Kävimme toimituksessa muutama viikko sitten äänekkääksikin yltynyttä keskustelua kunniamurhista. Väittely ei koskenut niinkään ilmiötä itsessään vaan tuota melko epäonnistuneeksi miellettyä sanaa.

Kunniamurha-sanaa on esitetty korvattavaksi esimerkiksi “häpeämurhalla”, koska eihän murha voi olla kunniallinen.

Minusta tässä kielellisessä tempoilussa on jotain samaa kuin hysteerisessä pyrkimyksessä korvata eri etnisiin ryhmiin viittaavia sanoja muutaman vuoden välein poliittisesti yhä korrektimmilla. En voi uskoa, että äidinkielenään suomea puhuva vilpittömästi voisi kuvitella, että murhan motiiviin viittaava etuliite “kunnia” voisi jonkun toisen suomea äidinkielenään puhuvan mielestä viitata murhan hyväksyttävyyteen. Kunniamurha-sanan kritisoimisesta näyttää tulleen vain sosiaalinen rituaali, jolla puhuja haluaa tehdä tiettäväksi, että hän suhtautuu kunniamurhiin kriittisesti.

Kielellisesti kyse näyttäisi olevan samanlaisesta ilmiöstä kuin ilmaisusta X kertaa suurempi jo vuosikymmeniä käyty kiistely. Nekin, joiden mielestä kaksi kertaa suurempi kuin kaksi olisi kuusi, tietävät ihan hyvin että kaikki ymmärtävät sen olevan neljä. Tuskin kukaan on oikeasti luullut että kunniamurha tarkoittaa kunniallista murhaa edes kuullessaan tämän käsitteen ensimmäistä kertaa, saati käyttänyt itse sitä tuossa merkityksessä. Mutta jos olen väärässä, ilmoittautua voi vaikka kommenttiosastolla.

Ärsytykseni sai alkunsa keskustelusta, jossa pohdittiin, oliko Sellon murhaaja Shkupolli tehnyt kunniamurhan. Minusta ei, koska kunniamurhalla vakiintuneesti tarkoitetaan yhteisön kunnian palauttamiseen tarkoitettua murhaa. Sain vasta-argumentikseni kuulla, että kukaan ei käytä kunniamurhan käsitettä näin täsmällisesti, ja vaikka olisi käyttänytkin, “kieli muuttuu”. Kuulemma kaikki murhat, joissa tekijä jollain tapaa puolustaa kunniaansa, olisivat kunniamurhia, ja joita siis pitäisi kutsua oikeastaan häpeämurhiksi.

Hokema, jonka mukaan “kieli muuttuu”, on yksi varmimmista tavoista saada verenpaineeni terveydelle vaaralliselle tasolle. Ei tarvitse olla kielihistorioitsija ollakseen tietoinen siitä, että kieli todella muuttuu, koska sen tietää jokainen yli kuusivuotias. Kieli muuttuu -hokemaa käytetään silloin, kun ei itse ole jaksanut tehdä kotiläksyjään ja opetella jonkin alan vakiintunutta terminologiaa. Totta kai kieli muuttuu, jos virheitä ei korjata.

Mutta jos nyt jokainen kännisen keski-ikäisen miehen häpeäraivossa pikaistuksissaan leipäveitsellä tekemä murha - tyypillinen suomalainen henkirikos - on kunniamurha (eikun häpeämurha), niin miksi sitten kutsutaan niitä murhia, joita Wikipedia kuvailee seuraavasti: “Kunniamurha on nimitys, jota käytetään eräiden kulttuurien piirissä esiintyvistä (naisten) murhista, joiden (miespuoliset) tekijät katsovat teollaan puolustavansa perheensä tai sukunsa kunniaa.”

Ainakin yhteiskunnallisessa (ja tieteellisessä) keskustelussa helpottaisi asiassa pysymistä, jos kieli ei olisi koko ajan liikkeessä vaan käsitteiden sisältö pysyisi ainakin jonkin aikaa kutakuinkin samana ja jos joku ymmärtää jonkin termin väärin, häntä ojennetaan - sen sijaan että hänen virheellinen tulkintansa muuttuu heti uudeksi normiksi.

Sekstaamisen suhteen olen luopumaisillani toivosta, mutta voisiko kunniamurhan sisällön pitää ennallaan suppeassa tulkinnassa, ihan vain siksi, että on mukavampaa olla eri mieltä itse asiasta kuin keskustella yksi aidasta, toinen seipäistä? (Tiedoksi yli 40-vuotiaille lukijoille, että nuoret luulevat virheellisesti sekstaamisen tarkoittavan seksin harrastamista.)

Tammikuun aikana ainakin HS puhui wateista ja wattitunneista niin monta kertaa ikään kuin ne olisivat synonyymejä, että kohta virhe alkaa jo olla uutta norminmukaista kieltä. Sähkön ja kaukolämmön huippukulutus oli Hesarin mukaan X “gigawattia tunnissa”, kun ilmeisesti tarkoitus oli sanoa, että jonkin tunnin aikana keskiteho olisi ollut tuo X gigawattia (ilmeisesti lyhyemmän aikaa tuotantopiikki saattoi olla enemmänkin).

P.S. Uusi Tiede-lehti lehtipisteissä ja tilaajilla tiistaina. Kävimme myös mielenkiintosta terminologista keskustelua liittyen Annikka Mutasen uskollisuutta käsittelevään mainioon juttuun. Mitä on moniavioisuus? Jos ihmisellä on vaikeuksia olla uskollinen, tarkoittaako se sitä, että ihminen ei olekaan yksiavioinen laji? Ei tietenkään. Uskottomuushan on käsitteellisesti mahdollista vain yksiavioiselle lajille: kun teerinaaras antaa soitimella eri koiraille, ei kukaan sano sen olevan uskoton edelliselle koiraalle. Ihminen on vieläpä aika tyypillinen yksiavioinen laji siinä mielessä, että niillä linnuilla jotka luokitellaan monogaamisiksi, on enemmän sääntö kuin poikkeus, että pesästä löytyy myös muita kuin reviirin haltijan hedelmöittämiä munia.

P.S. 2: Ensi viikolla alkaa Yhdysvaltain tiedeviikko. Uutisia ja tunnelmia sieltä tässä blogissa ja uutisissa.

Viime itsenäisyyspäivän aikana kävin väittelyä siitä, sopiiko itsenäisyyspäivänä puhua niin paljon sodista ja niin vähän kulttuurista ja siviiliyhteiskunnan saavutuksista. Minusta sopii. Argumenttini oli ja on, että itsenäisyyspäivän juhlan aiheena on kansakunnan valtiollinen olemassaolo, ja se on ollut uhattuna oikeastaan vain niissä sodissa, joita 6. joulukuuta on tapana muistella. Siviiliyhteiskunnan saavutuksille on omat juhlapäivänsä.

Vasta-argumentiksi sain muistutuksen, että sotia muistellaan monena muunakin päivänä, mikä on tietysti ihan totta. Ylipäätään erilaisia teemapäiviä ja -vuosia on aivan liikaa. Kai muistitte viettää kansainvälistä orgasmin päivää?

Liputus- ja juhlapäiviä on karsittava. Osa pyhäpäivistä pitää myös saada palautettua työpäiviksi, koska huoltosuhteemme ei kestä nykymittaista löysäilyä.

Vietettäköön siis jatkossa 6.  joulukuuta täysin estottoman militaarista Suomen valtiollisen olemassaolon päivää: yhdistetään itsenäisyysjulistuksen muistamiseen kansallisen veteraanipäivän (nyt 27.4.), kaatuneiden muistopäivän (nyt toukokuun kolmas sunnuntai) sekä puolustusvoimain lippujuhlan päivän (nyt Mannerheimin syntymäpäivä 4.6.) sisältö. Jos joku haluaa muistella Porvoon valtiopäiviä tai Suomen sotaa, sekin sopii joulukuun kuudenteen, kansallisvaltiollisen eksistenssin päivään.

Tällä viikolla, perjantaina 5.2., on Runebergin päivä. Ehdotan, että jatkossa 5.2. vietettäisiin suomalaisen siviiliyhteiskunnan saavutusten päivää, joka nostaa Fredrikan torttujen symboliarvon aivaan uuteen suuruusluokkaan: tuohon juhlaanhan voi sisällyttää Kalevalan päivän eli suomalaisen kulttuurin päivän (28.2.), Minna Canthin ja tasa-arvon päivän (19.3.), Mikael Agricolan eli suomen kielen päivän (9.4., myös Elias Lönnrotin syntymäpäivä), Eino Leinon eli runon ja suven päivän (6.7.), Aleksis Kiven päivän eli suomalaisen kirjallisuuden päivän (10.10.) sekä Sibeliuksen syntymäpäivän (8.12.).

Snellman (12.5.) oli hegeliläisyyttään niin valtiokeskeinen yhteiskuntafilosofi, etten tiedä, kumpana päivänä häntä oikein pitäisi juhlia, valtion vai yhteiskunnan päivänä.

Äitienpäivän (toukokuun toinen sunnuntai) ja isänpäivän (marraskuun toinen sunnuntai) viettäminen erikseen kuulostaa vanhanaikaiselta. (Joku voisi sanoa jopa “heteronormatiiviselta”). Vietettäköön toukokuun toisena sunnuntaina vanhemmuuden päivää. Sitä sitten voivat viettää kaikki, oli perhe miten epäsovinnainen tahansa, kaksi äitiä eikä yhtään isää, kaksi isää eikä yhtään äitiä, isä ja äitipuoli, äiti ja isäpuoli, miten vain.

Tällä viikolla on toinenkin liputuspäivä, vaikka siniristilippuja silloin ei nähdäkään. Lauantaina 6.2. on saamelaisten kansallispäivä. Ahvenanmaalla liputetaan 30. maaliskuuta demilitarisoinnin ja neutralisoinnin takia, huhtikuun viimeisenä päivänä lipun itsensä kunniaksi ja 9. kesäkuuta itsehallinnon takia.

Kihdin tällä puolen ja Tunturi-Lapin eteläpuolella näitä päiviä ei kukaan huomaa. Koska erilaiset vähemmistöt haluavat ja tarvitsevat näkyvyyttä, koottakoon saamelaisten ja ahvenanmaalaisten päivät yhteen ruotsalaisuuden päivään (6. marraskuuta). Silloin olkoon suvaitsevaisuuden ja vähemmistöjen päivä. Eikö Gay Pride -kulkueiden sateenkaaren värejäkin tarvittaisi eniten juuri marraskuun harmaudessa?

Emme tietenkään saa käpertyä kansallisuuteemme. Viettäkäämme siis 24.10. YK:n päivänä kansainvälisyyden päivää. Eurooppa-päivän (9.5.) juhliminen ei ole oikein vakiintunut Suomessa, joten eurooppalaisuutta voi hyvin juhlia osana kansainvälisyyden päivää.

Kävin toissa jouluna Betlehemissä. Viime jouluna olin Helsingissä. En löytänyt Aleksanterinkadulta juuri mitään kristilliseen jouluun viittaavaa kuten en Betlehemistä juuri mitään kaupalliseen jouluun viittaavaa. Voitaneen sanoa, että joulu on Suomessa dekristillistetty. Siksi kaikki suomalaiset, niin ateistit, kristityt, muslimi, juutalaiset kuin muutkin, voivat viettää 24.12. kapitalismin ja joulupukin päivää. Kapitalismin päivää edeltävät traditiot erilaisine omituisine oululaiskuvaelmineen voidaan siis myös katsoa uskonnollisesti neutraaleiksi, joten niistä ei tarvitse ateisti- tai muslimilapsenkaan kieltäytyä.

Sekulaarissa yhteiskunnassa kirkko pitäisi erottaa valtiosta. Juutalaiskristillisellä perinteellä on kuitenkin ollut sen verran suuri merkitys kulttuurissamme, että ehkä pitkäperjantain voi pitää kansallisena vapaapäivänä juutalais-kristillisen perinteen päivänä. Viettäkööt kristityt sen pääsiäisenä jos haluavat.

Suomalaiset juovat liikaa alkoholia ja liian humalahakuisesti. Nykyisellään kulttuurissamme on kolme juhlapäivää, jolloin ei juoda oikeastaan minkään muun kuin juomisen takia. Terveyspoliittisesti siinä on (ainakin) kaksi liikaa. Parisuhteet eivät myöskään kestä vuosittain useita syrjähyppyjä. Keskitettäköön siis uudenvuoden, vapun ja juhannuksen (ja miksei myös pikkujoulujen) vietto yhteen, alkoholin ja seksuaalisuuden päivän iltaan (31.12. klo 18 jälkeen, päivällä voi järjestää päihde- ja seksuaalipoliittisia seminaareja), jonka jälkeen voi luontevasti aloittaa tipattoman tammikuun. Almanakkaan olisi siis merkitty 1.1. kohdalle krapulapäivä. Samalla periaatteellahan riehakkaat karnevaalit vietetään ennen tylsää paastonaikaa. Toisin sanoen alkoholin ja seksuaalisuuden päivän voi aloittaa laskiaspullalla ja nykyisen, helmikuuhun sijoittuvaan laskiaisen voi unohtaa.

Vappuna voikin sitten kaikessa rauhassa laskea veneen vesille vesiselvänä. Juhannuksena voi taas viettää laatuaikaa vakikumppaninsa kanssa, joka siihen mennessä on ehkä antanut anteeksi alkoholin ja seksuaalisuuden päivän tapahtumat.

Karkkilassa ja Karjaalla terveydenhuollossa toimineen valekandidaatin paljastuminen lisäsi epäluottamusta terveyskeskuksiin. Eivätkö ne siellä arvauskeskuksissa katso edes, ketä ottavat töihin?

Tietenkin katsovat. Työhönottajahan ei sinisilmäisesti uskonut työnhakijan kertomusta opiskeluhistoriastaan, vaan palkkasi valekandidaatin taitavasti väärennetyn opiskelutodistuksen perusteella. Paperien väärentäminen jäänee menneisyyteen, kun rekisteristä voi tarkistaa terveydenhuollon ammattilaisen statuksen myös loppuvaiheen opiskelijoiden osalta parissa sekunnissa omalta päätteeltä.

Riittääkö tämäkään? Vielä jää sekin vaihtoehto, että hujari esiintyy jonkun oikean lääkärin nimellä. Pitäisikö lääkärinoikeudet liittää kuvalliseen henkilökorttiin? Vai pitäisikö sormenjäljet ottaa mukaan? Iiris?

Järjestelmä ei ole täydellinen, mutta kuinka suuren vaaran pari vuosittaista valekandidaattia tai epäpätevää eläinlääkäriä sitten aiheuttavat? Yllättäen jopa Talouselämän Pekka Seppänen - jolta en ole tottunut lukemaan huonosti pohdittuja argumentteja - esitti Pelin henki -kolumnissaan, että valekandidaatti osoitti lääkärin koulutuksen olevan yliarvostettu. Mitään vakavia hoitovirheitähän ei tapahtunut! Ja olihan valekandi pidettykin.

Lääkärit ovat tunnetusti huonoja kuuntelijoita tai heillä ei ole potilaan kohtaamiseen riittävästi aikaa. Tämä on yksi syistä, miksi niin monet ihmiset hakeutuvat vaihtoehtohoitojen pariin. Potilaat ovat aika huonoja arvioimaan hoidon vaikuttavuutta. Jos lääkäri on mukava, hänen hoitonsa uskotaan olleen syy parantumiseen. Jos kyse on sairaudesta, johon plasebovaikutus voi tehota, se on mukavalla lääkärillä suurempi. On jopa tutkimuksia, joiden mukaan hoitovirheistä usein tuomitut lääkärit eivät itse asiassa tee virheitä sen enempää kuin muutkaan lääkärit. He vain ovat potilailleen epämiellyttävämpiä, eikä potilas anna hoitovirhettään tylylle lääkärille anteeksi.

Valekandidaatti oli pidetty, mutta tosiasiassa hän teki virheitä jatkuvasti, ja virheiden syy oli kuin olikin koulutuksen ja kokemuksen puute. Hän oli hyvä lähinnä kysymään kokeneemmilta, delegoimaan mitä ei osaa ja uusimaan lääkereseptejä. Apteekin tietojen mukaan lääkemääräykset menivät toistuvasti pieleen.

Lääkärin koulutus ei siis mene hukkaan, ja valekandidaatti testasi sen hyvin konkreettisella tavalla. Mutta mikä sitten suojeli potilaita pahemmilta hoitovirheiltä?

Yksi vastaus voisi olla, että kyse oli terveydenhuoltojärjestelmään rakennetuista varmistuksista ja tasapainoista, “checks and balances”. Kysehän ei ollut valelääkäristä, vaan valekandidaatista. Ei kokonaan vailla lääketieteellistä koulutusta ollut henkilö sentään päässyt varsinaiseen lääkärin tehtävään, jossa joudutaan itsenäisesti tekemään päätöksiä. Järjestelmä osoittautui terveyskeskuksessa ja sairaalassa riittävän vikasietoiseksi, ettei yhden kandin asemaan päässeen ylioppilaan takia sattunut mitään vakavampaa. Kokeneemmat lääkärit ja hoitajat paikkasivat sen, minkä yksi tumpelo sai aikaan.

Toinen varmistus perustui apteekkijärjestelmään. Proviisorit ja farmaseutit käyttivät ammattitaitoaan ja tervettä järkeään kyseenalaistamaan valekandin lääkemääräykset.

Kaikki järkevästi suunnitellut kriittiset järjestelmät, oli sitten kyse ydinvoimalasta, serverifarmista tai terveydenhuollosta, ovat turvallisia vikasietoisuutensa ansiosta. Vikoja tulee kaikkiin järjestelmiin, mutta vikasietoinen järjestelmä ei niihin kaadu. Tiedot eivät katoa servereiltä, voimalasta ei pääse radioaktiivisia aineita ympäristöön eikä terveyskeskuksessa kuolla yhden valekandidaatin virheisiin.

“Kallis ympäristöohjelma uhkaa hyydyttää Helsingin rahakoneen”, pelotteli HS torstaina 10. tammikuuta (A 10) ja nostaa kaukolämmön hintaa (Yle).

Helsingin kaupunginvaltuusto on päättänyt, että Helsingin Energian on vähennettävä päästöjään ja lisättävä uusiutuvaa energiaa. Energialaitoksen viime keskiviikkona julkistama suunnitelma osoittaa, että se käy kalliiksi sekä Helsingin energian asiakkaille että omistajalle. Useimmat meistä veroja maksavista helsinkiläisistä ovat molempia.

Sunnuntaina sitten Hesarin toimittaja Elina Kervinen totesi (E2), että vaikka kaupunki häviäisi niitä rahoja “joilla maksetaan lastemme kouluruoka ja vanhustemme vaipanvaihto”, ilmastolasku kannattaa maksaa nyt. “Myöhemmin se on luultavasti vielä kalliimpi.”

Olettaen siis, ettäHelsingin energian tekemät päätökset todella vähentäisivät hiilidioksidipäästöjä. Käykö näin?

Yksi ajatuksista on, että Helsingissä alettaisiin käyttää merkittävästi biopolttoaineita lämmityksessä.

Jos biopolttoaineet olisivat täysin päästöttömiä ja niiden tarjonta riittäisi kattamaan kysynnän, puun poltto Helsingissä voisi ollakin ympäristöteko. Mutta kun biopolttoaineiden käyttöä rajoittaa tarjonta. Suomessa ei ole loputtomasti maata biomassan tuottamiseen eikä biomassaa ole järkevää kuljettaa pitkiä matkoja. Jos Helsinki ostaa paljon biomassaa, jossain maalla joku pienempi kunta, jolla olisi hyvät mahdolisuudet käyttää tuo biopolttoaine, joutuu tyytymään maakaasuun.

Tapahtuisi siis maansisäinen hiilivuoto hieman samaan tapaan kuin kansainvälisessä ilmastopolitiikassa.

Jos helsinkiläiset haluavat kantaa muuta maata suuremman vastuun ilmastopolitiikasta, se voi tietysti rakentaa tuulivoimaa vaikkei se olisikaan taloudellisesti kannattavaa. Tämän uhrauksen voisimme tehdä periaatteessa missä tahansa, missä tuulee paljon. Moralistit näköjään haluavat kuitenkin nämä myllyt Helsingin edustalle. Toivottavasti sijainti ei ole kauhean huono.

Mutta vähentäisikö Helsinki omalta osaltaan Suomen (ja maailman) hiilidioksidipäästöjä, jos se vähentää omiaan?

Ikävä kyllä vastaus taitaa olla, että ei.

Suomella on jo oma poliittisesti määritelty päästökiintiö, joka määrää tulevina vuosina sen, kuinka paljon Suomi päästää hiilidioksidia ilmakehään. Jotta se toteutuu, hallitus pitää huolen siitä että päästökauppasektorin ulkopuolella päästöt pidetään riittävän alhaisena esimerkiksi polttoaineverolla. Päästökaupan piirissä on katto muutenkin.

Tämän kaiken pitäisi johtaa siihen, että esimerkiksi kunnallinen energiayhtiö voi tehdä kannattavia investointeja uusiutuvaan energiaan. Helsingin kaupunginvaltuusto kuitenkin halusi, että Helsingin energia tekisi muita kunnianhimoisempia investointeja

Lopputulos on, että muille kunnille jää enemmän hiilidioksidia päästettäväksi.

En oikein ymmärrä, miksi minun pitäisi helsinkiläisenä veronmaksajana maksaa siitä, että joku juupajokelainen saa lämmitellä suurta asuntoaan halvemmalla - jos lopputulemana ei ole edes päästövähenemä.

Sama pätee oikeastaan kaikkeen muuhunkin ilmastopolitiikkaan. Se, mitä meiltä tavallisilta kansalaisilta eniten tarvitaan, on suostumus kiristyvään ilmastopolitiikkaan. Omat henkilökohtaiset päästövähenemämme antavat vain naapurille lisää mahdollisuuksia päästellä.

Ainakin täällä pääkaupunkiseudulla on ihmetelty viime päivinä aivan poikkeuksellisen upeita talvimaisemia. “Sumu on huurruttanut puut ympäri Etelä-Suomea ja myös Helsingin Töölönlahdenrannoilla”, kertoi kuvateksti aamun Helsingin Sanomissa.

Uutisetusivulla taas sanottiin, että “Sumu huurrutti maiseman valkoiseksi Helsingin Merihaassa”. Kuvassa jopa Merihaka näytti kauniilta. Tekstissä mainittiin myös kuura. “Kuuran toi sumu.”

Siis oliko kyse kuurasta vai huurteesta vai ovatko ne sama asia? Pitipä sitten eilen kerrata nämäkin perusasiat.

Kuura on Wikipedian mukaan “pienten jääkiteiden muodostama valkea peite rakenteiden pinnassa. Kuuraa syntyy kirkkaina syysöinä ulossäteilyn jäähdyttämille nurmikolle ja autojen tuulilaseihin, ja kesäpäivänä pakastimesta esiin otetun rasian pintaan.”

“Kuura sotketaan usein huurteen kanssa, ja yleiskielessä molempia kutsutaan huurteeksi. Meteorologisesti ero on siinä, että kuura syntyy härmistymällä suoraan vesihöyrystä kiinteään muotoon, tilanteessa jolloin kastepiste on pakkasen puolella, pinnan lämpötila on alempi kuin kastepiste, mutta ilman lämpötila korkeampi kuin kastepiste.” (kursiivi MH)

Huurre on sekin “jääkiteiden muodostama peite rakenteiden pinnassa”. Mutta Etelä-Suomessa kuura on paljon yleisempi.

“Huurre muodostuu, kun ilman suhteellinen kosteus on 100 prosenttia, eli ilman lämpötila on sama kuin kastepiste. Tällöin tiivistyy pieniä alijäähtyneen nesteen pisaroita, joista syntyy jäätävää sumua tai utua, ja jotka tarttuvat hanakasti kaikkiin tarpeeksi kylmiin pintoihin.” (kursiivi MH)

Yksinkertaistaen: huurteen synty edellyttää veden kahta faasimuutosta, kuuran synnyssä tapahtuu vain yksi.

HS:n mukaan “kuuran toi sumu, kun lännestä saapuva kostea ilma sekoittui maan pinnalla olevaan kylmään ilmaan. Sumun seassa on pieniä alijäähtyneen veden pisaroita, jotka tiivistyvät pinnoille.”

Kyse on siis nyt talvisumussa huurteesta, ei kuurasta. Kuura on kirkkaiden syysöiden ilmiö. Juuri huurre, ei kuura, selittää myös Lapin ja Kainuun tykkylumiset metsämaisemat.

“Pohjois- ja Itä-Suomen tunturi- ja vaaramaastossa huurretta syntyy huomattavia määriä kun matalalla viistävät pilvet koskettavat vaaranlakia. Puiden oksille kertyvästä huurteesta syntyy tykkyä, kun jääkiteet kasvavat kiinni toisiinsa.”

Mielenkiintoista on, että huurre on niin harvinaista meillä etelässä. En muista tällaisia maisemia Helsingistä. Ilmeisesti aika harvoin käy niin, että on ensin kunnolla pakkasta, kun lännestä tuleva kostea ilmamassa huurruttaa puut riittävän tyynellä säällä. Huurretta on tuskin muodostunut lisää, mutta ei se mihinkään ole kadonnutkaan, kun on melkein tyyntä.

PS1. HS:ssa tänään sivulla A2 Itä-Suomen yliopiston sosiaalitutkimuksien menetelmien professori Pertti Töttö edellisen blogimerkintäni aiheesta: “Suomi ei ole erityisen väkivaltainen maa“. Johtopäätös on, että suomalainen väkivalta on vain yhdessä suhteessa itäisellä tasolla: väkivallan sukupuolittuneisuudessa. Miesten osuus väkivaltaisesti kuolleiden joukossa on Suomessa kuten ortodoksisissa maissa korkeampi kuin protestanttisessa ja katolisessa Euroopassa, jossa ollaan “tasa-arvoisempia”. Miehiä on naisia enemmän henkirikosten uhreina kuitenkin kaikissa Euroopan maissa.

PS2. Vietämme juhlavuotta. Tiede-lehti aloitti 30 vuotta sitten nimellä Tiede 2000. Kuinka paljon tiede, journalismi ja populaari tiedejournalismi on muuttunut yhdessä sukupolvessa? Katso itse. Julkaisimme ensimmäisen numeromme 1/1980 digilehtenä (maksuton, ei edellytä rekisteröitymistä).

Uudenvuodenaaton joukkomurha Espoon Sellossa palautti ajatukset suomalaiseen henkirikokseen, jota olen aiemmin käsitellyt blogissani kirjailija Sofi Oksasen suomalaisuusteeseihin liittyen, Tiede-lehdessä nuorison henkirikoksiin liittyen sekä tässä blogissa erityisesti koulusurmiin liittyen.

Jo aiemmin olen ihmetellyt, miten väkinäisesti suomalaisia erityispiirteitä halutaan esimerkiksi koulusurmissa. Nyt näytti siltä, että kansanluonneteoreetikot joutuivat hetken vetämään henkeä: Sellon murhissa tekijän etnisellä taustalla ei (poikkeuksellisesti) ole mitään merkitystä. Samalla kannalla on jopa Jussi Halla-aho.

Joskus 1960-luvulla, kun psykiatriassa havaittiin että adoptioon annetutkin skitsofreenien äitien lapset sairastuivat huomattavasti muuta väestöä useammin skitsofreniaan (tietenkin geneettisistä syistä), kiivaimmat freudilaiset päättelivät, että “skitsofrenogeeninen” äiti ehti pilata lapsensa jo niiden muutamien päivien aikana, ennen kuin vauva annettiin adoptioon.

Hesarin Anna Karismo lähentelee tätä 1960-luvun freudilaisten argumentaatiotyyliä väittäessään sunnuntain Hesarissa, että paitsi että tietenkään Ibrahin Shkupollin tekoa ei selitä se, että hän oli sotaisesta Kosovosta, albaani, muslimi ja moneen kertaan tuomittu väkivaltarikollinen, niin lisäksi suomalaisus sittenkin selitti tämän teon, koska hän oli “asunut Suomessa jo parikymmentä vuotta ja nähnyt täkäläiset ongelmanratkaisumallit”.

Hyvä, että suomalaisten siirtolaisten väkivalta aikanaan Ruotsissa - en finne igen - voidaankin siis selittää sillä, että he olivat nähneet sikäläiset ongelmanratkaisumallit. Eipähän tarvitse heitä hävetä.

Jokelan, Kauhajoen ja Sellon joukkomurhat ovat saaneet hakeutumaan erilaisten rikostilastojen pariin jo muutamaan otteeseen. Vielä kerran, suhteellisuudentajun vuoksi, kansainväliset murhatilastot. Kuten tunnettua, Suomi ei ole aivan kaikkein väkivallattomimpia maita läntisessä Euroopassa, mutta ei pahinkaan. Edellä ovat 2000-luvulla muun muassa Sveitsi ja aiemmin 2000-luvulla Ruotsi. Eurooppalaisittain Suomi on paremmassa päässä tilastoa, ja maailman mittakaavassa Eurooppa turvallisuuttaan on aivan omaa luokkaansa.

Suomen tilanne olisi paljon parempi ilman rappioalkoholisteja. Jos tarkastelee pelkästään henkirikollisuutta, suomalainen yhteiskunta ei ole erityisen epäonnistunut mielenterveys- tai sosiaalipolitiikassa, mutta alkoholipolitiikassa kylläkin.

Yhtä suurena itsestäänselvyytenä kun esitetään väite, että Suomessa tehtäisiin erityisen paljon tappoja ja murhia, tämänkin joukkomurhan yhteydessä on väitetty, että perheväkivalta/lähisuhdeväkivalta olisi Suomessa erityisen korkealla tasolla. Pidin tuota täysin mahdollisena. Ajattelin että täytyyhän sen niin olla, kun lehdessä kerran lukee.

Yritin etsiä tilastoja, mutta en löytänyt. Jos joku teistä tietää kansainvälisesti vertailukelpoisen tutkimuksen, kommentoikaa. Jo muutoksen arvioiminen on vaikeaa, jos käytetyt menetelmät perättäisissä tutkimuksissa eivät ole täsmälleen samat. Ilmeisesti väkivalta on kuitenkin laskussa.

Tällainen tosin löytyi:

“Henkirikokset ovat enimmäkseen miesten välistä väkivaltaa. Tavallisimmin henkirikos
kohdistuu tuttavaan, jonka kanssa on ryypiskelty. Tappaja ja uhri ovat yleensä
taustoiltaan toistensa kaltaisia ja elävät samanlaisissa olosuhteissa.

Noin viidennes henkirikoksista on parisuhdetappoja tappajan ollessa silloin
pääsääntöisesti mies ja uhri nainen. Suomessa naisen riski tulla surmatuksi on
kansainvälisesti verrattuna huomattavan korkea. Kun naisiin kohdistuvien henkirikosten
osuus ei Suomessa ole erityisen korkea, vaan jopa alhaisempi kuin monissa
Euroopan maissa, on luontevaa nähdä naisiin kohdistuvien henkirikosten runsauden
pikemminkin selittyvän samoista tekijöistä kuin henkirikollisuuden runsauden
yleensä eikä niinkään miesten ja naisten suhteisiin liittyvistä Suomen erityispiirteistä.
Ainakin osa parisuhdetapoista voidaankin luonnehtia ryyppysakkitapoiksi, joissa
ryyppysakki on tullut parisuhteeseen”

Shkupolli ampui laittomalla aseella. Tästä voi tietysti tehdä sen päätelmän, kuten Halla-aho tekikin, että viisainta olisi varustaa mahdollisimman moni lainkuuliainen ihminen käsiaseella. Rationaalisen valinnan teoria rikollisuudesta korostaa juuri tuollaisia kannustimia. Ajatellaan, että rikollinenkaan ei ole tyhmä, vaan ottaa huomioon mahdollisuuden tulla ammutuksi. Mutta kuinkahan hyvin tuo ehkäisykeino toimii pelotteena tekijälle, joka on päättänyt kuolla?

Toisaalta lienee selvää, että mitä enemmän laillisia aseita, sitä enemmän niitä valuu laittomille markkinoille muun muassa asuntomurtojen yhteydessä. Mutta mahtaako tästä olla tutkittua tietoa, vai olemmeko nykin vain järkeilyn ja arvailun varassa?

Asekysymystä pohtii myös kollegani Annikka Mutanen - vaatimattomasti Guardianissa: Finnish gun laws under fire.

“On aivan samantekevää, mitä ilmastokokouksessa päätetään, jos ei edes uskalleta ottaa esille sitä, että ilmastonmuutoksen pääasiallinen syy on väestöräjähdys.”

Näin kommentoi nimimerkki Tutkija Pohjanmaalta HS.fi:ssä Kööpenhaminan ilmastosopua sunnuntain Hesarin mielipidesivujen mukaan.

Tutkija Pohjanmaalta ei ole ainoa. Yhä vain tähän väestöargumenttiin törmää. Viimeksi kuulin sen viime viikolla Journalistien ilmastonmuutos -seminaarissa, jossa uskoakseni oli paikalla vain melko hyvin informoituja tahoja. Sitä edellisen kerran - oliko toissa viikolla.

Kävin runsaat seitsemän vuotta sitten Hesarin toimittajana eräässä tilaisuudessa, jossa puhui itävaltalainen väestötutkija Wolfgang Lutz. Näin kirjoitin silloin:

“Maailman väestönkasvu todennäköisesti päättyy tällä vuosisadalla ylittämättä koskaan kymmenen miljardin ihmisen rajaa. On myös hyvin mahdollista, että väestömäärä kääntyy tämän piikin jälkeen laskuun, väittää kansainvälisen soveltavan systeemianalyysin tutkimuslaitos IIASA:n väestötutkija Wolfgang Lutz.”

Mielestäni uutinen ei ollut kovin ihmeellinen. Jatkoin:

“Lutzin työryhmän ennusteet on laadittu hieman eri menetelmillä kuin YK:n väestöennusteet. IIASA:n malleista selviää, millä todennäköisyydellä väestönkehitys asettuu tiettyyn haarukkaan. Esimerkiksi 60 prosentin todennäköisyydellä maapallon väkimäärä ei ylitä kymmentä miljardia vuoteen 2100 mennessä. 15 prosentin todennäköisyydellä meitä on sadan vuoden päästä vähemmän kuin nyt.

Keskiarvoluvut eli ennuste 50 prosentin todennäköisyydellä vastaa hyvin uusimpia YK:n väestöskenaarioita. IIASA:n mukaan huippu saavutettaisiin vuonna 2070 yhdeksässä miljardissa asukkaassa. YK kuitenkin uskoo maailman väestön vakiintuvan huippulukemaan. IIASA ennustaa, että väestökehitys kääntyy piikin jälkeen laskuun.

Lääke väestönkasvuun on ollut ja on Lutzin mukaan tulevaisuudessakin tyttöjen parantunut koulutus ja terveydenhoito.”

Usein toimittajat käyvät Hesarissa uutisista kilpailua: kaikki haluavat korostaa oman uutisensa painoarvoa osaston esimiehelle, jotta se saisi mahdollisimman ison otsikon osastolla. Ja sitten sitä pitää tietysti myydä vielä toimitussihteerille, joka päättää, näkyykö uutinen Hesarin uutisetusivulla, “tuoreilla” (A3).

Tällä kertaa päälliköt olivat hyvin tyytyväisiä. Uutista reposteltiin myöhemminkin viikolla, vaikka itse yritin ennemminkin hyssytellä, että eihän tässä nyt mistään isosta asiasta ole kyse.

Mitään todellista uutistahan ei ollut. Silti sama on toistunut moneen kertaan myöhempinä vuosina. Ikään kuin väestöräjähdyksellä olisi peloteltu 1970-luvulla niin moneen kertaan, että mikään määrä vaara ohi -uutisten toistoja ei riitä herättämään ihmisiä huomaamaan, että todellisuudessa suurempi ongelma alkaa useissa maissa olla väestön ikärakenteessa.

Meitä on nyt seitsemisen miljardia. Jos väestö piikkaa 9-10 miljardissa, koko väestön hiilijalanjälki kasvaa vain kymmeniä prosentteja. Se on aika vähän siihen nähden, että tavoiteltavat päästövähennykset eivät ole suuruusluokkaa viidennes nykyisistä, vaan päästöt pitäisi ennemminkin vähentää viidennekseen nykyisistä.

Lisäksi korkeat hedelmällisyysluvut ovat ongelma nykyään lähinnä maissa, joissa elintaso on hyvin matala ja hiilijalanjälki hyvin pieni - siis Saharan eteläpuolisessa Afrikassa.

Tietysti hieman helpommalla - mutta vain hieman - pääsisimme, jos väestö ei kasvaisi ollenkaan tai jopa hieman supistuisi vuoteen 2070 mennessä. Mutta miten se voisi käytännössä toteutua? Vaihtoehtona olisi kuolleisuuden lisääminen linkolalaiseen malliin (kansanmurhat tai ainakin eliniän lasku - pitäisikö tupakointia alkaa sittenkin suosia?) tai syntyvyyden alentaminen entisestään. Se taas johtaisi monessa maassa ikärakenteen ja huoltosuhteen pahenemiseen entisestään.

Se populaatiopommi, millä meitä 1970-luvulla peloteltiin, oli kuitenkin ihan muuta. Siinä väestönkasvu olisi jatkanut geometristä kasvuaan ja ennusteet vuosisadan lopulle olisivat jossakin 20-30 miljardin tienoilla. Se uhkakuva ei ole toteutumassa. Kyse ei nimittäin ole vain ennusteista, vaan kokonaishedelmällisyysluku on jo laskenut monissa kehitysmaissakin lähemmäs lukua 2,1, joka tarkoittaa pitkällä aikavälillä väestön tasapainoa. Koska eliniänodote on kuitenkin samalla noussut, väestönkasvu voi näyttää yhä huimalta, ikään kuin hillinnässä ei olisi saavutettu mitään.

Tämä oli viimeinen blogipostaukseni tänä vuonna, palaan loppiaisviikolla. Viimeiset uutiset tiede.fi:ssä tulevat aatonaaton iltana ja nekin ovat tauolla 4.1. asti. Kiitos tiede.fi:n lukijoille ja varsinkin blogin kommentoijille debatoivasta vuodesta!

PS. Siunattua joulua niille jotka sellaista viettävät ja hauskaa yulea muille. Jos joululahjoja on vielä ostamatta, niin muistutettakoon, että hyviä kirjoja löytyy tietokirja-arvioistamme (josta on suora yhteys suomalainen.com-verkkokauppaan). Joitakin erityisen hyviä kirjoja löytyy pii- ja oikosarvipaitojen ohella myös tiedekaupastamme. Tiede-lehden vuosikerta on tietysti aina hyvä lahja. Tarjous täällä.

Kelan tutkimusprofessori Raimo Raitasalon mukaan nuorten väkivaltaista käyttäytymistä “ymmärretään liian pitkälle”.

Raitasalo haluaisi, että väkivaltaa kutsuttaisiin väkivallaksi eikä “kiusaamiseksi” ja että väkivaltaisesta käytöksestä rangaistaisiin aina. Tästä on helppo olla samaa mieltä.

Koulukiusaajien paapomisen taustalla lienee ajatus, että nämä häiriökäyttäytyjät olisivat itsekin uhreja ja kärsivät jostakin mielenterveyden häiriöstä. Vaikka mielenterveyden ongelmat eivät juurikaan lisää väkivaltakäyttäytymistä, varsinkaan henkirikollisuutta, toki osa nuorista väkivallantekijöistä voi selittää tekemisiään ankealla lapsuudella. Mutta selittääkö se (fyysistä väkivaltaa sisältävän) koulukiusaamisen?

Tuskin. Koulukiusaaminen on valitettavasti niin yleistä, ettei edes lehdistössä tyypillisesti liioitellut luvut mielenterveyden häiriöistä nuorilla oikein riitä selittäjäksi. Diagnooseja ei riitä kaikille, tuskin enemmistöllekään koulukiusaajista.

Koulukiusaaminen onkin ymmärrettävissä paremmin, jos se mielletään nimenomaan tavallisten ihmisten pahuudeksi. Yhdysvaltalainen tutkija Philip Zimbardo kutsuu tätä tietyissä olosuhteissa ja rooleissa ilmenevää, lähtökohtaisesti tasapainoisten ihmisten julmuutta Lucifer-efektiksi.

Zimbardo ei ole tutkinut koulukiusaamista, mutta hänen tutkimuksensa osoittavat, että lähes kuka tahansa meistä - aikuisistakin - pystyy tietyissä olosuhteissa yllättävään julmuuteen.

Koulu ei ehkä ole niin äärimmäinen ympäristö kuin armeija tai Zimbardon laboratorio, mutta kyllä se silti eräänlaisen pienoisyhteiskunnan muodostaa. Ryhmässä ollaan tiiviisti kymmeniä tunteja viikossa, eikä oppivelvollisuuskoulusta noin vain lähdetä poiskaan.

Tällaisessa ympäristössä moni sellainenkin lapsi, joka periaatteessa inhoaa kiusaamista, ei puutu kiusaamiseen tai jopa liittyy kiusaajan hoviin ja hyväksyy tai rohkaisee kiusaamista, ehkä syyllistyy siihen itsekin. Voimme tietysti yrittää kampanjoida lapsia rohkeammaksi ilmoittamaan kiusaamisesta opettajille ja muille aikuisille. Jos riskinä kuitenkin on, että ilmiantajasta tulee uusi kiusattu, kuinkahan moni lapsi ottaa aikuisten typerästä rohkaisusta vaarin? Ja kuinka eettistä tällainen rohkaisu ylipäätään on?

Mutta miksi kiusaaja sitten kiusaa?

Kasvatustieteiden tohtori Päivi Hamaruksen mukaan kiusaamiseen ei tarvitse etsiä valtapeliä ihmeellisempiä motiiveja. Evoluutiopsykologin termein kiusaamisessa on kyse statuksesta. Kiusaaja on hierarkian huipulla ja kiusaaminen hyödyttää kaikkia siihen osallistuvia pysymään vähintään omalla tasollaan hierarkiassa. Kiusaaminen jatkuu niin kauan kuin sitä suvaitaan ja niin kauan kuin se hyödyttää siihen osallistuvia. Paras keino sen ehkäisyyn on rikoshyödyn ottaminen pois.

Siksi olisi paitsi oikeudenmukaista, myös todennäköisesti tehokasta kiusaamisen ehkäisemiseksi, että kiusaaja - ei kiusattu - joutuisi vaihtamaan koulua, kuten on ehdotettu. Kiusaaminen edellyttää kavereita ja sosiaalisten verkostojen hyödyntämistä. Kun kiusaaja joutuu aloittamaan uudessa ympäristössä nollasta - parhaimmillan vielä yhteisössä, joka ei ole aiemmin suvainnut kiusaamista - hänellä menee ainakin melkoisen kauan aikaa noustaakseen asemaan, jossa hän voisi taas ottaa päällikön roolin.

Kuten moni lukijamme jo esimerkiksi Hesarin tai Turun Sanomien muistokirjoitusten perusteella tietääkin, Tiede-lehteen avaruusaiheista kirjoittanut avustajamme Leena Tähtinen kuoli marraskuussa. Uusimmassa, tiistaina ilmestyvässä  numerossamme (13/2009) ilmestyi Leenan viimeinen Universumi-palsta sekä oheinen muistokirjoitus, joka ansaitsee tulla julkaistuksi täällä verkossakin.

Leena Tähtinen on kirjoittanut lehteemme kymmeniä juttuja tähdistä ja maailmankaikkeudesta, ja oma Universumi-palstansa hänellä on ollut vuoden 2000 alusta. Nyt se ilmestyy viimeistä kertaa. Leena Tähtinen kuoli 15. marraskuuta syöpään. Hän oli 54-vuotias.

Tähtinen kirjoitti ensimmäisen juttunsa Tiede 2000 -lehteen vuoden 1989 lopussa. Hän kuvaili siinä galaksien kohtaamisia, aihetta, josta oli vastikään väitellyt tohtoriksi Turun yliopistossa. Siitä pitäen hän avusti lehteä säännöllisesti ja 1990-luvun lopussa työskenteli myös vakinaisesti toimituksessa joitakin vuosia.

Vapaana tiedetoimittajana Leena Tähtinen teki huikean uran. Satojen lehtiartikkeleiden ja kolumnien lisäksi hän kirjoitti useita kirjoja, esimerkiksi avaruuden asuttamisesta ja aikamatkailusta. Syksyllä 2008 hän julkaisi yhdessä miehensä Chris Flynnin kanssa kirjan Universumin pimeä puoli, joka rohkeasti tarttui tähtitieteen kuumaan aiheeseen, pimeään aineeseen.

Leena oli intohimoinen tiedevalistaja mutta rakasti myös taidetta. Hänessä riitti energiaa, iloa ja älykästä huumoria. Tähtinen vastasi nimeään: hän säteili.

Tiede-lehden toimitus

PS. Kiitos ennennäkemättömän vilkkaasta blogikeskustelusta ilmastonmuutoksen tiimoilta. Valitettavasti en ole itse ehtinyt siihen enää osallistua. Lisää debattia tänään MOTissa. Debatti-ilmaston lämpenemisestä kertoo se, että kritiikkiä MOTia kohtaan on verkossa jo ennen kuin ohjelma on esitetty televisiossa.

Osallistu Tiede-lehden lukijakyselyyn 13.12. mennessä. Kaikkien vastaajien kesken arvotaan aikakauslehden vuosikertoja.