto ei toisi homoille ja lesboille käytännössä yhtään mitään vapauksia tai oikeuksia, joita heillä ei olisi ilmankin spn-avioliittoa, useimmissa tapauksissa ilman rekisteröityä parisuhdettakin.

Symbolisen taistelun arvokonservatiivisen vähemmistön vs. seksivähemmistöjen välillä jättäisin mielelläni jonnekin muualle kuin lainsäädännölliselle areenalle.

Presidentiltä on viety niin paljon sisä- ja unionipoliittista valtaa, että järkevät kriteerit presidenttiehdokkaita paremmuusjärjestykseen laittaessa ovat oikeastaan vain 1) Nato-jäsenyys ja 2) niin sanotut arvokysymykset.

Nato-jäsenyyden suhteen kaikki ovat nyt olevinaan samaa mieltä, mutta emmeköhän me kaikki tiedä, niin jäsenyyden kannattajat kuin vastustajatkin, ketä äänestää jos sen tällä kriteerillä haluaa tehdä.

Entäpä jos haluaa äänestää arvojohtajaa? Skepsis ry on yhdessä Humanistiliiton kanssa tehnyt hienon palveluksen demokratialle kyselyllä, jossa ehdokkaita on pyydetty vastaamaan Tiedebarometrin vuosimallia 2010 tieteellistä maailmankuvaa ja tieteen etiikkaa luotaaviin kysymyksiin. Kysely ja vaalikone täällä.

Tässä sinun vastauksiesi vertailu ehdokkaiden antamiin vastauksiin hyvin yksinkertaisen “täsmälleen sama vastaus” -periaatteen pohjalta. Ehdokkaan antamien vastausten yksityiskohtiin kannattaa tietenkin tutustua lähemmin.

Vaalikoneena palvelu toimii huonosti, koska laskenta-algoritmi hukkaa informaatiota. Vaikka kysymysten vastausvaihtoehdot ovat järjestysasteikollisia, laskenta huomioi vain täyden yhteensopivuuden ehdokkaan kanssa. Niin ei tarvitsisi tehdä kuin luokka-asteikollisten kysymysten kohdalla (joita tässä ei ole).

Sain eniten samoja vastauksia Sari Essayahin ja Paavo Lipposen kanssa (12). Pekka Haavistolle täysosumia 7 ja Paavo Väyryselle 3.

Haavistolle pisteet laajasta perustelukommentoinnista. Soinille, Niinistölle, Arhinmäelle ja Biaudetille pitkä miinus siitä, etteivät vastanneet.

Lipposen ilmastoskepsismi oli huolettavaa, mutta muistaisin lukeneeni 1980-luvulla Lipposen hyvin hiilivoimamyönteisiä kirjoituksia. Haavisto on monessa asiassa paljon järkevämpi kuin vihreät keskimäärin, mutta yllättävän paljon tämä kysely paljasti heidihautalamaista perusvihreää huuhaata.

Taitaa tulla tehdyksi se valinta sitten sen Nato-kysymyksen varassa, koska uskonnottoman on hieman vaikea löytää muista arvokysymyksistä yhteistä linjaa Essayahin kanssa. Kysely on kuitenkin hyvä reality check kaikille niille ateisteille, joiden mielikuvaa syvästi uskonnollisten ihmisten tiedesuhteesta hallitsee amerikkalaisen uskonnollisen oikeiston avoin ja kattava tiedevihamielisyys. On sitä Suomessakin, mutta (ilmeisesti) ilahduttavan paljon vähemmän.