BLOGIT

Tänään vihdoin julkaistiin Tiede-lehden iPad-versio erinäisten teknisten viivästysten jälkeen. Tervetuloa siis mukaamme myös tablettipuolella! Olen itse innoissani sähköisen julkaisemisen yleistymisestä mutta myös aika terveystietoinen ihminen, ja siksi kiinnostuin tuoreesta tutkimuksesta, jonka mukaan tyypilliset tabletin käyttöasennot rasittavat niskaa enemmän kuin esimerkiksi läppärin käyttö.

Tabletit yleistyivät niin äkkiä, että niiden ergonomian selvittäminen laahaa jäljessä, huomauttavat tutkimuksen tekijät, joista osa työskentelee Harvardin yliopistossa ja osa Microsoftilla. Tämäkin tutkimus oli suppea: tehty pienellä koehenkilöjoukolla ja vain muutamalla käyttötavalla. Kyllä tämä kuitenkin jo antaa vinkkejä meille, jotka haluamme ottaa ilon ja hyödyn irti uudesta mediavälineestä mutta samalla välttää niska- ja hartiajumeja.

Näin tutkimus tehtiin: Koehenkilöinä oli 15 kokenutta tabletinkäyttäjää, jotka Applen iPad2:lla ja Motorolan Xoomilla selailivat, lukivat ja kirjoittivat

A. tabletti sylissä käsissä

B. tabletti sylissä tuettuna kallelleen

C. tabletti pöydällä tuettuna kallelleen

Lisäksi he katsoivat elokuvaa

D. tabletti pöydällä tuettuna pystyyn.

Samalla tutkijat seurasivat koehenkilöiden niskan asentoa laitteella, joka mittasi liikettä päähän ja vartaloon kiinnitetyillä infrapunalähettimillä.

Ainoastaan asennossa D niska pysyi melkein pystysuorana. Sekä A, B että C johtivat pahempaan niskan köyristämiseen kuin mitä aiempien tutkimusten perusteella syntyy pöytätietokoneen tai kannettavan tietokoneen kanssa. Tabletti voi siis olla niitä pahempi niska- ja hartialihasten rasittaja, tutkijat varoittavat Work-lehdessä.

Tulos ei minusta kuulostanut yllättävältä. Ennen ms-tautini puhkeamista ehdin harrastaa 19 vuotta intensiivisesti kilpatanssia, ja sinä aikana kasvoin hyvin tietoiseksi liikkeistäni ja asennoistani ja lihastenkäytöstäni. Kun runsas vuosi sitten ostin iPadin, huomasin heti, että sen kanssa kannattaa olla tarkkana, jottei hanki niska- ja hartiakipuja. Tutkimus osoitti, että omalla kohdallani havaitsemani riski pätee ihmisiin yleisemminkin.

Olen koko ajan pyrkinyt pitämään mahdollisimman lyhytaikaisina ne asennot, jolloin niskani on köyryssä: lähinnä iPadilla kirjoittamisen. Selailussa, katselussa ja lukemisessa kannattelen tablettia yleensä pystyssä kasvojeni edessä yhden käden peukalonhangan päällä niin, että kannattelukäteni olkavarsi on kiinni vartalossa: tällöin voin ohjata lihastyötä hartianpäällisten lihasten sijasta lapaluuta alta kannattaviin lihaksiin. Ja tuossa asennossa pyrin pitämään niskan niin pystyssä kuin suinkin. Kättä vaihdan usein. Tapanani on myös voimistella niskaa ja hartioita pitkin päivää.

Olen käyttänyt iPadia lähes päivittäin vapaa-aikanani netin ja eri sovellusten selailuun, tv:n katseluun, lehtien ja kirjojen lukemiseen ja pelien pelaamiseen, eikä minulle ole kertaakaan tullut niskaongelmia. Mutta enemmän kirjoittamista vaativat vapaa-ajan hommat, kuten sähköpostit ja Facebook-kommunikoinnit, olenkin hoitanut pöytäkoneellani. Työtehtäviin olen käyttänyt toistaiseksi pelkästään pöytäkonetta.

Jos kirjoittaisin tabletilla enemmän, varmaan hankkisin siihen ergonomisista syistä erillisen näppiksen. Mutta nykykäytössäni laite toimii mukavasti sellaisenaan. Ei sen pitkäaikainenkaan kannattelu tunnu sen kummemmalta kuin luettavan paperisen kirjan vastaava kannattelu, jota olen harrastanut paljon.

Onko muilla kokemuksia tabletin ergonomisesta käytöstä tai ongelmista siinä ja niiden ratkaisuista?

Kirjoitin edellisessä merkinnässä siitä, että kappaleilla on levossakin energiaa, lepoenergiaa, ja energia kaareuttaa avaruutta, eli saa aikaan painovoiman. Vaaka mittaa omenan energiasisällön. Alkeishiukkasten tapauksessa lepoenergia tulee vain massasta, yhdistelmähiukkasten ja arkiskaalan kappaleiden tapauksessa mukana on iso ripaus sidosenergiaa. Koska kaikki lepoenergia käyttäytyy samalla tavalla, on arkistenkin kappaleiden lepoenergiaa mielekästä kutsua yksinkertaisesti massaksi.

Mutta massalla on klassisessa fysiikassa kaksi roolia. Sen lisäksi, että massa toimii gravitaation lähteenä, se myös kertoo, kuinka vaikeaas kappaletta on liikuttaa, eli kuinka suuren kiihtyvyyden kappale saa, kun sitä työnnetään tietyllä voimalla. Näillä kahdella asialla ei ole klassisen fysiikan puitteissa mitään yhteyttä, ja onkin kummallista, että niissä esiintyy sama suure. Olisikin syytä puhua erikseen painavasta massasta ja hitausmassasta. Sähkökentän saa aikaan sähkövaraus, gravitaatiokentän painava massa. Sähkövaraus ei kerro mitään voiman ja kiihtyvyyden suhteesta, miksi painava massa kertoisi?

Usein fysiikan murrosten alkuvaiheissa ei ole oleellista uuden ratkaisun löytäminen, vaan vanhan ongelman tunnistaminen. Näin on hitausmassan ja painavan massan kohdalla. Jo viime vuosisadan alussa tiedettiin kokeellisesti, että niiden suhteellinen ero on kymmenesmiljoonasosaa pienempi. Teoreettisesti ne yleensä oletettiin samoiksi, eikä asiaa pidetty ongelmallisena.

Einstein kuitenkin otti näiden massojen yhtäsuuruuden yleisen suhteellisuusteorian keskeiseksi rakennuspalikaksi. Idea on suunnilleen seuraava: jos hitausmassa ja painava massa ovat samat, niin kappaleen kiihtyvyys gravitaatiokentässä ei riipu sen massasta. Kaikki kappaleet putoavat samalla tavalla, kuten Galilei aikanaan osoitti. Tällöin voidaan ajatella, että gravitaatio on avaruuden ominaisuus, joka vaikuttaa kaikkeen sen sisältämään aineeseen samalla tavalla. Tämä oli merkittävä osa sitä päätelmien pilveä, joka johti Einsteinin yleiseen suhteellisuusteoriaan.

Yleinen suhteellisuusteoria on kattava kuvaus aika-avaruudesta. Sen lisäksi, että se kertoo miten energia kaareuttaa aika-avaruutta eli saa aikaan gravitaation, yleinen suhteellisuusteoria myös sanelee miten kappaleet liikkuvat. Ja koska yleinen suhteellisuusteoria ei erottele massaa muista energian muodoista, myös hitausmassan tilalle tulee kappaleen energiasisältö. Painavan massan ja hitausmassan yhtäläisyys seuraa siis siitä, että gravitaatio on aika-avaruuden ominaisuus.

Massojen yhtäläisyys on yleisen suhteellisuusteorian tärkeä ennuste. Monet ehdotetuissa yleisen suhteellisuusteorian laajennukset ennustavat erilaisten kappaleiden putoavan eri tavalla. Esimerkiksi joissakin maailmankaikkeuden kiihtyvää laajenemista selittävissä malleissa pimeästä energiasta vastaa koko avaruuden täyttävä kenttä. Eri hiukkaset voivat vuorovaikuttaa kentän kanssa eri voimakkuuksilla, ja tämän takia niiden liike voi olla erilaista. Massojen yhtäläisyyden mittauksissa on nykyään on päästy yli miljardisosan tuhannesosan tarkkuuteen, eikä mitään poikkeamia ole näkynyt, mikä asettaa tiukkoja rajoja tällaisille rakennelmille.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka Higgsin kenttä antaa hiukkasille massat muuttamalla tyhjää tilaa. Tavallisen aineen massan suhde Higgsin kenttään jäi kuitenkin selittämättä, joten palaan aiheeseen nyt, kun sitä sivuttiin edellisen merkinnän kommenteissa.

Tarkasti ilmaistuna Higgsin kenttä antaa massat alkeishiukkasille. Hiukkaset voidaan nimittäin jakaa kahteen kastiin: alkeishiukkasiin ja yhdistelmähiukkasiin (engl. composite particles). Alkeishiukkasilla ei ole sisärakennetta, kokoa eikä muotoa. Yhdistelmähiukkaset ovat kahden tai useamman alkeishiukkasen yhteenkietoutuneita kimppuja. Niillä on jokin ominainen koko ja niillä voi olla moninaisia muotoja.

Kun lähtee rakentamaan hiukkasfysiikan mallia, niin puolet työstä on sen listaamista, millaisia alkeishiukkasia siinä on ja loput sen määrittämistä, miten ne vuorovaikuttavat keskenään. Standardimallissa on kaksitoista ainehiukkasta, kaksitoista vuorovaikutuksia välittävää hiukkasta (yhteinen lukumäärä on sattumaa!) ja päälle vielä yksi Higgsin hiukkanen.

Mallin vertaamista havaintoihin vaikeuttaa se, miten alkeishiukkaset takertuvat toisiinsa ja muodostavat yhdistelmiä. Standardimalli on tässä suhteessa hyvin mielenkiintoinen: puolet sen ainehiukkasista, kuusi kvarkkia, muodostavat tusinoittain erilaisia yhdistelmähiukkasia, joilla on monimutkaisia suhteita keskenään. Itse asiassa kvarkkeja ei voi koskaan nähdä suoraan, ne ovat aina vangittuina kokonaisuuksiin, joissa on kaksi tai kolme kvarkkia (tai ehkä enemmänkin, joskaan suurempia yhdisteitä ei ole koskaan nähty). Tunnetuimmat kokoonpanot ovat protoni ja neutroni, joissa on kummassakin kolme kvarkkia.

Näkemämme aine koostuu atomeista, joissa on atomiydin ja sen ympärillä elektroneja, ja atomiytimet taasen rakentuvat protoneista ja neutroneista. Higgsin kenttä antaa massan elektroneilla ja kvarkeille, ja voisi kuvitella, että atomin massan saisi selville pelkällä yhteenlaskulla. Tilanne on kuitenkin kiinnostavampi. Ne kvarkit, joista protoni ja neutroni rakentuvat ovat vain hieman elektronia raskaampia, mutta sekä protoni että neutroni ovat noin kaksituhatta kertaa niin massiivisia kuin elektroni. Jos Higgsin kentän laittaisi pois päältä, elektronista tulisi massaton ja samoin kvarkeista, mutta näkyvän aineen massa muuttuisi vain muutamalla prosentilla. (Pimeä aine on sitten oma lukunsa.) Higgsin kentällä on keskeinen merkitys Standardimallissa, mutta gravitaation suhteen se on pikkutekijä.

Se, että yhdistelmähiukkasen massa voi olla enemmän kuin osiensa massojen summa valaisee massan ja energian käsitteitä. Newtonin gravitaatioteorian mukaan massat vetävät toisiaan puoleensa. Yleinen suhteellisuusteoria paljastaa, että gravitaation lähteenä toimii itse asiassa energia. Massaan liittyy energiaa maailman kuuluisimman yhtälön mukaisesti. Mutta kaikki energian muodot gravitoivat samalla tavalla: vain energian määrällä on merkitystä, ei sen laadulla. Tietty määrä liike-energiaa tai sidosenergiaa painaa yhtä paljon kuin sama määrä lepoenergiaa.

Esimerkiksi meteori vetää maapalloa puoleensa sitä enemmän mitä nopeammin se liikkuu. Kun nopeudet ovat paljon pienempiä kuin valonnopeus, liike-energia on kuitenkin mitätön verrattuna lepoenergiaan. Sidosenergian kohdalla voi olla toisin. Sen suuruus liittyy hiukkasten välisiin vuorovaikutuksiin, ja kun vuorovaikutukset ovat voimakkaita, sidosenergia on suuri. Erityisesti näin on kvarkkien kohdalla: niiden välisen värivuorovaikutuksen toinen nimikin on vahva vuorovaikutus, ja niiden sidosenergiat ovat noin tuhat kertaa massoihin liittyviä lepoenergioita suurempia.

Koska kaikki energia gravitoi yhtä paljon, emme voi vaa’alla erottaa, kuinka suuri osa hiukkaskimpun painosta on peräisin alkeishiukkasten massoista ja kuinka suuri osa tulee niiden välisistä sidosenergioista. Yhdistelmähiukkanen, jolla on levossa tietty energia, käyttäytyy samalla tavalla kuin alkeishiukkanen, jolla olisi massa, joka vastaa tuota energiaa.

Jos katsotaan tarkkaan, nähdään toki yhdistelmähiukkasen sisärakenne. Protonin kohdalla tähän päästiin vuonna 1968. Tämä saattaa herättää epäilyn siitä, että Standardimallin alkeishiukkasiksi luulemamme rakennuspalikat olisivat oikeasti yhdistelmähiukkasia, joiden rakennetta ei ole vielä havaittu. Tällaiset mallit eivät ole erityisen suosittuja, paitsi Standardimallin omalaatuisimman osan, Higgsin hiukkasen, kohdalla. Mutta kokeilla on asiassa lopullinen sana, ja niitäkin kyllä tutkitaan LHC:ssä.

Massan tarinassa on vielä yksi käänne. Klassisessa fysiikassa massalla on kaksi erilaista roolia. Massa saa aikaan gravitaation, mutta se myös kertoo, kuinka suurella voimalla kappaletta pitää työntää, jotta sen saisi liikkumaan halutulla kiihtyvyydellä. Osoittautuu, että näiden kahden asian välinen yhteys paljastuu vasta kun gravitaatio ymmärretään aika-avaruuden ominaisuutena. Tästä lisää seuraavassa merkinnässä.

Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimosen mukaan “Haaviston homous oli ratkaiseva tekijä.”

Otsikko liioittelee hieman, sillä Uimosen mukaan rekisteröidyn parisuhteen lisäksi myös siviilipalveluksella ja kirkkoon kuulumattomuudella saattoi olla merkitystä. Yhtä kaikki se sai jälleen kerran ihmettelemään, mitä varten Suomessa on tolkuton määrä yhteiskuntatieteilijöitä, ja silti emme tiedä omasta yhteiskunnastamme mitään. Meillä myös lehdistö tuhlaa jatkuvasti paljon rahaa erilaisiin ad hoc -mielipidetutkimuksiin, mutta kunnollisia ajan yli vertailukelpoisia barometrejä arvomaailman mittaamiseen on rahoitettu vähän.

EVA:n arvo- ja asennetutkimuksia on sentään tehty vuosikymmeniä vertailukelpoisin menetelmin. HS ja Yle ovat teettäneet puoluekannatusmittauksia tavalla, joka mahdollistaa varsin hyvin puolueiden vaalienvälisen kannatusvaihtelun seuraamisen. Eurobarometrien ansiosta tiedämme jotakin suomalaisten arvoista eurooppalaisessa vertailussa ja Tiedebarometri mittaa ainakin kohtuullisen hyvin suomalaisten asenteita tieteeseen ja teknologiaan.

Mutta siinä ne melkein ovatkin. Onko suomalaisten asenteista seksivähemmistöihin, ateisteihin tai siviilipalvelukseen mitään kunnollista pitkän aikavälin tutkimusperinnettä? Maanpuolustukseen liittyvistä asenteista sentään tiedetään jotakin, mutta miten sivareihin suhtaudutaan työelämässä tai ehdokkaina erilaisissa vaaleissa?

Seksivähemmistöihin liittyvää tutkimusta on jo toista vuosikymmentä hallinnut normaalitieteellisestä metodologiasta melkoisen kaukana liihotteleva queer-paradigma, joten ei ihme, jos suomalaisten asenteista seksivähemmistöihin ei tiedetä mitään. Ja kun ei tiedetä, arvaillaan.

Rasismin lisääntymisestähän ei myöskään ollut kuin arvailuja, mihin seikkaan kiinnitin huomiota jo kesällä. Sittemmin on sentään joitakin vertailukelpoisia mittareita löytynyt, ja ne osoittivatkin rasististen asenteiden huomattavaa vähentymistä viimeisten kymmenen vuoden aikana.

Yhdysvalloissa USA Today on tehnyt jo pitkään kyselyitä, joissa selvitetään, mitä ominaisuuksia äänestäjät voisivat muuten pätevältä oman puolueensa presidenttiehdokkaalta hyväksyä. Yhdysvaltojen erityispiirre on, että ateismi (vain 45 prosenttia hyväksyisi ateistin) pilaa ehdokkaan mahdollisuudet jopa pahemmin kuin homous (55 prosenttia).

Lienee selvää, että Suomessa homon hyväksyisi paljon useampi kuin 55 prosenttia - kuinka moni, siitä meillä ei ole tutkimustietoa. Toisaalta Haavisto on epäilemättä saanut jonkin verran ääniä myös siksi, että hän on homo. Kuinka paljon, sitäkään emme tiedä.

Jos Haaviston tilalla olisi ollut eurokriittinen homo, moni Väyrysen ja Soinin ensimmäisen kierroksen äänestäjä olisikin ehkä joutunut hankalaan tilanteeseen. Monille näistä ehdokasvalinta kallistui kuitenkin joka tapauksessa ilman uskontoon ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyviä kysymyksiäkin joko kaikin muin tavoinkin perinteisemmällä tavalla suomalaisen Niinistön kannalle, tai kotiin jäämiseen.

Mutta oletetaan että jopa 20 prosenttia äänensä antaneista olisi punninnut valintaa aivan kiikun kaakun Haaviston ja Niinistön välillä. Tämä on varmaankin aivan epärealistisen korkea arvaus. Ja oletetaan että heistä jopa 60 prosenttia heistä olisi “homofobisuuttaan” tehnyt valintansa seksuaalisen suuntautumisen ja First Ladyn perusteella Niinistön hyväksi. Tämäkin on näppituntumalta epärealistisen paljon. Ja silti - yksinkertaistetaan nyt sen verran että ei pohdita nukkuneita - Haavisto olisi saanut vain 12 prosenttiyksikköä suuremman kannatusosuuden. Lopputuloksena olisi ollut 50,6-49,4 Niinistön hyväksi. Samat luvut saataisiin 12 prosentilla kiikunkaakun-äänestäjiä, joista yksikään ei kykenisi äänestämään homoa. Ottaen huomioon Niinistön jo vuosia jatkuneen valtavan kansansuosion ja sen tosiasian, että vaalit ratkaistiin eurokriittisten ei-helsinkiläisten äänillä, euromyönteisellä ja kansainvälisellä helsinkiläisellä olisi tuskin ollut mahdollisuuksia edes kristittynä aviosäätyisenä reservin upseerina.

Luulenpa siis että Haavisto oli oikeassa ja Uimonen väärässä.

Kirjoitin Suomen Kuvalehteen (julki tänään 3.2.2012) jutun monivaimoisuuden haitoista yhteiskunnan vakaudelle tuoreen Joseph Henrichin artikkelin pohjalta.

Artikkeli ja siitä kirjoittamani juttu eivät ottaneet kantaa seksuaalieettisiin kysymyksiin. Niissä ainoastaan todettiin, että kaikki tekijät, jotka johtavat naimattomien nuorten miesten ylijäämään, ovat omiaan heikentämään yhteiskuntaa muun muassa lisäämällä rikollisuutta ja vähentämällä taloudellisesti rakentavaa toimeliaisuutta. Mies on keskimäärin naisia taipuvaisempi ottamaan riskejä, mutta miehet ottavat hieman vähemmän riskejä silloin, kun heillä on jotain menetettävää ja vain kohtuullisesti voitettavaa. Parisuhde ja oma lapsi on jotain hävittävää. Teoreettinenkin mahdollisuus saavuttaa status, jossa on tilaisuus useampaan vaimoon, on taas huima kannustin riskinottoon ja kaikkien keinojen häikäilemättömään käyttämiseen korkean statuksen saavuttamiseksi.

Ideologisesti tieteellisiä artikkeleita lukevalle ensivaikutelma artikkelista saattaa olla, että siinä taas arvokonservatiivit yrittävät piileskellä tieteen kaavussa. Ideologinen lukutapa ei tietysti ylipäätään ole järkevä asennoitumistapa tieteeseen. Ironista kuitenkin on, että pyrkimys välttää nuorten naimattomien miesten ylijäämäväestön syntyä voi itse asiassa puoltaa monia arvoliberaaleja katsomuksia. Katsotaanpa, mitkä käytännöt ovat utilitaristin näkökulmasta eettisesti parhaiten perusteltuja. Utilitaristi siis pyrkisi puoltamaan sellaisia instituutioita ja normeja, joista on mahdollisimman paljon hyötyä mahdollisimman monelle sekä yhteiskunnan kokonaisedulle kuten vakaudelle ja talouskasvulle.

Kielteisiä käytäntöjä:

Monivaimoisuus. Lisää naimattomien nuorten miesten määrä dramaattisesti. Moniaalla nykyään virallisesti kiellettyä, mutta ollut historiallisesti merkittävässä roolissa.

Sukupuolen mukaan valikoivat abortit. Kiellettyjä mutta silti käytössä maissa, joissa poikalapsia suositaan. Sallittuja monissa maissa, joissa kiellolle ei ole perustetta. Kiinassa lisännyt merkittävästi naimattomaksi jäävien miesten määrää. Hyvä puoli tietysti on siinä, että tämän ryhmän yhteiskuntaa epävakauttava vaikutus voi myös nopeuttaa demokratiakehitystä.

Miesten uudet avioliitot merkittävästi nuoremman naisen kanssa. Perättäiset uskolliset suhteet hyväksytään nykyään paremmin kuin rakastajattaret, samanaikaisesta varsinaisesta monivaimoisuudesta puhumattakaan. Korkean statuksen mies, jolla on elämässään kaksi vaimoa, joista jälkimmäinen on hedelmällisessä iässä, vaikuttaa avioliittomarkkinoiden epätasapainoon kuitenkin yhtä haitallisesti kuin mies, jolla on kaksi ikäistään vaimoa.

Kulissiavioliitoissa elävät homomiehet. Suomessa ja muissa liberaaleissa maissa väistyvä käytäntö, mutta yhä tavanomainen ratkaisu isossa osassa maailmaa. Paitsi että tällainen liitto on onneton homomiehen, hänen heterovaimonsa ja todennäköisesti myös heidän lastensa kannalta, järjestely vie heteromiehien saatavilta yhden hedelmällisen naisen.

Biseksuaalien nuorten naisten parisuhteet. Kokeilunomaisesta “muotilesboudesta” ei ole seurauksia nuorten miesten ja naisten markkinatasapainolle, mutta vakavammista suhteista on. Lesbot ovat varmaankin aikanaan eläneet myös kulissiavioliitoissa miesten kanssa. Lesbon aviomies on tuskin ollut onnellinen, mutta ehkä tällainenkin avioliitto on pitänyt miehen poissa naimattomien nuorten miesten jengiytyvästä ylijäämäväestöstä. Hedelmällisen iän jälkeen tasapaino markkinoilla vinoutuu toiseen suuntaan, eikä viisikymppisenä toisen aikuisen naisen löytänyt nainen enää vinouta hedelmällisten ikäluokkien markkinoita.

Ulkomaalainen mies. “Ne vie meidän naiset.”

Myönteisiä käytäntöjä:

Nainen jakaa monta miestä. Antropologinen harvinaisuus, ja tällöinkin usein kyse veljeksistä, jotka jakavat vaimon hyvin niukoissa olosuhteissa. Jos lukumääräneutraali avioliitto päätettäisiin hyväksyä, yhteiskunnan kokonaisedun kannalta olisi perusteltua, että monimiehisyyttä suosittaisiin - luontaisesti paljon yleisemmän monivaimoisuuden markkinavaikutusten tasapainottamiseksi.

Miesten avoin homoseksuaalisuus. Heteromiesten kannattaa suhtautua miesten homoseksuaalisuuteen varauksettoman hyväksyvästi. Oli sitten kyse hedonistisista homoista tai rekisteröidyistä parisuhteista / sukupuolineutraaleista avioliitoista, heteromiehen kiistaton etu on, että homot pysyvät poissa heteroiden seksi- ja parisuhdemarkkinoilta eivätkä vie heteroiden naisia kulissiavioliittoihin. Homoystävällinen kulttuuri on erityisen heteromiesystävällistä vietellessään mahdollisimman suuren osan biseksuaalisista miehistä mahdollisimman poissulkevasti homoseksuaaliseen elämäntapaan.

Puumasuhteet. Keski-ikäisten naisten nuoret seksikumppanit eivät ehkä sittenkään tasapainota seksi- ja parisuhdemarkkinoita niin paljon kuin luulin - kiitos Henri Laasaselle hyvistä kriittisistä huomioista. Jos joku puuma vie kuitenkin markkinoilta nuoren miehen kokonaan, muilla miehillä ei siihen tietysti ole mitään pahaa sanottavaa.

Vaimon haku ulkomailta. Thaimaasta naisen hakenut mies voi joutua kohtaamaan Suomessa moraalista paheksuntaa, mutta tekohan on isänmaallinen. Thaimaalaisille miehille länsimaiset vaimonhakijat ovat ongelma, jos ilmiö kasvaa niin mittavaksi, että se alkaa poikkeuttaa naisten ja miesten lukumäärällistä tasapainoa. Thaimaasta hakevat vaimoja myös esimerkiksi korealaiset miehet, jotka kärsivät oman yhteiskuntansa valikoivilla aborteilla aikaansaadusta epätasapainosta (thaimaalaiset ovat edes suunnilleen korealaisten näköisiä). Vahinko kiertää.

Johtopäätös: utilitaristi kannattaisi valikoivasti joitakin arvokonservatiivien ja joitakin arvoliberaalien seksuaalieettisiä käsityksiä. Kummatkaan arvokeskustelun ääripäät eivät osaa puolustaa omia kantojaan vetoamalla yhteiskunnan kokonaisetuun, vaikka molemmat yrittävät antaa sellaisen vaikutelman. Presidenttiehdokkaiden puolisovalintojen etiikkaa pohtivalle tämä Henrichin innoittama näkökulma saattaa tuottaa yllättävän tuloksen.

Disclaimerinä sen verran, että en ota kantaa siihen, missä määrin itse kannatan utilitarismia. Liberaalina olen pohjimmiltani sitä mieltä, että valtion tulisi olla tällaisissa kysymyksissä pääsääntöisesti etiikkaneutraali.

Tykkäisin, että kuolemansairaalla ihmisellä pitäisi halutessaan olla oikeus pyytää kuolinapua, ja ihmettelen, miksei Suomessa vielä nykyisin ole tällaista oikeutta. Asia tuli tänään mieleeni, kun luin Hesarista veteraanipoliitikoista Iiro Viinasesta ja Esko Seppäsestä, jotka kumpikin sairastavat Parkinsonin tautia. Yhteisessä kirjassaan Vasen oikea, oikea vasen – keskustelukirjeitä he toivovat, että heillä olisi tulevaisuudessa taudin pahetessa mahdollisuus valita eutanasia. (Viimeinen pyyntö: Antakaa meidän kuolla arvokkaasti, HS 1.2.2012)

Miksi ihmeessä Suomen lainsäädäntö ei salli armokuolemaa? Ainakaan se ei johdu siitä, että yleinen mielipide olisi vastaan. Peräti 83 prosenttia suomalaisista nimittäin hyväksyisi eutanasian ainakin jossain tilanteessa. 5 prosenttia on kannastaan epävarmoja, ja vain 11 prosenttia ei hyväksyisi ollenkaan. Tämä kävi ilmi, kun TNS Gallup viime lokakuussa kysyi Hesarin toimeksiannosta asiaa noin tuhannelta 15–74-vuotiaalta. (Kunnon kansa?, HS 5.11.2011)

Asia on minulle myös henkilökohtaisesti läheinen. Pari vuotta sitten yksi suhteellisen nuori ystäväni kuoli syöpään, ja päivittäisinä vaihtoehtoinaan pahenevat kivut ja sietämätöntä pahoinvointia aiheuttava kipulääkitys hän vannotti minua, että kannattaisin eutanasian mahdollisuutta. Jottei muiden ihmisten tarvitsisi kärsiä samalla tavoin.

Toivoisin, että itsellänikin olisi eutanasia yhtenä valinnanmahdollisuutena siinä vaiheessa, jos ms-tautini kehittyy kovin vaikeaksi.

En ole tähän mennessä kuullut vakuuttavaa argumenttia sen puolesta, miksei armokuolemaa pitäisi sallia. Käsittääkseni 83 prosenttia suomalaisista on kanssani samaa mieltä. Osaisiko joku kertoa, miksi kuolemansairaiden ihmisten silti yhä pitää jatkaa kärsimistä, vaikka itse haluaisivat muuta?