BLOGI: Nojatuolifilosofian kenttäkokeita

Scifielokuvassa voi käydä niin, että ei voi olla varma, onko joku ihminen oikeasti ihminen vai kyborgi. Oikeat ihmiset tuntevat jäävänsä yhä yksinäisemmiksi, kun outo virus tai jokin maan ulkopuolinen taho ottaa valtaansa heidän naapureitaan, työtovereita, kaupan kassoja, sukulaisia ja muuttaa nämä sisältä toisiksi. Valeihmiset näyttävät ihmisiltä mutta heidän tahtonsa on erilainen ja outo.

Scifielokuvat tietenkin kertovat meistä itsestämme, eivät mistään sen kummemmasta. Toisinaan toisten ihmisten asenteet ja käsitykset maailmasta saa tuntemaan, että he elävät ihan eri todellisuudessa kuin me itse. Tästä voisi nähdä painajaisenkin: huomaat kauhuksesi, että kaikki muut ihmiset ovat muuttuneet sen puolueen kannattajiksi, joka on sinusta kaikkein kauimpana. Ole siinä sitten monikulttuurinen Toisen ymmärtäjä.

Geenimuuntelun ympärillä kytevässä kulttuurisodassa kärjistyy tämä ihmisten keskinäinen toiseus. Äskettäin Tiede-lehteen saapui sähköpostiviesti, joka vinkkasi siitä, että BASF on luopunut geenimuunneltujen elintarvikkeiden tuotekehityksestä ja markkinoinnista Euroopassa. Meilissä iloittiin käänteestä, joka on ”merkki siitä että tuuli on kääntynyt puhtaamman ja turvallisemman maatalouden suuntaan”.

Myös Maan ystävät riemuitsevat. Järjestön edustajan mukaan BASFin päätös on ”nöyryytys” komissaari John Dallille, joka aikanaan hyväksyi yhtiön kehittämän gm-perunan viljelyn. Geenimuuntelua vieroksuvat kuluttajat ja viljelijät antoivat pitkän nenän eurokraateille ja biotekniikan suuryrityksille, myhäilevät gm-kriitikot.

Nöyryytys? Tuskinpa vain. En usko, että Dalli kokee itsensä nöyryytetyksi. Luulen pikemminkin, että hän puistelee kummeksuen päätään ja päivittelee eurooppalaisten herkkäuskoista gm-vastaisuutta. Maanmainio tekniikka jätetään käyttämättä ilman mitään hyvää syytä. Mikä näitä ihmisiä oikein vaivaa, olen kuulevinani komissaarin taivastelevan avustajalleen.

Dallin puolelta gm-rintamaa näyttää siltä kuin Eurooppaan olisi levittäytynyt jokin outo lahko, joka ei kuuntele järkipuhetta. Totta kyllä, valistuneen yhteiskunnallisen keskustelun perussääntö on, että osapuolet eivät saa demonisoida toisiaan. Antaa argumenttien ottaa mittaa toisistaan. Mutta kun kaikki argumentit on jo toistettu tuloksetta useaan kertaan, on vaikea välttää vastapuolen kyborgisointia.

Tanskasta tulee nyt TV-komedian ehdoton avantgarde: Kyllä nolottaa, joka menee paraikaa FST:llä tiistaisin mutta jonka edelliset kaudet kannattaa ehdottomasti hankkia dvd:llä. Sarja on kaikkea muuta kuin Moskaa.

Tanskasta tulee myös kielipoliittinen avantgarde. Sikäläinen liberaalipuolue Det Radikale Venstre on näet jo muutama vuosi sitten ehdottanut, että englannista tehtäisiin maan toinen virallinen kieli tanskan rinnalle. Puolue on oivaltanut, että tanskalaiset eivät ole vain Tanskan vaan myös maailman kansalaisia, joiden pitää osata sujuvasti maailman äidinkieli englanti.

Kielipoliittinen mainstream kantaa huolta jonkun pienen tai vähän suuremmankin kielen kohtalosta englannin vyöryessä ylitse. Avantgarde taas lakkaa murehtimasta, ottaa lainelaudan alleen ja lähtee reippaasti vyöryn matkaan. Temppua voisi harkita myös Suomessa ja tuoda myös englanti mukaan keskusteluun lasten kielten oppimisesta, kielikylvyistä ja kaksikielisistä kouluista.

Tällä hetkellä englanti on tieteen, kansainvälisen liike-elämän ja EU:n käyttökieli. Kosmopoliittinen luokka vaihtaa sujuvasti äidinkieleltään englantiin ja takaisin, mutta sama sujuvuus pitäisi taata kaikille suomalaisille. Englanti ei ole kieli muiden joukossa vaan ylipäätään luku- ja kirjoitustaitoon verrattava kansalaistaito.

Kielen opiskelu kannattaa aloittaa varhain, kuten toimittaja Marko Hamilo kertoi vuoden takaisessa Tieteen artikkelissaan. Mitä siis odottelemme? Perustettakoon joka niemeen ja notkoon englannin kielikylpypäiväkoteja, ja pian suomalaiset pääsevät täysivaltaisiksi jäseniksi Shakespearen kieliyhteisöön.

Mielenosoittajat saavat aina vastaansa kysymyksen: paljon syntyy meteliä, mutta onko sillä mitään merkitystä? Samaa kysytään rahakatu Wall Streetin valtausliikkeestä. Itsekin suhtaudun tähän tuloerojen ja rahavallan vastaiseen kapinaan hieman kyynisesti. Mielenilmaisu tuntuu happeningilta, johon on varmasti voimaannuttavaa osallistua mutta jolta kuitenkin puuttuu voima.

Mistä tämä kyynisyys? Yksi syy saattaa olla se, että enemmistö joka tapauksessa uskoo vallalla olevaan järjestelmään. Näin olevien olojen puolustajat ovat iät kaiket väittäneetkin: aktivismi on vain pienen piirin harrastus, tavalliset ihmiset ovat tyytyväisiä elämäänsä ja siksi aktivistien vaatimukset ovat epärealistisia ja vähän naurettavia. Epäkohdat ovat äänekkäiden aktivistien omia ongelmia, eivät hiljaisen enemmistön.

Oli miten oli, aktivistien kannattaa kokeilla, saavatko he laajemmat joukot sytytettyä. Viime Tiede-lehti uutisoi laskelmista, joiden mukaan kun jollakin idealla on väestössä kymmenen prosentin kannatus, se alkaa levitä kulovalkean tavoin koko yhteiskuntaan. Eihän sitä tiedä vaikka valtausliike lähenisi tällaista leimahduspistettä. 

Ennen leimahduspisteen saavuttamista liikkeen pitäisi kuitenkin horjuttaa ihmisten mielissä sitä, mitä New Yorkin yliopiston psykologian professori John Jost kutsuu systeemin oikeutukseksi. Ihmisillä on näet taipumus hyväksyä sellaisetkin yhteiskunnalliset järjestelyt, jotka sotivat heidän omia etujaan vastaan. Meillä on halu nähdä yhteiskunnan vallitseva tilanne hyvänä, luonnollisena ja väistämättömänä.

Voittajat eivät kirjoita vain historiaa, he laativat myös sosiologian. Niinpä yhteiskunnan häviäjät omaksuvat voittajien näkökulman, kun he tarkastelevat osaansa yhteiskunnassa. Menestyneillä on aina oikeus – tai oikeastaan oikeutus – puolellaan, niin hävinneiden kuin voittajien mielestä.

Tätä havainnollistaa Jostin ja hänen työkaverinsa järjestämä yksinkertainen koe, jossa vähän jekutettiin Yalen huippuyliopiston opiskelijoilta. Yhdelle ryhmälle yalelaisia näytettiin tekaistuin tilastotiedoin, että heidän yliopistostaan valmistuneet pärjäävät paremmin valmistumisen jälkeen kuin toisen huippuyliopiston Stanfordin kasvatit. Yalelaiset kuvailivatkin sitten yliopistonsa opiskelija-ainesta mairittelevasti ja sitä vastoin vähättelivät Stanfordin vaativuutta. Kun osat vaihtuivat ja yalelaisten kerrottiin menestyvän kehnommin, he alkoivat vähätellä omaa porukkaansa ja kehua stanfordilaisten erinomaisuutta.

Voittajia ymmärtäviä ja itseään vähätteleviä selityksiä tappiolleen eivät keksi vain huippuyliopistojen kasvatit. Se on Jostin mukaan tavallista heikommassa asemassa oleville vähemmistöille, naisille ja pienituloisille. Kehnompi asema osataan selittää ansaituksi.

Tässä on tehtävää tuloeroja vastustaville pörssikadun valtaajille. Jotta he saisivat muutkin vakuuttuneiksi, heidän on voitettava yksi suuri ”systeemin oikeutus”: ihmiset voivat ihan oikeasti uskoa tuloeroja kasvattavaan järjestelmään.

Uskoa on vahvistettu levittämällä ihmisten keskuuteen John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriaa. Se opettaa meidät hyväksymään tuloerot silloin, jos ne tuovat etua niille, jotka ovat kaikkein heikoimmassa asemassa. Tuloerot kuulemma vauhdittavat talouskasvua, ja vaikka rikkaat vaurastuvat köyhiä nopeammin, näillekin valuu ihan kivasti maallista mammonaa. Ilman tuloeroja köyhille jäisi käteen vielä vähemmän, kuuluu rawlsilainen tuloerojen perustelu.

Tätä oppia on hoettu niin paljon, että harvoin kysytään, missä määrin tuloerot tehostavat taloutta, onko köyhille valumisesta mitään näyttöä tai viekö oppi ylipäätään hyvään yhteiskuntaan. Siitä on tullut terveen järjen normi.