Kävimme toimituksessa muutama viikko sitten äänekkääksikin yltynyttä keskustelua kunniamurhista. Väittely ei koskenut niinkään ilmiötä itsessään vaan tuota melko epäonnistuneeksi miellettyä sanaa.

Kunniamurha-sanaa on esitetty korvattavaksi esimerkiksi “häpeämurhalla”, koska eihän murha voi olla kunniallinen.

Minusta tässä kielellisessä tempoilussa on jotain samaa kuin hysteerisessä pyrkimyksessä korvata eri etnisiin ryhmiin viittaavia sanoja muutaman vuoden välein poliittisesti yhä korrektimmilla. En voi uskoa, että äidinkielenään suomea puhuva vilpittömästi voisi kuvitella, että murhan motiiviin viittaava etuliite “kunnia” voisi jonkun toisen suomea äidinkielenään puhuvan mielestä viitata murhan hyväksyttävyyteen. Kunniamurha-sanan kritisoimisesta näyttää tulleen vain sosiaalinen rituaali, jolla puhuja haluaa tehdä tiettäväksi, että hän suhtautuu kunniamurhiin kriittisesti.

Kielellisesti kyse näyttäisi olevan samanlaisesta ilmiöstä kuin ilmaisusta X kertaa suurempi jo vuosikymmeniä käyty kiistely. Nekin, joiden mielestä kaksi kertaa suurempi kuin kaksi olisi kuusi, tietävät ihan hyvin että kaikki ymmärtävät sen olevan neljä. Tuskin kukaan on oikeasti luullut että kunniamurha tarkoittaa kunniallista murhaa edes kuullessaan tämän käsitteen ensimmäistä kertaa, saati käyttänyt itse sitä tuossa merkityksessä. Mutta jos olen väärässä, ilmoittautua voi vaikka kommenttiosastolla.

Ärsytykseni sai alkunsa keskustelusta, jossa pohdittiin, oliko Sellon murhaaja Shkupolli tehnyt kunniamurhan. Minusta ei, koska kunniamurhalla vakiintuneesti tarkoitetaan yhteisön kunnian palauttamiseen tarkoitettua murhaa. Sain vasta-argumentikseni kuulla, että kukaan ei käytä kunniamurhan käsitettä näin täsmällisesti, ja vaikka olisi käyttänytkin, “kieli muuttuu”. Kuulemma kaikki murhat, joissa tekijä jollain tapaa puolustaa kunniaansa, olisivat kunniamurhia, ja joita siis pitäisi kutsua oikeastaan häpeämurhiksi.

Hokema, jonka mukaan “kieli muuttuu”, on yksi varmimmista tavoista saada verenpaineeni terveydelle vaaralliselle tasolle. Ei tarvitse olla kielihistorioitsija ollakseen tietoinen siitä, että kieli todella muuttuu, koska sen tietää jokainen yli kuusivuotias. Kieli muuttuu -hokemaa käytetään silloin, kun ei itse ole jaksanut tehdä kotiläksyjään ja opetella jonkin alan vakiintunutta terminologiaa. Totta kai kieli muuttuu, jos virheitä ei korjata.

Mutta jos nyt jokainen kännisen keski-ikäisen miehen häpeäraivossa pikaistuksissaan leipäveitsellä tekemä murha - tyypillinen suomalainen henkirikos - on kunniamurha (eikun häpeämurha), niin miksi sitten kutsutaan niitä murhia, joita Wikipedia kuvailee seuraavasti: “Kunniamurha on nimitys, jota käytetään eräiden kulttuurien piirissä esiintyvistä (naisten) murhista, joiden (miespuoliset) tekijät katsovat teollaan puolustavansa perheensä tai sukunsa kunniaa.”

Ainakin yhteiskunnallisessa (ja tieteellisessä) keskustelussa helpottaisi asiassa pysymistä, jos kieli ei olisi koko ajan liikkeessä vaan käsitteiden sisältö pysyisi ainakin jonkin aikaa kutakuinkin samana ja jos joku ymmärtää jonkin termin väärin, häntä ojennetaan - sen sijaan että hänen virheellinen tulkintansa muuttuu heti uudeksi normiksi.

Sekstaamisen suhteen olen luopumaisillani toivosta, mutta voisiko kunniamurhan sisällön pitää ennallaan suppeassa tulkinnassa, ihan vain siksi, että on mukavampaa olla eri mieltä itse asiasta kuin keskustella yksi aidasta, toinen seipäistä? (Tiedoksi yli 40-vuotiaille lukijoille, että nuoret luulevat virheellisesti sekstaamisen tarkoittavan seksin harrastamista.)

Tammikuun aikana ainakin HS puhui wateista ja wattitunneista niin monta kertaa ikään kuin ne olisivat synonyymejä, että kohta virhe alkaa jo olla uutta norminmukaista kieltä. Sähkön ja kaukolämmön huippukulutus oli Hesarin mukaan X “gigawattia tunnissa”, kun ilmeisesti tarkoitus oli sanoa, että jonkin tunnin aikana keskiteho olisi ollut tuo X gigawattia (ilmeisesti lyhyemmän aikaa tuotantopiikki saattoi olla enemmänkin).

P.S. Uusi Tiede-lehti lehtipisteissä ja tilaajilla tiistaina. Kävimme myös mielenkiintosta terminologista keskustelua liittyen Annikka Mutasen uskollisuutta käsittelevään mainioon juttuun. Mitä on moniavioisuus? Jos ihmisellä on vaikeuksia olla uskollinen, tarkoittaako se sitä, että ihminen ei olekaan yksiavioinen laji? Ei tietenkään. Uskottomuushan on käsitteellisesti mahdollista vain yksiavioiselle lajille: kun teerinaaras antaa soitimella eri koiraille, ei kukaan sano sen olevan uskoton edelliselle koiraalle. Ihminen on vieläpä aika tyypillinen yksiavioinen laji siinä mielessä, että niillä linnuilla jotka luokitellaan monogaamisiksi, on enemmän sääntö kuin poikkeus, että pesästä löytyy myös muita kuin reviirin haltijan hedelmöittämiä munia.

P.S. 2: Ensi viikolla alkaa Yhdysvaltain tiedeviikko. Uutisia ja tunnelmia sieltä tässä blogissa ja uutisissa.

Sähköheikon symmetriarikon yhteydessä mainitsin tyhjön rakenteesta, ja kommenteissa on kysytty virtuaalisista hiukkasista, joten kirjoitan lisää tästä kiehtovasta aiheesta.

Klassisessa fysiikassa avaruus on vain näyttämö, jolla aine temmeltää. Tyhjän käsite on yksinkertainen: otetaan pois kaikki aine, ja jäljelle jää pelkkä lava, jolla ei tapahtu mitään. Todellisuus ei kuitenkaan ole näin siistiä: itse asiassa teatterin ovia ei voi sulkea eikä lavaa tyhjentää. (Tämän klassisen kuvan muista puutteista, ks. Maljan jäljillä.)

Nykyään ymmärrämme kvanttikenttäteorioiden avulla, että aine on avaruuden täyttävien kvanttikenttien värähtelyjä. Jokaista hiukkaslajia vastaa oma kenttänsä. Esimerkiksi yksittäinen elektroni on paikallinen, liikkuva kukkula elektronikentässä, kuin aalto veden pinnalla. Vastaavasti fotonihiukkanen on väre fotonikentässä, ja niin edelleen. Voidaan siten kutsua “tyhjöksi” tilannetta, jossa kaikissa hiukkaskentissä on pienin mahdollinen määrä värähtelyjä.

Toisin kuin klassisessa fysiikassa, kvanttimekaniikassa värähtelyistä ei koskaan pääse kokonaan eroon. Ei ole mitään täysin tasaista ja kaikilta puolin täysin määrättyä: aina on jotain epävarmaa ja muuttuvaa. Esimerkiksi kvanttikentissä voi syntyä hetkeksi hiukkasia jotka pian palaavat olemattomuuteen. Tällaisia hiukkasia sanotaan virtuaalisiksi, koska niitä ei voi havaita suoraan, ainoastaan sen kautta, miten ne vaikuttavat todellisiin hiukkasiin. Virtuaaliset hiukkaset ovat kvanttikenttäteorian keskeinen osa: laskut ja havainnot niiden käytöksestä pitävät yhtä miljardisosan tarkkuudella. Kuitenkaan virtuaalisten hiukkasten vaikutusta tyhjään tilaan ei täysin ymmärretä (mistä lisää toiste lisää), ja niiden tulkintaan liittyy kiintoisia käsitteellisiä epäselvyyksiä.

Sähkömagneettisen vuorovaikutuksen voi ymmärtää fotonien vaihtamisena. Esimerkiksi se, että kaksi elektronia hylkii toisiaan, johtuu siitä, että yksi heittää virtuaalisen fotonin toiselle, joka ottaa sen kiinni. On helppoa laskea kvanttikenttäteorian sääntöjen mukaan, millainen tästä hiukkasvaihdosta johtuva sähkömagneettinen voima on.

Mutta sen sijaan, että menisi suoraan elektronilta toiselle, virtuaalinen fotoni voikin matkalla hajota hetkeksi elektroni-positroni-pariksi joka yhdistyy takaisin fotoniksi ennen elektroniin törmäämistään. Tai yhtä hyvin fotoni voi hajota kahdeksi hiukkaspariksi - tai miten moneksi tahansa. Jotta voisi laskea sähkömagneettisen voiman tarkalleen, pitäisi ottaa huomioon kaikki virtuaalihiukkasen äärettömän monet mahdollisuudet matkalla ilkamointiin. Merkittävin tekijä on kuitenkin siisti käytös ilman mitään parinmuodostusta, ja mitä enemmän fotoni matkalla riemuitsee, sitä pienempi sen vaikutus sähkömagneettiseen voimaan on. Käytännössä tarvitsee ottaa huomioon vain yksinkertaisimmat vaihtoehdot fotonin käyttäytymiselle matkalla elektronilta toiselle - aiemmin mainittuun miljardisosan tarkkuuteen pääseminen laskuissa on silti valtava urakka.

Kun virtuaalisia hiukkasia ei koskaan havaita suoraan, voi kysyä ovatko ne todellisia. Onko sellainen todellista, jonka voi havaita ainoastaan sen kautta, miten se vaikuttaa muihin asioihin, ei ikinä itsessään? Kvanttikenttäteoriassa virtuaaliset hiukkaset ovat oikeastaan laskennallinen apuväline. Esimerkiksi kahden elektronin välisen vuorovaikutuksen tarkka laskeminen on mahdotonta, joten lasku pilkotaan palasiksi, joista jokaista voidaan kuvata tavalla, joka näyttää omituisesti käyttäytyvien hiukkasten vaihtamiselta. Näitä palasia voidaan havainnollistaa Feynmanin diagrammien avulla; alla kuva siitä, miten kaksi elektronia vaihtaa fotonin.

Feynmanin kehittämien kuvaajien yksinkertainen tulkinta viettelee ajattelemaan, että virtuaalisissa hiukkasissa olisi jotain todellista. Mutta jos esimerkiksi kahden elektronin välisen vuorovaikutuksen voisi laskea täsmällisesti, ei tarvittaisi näitä kuvia eikä sanoja virtuaalisista hiukkasista.

Fyysikot puhuvat virtuaalisista hiukkasista kuin ne olisivat olemassa, mutta harva miettii ovatko ne todellisia. Yleensä ajatellaan, että fysiikan kannalta merkitystä on vain sillä, mitä voi havaita, mikään muu ei ole paikalleen kiinnitettyä; käsitys, joka saattaa olla liian naiivi.

Jos määritellään, mitä tarkoittaa se, että jokin on todellista, niin fysiikka voi kertoa, täyttävätkö virtuaaliset hiukkaset tämän kriteerin. Mutta viime kädessä kysymys siitä, mitä sanomme todelliseksi kuuluu filosofian piiriin. Fysiikka voi toki paljastaa (ja joskus ratkaista) filosofisia ongelmia, pakottaa tarkentamaan käsitteitä sekä tarjota mielekkään viitekehyksen abstraktin tuntuisille kysymyksille, joista olisi muuten vaikea saada otetta - kuten sille, mitä on tyhjyys.

Viime itsenäisyyspäivän aikana kävin väittelyä siitä, sopiiko itsenäisyyspäivänä puhua niin paljon sodista ja niin vähän kulttuurista ja siviiliyhteiskunnan saavutuksista. Minusta sopii. Argumenttini oli ja on, että itsenäisyyspäivän juhlan aiheena on kansakunnan valtiollinen olemassaolo, ja se on ollut uhattuna oikeastaan vain niissä sodissa, joita 6. joulukuuta on tapana muistella. Siviiliyhteiskunnan saavutuksille on omat juhlapäivänsä.

Vasta-argumentiksi sain muistutuksen, että sotia muistellaan monena muunakin päivänä, mikä on tietysti ihan totta. Ylipäätään erilaisia teemapäiviä ja -vuosia on aivan liikaa. Kai muistitte viettää kansainvälistä orgasmin päivää?

Liputus- ja juhlapäiviä on karsittava. Osa pyhäpäivistä pitää myös saada palautettua työpäiviksi, koska huoltosuhteemme ei kestä nykymittaista löysäilyä.

Vietettäköön siis jatkossa 6.  joulukuuta täysin estottoman militaarista Suomen valtiollisen olemassaolon päivää: yhdistetään itsenäisyysjulistuksen muistamiseen kansallisen veteraanipäivän (nyt 27.4.), kaatuneiden muistopäivän (nyt toukokuun kolmas sunnuntai) sekä puolustusvoimain lippujuhlan päivän (nyt Mannerheimin syntymäpäivä 4.6.) sisältö. Jos joku haluaa muistella Porvoon valtiopäiviä tai Suomen sotaa, sekin sopii joulukuun kuudenteen, kansallisvaltiollisen eksistenssin päivään.

Tällä viikolla, perjantaina 5.2., on Runebergin päivä. Ehdotan, että jatkossa 5.2. vietettäisiin suomalaisen siviiliyhteiskunnan saavutusten päivää, joka nostaa Fredrikan torttujen symboliarvon aivaan uuteen suuruusluokkaan: tuohon juhlaanhan voi sisällyttää Kalevalan päivän eli suomalaisen kulttuurin päivän (28.2.), Minna Canthin ja tasa-arvon päivän (19.3.), Mikael Agricolan eli suomen kielen päivän (9.4., myös Elias Lönnrotin syntymäpäivä), Eino Leinon eli runon ja suven päivän (6.7.), Aleksis Kiven päivän eli suomalaisen kirjallisuuden päivän (10.10.) sekä Sibeliuksen syntymäpäivän (8.12.).

Snellman (12.5.) oli hegeliläisyyttään niin valtiokeskeinen yhteiskuntafilosofi, etten tiedä, kumpana päivänä häntä oikein pitäisi juhlia, valtion vai yhteiskunnan päivänä.

Äitienpäivän (toukokuun toinen sunnuntai) ja isänpäivän (marraskuun toinen sunnuntai) viettäminen erikseen kuulostaa vanhanaikaiselta. (Joku voisi sanoa jopa “heteronormatiiviselta”). Vietettäköön toukokuun toisena sunnuntaina vanhemmuuden päivää. Sitä sitten voivat viettää kaikki, oli perhe miten epäsovinnainen tahansa, kaksi äitiä eikä yhtään isää, kaksi isää eikä yhtään äitiä, isä ja äitipuoli, äiti ja isäpuoli, miten vain.

Tällä viikolla on toinenkin liputuspäivä, vaikka siniristilippuja silloin ei nähdäkään. Lauantaina 6.2. on saamelaisten kansallispäivä. Ahvenanmaalla liputetaan 30. maaliskuuta demilitarisoinnin ja neutralisoinnin takia, huhtikuun viimeisenä päivänä lipun itsensä kunniaksi ja 9. kesäkuuta itsehallinnon takia.

Kihdin tällä puolen ja Tunturi-Lapin eteläpuolella näitä päiviä ei kukaan huomaa. Koska erilaiset vähemmistöt haluavat ja tarvitsevat näkyvyyttä, koottakoon saamelaisten ja ahvenanmaalaisten päivät yhteen ruotsalaisuuden päivään (6. marraskuuta). Silloin olkoon suvaitsevaisuuden ja vähemmistöjen päivä. Eikö Gay Pride -kulkueiden sateenkaaren värejäkin tarvittaisi eniten juuri marraskuun harmaudessa?

Emme tietenkään saa käpertyä kansallisuuteemme. Viettäkäämme siis 24.10. YK:n päivänä kansainvälisyyden päivää. Eurooppa-päivän (9.5.) juhliminen ei ole oikein vakiintunut Suomessa, joten eurooppalaisuutta voi hyvin juhlia osana kansainvälisyyden päivää.

Kävin toissa jouluna Betlehemissä. Viime jouluna olin Helsingissä. En löytänyt Aleksanterinkadulta juuri mitään kristilliseen jouluun viittaavaa kuten en Betlehemistä juuri mitään kaupalliseen jouluun viittaavaa. Voitaneen sanoa, että joulu on Suomessa dekristillistetty. Siksi kaikki suomalaiset, niin ateistit, kristityt, muslimi, juutalaiset kuin muutkin, voivat viettää 24.12. kapitalismin ja joulupukin päivää. Kapitalismin päivää edeltävät traditiot erilaisine omituisine oululaiskuvaelmineen voidaan siis myös katsoa uskonnollisesti neutraaleiksi, joten niistä ei tarvitse ateisti- tai muslimilapsenkaan kieltäytyä.

Sekulaarissa yhteiskunnassa kirkko pitäisi erottaa valtiosta. Juutalaiskristillisellä perinteellä on kuitenkin ollut sen verran suuri merkitys kulttuurissamme, että ehkä pitkäperjantain voi pitää kansallisena vapaapäivänä juutalais-kristillisen perinteen päivänä. Viettäkööt kristityt sen pääsiäisenä jos haluavat.

Suomalaiset juovat liikaa alkoholia ja liian humalahakuisesti. Nykyisellään kulttuurissamme on kolme juhlapäivää, jolloin ei juoda oikeastaan minkään muun kuin juomisen takia. Terveyspoliittisesti siinä on (ainakin) kaksi liikaa. Parisuhteet eivät myöskään kestä vuosittain useita syrjähyppyjä. Keskitettäköön siis uudenvuoden, vapun ja juhannuksen (ja miksei myös pikkujoulujen) vietto yhteen, alkoholin ja seksuaalisuuden päivän iltaan (31.12. klo 18 jälkeen, päivällä voi järjestää päihde- ja seksuaalipoliittisia seminaareja), jonka jälkeen voi luontevasti aloittaa tipattoman tammikuun. Almanakkaan olisi siis merkitty 1.1. kohdalle krapulapäivä. Samalla periaatteellahan riehakkaat karnevaalit vietetään ennen tylsää paastonaikaa. Toisin sanoen alkoholin ja seksuaalisuuden päivän voi aloittaa laskiaspullalla ja nykyisen, helmikuuhun sijoittuvaan laskiaisen voi unohtaa.

Vappuna voikin sitten kaikessa rauhassa laskea veneen vesille vesiselvänä. Juhannuksena voi taas viettää laatuaikaa vakikumppaninsa kanssa, joka siihen mennessä on ehkä antanut anteeksi alkoholin ja seksuaalisuuden päivän tapahtumat.

Jos ihmiset joskus tuhannen, kymmenen tuhannen tai viidenkymmenen tuhannen vuoden päästä löytävät ammoin tukitun arvoituksellisen luolaston, joka johtaa syvälle maan uumeniin, mitä he tekevät?

Entä jos paikka on tehty uhkaavaksi piikkisin kivin ja ympäristöön on jätetty symbolisia viestejä, jotka kertovat hengenvaarasta ja käskevät pysymään poissa. Tottelevatko tulevaisuuden ihmiset niitä?

Ellei ihmisluonto ole perin pohjin muuttunut, vastaus on ilmiselvä. Rohkeimmat ja uteliaimmat tunkeutuvat niin pitkälle kuin suinkin pääsevät ja tuovat ulos sen minkä löytävät.

Olisiko siis parasta yrittää vaivuttaa ydinjätteen loppusijoituspaikat unohduksiin ja yrittää piilottaa ne niin, ettei niiden olemassa olosta tietäisi kukaan ja etteivät ne löytyisi edes vahingossa.

Tällaisia päätyy kysymään tanskalainen Michael Madsen elokuvasssa, joka esitetään DockPoint-festivaaleilla lauantaina. Elokuva kertoo Eurajoella sijaitsevasta Onkalosta, peruskallioon räjäytetystä luolastosta, josta on tarkoitus tehdä suomalaisen ydinjätteen loppusijoituspaikka.

Madsen koettaa nähdä, mitä tällainen varasto merkitsee ihmisille tulevaisuuden hämärässä. Ydinjäte säilyy vaarallisena kaikelle elävälle sata tuhatta vuotta. Ainakin niin pitkäksi aikaa se pitäisi eristää niin, ettei se pääse kosketuksiin elävän luonnon kanssa.

Madsenin kysymyksiin vastaavat asiantuntijat Suomesta ja Ruotsista. He ovat perehtyneet asiaan kenties paremmin kuin kukaan muu ja he saavat vastata harkiten ja rauhassa. Silti he vaikuttavat liikuttavan haavoittuvilta sen haasteen edessä, jota he ovat ratkaisemassa - eikä vain siksi, että he joutuvat ilmaisemaan itseään englanniksi, vieraalla kielellä.

Miten he voisivatkaan antaa varman vaikutelman. Sata tuhatta vuotta ylittää moninkertaisesti inhimillisen ennakoimisen mahdollisuudet - ainakin mitä tulee ihmiskunnan tulevaisuuteen ja sivilisaatioiden katkoksiin.

Lounaissuomalaisen peruskallion tulevaisuutta pystytään ennustamaan sen verran, että Onkalon louhija Posiva uskaltaa luvata sen kestävän jääkauden ja muutkin seuraavan sadan tuhannen vuoden mullistukset. Se on vakainta, mitä Maapallolla oikeastaan on. Ja jonnekin se ydinjäte on yksinkertaisesti pantava

Elokuvan haastattelut ovat perinjuurin asiallisia, mutta ohjaajan omat, tulevaisuuden ihmisille osoitetut välispiikit runollisia. Kohtauksia Onkalossa ja sen yllä talvisessa metsässä täydentää musiikki ja äänimaailma, josta huokuu dramatiikka ja uhka. Paikalla tuntuu olevan näkymätön vaara. Niin kuin onkin.

Arvaan, että tästä emotionaalisten keinojen käytöstä eivät kaikki pidä. Ydinvoiman vaaroilla ei saisi pelotella. Miksi ei?

Tätä jäin miettimään ja samalla ajattelin ydinjätteen suomalaista loppusijoitussuunnitelmaa käsittelevää juttupakettia, jonka Tiede-lehti julkaisi elokuussa 2007. Siinä ei ollut uhkan häivää. Puolukat punersivat Onkalon katolla, Posivan laskelmat pitivät, kaikki kapselit kestivät, eikä kenellekään juolahtanut mieleen kaivautua niitä tutkimaan. Oliko se oikeampi käsittelytapa?

Into Eternity. Dokumentaarinen trilleri ydinjätteestä ja tulevaisuudesta. Näytös DocPointissa lauantaina 30.1. klo 15. Elokuvateatteri Bristol, Mikonkatu 8, Helsinki.

Karkkilassa ja Karjaalla terveydenhuollossa toimineen valekandidaatin paljastuminen lisäsi epäluottamusta terveyskeskuksiin. Eivätkö ne siellä arvauskeskuksissa katso edes, ketä ottavat töihin?

Tietenkin katsovat. Työhönottajahan ei sinisilmäisesti uskonut työnhakijan kertomusta opiskeluhistoriastaan, vaan palkkasi valekandidaatin taitavasti väärennetyn opiskelutodistuksen perusteella. Paperien väärentäminen jäänee menneisyyteen, kun rekisteristä voi tarkistaa terveydenhuollon ammattilaisen statuksen myös loppuvaiheen opiskelijoiden osalta parissa sekunnissa omalta päätteeltä.

Riittääkö tämäkään? Vielä jää sekin vaihtoehto, että hujari esiintyy jonkun oikean lääkärin nimellä. Pitäisikö lääkärinoikeudet liittää kuvalliseen henkilökorttiin? Vai pitäisikö sormenjäljet ottaa mukaan? Iiris?

Järjestelmä ei ole täydellinen, mutta kuinka suuren vaaran pari vuosittaista valekandidaattia tai epäpätevää eläinlääkäriä sitten aiheuttavat? Yllättäen jopa Talouselämän Pekka Seppänen - jolta en ole tottunut lukemaan huonosti pohdittuja argumentteja - esitti Pelin henki -kolumnissaan, että valekandidaatti osoitti lääkärin koulutuksen olevan yliarvostettu. Mitään vakavia hoitovirheitähän ei tapahtunut! Ja olihan valekandi pidettykin.

Lääkärit ovat tunnetusti huonoja kuuntelijoita tai heillä ei ole potilaan kohtaamiseen riittävästi aikaa. Tämä on yksi syistä, miksi niin monet ihmiset hakeutuvat vaihtoehtohoitojen pariin. Potilaat ovat aika huonoja arvioimaan hoidon vaikuttavuutta. Jos lääkäri on mukava, hänen hoitonsa uskotaan olleen syy parantumiseen. Jos kyse on sairaudesta, johon plasebovaikutus voi tehota, se on mukavalla lääkärillä suurempi. On jopa tutkimuksia, joiden mukaan hoitovirheistä usein tuomitut lääkärit eivät itse asiassa tee virheitä sen enempää kuin muutkaan lääkärit. He vain ovat potilailleen epämiellyttävämpiä, eikä potilas anna hoitovirhettään tylylle lääkärille anteeksi.

Valekandidaatti oli pidetty, mutta tosiasiassa hän teki virheitä jatkuvasti, ja virheiden syy oli kuin olikin koulutuksen ja kokemuksen puute. Hän oli hyvä lähinnä kysymään kokeneemmilta, delegoimaan mitä ei osaa ja uusimaan lääkereseptejä. Apteekin tietojen mukaan lääkemääräykset menivät toistuvasti pieleen.

Lääkärin koulutus ei siis mene hukkaan, ja valekandidaatti testasi sen hyvin konkreettisella tavalla. Mutta mikä sitten suojeli potilaita pahemmilta hoitovirheiltä?

Yksi vastaus voisi olla, että kyse oli terveydenhuoltojärjestelmään rakennetuista varmistuksista ja tasapainoista, “checks and balances”. Kysehän ei ollut valelääkäristä, vaan valekandidaatista. Ei kokonaan vailla lääketieteellistä koulutusta ollut henkilö sentään päässyt varsinaiseen lääkärin tehtävään, jossa joudutaan itsenäisesti tekemään päätöksiä. Järjestelmä osoittautui terveyskeskuksessa ja sairaalassa riittävän vikasietoiseksi, ettei yhden kandin asemaan päässeen ylioppilaan takia sattunut mitään vakavampaa. Kokeneemmat lääkärit ja hoitajat paikkasivat sen, minkä yksi tumpelo sai aikaan.

Toinen varmistus perustui apteekkijärjestelmään. Proviisorit ja farmaseutit käyttivät ammattitaitoaan ja tervettä järkeään kyseenalaistamaan valekandin lääkemääräykset.

Kaikki järkevästi suunnitellut kriittiset järjestelmät, oli sitten kyse ydinvoimalasta, serverifarmista tai terveydenhuollosta, ovat turvallisia vikasietoisuutensa ansiosta. Vikoja tulee kaikkiin järjestelmiin, mutta vikasietoinen järjestelmä ei niihin kaadu. Tiedot eivät katoa servereiltä, voimalasta ei pääse radioaktiivisia aineita ympäristöön eikä terveyskeskuksessa kuolla yhden valekandidaatin virheisiin.

Aloitin fysiikan tekemisen kymmenen vuotta sitten, ryhtyessäni väitöskirjatyöhön Helsingissä vuoden 2000 alussa. Silloin kymmenen vuotta saattoi tuntua pitkältä ajalta. Tohtorin tutkinnon saamista kutsutaan valmistumiseksi, mutta se on vasta alku. Tutkimus on jatkuvaa oppimista ja uuden selvittämistä.

Tutkijan aikajänne on lyhyt: artikkeleita pitää julkaista jokunen vuodessa, ja paikka vaihtuu parin vuoden välein. Vaikka mielessä pitäisi pidemmän aikavälin tavoitteita, ei haastavampiin tutkimuskohteisiin tarttuminen välittömien meriittien keräämisen keskellä ole aina helppoa.

Joskus kuulee puhuttavan sellaisesta suunnitelmasta, että kulkisi alkuvaiheessa helppoja reittejä pysyäkseen mukana leikissä, ja siirtyisi oikeasti kiinnostavien ongelmien pariin vasta pysyvän paikan turvallisesta huomasta. Mutta päivittäisen ajattelun ja toiminnan muuttaminen monien vuosien jälkeen on vielä vaikeampaa kuin sen tekeminen riskien keskellä, enkä tiedä onko kukaan tällaisessa strategiassa todella onnistunut.

Väiteltyäni vuonna 2002 olen ollut Oxfordin hiukkasteoriaryhmässä (vaikka enpä minä siellä hiukkasia juuri tutkinut), CERNin teoriayksikössä ja Geneven yliopiston kosmologiaryhmässä. Eräs vaihe tuntuu päättyvän, kun palaan kesäkuussa jokuseksi vuodeksi Helsinkiin fysiikan laitokselle.

Kaikki näiden vuosien aikana tehty ei ole arvokasta, mutta olen tyytyväinen siitä, miten olen saattanut keskeisen tutkimusaiheeni (rakenteiden muodostumisen vaikutus maailmankaikkeuden laajenemiseen) alkuun ja edennyt sen parissa. Ei ole vielä selvää kuinka hyödylliseksi tämä suunta osoittautuu, mutta tutkimusta ei voi ohjata tieto päämäärästä, vaan päätökset tehdään polun joka haarassa. Pitäisin mielelläni ohjenuorana pianisti Glenn Gouldin sanoja:

“The purpose of art is not the release of a momentary ejection of adrenaline but rather the gradual, lifelong construction of a state of wonder and serenity.”

“Kallis ympäristöohjelma uhkaa hyydyttää Helsingin rahakoneen”, pelotteli HS torstaina 10. tammikuuta (A 10) ja nostaa kaukolämmön hintaa (Yle).

Helsingin kaupunginvaltuusto on päättänyt, että Helsingin Energian on vähennettävä päästöjään ja lisättävä uusiutuvaa energiaa. Energialaitoksen viime keskiviikkona julkistama suunnitelma osoittaa, että se käy kalliiksi sekä Helsingin energian asiakkaille että omistajalle. Useimmat meistä veroja maksavista helsinkiläisistä ovat molempia.

Sunnuntaina sitten Hesarin toimittaja Elina Kervinen totesi (E2), että vaikka kaupunki häviäisi niitä rahoja “joilla maksetaan lastemme kouluruoka ja vanhustemme vaipanvaihto”, ilmastolasku kannattaa maksaa nyt. “Myöhemmin se on luultavasti vielä kalliimpi.”

Olettaen siis, ettäHelsingin energian tekemät päätökset todella vähentäisivät hiilidioksidipäästöjä. Käykö näin?

Yksi ajatuksista on, että Helsingissä alettaisiin käyttää merkittävästi biopolttoaineita lämmityksessä.

Jos biopolttoaineet olisivat täysin päästöttömiä ja niiden tarjonta riittäisi kattamaan kysynnän, puun poltto Helsingissä voisi ollakin ympäristöteko. Mutta kun biopolttoaineiden käyttöä rajoittaa tarjonta. Suomessa ei ole loputtomasti maata biomassan tuottamiseen eikä biomassaa ole järkevää kuljettaa pitkiä matkoja. Jos Helsinki ostaa paljon biomassaa, jossain maalla joku pienempi kunta, jolla olisi hyvät mahdolisuudet käyttää tuo biopolttoaine, joutuu tyytymään maakaasuun.

Tapahtuisi siis maansisäinen hiilivuoto hieman samaan tapaan kuin kansainvälisessä ilmastopolitiikassa.

Jos helsinkiläiset haluavat kantaa muuta maata suuremman vastuun ilmastopolitiikasta, se voi tietysti rakentaa tuulivoimaa vaikkei se olisikaan taloudellisesti kannattavaa. Tämän uhrauksen voisimme tehdä periaatteessa missä tahansa, missä tuulee paljon. Moralistit näköjään haluavat kuitenkin nämä myllyt Helsingin edustalle. Toivottavasti sijainti ei ole kauhean huono.

Mutta vähentäisikö Helsinki omalta osaltaan Suomen (ja maailman) hiilidioksidipäästöjä, jos se vähentää omiaan?

Ikävä kyllä vastaus taitaa olla, että ei.

Suomella on jo oma poliittisesti määritelty päästökiintiö, joka määrää tulevina vuosina sen, kuinka paljon Suomi päästää hiilidioksidia ilmakehään. Jotta se toteutuu, hallitus pitää huolen siitä että päästökauppasektorin ulkopuolella päästöt pidetään riittävän alhaisena esimerkiksi polttoaineverolla. Päästökaupan piirissä on katto muutenkin.

Tämän kaiken pitäisi johtaa siihen, että esimerkiksi kunnallinen energiayhtiö voi tehdä kannattavia investointeja uusiutuvaan energiaan. Helsingin kaupunginvaltuusto kuitenkin halusi, että Helsingin energia tekisi muita kunnianhimoisempia investointeja

Lopputulos on, että muille kunnille jää enemmän hiilidioksidia päästettäväksi.

En oikein ymmärrä, miksi minun pitäisi helsinkiläisenä veronmaksajana maksaa siitä, että joku juupajokelainen saa lämmitellä suurta asuntoaan halvemmalla - jos lopputulemana ei ole edes päästövähenemä.

Sama pätee oikeastaan kaikkeen muuhunkin ilmastopolitiikkaan. Se, mitä meiltä tavallisilta kansalaisilta eniten tarvitaan, on suostumus kiristyvään ilmastopolitiikkaan. Omat henkilökohtaiset päästövähenemämme antavat vain naapurille lisää mahdollisuuksia päästellä.

Ainakin täällä pääkaupunkiseudulla on ihmetelty viime päivinä aivan poikkeuksellisen upeita talvimaisemia. “Sumu on huurruttanut puut ympäri Etelä-Suomea ja myös Helsingin Töölönlahdenrannoilla”, kertoi kuvateksti aamun Helsingin Sanomissa.

Uutisetusivulla taas sanottiin, että “Sumu huurrutti maiseman valkoiseksi Helsingin Merihaassa”. Kuvassa jopa Merihaka näytti kauniilta. Tekstissä mainittiin myös kuura. “Kuuran toi sumu.”

Siis oliko kyse kuurasta vai huurteesta vai ovatko ne sama asia? Pitipä sitten eilen kerrata nämäkin perusasiat.

Kuura on Wikipedian mukaan “pienten jääkiteiden muodostama valkea peite rakenteiden pinnassa. Kuuraa syntyy kirkkaina syysöinä ulossäteilyn jäähdyttämille nurmikolle ja autojen tuulilaseihin, ja kesäpäivänä pakastimesta esiin otetun rasian pintaan.”

“Kuura sotketaan usein huurteen kanssa, ja yleiskielessä molempia kutsutaan huurteeksi. Meteorologisesti ero on siinä, että kuura syntyy härmistymällä suoraan vesihöyrystä kiinteään muotoon, tilanteessa jolloin kastepiste on pakkasen puolella, pinnan lämpötila on alempi kuin kastepiste, mutta ilman lämpötila korkeampi kuin kastepiste.” (kursiivi MH)

Huurre on sekin “jääkiteiden muodostama peite rakenteiden pinnassa”. Mutta Etelä-Suomessa kuura on paljon yleisempi.

“Huurre muodostuu, kun ilman suhteellinen kosteus on 100 prosenttia, eli ilman lämpötila on sama kuin kastepiste. Tällöin tiivistyy pieniä alijäähtyneen nesteen pisaroita, joista syntyy jäätävää sumua tai utua, ja jotka tarttuvat hanakasti kaikkiin tarpeeksi kylmiin pintoihin.” (kursiivi MH)

Yksinkertaistaen: huurteen synty edellyttää veden kahta faasimuutosta, kuuran synnyssä tapahtuu vain yksi.

HS:n mukaan “kuuran toi sumu, kun lännestä saapuva kostea ilma sekoittui maan pinnalla olevaan kylmään ilmaan. Sumun seassa on pieniä alijäähtyneen veden pisaroita, jotka tiivistyvät pinnoille.”

Kyse on siis nyt talvisumussa huurteesta, ei kuurasta. Kuura on kirkkaiden syysöiden ilmiö. Juuri huurre, ei kuura, selittää myös Lapin ja Kainuun tykkylumiset metsämaisemat.

“Pohjois- ja Itä-Suomen tunturi- ja vaaramaastossa huurretta syntyy huomattavia määriä kun matalalla viistävät pilvet koskettavat vaaranlakia. Puiden oksille kertyvästä huurteesta syntyy tykkyä, kun jääkiteet kasvavat kiinni toisiinsa.”

Mielenkiintoista on, että huurre on niin harvinaista meillä etelässä. En muista tällaisia maisemia Helsingistä. Ilmeisesti aika harvoin käy niin, että on ensin kunnolla pakkasta, kun lännestä tuleva kostea ilmamassa huurruttaa puut riittävän tyynellä säällä. Huurretta on tuskin muodostunut lisää, mutta ei se mihinkään ole kadonnutkaan, kun on melkein tyyntä.

PS1. HS:ssa tänään sivulla A2 Itä-Suomen yliopiston sosiaalitutkimuksien menetelmien professori Pertti Töttö edellisen blogimerkintäni aiheesta: “Suomi ei ole erityisen väkivaltainen maa“. Johtopäätös on, että suomalainen väkivalta on vain yhdessä suhteessa itäisellä tasolla: väkivallan sukupuolittuneisuudessa. Miesten osuus väkivaltaisesti kuolleiden joukossa on Suomessa kuten ortodoksisissa maissa korkeampi kuin protestanttisessa ja katolisessa Euroopassa, jossa ollaan “tasa-arvoisempia”. Miehiä on naisia enemmän henkirikosten uhreina kuitenkin kaikissa Euroopan maissa.

PS2. Vietämme juhlavuotta. Tiede-lehti aloitti 30 vuotta sitten nimellä Tiede 2000. Kuinka paljon tiede, journalismi ja populaari tiedejournalismi on muuttunut yhdessä sukupolvessa? Katso itse. Julkaisimme ensimmäisen numeromme 1/1980 digilehtenä (maksuton, ei edellytä rekisteröitymistä).

Olen palannut CERNiin kahdeksi kuukaudeksi. Kuulemani mukaan työhuoneiden kattolampuissa olevaa materiaalia pidetään nykyään niin myrkyllisenä, että sähkömiehillä ei ole lupaa vaihtaa valaisinputkia niiden kuluttua loppuun. Joissakin toimistoissa on siis hivenen pimeää. Tuolini on kehno, ja toivon että vessoissa olisivat istuimet paikoillaan, mutta minulla on kyllä valoa (pienen odottamisen jälkeen sain jopa pöytälampun).

CERN ei ole kuuluisa toimistoidensa takia; minä pidän tästä paikasta.

Uudenvuodenaaton joukkomurha Espoon Sellossa palautti ajatukset suomalaiseen henkirikokseen, jota olen aiemmin käsitellyt blogissani kirjailija Sofi Oksasen suomalaisuusteeseihin liittyen, Tiede-lehdessä nuorison henkirikoksiin liittyen sekä tässä blogissa erityisesti koulusurmiin liittyen.

Jo aiemmin olen ihmetellyt, miten väkinäisesti suomalaisia erityispiirteitä halutaan esimerkiksi koulusurmissa. Nyt näytti siltä, että kansanluonneteoreetikot joutuivat hetken vetämään henkeä: Sellon murhissa tekijän etnisellä taustalla ei (poikkeuksellisesti) ole mitään merkitystä. Samalla kannalla on jopa Jussi Halla-aho.

Joskus 1960-luvulla, kun psykiatriassa havaittiin että adoptioon annetutkin skitsofreenien äitien lapset sairastuivat huomattavasti muuta väestöä useammin skitsofreniaan (tietenkin geneettisistä syistä), kiivaimmat freudilaiset päättelivät, että “skitsofrenogeeninen” äiti ehti pilata lapsensa jo niiden muutamien päivien aikana, ennen kuin vauva annettiin adoptioon.

Hesarin Anna Karismo lähentelee tätä 1960-luvun freudilaisten argumentaatiotyyliä väittäessään sunnuntain Hesarissa, että paitsi että tietenkään Ibrahin Shkupollin tekoa ei selitä se, että hän oli sotaisesta Kosovosta, albaani, muslimi ja moneen kertaan tuomittu väkivaltarikollinen, niin lisäksi suomalaisus sittenkin selitti tämän teon, koska hän oli “asunut Suomessa jo parikymmentä vuotta ja nähnyt täkäläiset ongelmanratkaisumallit”.

Hyvä, että suomalaisten siirtolaisten väkivalta aikanaan Ruotsissa - en finne igen - voidaankin siis selittää sillä, että he olivat nähneet sikäläiset ongelmanratkaisumallit. Eipähän tarvitse heitä hävetä.

Jokelan, Kauhajoen ja Sellon joukkomurhat ovat saaneet hakeutumaan erilaisten rikostilastojen pariin jo muutamaan otteeseen. Vielä kerran, suhteellisuudentajun vuoksi, kansainväliset murhatilastot. Kuten tunnettua, Suomi ei ole aivan kaikkein väkivallattomimpia maita läntisessä Euroopassa, mutta ei pahinkaan. Edellä ovat 2000-luvulla muun muassa Sveitsi ja aiemmin 2000-luvulla Ruotsi. Eurooppalaisittain Suomi on paremmassa päässä tilastoa, ja maailman mittakaavassa Eurooppa turvallisuuttaan on aivan omaa luokkaansa.

Suomen tilanne olisi paljon parempi ilman rappioalkoholisteja. Jos tarkastelee pelkästään henkirikollisuutta, suomalainen yhteiskunta ei ole erityisen epäonnistunut mielenterveys- tai sosiaalipolitiikassa, mutta alkoholipolitiikassa kylläkin.

Yhtä suurena itsestäänselvyytenä kun esitetään väite, että Suomessa tehtäisiin erityisen paljon tappoja ja murhia, tämänkin joukkomurhan yhteydessä on väitetty, että perheväkivalta/lähisuhdeväkivalta olisi Suomessa erityisen korkealla tasolla. Pidin tuota täysin mahdollisena. Ajattelin että täytyyhän sen niin olla, kun lehdessä kerran lukee.

Yritin etsiä tilastoja, mutta en löytänyt. Jos joku teistä tietää kansainvälisesti vertailukelpoisen tutkimuksen, kommentoikaa. Jo muutoksen arvioiminen on vaikeaa, jos käytetyt menetelmät perättäisissä tutkimuksissa eivät ole täsmälleen samat. Ilmeisesti väkivalta on kuitenkin laskussa.

Tällainen tosin löytyi:

“Henkirikokset ovat enimmäkseen miesten välistä väkivaltaa. Tavallisimmin henkirikos
kohdistuu tuttavaan, jonka kanssa on ryypiskelty. Tappaja ja uhri ovat yleensä
taustoiltaan toistensa kaltaisia ja elävät samanlaisissa olosuhteissa.

Noin viidennes henkirikoksista on parisuhdetappoja tappajan ollessa silloin
pääsääntöisesti mies ja uhri nainen. Suomessa naisen riski tulla surmatuksi on
kansainvälisesti verrattuna huomattavan korkea. Kun naisiin kohdistuvien henkirikosten
osuus ei Suomessa ole erityisen korkea, vaan jopa alhaisempi kuin monissa
Euroopan maissa, on luontevaa nähdä naisiin kohdistuvien henkirikosten runsauden
pikemminkin selittyvän samoista tekijöistä kuin henkirikollisuuden runsauden
yleensä eikä niinkään miesten ja naisten suhteisiin liittyvistä Suomen erityispiirteistä.
Ainakin osa parisuhdetapoista voidaankin luonnehtia ryyppysakkitapoiksi, joissa
ryyppysakki on tullut parisuhteeseen”

Shkupolli ampui laittomalla aseella. Tästä voi tietysti tehdä sen päätelmän, kuten Halla-aho tekikin, että viisainta olisi varustaa mahdollisimman moni lainkuuliainen ihminen käsiaseella. Rationaalisen valinnan teoria rikollisuudesta korostaa juuri tuollaisia kannustimia. Ajatellaan, että rikollinenkaan ei ole tyhmä, vaan ottaa huomioon mahdollisuuden tulla ammutuksi. Mutta kuinkahan hyvin tuo ehkäisykeino toimii pelotteena tekijälle, joka on päättänyt kuolla?

Toisaalta lienee selvää, että mitä enemmän laillisia aseita, sitä enemmän niitä valuu laittomille markkinoille muun muassa asuntomurtojen yhteydessä. Mutta mahtaako tästä olla tutkittua tietoa, vai olemmeko nykin vain järkeilyn ja arvailun varassa?

Asekysymystä pohtii myös kollegani Annikka Mutanen - vaatimattomasti Guardianissa: Finnish gun laws under fire.