BLOGI: Skeptikon päiväkirja

Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimosen mukaan “Haaviston homous oli ratkaiseva tekijä.”

Otsikko liioittelee hieman, sillä Uimosen mukaan rekisteröidyn parisuhteen lisäksi myös siviilipalveluksella ja kirkkoon kuulumattomuudella saattoi olla merkitystä. Yhtä kaikki se sai jälleen kerran ihmettelemään, mitä varten Suomessa on tolkuton määrä yhteiskuntatieteilijöitä, ja silti emme tiedä omasta yhteiskunnastamme mitään. Meillä myös lehdistö tuhlaa jatkuvasti paljon rahaa erilaisiin ad hoc -mielipidetutkimuksiin, mutta kunnollisia ajan yli vertailukelpoisia barometrejä arvomaailman mittaamiseen on rahoitettu vähän.

EVA:n arvo- ja asennetutkimuksia on sentään tehty vuosikymmeniä vertailukelpoisin menetelmin. HS ja Yle ovat teettäneet puoluekannatusmittauksia tavalla, joka mahdollistaa varsin hyvin puolueiden vaalienvälisen kannatusvaihtelun seuraamisen. Eurobarometrien ansiosta tiedämme jotakin suomalaisten arvoista eurooppalaisessa vertailussa ja Tiedebarometri mittaa ainakin kohtuullisen hyvin suomalaisten asenteita tieteeseen ja teknologiaan.

Mutta siinä ne melkein ovatkin. Onko suomalaisten asenteista seksivähemmistöihin, ateisteihin tai siviilipalvelukseen mitään kunnollista pitkän aikavälin tutkimusperinnettä? Maanpuolustukseen liittyvistä asenteista sentään tiedetään jotakin, mutta miten sivareihin suhtaudutaan työelämässä tai ehdokkaina erilaisissa vaaleissa?

Seksivähemmistöihin liittyvää tutkimusta on jo toista vuosikymmentä hallinnut normaalitieteellisestä metodologiasta melkoisen kaukana liihotteleva queer-paradigma, joten ei ihme, jos suomalaisten asenteista seksivähemmistöihin ei tiedetä mitään. Ja kun ei tiedetä, arvaillaan.

Rasismin lisääntymisestähän ei myöskään ollut kuin arvailuja, mihin seikkaan kiinnitin huomiota jo kesällä. Sittemmin on sentään joitakin vertailukelpoisia mittareita löytynyt, ja ne osoittivatkin rasististen asenteiden huomattavaa vähentymistä viimeisten kymmenen vuoden aikana.

Yhdysvalloissa USA Today on tehnyt jo pitkään kyselyitä, joissa selvitetään, mitä ominaisuuksia äänestäjät voisivat muuten pätevältä oman puolueensa presidenttiehdokkaalta hyväksyä. Yhdysvaltojen erityispiirre on, että ateismi (vain 45 prosenttia hyväksyisi ateistin) pilaa ehdokkaan mahdollisuudet jopa pahemmin kuin homous (55 prosenttia).

Lienee selvää, että Suomessa homon hyväksyisi paljon useampi kuin 55 prosenttia - kuinka moni, siitä meillä ei ole tutkimustietoa. Toisaalta Haavisto on epäilemättä saanut jonkin verran ääniä myös siksi, että hän on homo. Kuinka paljon, sitäkään emme tiedä.

Jos Haaviston tilalla olisi ollut eurokriittinen homo, moni Väyrysen ja Soinin ensimmäisen kierroksen äänestäjä olisikin ehkä joutunut hankalaan tilanteeseen. Monille näistä ehdokasvalinta kallistui kuitenkin joka tapauksessa ilman uskontoon ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyviä kysymyksiäkin joko kaikin muin tavoinkin perinteisemmällä tavalla suomalaisen Niinistön kannalle, tai kotiin jäämiseen.

Mutta oletetaan että jopa 20 prosenttia äänensä antaneista olisi punninnut valintaa aivan kiikun kaakun Haaviston ja Niinistön välillä. Tämä on varmaankin aivan epärealistisen korkea arvaus. Ja oletetaan että heistä jopa 60 prosenttia heistä olisi “homofobisuuttaan” tehnyt valintansa seksuaalisen suuntautumisen ja First Ladyn perusteella Niinistön hyväksi. Tämäkin on näppituntumalta epärealistisen paljon. Ja silti - yksinkertaistetaan nyt sen verran että ei pohdita nukkuneita - Haavisto olisi saanut vain 12 prosenttiyksikköä suuremman kannatusosuuden. Lopputuloksena olisi ollut 50,6-49,4 Niinistön hyväksi. Samat luvut saataisiin 12 prosentilla kiikunkaakun-äänestäjiä, joista yksikään ei kykenisi äänestämään homoa. Ottaen huomioon Niinistön jo vuosia jatkuneen valtavan kansansuosion ja sen tosiasian, että vaalit ratkaistiin eurokriittisten ei-helsinkiläisten äänillä, euromyönteisellä ja kansainvälisellä helsinkiläisellä olisi tuskin ollut mahdollisuuksia edes kristittynä aviosäätyisenä reservin upseerina.

Luulenpa siis että Haavisto oli oikeassa ja Uimonen väärässä.

Kirjoitin Suomen Kuvalehteen (julki tänään 3.2.2012) jutun monivaimoisuuden haitoista yhteiskunnan vakaudelle tuoreen Joseph Henrichin artikkelin pohjalta.

Artikkeli ja siitä kirjoittamani juttu eivät ottaneet kantaa seksuaalieettisiin kysymyksiin. Niissä ainoastaan todettiin, että kaikki tekijät, jotka johtavat naimattomien nuorten miesten ylijäämään, ovat omiaan heikentämään yhteiskuntaa muun muassa lisäämällä rikollisuutta ja vähentämällä taloudellisesti rakentavaa toimeliaisuutta. Mies on keskimäärin naisia taipuvaisempi ottamaan riskejä, mutta miehet ottavat hieman vähemmän riskejä silloin, kun heillä on jotain menetettävää ja vain kohtuullisesti voitettavaa. Parisuhde ja oma lapsi on jotain hävittävää. Teoreettinenkin mahdollisuus saavuttaa status, jossa on tilaisuus useampaan vaimoon, on taas huima kannustin riskinottoon ja kaikkien keinojen häikäilemättömään käyttämiseen korkean statuksen saavuttamiseksi.

Ideologisesti tieteellisiä artikkeleita lukevalle ensivaikutelma artikkelista saattaa olla, että siinä taas arvokonservatiivit yrittävät piileskellä tieteen kaavussa. Ideologinen lukutapa ei tietysti ylipäätään ole järkevä asennoitumistapa tieteeseen. Ironista kuitenkin on, että pyrkimys välttää nuorten naimattomien miesten ylijäämäväestön syntyä voi itse asiassa puoltaa monia arvoliberaaleja katsomuksia. Katsotaanpa, mitkä käytännöt ovat utilitaristin näkökulmasta eettisesti parhaiten perusteltuja. Utilitaristi siis pyrkisi puoltamaan sellaisia instituutioita ja normeja, joista on mahdollisimman paljon hyötyä mahdollisimman monelle sekä yhteiskunnan kokonaisedulle kuten vakaudelle ja talouskasvulle.

Kielteisiä käytäntöjä:

Monivaimoisuus. Lisää naimattomien nuorten miesten määrä dramaattisesti. Moniaalla nykyään virallisesti kiellettyä, mutta ollut historiallisesti merkittävässä roolissa.

Sukupuolen mukaan valikoivat abortit. Kiellettyjä mutta silti käytössä maissa, joissa poikalapsia suositaan. Sallittuja monissa maissa, joissa kiellolle ei ole perustetta. Kiinassa lisännyt merkittävästi naimattomaksi jäävien miesten määrää. Hyvä puoli tietysti on siinä, että tämän ryhmän yhteiskuntaa epävakauttava vaikutus voi myös nopeuttaa demokratiakehitystä.

Miesten uudet avioliitot merkittävästi nuoremman naisen kanssa. Perättäiset uskolliset suhteet hyväksytään nykyään paremmin kuin rakastajattaret, samanaikaisesta varsinaisesta monivaimoisuudesta puhumattakaan. Korkean statuksen mies, jolla on elämässään kaksi vaimoa, joista jälkimmäinen on hedelmällisessä iässä, vaikuttaa avioliittomarkkinoiden epätasapainoon kuitenkin yhtä haitallisesti kuin mies, jolla on kaksi ikäistään vaimoa.

Kulissiavioliitoissa elävät homomiehet. Suomessa ja muissa liberaaleissa maissa väistyvä käytäntö, mutta yhä tavanomainen ratkaisu isossa osassa maailmaa. Paitsi että tällainen liitto on onneton homomiehen, hänen heterovaimonsa ja todennäköisesti myös heidän lastensa kannalta, järjestely vie heteromiehien saatavilta yhden hedelmällisen naisen.

Biseksuaalien nuorten naisten parisuhteet. Kokeilunomaisesta “muotilesboudesta” ei ole seurauksia nuorten miesten ja naisten markkinatasapainolle, mutta vakavammista suhteista on. Lesbot ovat varmaankin aikanaan eläneet myös kulissiavioliitoissa miesten kanssa. Lesbon aviomies on tuskin ollut onnellinen, mutta ehkä tällainenkin avioliitto on pitänyt miehen poissa naimattomien nuorten miesten jengiytyvästä ylijäämäväestöstä. Hedelmällisen iän jälkeen tasapaino markkinoilla vinoutuu toiseen suuntaan, eikä viisikymppisenä toisen aikuisen naisen löytänyt nainen enää vinouta hedelmällisten ikäluokkien markkinoita.

Ulkomaalainen mies. “Ne vie meidän naiset.”

Myönteisiä käytäntöjä:

Nainen jakaa monta miestä. Antropologinen harvinaisuus, ja tällöinkin usein kyse veljeksistä, jotka jakavat vaimon hyvin niukoissa olosuhteissa. Jos lukumääräneutraali avioliitto päätettäisiin hyväksyä, yhteiskunnan kokonaisedun kannalta olisi perusteltua, että monimiehisyyttä suosittaisiin - luontaisesti paljon yleisemmän monivaimoisuuden markkinavaikutusten tasapainottamiseksi.

Miesten avoin homoseksuaalisuus. Heteromiesten kannattaa suhtautua miesten homoseksuaalisuuteen varauksettoman hyväksyvästi. Oli sitten kyse hedonistisista homoista tai rekisteröidyistä parisuhteista / sukupuolineutraaleista avioliitoista, heteromiehen kiistaton etu on, että homot pysyvät poissa heteroiden seksi- ja parisuhdemarkkinoilta eivätkä vie heteroiden naisia kulissiavioliittoihin. Homoystävällinen kulttuuri on erityisen heteromiesystävällistä vietellessään mahdollisimman suuren osan biseksuaalisista miehistä mahdollisimman poissulkevasti homoseksuaaliseen elämäntapaan.

Puumasuhteet. Keski-ikäisten naisten nuoret seksikumppanit eivät ehkä sittenkään tasapainota seksi- ja parisuhdemarkkinoita niin paljon kuin luulin - kiitos Henri Laasaselle hyvistä kriittisistä huomioista. Jos joku puuma vie kuitenkin markkinoilta nuoren miehen kokonaan, muilla miehillä ei siihen tietysti ole mitään pahaa sanottavaa.

Vaimon haku ulkomailta. Thaimaasta naisen hakenut mies voi joutua kohtaamaan Suomessa moraalista paheksuntaa, mutta tekohan on isänmaallinen. Thaimaalaisille miehille länsimaiset vaimonhakijat ovat ongelma, jos ilmiö kasvaa niin mittavaksi, että se alkaa poikkeuttaa naisten ja miesten lukumäärällistä tasapainoa. Thaimaasta hakevat vaimoja myös esimerkiksi korealaiset miehet, jotka kärsivät oman yhteiskuntansa valikoivilla aborteilla aikaansaadusta epätasapainosta (thaimaalaiset ovat edes suunnilleen korealaisten näköisiä). Vahinko kiertää.

Johtopäätös: utilitaristi kannattaisi valikoivasti joitakin arvokonservatiivien ja joitakin arvoliberaalien seksuaalieettisiä käsityksiä. Kummatkaan arvokeskustelun ääripäät eivät osaa puolustaa omia kantojaan vetoamalla yhteiskunnan kokonaisetuun, vaikka molemmat yrittävät antaa sellaisen vaikutelman. Presidenttiehdokkaiden puolisovalintojen etiikkaa pohtivalle tämä Henrichin innoittama näkökulma saattaa tuottaa yllättävän tuloksen.

Disclaimerinä sen verran, että en ota kantaa siihen, missä määrin itse kannatan utilitarismia. Liberaalina olen pohjimmiltani sitä mieltä, että valtion tulisi olla tällaisissa kysymyksissä pääsääntöisesti etiikkaneutraali.

Kirjoitin Tiede-lehden numeroon 12/2011 jutun avioliiton historiasta (ei liene netissä vielä). Eilen postiluukusta tipahtaneessa numerossa 1/2012 oli postipalstalla pari lukijapalautetta tähän teksiin. Palstalla niihin kommentoiminen olisi numerossa 2/2012 jo vähän post festum, joten pari huomiota tässä.

Leena Jääskeläinen Helsingistä huomautti, että homoille ja lesboillekin syntyy lapsia, joten Jääskeläisen mukaan tämän vuoksi hekin tarvitsevat avioliittoa. Jääskeläisellä menevät puurot ja vellit sekaisin. Kyse oli siitä, miksi yhteiskunta on katsonut tarpeelliseksi reguloida miesten ja naisten parisuhteita. Se, että näistä voi syntyä lapsia (jotka perivät vanhempiensa omaisuuden) on historiallisesti ollut se tekijä, joka on tehnyt yksityisestä asiasta yhteiskunnallisesti merkittävän.

Homo- ja lesbosuhteista lapsia ei edelleenkään synny, joten yhteiskunnalla ei voi olla vastaavaa intressiä säännellä homoseksuaalisia kuin heteroseksuaalisia parisuhteita.

Jos homoseksuaalisten parisuhteiden sääntelyyn on muita syitä, ne olisi hyvä tuoda esiin.

Henna Kiiveri väitti minun lainanneen Henry Laasasen väitöskirjaa, mikä ei pidä paikkansa. Ensinnäkin haastattelin Laasasta. Toisekseen Laasasen väitöskirja ei ole valmis, enkä ole lukenut sen käsikirjoitusta.

Kiiverin mukaan naisilla on täysi oikeus valita partnerikseen kenet haluaa. Niin minustakin. Suomen lainsäädännön mukaan näin on myös ollut vuodesta 1926 alkaneen ja 1971 loppuunsaatetun liberalisointiprojektin jälkeen.

Kiiverin mukaan naisella on myös oikeus olla valitsematta valittavaa toimittajaa, joka kokee, että alfaurokset varastavat häneltä kaikki naiset ja kirjoittaa sen pohjalta väitöskirjan siitä kuinka surkeassa asemassa heteroseksuaalinen mies on nykypäivän Suomessa.

Kehenköhän Kiiveri viittaa? Minä en ole kirjoittamassa väitöskirjaa, Laasanen ei ole toimittaja, eikä kumpikaan meistä erityisemmin valita asiantilaa, joka syrjii seksuaalista vallankumousta edeltäneeseen yhteiskuntaan verrattuna lähinnä huonosti koulutettuja tai huonosti taloudellisesti toimeentulevia miehiä.

Kiiveri pahoittelee vihaisuuttaan, jolla hän kokee, että hänelle kuuluvat samat oikeudet kuin miehille. Ei sitä toki tarvitse pahoitella. Minäkin olen vihainen, jos miehillä ja naisella on jossakin eri oikeudet.

“Jatkuvasti diskriminointia kokevana minua raivostuttaa, kuinka kaksi (todennäköisesti heteroseksuaalia) miestä kirjoittaa minunnoikeuksiani loukkaavan tekstin.”

Tuossa lauseessa on paikkansapitävää oikeastaan vain se, mikä siinä on suluissa.

Teksti on minun, Laasanen oli yksi neljästä lähteestä.

Juttu ei ottanut kantaa siihen, miten perheoikeutta tulisi uudistaa jos mitenkään. Se ei siis voinut loukata Kiiverin oikeuksia, koska se ei ottanut kantaa naisten oikeuksiin mitenkään.

Juttu käsitteli sitä, miten muuttunut avioliitto-oikeus on ollut milloin minkäkin ryhmän edun mukaista ja milloin minkäkin ryhmän vastaista. Monien naisten kannalta viime vuosikymmenien uudistukset ovat olleet edullisia, väitti Laasanen, ja Kiiveri näyttäisi olevan kiivaasti samaa mieltä. Valkoinen heteroseksuaalinen mies taas kuuluu sekä voittajiin että häviäjiin. Ei VHM ole mikään yhtenäinen ryhmä, joka olisi äkkiä menettänyt kaiken valtansa mustille lesboille.

Kiiveri halusi myös kertoa minulle ja Laasaselle, että ihmiset menevät naimisiin myös rakkaussuhteista. Koko kirjoitukseni oleellinen pointti olikin tarkastella, mikä avioliiton yhteiskunnallinen funktio tuon kaiken romanttisen rituaalin takana on.

Kiiverin mukaan homot ja lesbot haluavat avioliiton kautta oikeuksia, mitä parisuhteeseen kuuluu. Näitä oikeuksia varten kuitenkin on jo rekisteröity parisuhde. Jää siis selittämättä, mitä erityistä juuri avioliitossa on, mitä homot ja lesbot haluavat, kun edes virallinen parisuhde ei ole kovin suosittu homojen ja lesbojen keskuudessa.

Kiiverin mielestä kyse on sanasta avioliitto. Siinä hän on samalla linjalla niiden arvokonservatiivien kanssa, joille on tärkeää, että avioliitto sanana pysyy miehen ja naisen liittoon viittaavana.

Liberaalina en haluaisi käyttää kauheasti päänvaivaa tällaisten kysymysten pohtimiseen. Minulle oleellista äänestäjänä on, mitä vaikutuksia lainsäädännöllä on. Avioliittolainsäädännöllä ei näyttäisi olevan juuri enää merkitystä heteroseksuaalisuuden sääntelyssä. Homoseksuaalisten parisuhteiden sääntelylle ei ole esitetty mitään sellaisia yhteiskunnallisia perusteluja, miksi asiaa ei voisi jättää homojen ja lesbojen yksityisasiaksi.

Niinpä pidän kiinni artikkelini perusvirityksestä: poliittinen keskustelu avioliitosta on lähes täysin irronnut avioliiton oikeushistoriallisesta perustasta. Sukupuolineutraali avioliitto ei hajottaisi perinteistä avioliittoinstituutiota enää mitenkään, koska siinä ei oikeastaan ole enää mitään hajotettavaa. Vastaavasti sukupuolineutraali avioliitto ei toisi homoille ja lesboille käytännössä yhtään mitään vapauksia tai oikeuksia, joita heillä ei olisi ilmankin spn-avioliittoa, useimmissa tapauksissa ilman rekisteröityä parisuhdettakin.

Symbolisen taistelun arvokonservatiivisen vähemmistön vs. seksivähemmistöjen välillä jättäisin mielelläni jonnekin muualle kuin lainsäädännölliselle areenalle.

Presidentiltä on viety niin paljon sisä- ja unionipoliittista valtaa, että järkevät kriteerit presidenttiehdokkaita paremmuusjärjestykseen laittaessa ovat oikeastaan vain 1) Nato-jäsenyys ja 2) niin sanotut arvokysymykset.

Nato-jäsenyyden suhteen kaikki ovat nyt olevinaan samaa mieltä, mutta emmeköhän me kaikki tiedä, niin jäsenyyden kannattajat kuin vastustajatkin, ketä äänestää jos sen tällä kriteerillä haluaa tehdä.

Entäpä jos haluaa äänestää arvojohtajaa? Skepsis ry on yhdessä Humanistiliiton kanssa tehnyt hienon palveluksen demokratialle kyselyllä, jossa ehdokkaita on pyydetty vastaamaan Tiedebarometrin vuosimallia 2010 tieteellistä maailmankuvaa ja tieteen etiikkaa luotaaviin kysymyksiin. Kysely ja vaalikone täällä.

Tässä sinun vastauksiesi vertailu ehdokkaiden antamiin vastauksiin hyvin yksinkertaisen “täsmälleen sama vastaus” -periaatteen pohjalta. Ehdokkaan antamien vastausten yksityiskohtiin kannattaa tietenkin tutustua lähemmin.

Vaalikoneena palvelu toimii huonosti, koska laskenta-algoritmi hukkaa informaatiota. Vaikka kysymysten vastausvaihtoehdot ovat järjestysasteikollisia, laskenta huomioi vain täyden yhteensopivuuden ehdokkaan kanssa. Niin ei tarvitsisi tehdä kuin luokka-asteikollisten kysymysten kohdalla (joita tässä ei ole).

Sain eniten samoja vastauksia Sari Essayahin ja Paavo Lipposen kanssa (12). Pekka Haavistolle täysosumia 7 ja Paavo Väyryselle 3.

Haavistolle pisteet laajasta perustelukommentoinnista. Soinille, Niinistölle, Arhinmäelle ja Biaudetille pitkä miinus siitä, etteivät vastanneet.

Lipposen ilmastoskepsismi oli huolettavaa, mutta muistaisin lukeneeni 1980-luvulla Lipposen hyvin hiilivoimamyönteisiä kirjoituksia. Haavisto on monessa asiassa paljon järkevämpi kuin vihreät keskimäärin, mutta yllättävän paljon tämä kysely paljasti heidihautalamaista perusvihreää huuhaata.

Taitaa tulla tehdyksi se valinta sitten sen Nato-kysymyksen varassa, koska uskonnottoman on hieman vaikea löytää muista arvokysymyksistä yhteistä linjaa Essayahin kanssa. Kysely on kuitenkin hyvä reality check kaikille niille ateisteille, joiden mielikuvaa syvästi uskonnollisten ihmisten tiedesuhteesta hallitsee amerikkalaisen uskonnollisen oikeiston avoin ja kattava tiedevihamielisyys. On sitä Suomessakin, mutta (ilmeisesti) ilahduttavan paljon vähemmän.

Journalismissa on joitakin ikiaikaisia konventioita, joita vastaan aloitteleva toimittaja jaksaa muutaman vuoden taistella, kunnes kyynistyy. Varttuneemmalle ammattilaiselle ne ovat alkaneet jo käydä traditioista, jotka kuuluvat vuoden kiertoon siinä missä joulukinkku, vappukänni tai juhannuskokko, ja joista luopuminen olisi yhtä mautonta kuin jouluevankeliumin kieltäminen vain siksi että joku saattaisi teeskennellä sen johdosta loukkaantunutta.

Kyse on tietenkin näistä toisteisista jutuista, joita joka ikinen vuosi luemme eri lehdistä: iltapäivälehtien juhannustaika-aukeamat kesäkuussa ja “pettääkö puolisosi” -nettigallupit marraskuun pikkujouluaikoihin, ja naistenlehtien vielä ehdit saada kropan bikinikuntoon -jutut keväällä.

Nyt elämme tammikuun laihdutus-, painonhallinta- ja raittiussesonkia. Odotettavissa siis N+1 juttua muun muassa vähähiilihydraattisista ruokavalioista eli karppaamisesta.

Karppaamisen kannattajia lienee vähän joka lähtöön, ja se ei tietysti ole ihmekään. Karppaajaksi päädytään kuka mistäkin syystä, ja kuka milläkin koulutuksella. Sen sijaN virallisen terveysvalistuksen edustajilla on kaikilla suurin piirtein sama lääketieteellinen koulutus, ja heidän odottaisi pystyvän esittämään melko selkeitä ja yleistajuisia näkemyksiä siitä, onko karppaaminen terveellistä vai ei.

Viralliset terveyssuositukset korostavat hiilihydraattien osuutta kokonaisenergiansaannissa. Karppaamista on määritelmän mukaan kaikki, mikä poikkeaa tästä hiilihydraattien pienemmän osuuden suuntaan. Hiilihydraatit voi korvata millä tahansa suhteella proteiineja ja rasvoja, by definition kyse on edelleen karppaamisesta.

Karppaamista on, jos kokojyväviljan korvaa voilla.

Karppaamista on, jos pastan korvaa kalkkunalla.

Karppaamista on, jos sokerin korvaa oliiviöljyllä.

Olen kiemurrellut vaivaantuneena, kun lääkärikunta on osallistunut karppaamiskeskusteluun huolestuneen varoitellen, ikään kuin karppaamiselle olisi jokin selkeä määritelmä. On ihan selvää, että minkään tutkimuksen mukaan ei voi olla epäterveellistä korvata nopeita hiilihydraatteja öljyllä, rasvaisella kalalla ja margariinilla.

Tällainen viestintä vie virallisilta tahoilta sen uskottavuuden, jota tarvittaisiin muistuttamaan siitä, että eläinrasvojen epäterveellisyyttä ei ole edelleenkään kumottu, ja että kasvisrasvojen terveellisyydestä on yhä enemmän näyttöä.

Eri makronutrienttien kyky pitää nälkää on taas sen verran yksilöllinen asia, että kokeileminen on parasta jättää yksilöille itselleen.

Mutua, kuulopuheita ja tieteellistä näyttöä sekoittava valistunut arvaukseni kuitenkin on, että useimmille ihmisille useimmissa tapauksissa useimmat proteiinia ja rasvaa kohtalaisen paljon sisältävät ruoat pitävät kylläisenä pitempään kuin paljon hiilihydraatteja sisältävät ruoat.

Painonhallinnalla taas on itsessään niin suuria terveyshyötyjä, että se kannattaa jopa pienillä uhrauksilla muissa terveysvaikutuksissa. Jos epäterveellisellä ruoalla pysyy hoikkana, veren kolesteroliarvot saattavat olla suunnilleen samat kuin jos terveellisellä ruoalla kantaa jatkuvasti 10+ ylimääräistä rasvakiloa.

Ihmettelen siksi suuresti, miksi valistajat asettuvat vastustamaan karppausta kategorisesti sen sijaan, että pyrkisivät ohjaamaan sitä tieteellisen näytön mukaiseen terveellisempään suuntaan.

Jatkakaa siis karppaamista, mutta tehkää se skarpisti. Skarpatkaa!
Skarppaaminen (varastakaa vapaasti) tarkoittaa vähähiilihydraattista ruokavaliota, jossa kiinnitetään huomiota hiilihydraattien ja rasvojen laatuun. Hiilihydraateista pois sokeri ja muu tyhjä energia. Lisää rasvaa, mutta voittopuolisesti kasvisrasvaa ja rasvaista kalaa.

Skarppia vuotta 2012 Skeptikon päiväkirjan ja muiden Tiede-lehden blogien lukijoille!

Vuoden vaihtuessa on tapana pohtia tulevaisuutta. Itse olen huolissani Euroopan tulevaisuudesta. Helmut Kohl taisi sanoa joskus, että Euroopan integraatio on pidettävä jatkuvasti käynnissä, muuten uhkaa paluu siihen nationalismiin, joka saa eurooppalaiset sotimaan keskenään. Jean Monnet taas sanoi, että jos saisi aloittaa integraation alusta, hän aloittaisi kulttuurista. Olen Monnetin linjoilla. Katsotaan, mihin päästään, jos viedään Kohlin logiikalla Euroopan yhdentyminen tappiin saakka.

Eurossa on tunnetusti valuvika. Yhteinen rahapolitiikka ilman yhteistä finanssipolitiikkaa ei sitten toiminut. Mutta onko mitään takeita siitä, että yhteinen talouspolitiikka ja yhteinen verotus ei merkitsisi vielä suurempaa valuvikaa?

Pyydän anteeksi niiltä lukijioiltani, jotka haluaisivat minun pysyvän tällä blogilla poissa politiikasta, mutta lupaan ainakin yrittää julistaa vain empirististä asennetta ja jättää varsinaisten poliittisten johtopäätösten teon muille. Kuten olen jo aiemmin todennut, empiirinen näyttö monikansallisen demokraattisen liittovaltion mahdollisuudesta on olematon, ja järkevä empiristi ei lähde isoihin kokeiluihin sen enempää lääkehoidossa kuin yhteiskuntaelämässäkään, jos ei ole näyttöä uudistuksen onnistumisen edellytyksistä.

Usein vertailukohdaksi ja kannustavaksi esimerkiksi esitetään Yhdysvaltoja. Yhdysvallat on kuitenkin kansa, jolla on omintakeinen kansallinen ideologia ja yhtenäiskulttuuri monesta etnisestä ryhmästä koostuvassa maassa. Euroopan unioni on jotain ihan muuta. Suhtaudun siksi epäilevästi ajatukseen, että voisimme ottaa amerikkalaisuudesta joitakin palasia ilman koko pakettia.

Yhdysvalloissa liittovaltio siirtää merkittävästi resursseja maan osista toiseen. Se on mahdollista, koska amerikkalaiset kokevat olevansa amerikkalaisia. Seattlen asukas kokee olevansa yhdysvaltalainen, joka sattuu asumaan Washingtonin osavaltiossa. Miami Beachin asukas on ensisijaisesti yhdysvaltalainen, vasta sitten floridalainen. Amerikkalaiset ovat kansallistunteensa ansiosta solidaarisia keskenään ja hyväksyvät tulonsiirtounioninsa.

Yhdysvaltain työvoima myös liikkuu paljon enemmän osavaltioiden välillä. Siksi laaja dollarialue on looginen kokonaisuus.

Mitä Yhdysvalloissa on, mitä Euroopalta puuttuu? Olen päätynyt pohdinnoissani neljään asiaan, joita ilman demokratia ei toimi. Yhdysvalloissa ne ehdot täyttyvät liittovaltiotasolla, Euroopassa vain kansallisvaltioissa.

1) Kansa. Yhdysvallat on kansakunta. Euroopassa on viitisenkymmentä kansaa, joista useimmilla on tällä hetkellä oma kansallisvaltio. Useimmat Euroopan valtioista ovat eheitä. Jopa sveitsiläiset kokevat olevansa sveitsiläisiä, vaikka eri kielialueilla ei juuri olekaan tekemistä keskenään. Baskit, ahvenanmaalaiset ja skotit, mitä niitä nyt on, tulevat jotenkin toimeen itsehallinnollaan.

Ainoa valtio ilman kansakuntaa on Belgia. Belgiassa asuu flaameja, vallooneja, eurokraatteja ja pieni saksankielinen vähemmistö sekä kolme belgialaista. Nämä ovat kuningas Albert II sekä Alexander Stubbin lapset.

Mikäs maa se olikaan, joka juuri teki ennätyksen siinä, kuinka pitkään se kitkutteli toimitusministeristöllä kykenemättä runnomaan minkäänlaista poliittista hallitusta?

2) Liittovaltion tason puoluerakenne. No, onhan meillä sellainen teoriassa. Europarlamenttivaaleissa, joiden äänestysprosentti Suomen osavaltiossa viestii tunnetusti katastrofaalisen mittasuhteen kroonista legitimiteettikriisiä, keskustan ja ruotsalaisten kannattajat äänestäjät periaatteessa samaa “puoluetta” (liberaaleja). Käytännössä kukaan ei tietenkään koe äänestävänsä eurovaaleissa edes eurooppalaisista asiakysymyksistä, puhumattakaan eurooppalaista puoluetta. (Paitsi minä 2004. Mutta olinkin friikki ja tarvitsin itselleni hyväksyttävän selityksen, miksi äänestin keskustalaista ehdokasta, mikä eduskuntavaaleissa ei olisi tulluit kuuloonkaan.)

3) Eurooppalainen kansalaisyhteiskunta. Amerikkalaisilla on joka mahdollisesta asiasta osavaltioiden laajuisia seuroja, ja niiden yhteenliittymänä National Society of Thisandthat. Eurooppalainen puoluetoiminta jää irralliseksi yhteiskunnasta, ellei sen perustana ole eurooppalaista kansalaisyhteiskuntaa kaikilla aloilla.

4) Yhteinen poliittinen julkisuus. Amerikkalaiset ovat nurkkapatriootteja, ja suurin osa hotellin tv-kanavista näyttää paikallisia säätiedotuksia, ruuhkatilannetta ja kuumottavimpia rikoksia, mutta on siellä ne kansallisetkin kanavansa, joilla on liittovaltion tason puheenaiheet. USA Todaysta puolet on urheilua, mutta on siellä se kansallinen agendakin. Eliitti lukee sitten vielä The New York Timesia,
Washington Postia tai WSJ:tä.

Muistan joskus 1990-luvulla integraatioon tavattoman optimistisesti suhtautuneena ostaneeni silloin tällöin The European -lehden Kuitinmäen R-kioskista. Lehti meni nurin 1998, ja sillä oli parhaimmillaankin vähemmän tilaajia kuin Maaseudun tulevaisuudella, ja niistäkin puolet brittejä.

Otetaanpa siis lasillinen konjakkia ja aletaan rakentaa Euroopalle yhteistä poliittista julkisuutta, kansalaisyhteiskuntaa ja kulttuuria. Kaikki alkaa tietysti kielestä. Miten muuten voisimme ymmärtää toisiamme?

Mikä kieli yhdistäisi eurooppalaiset? Englanti saattaa sen vähitellen tehdä populaarikulttuurin ja tieteen myötä. Huonoa englantia taidetaan puhua enemmän kuin kiinaa. Ranska kuitenkin haraa vastaan isommissa rakenteissa pitäen francophone-maailman puolta. Unionin käytävillähän puhuttiin paljon enemmän ranskaa aikanaan. Ajatus siitä, että Euroopassa Algarvesta Utsjoelle sanoittaisiin Achtung ja Schadenfreude, voi taas herättää liian monelle ahdistusta (Angst).

Siionistit onnistuivat parissa sukupolvessa elvyttämään sammuneen heprean, joka nyt on vähemmistön arabian ohella Israelin virallinen kieli. Modernia heprean kieltä tarvittiin yhdistämään palestiinaan eri puolilta maailmaa tulleet juutalaiset, jotka puhuivat kuka mitäkin kieltä. Hanke onnistui, ja nyt heprea on aivan normaali tieteen ja kirjallisuuden, kaupan ja arkisen kanssakäymisen kieli.

Euroopan liittovaltiokin voisi onnistua, jos se päättäisi elvyttää latinan. Pari sukupolvea siihen menisi, ja kansallisten kielten käyttö varmaankin täytyisi jossain vaiheessa kieltää. Mutta kuten sanotaan, omelettia ei saa rikkomatta munia!

Latina kuulostaisi tietysti alkuun turhan hienolta, mutta kaikkeen tottuu. Alkuun suomenkielinen rock kuulosti hassulta, kun olimme tottuneet englantiin populaarimusiikin kielenä. Mutta pian Suomi-rock valloitti maan ja eiköhän latinankieliseen populaarimusiikkiinkin totuttaisi pian.

Kouluissa pitäisi tietysti opettaa kristinuskon perinteiden ohella sekulaaria humanismia. Antiikin Rooman kirjallisuuden renessanssihenkinen kunnianpalautus olisi tietysti helppoa, kun se tapahtuisi oppilaiden omalla äidinkielellä.

Yhteinen kieli ja jaetut kulttuuriset arvot mahdollistaisivat myös poliittisen yhtenäiskulttuurin. Kaikkialla euroopassa lehtikioskeista saisi latinankielisiä sanomalehtiä ja illalla televisiosta katsottaisiin nuntii latinii. Ylen latinankieliset uutiset ovatkin jo aloittaneet kielen modernisoinnin, joka tässä on edessä.

Yhteisestä kulttuuriperinteestä ja kielestä huolimatta Eurooppaan jäisi varmaankin kulttuurieroja jäyhien pohjoiseurooppalaisten ja elämäniloisempien eteläeurooppalaisten välille. Mutta yhteistä olisi niin paljon, että aidosti yhteiset työmarkkinat ja yhteinen talouspolitiikka olisivat mahdollisia. Yhteisvaluutta olisi itsestäänselvyys.

Civis romanus sum! Minä olisin jopa aidosti valmis mieluummin tällaiseen eurooppalaiseen yhtenäis(korkea)kulttuuriin kuin siihen yhdenmukaiseen englanninkieliseen populaarikulttuuriin, mitä tulee vastaan joka puolelta. Jos tällaiseen kulttuuritekoon ei poliittisilta päättäjiltä kuitenkaan riitä uskallusta, olisi ehkä syytä olla hätiköimättä myöskään niitä liittovaltiollisia rakenteita.

Joululahjaa etsimässä? Toimittamaani kirjaa Luonnollisesti hullu saa kirjakaupoista sekä netistä.

Skeptikkona väkisinkin kyynistyy. Harva meistä uskoo edes kovin vakavissaan, että homeopaattien kaltaiset käärmeöljykauppiaat saataisiin siivottua markkinoilta kuluttajia valistamalla. Saa olla tyytyväinen, jos edes verovaroin rahoitetun terveydenhuollon saa pidettyä vapaana pseudotieteestä. Suomessa luottamus tieteeseen on onneksi kuitenkin korkeampi kuin melkein missään muualla.

Suomalaiseen yliopistomaailmaan pesiytynyt tai suorastaan linnoittautunut antibiologinen tutkimusperinne - konstruktionismi, feminsimi, poliittinen korrektisuus - on jo pitkään näyttänyt niin institutionalisoituneelta vitsaukselta, että siitä tuskin on pääsyä kuin vuosikymmenien mittaan. Normaalien tieteellisten periaatteiden puitteissa huuhaa lähtee kyllä liukkaasti kuin kuppa Töölöstä, mutta kerran institutionalisoiduttuaan vertaisarvioinnin kaltaiset tieteen autonomisuutta korostavat laadunvarmistusmenetelmät kääntyvät alkuperäistä tarkoitustaan vastaan. Kun huuhaalla on omat julkaisusarjansa, oppituolinsa ja menetelmänsä, se on melkoisen hyvin suojassa kaikelta kritiikiltä.

Olen ajatellut optimistisesti, että tämä kaikki “fashionable nonsense” hiipuisi suomalaisesta yliopistomaailmasta joskus tulevien 30-40 vuoden kuluessa. Huonnomminkin toki voisi käydä. Joskus toki on voinut vitsailla, että jonakin kauniina päivänä tai myrskyisenä yönä jokin päättäjä vain yksinkertaisesti sammuttaisi valot: rahat pois nollatutkimukselta yhdellä kertarysäyksellä, ja kaikki hakemaan rahoitusta samalta viivalta.

Norjassa näin nyt sitten päätettiin tehdä. Norja lakkauttaa naistutkimuksen. Mikä hauskinta, tiedejournalismilla oli osuutta asiaan. Näin Aivopesun jo jokin aikaa sitten. Nyt myös englanniksi tekstitettynä, salasanalla hjernevask. Biologian sivuuttavat tutkijat tosiaan käyvät sääliksi.

Suomessa biologian sivuuttava hölynpöly pitäisi ensin eristää, jotta se voitaisiin sitten vähitellen näivettää. Ongelmana on, että esimerkiksi Suomen akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnassa on järkevät käyttäytymistieteelliset tutkimushankkeet ja -virat ovat samassa laarissa kaikkein himmeimpien postmodernistien kanssa.

Muuan biologisesti valistunut tutkija totesi minulle yksityisesti:

Katsopa Akatemian kulttuurin & yhteiskunnan tutkimuksen toimikuntaa.

Ei varmaan mikään yllätys että akatemiaprofessuurit ovat menneet lähinnä kaikenmaailman hömppätutkijoille! KY-toimikunta on aivan painajainen psykologian ja tieteellisen sosiaalitutkimuksen tekijälle kun joutuu kilpailemaan humanistien kanssa. Itse olen hakenut rahaa akatemialta kai viidesti, en ole päässyt kertaakaan edes varasijalle. Kyllä siinä itsetunto kärsii kun näkee kenelle on hauissa hävinnyt.

Ongelma KY-toimikunnan kanssa on ettei tieteellisillä meriiteillä ole mitään painoa. Suuri määrä julkaisuja hyvissä lehdissä ei ole heille mikään kriteeri, joten joku teologi jolla on yksi julkaistu kirja-arvio on samalla viivalla kuin oikeasti ansioitunut tutkija.

Muistan Liisa Keltikangas-Järvisen opiskeluajoiltani 1980-luvulta. Hän oli biologisesti sivistynyt jo siihen aikaan, kun se ei ollut suosittua edes psykologiassa tai psykiatriassa. Hän on pätevimpiä alansa tutkijoita Suomessa. Asiaa minulle kommentoinut tutkija muisteli, että hän on hakenut akatemiaprofessuuria jo yhdeksän kertaa, mutta ei koskaan saanut.

Tutkijan mukaan psykologit joutuvat taistelemaan humanistien alhaista tutkimustasoa vastaan, jonka perusteella nostetaan heikkojakin tutkijoita jalustalle. “Esimerkiksi Arto Mustajoki, joka on aiemmin johtanut ky-toimikuntaa ja on nykyisin akatemian hallituksen puheenjohtaja, on esittänyt että pitäisi julkaista vähemmän“.

Mustajoella ei ole paljon lämmintä sanottavaa psykologeista: “Erästä alansa ehdotonta huippua edustavaa tutkijaa oli siteerattu kerran, joitakin hakijoita satoja kertoja. Jos käyttäisimme tätä kriteeriä virantäytössä, lähes kaikki paikat menisivät psykologeille.”

Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnassa akatemiaprofessoreiksi valitaan tutkijan mukaan “naistutkijoita, kielitieteilijöitä ja juhasihvola/perttialasuutari-tyyppisiä suomalaisen yhteiskuntatieteen suuria nimiä”.

Tilanne näyttää lohduttomalta, mutta onneksi laadukas käyttäytymistieteellinen tutkimus saa rahaa sitten esimerkiksi lääketieteellisen tutkimusperinteen puolelta. Ja jos muutos oli mahdollinen Norjassa, jossa kaikki yhteydet realiteetteihin kadottaneen naistutkimuksen innoittamasta feminismistä ehti tulla lähes valtionuskonto, muutos on mahdollinen missä tahansa.

Ensimmäinen reaktioni uutiseen, jonka mukaan norjalaiset oikeuspsykiatrit ovat mielentilatutkimuksen päätteeksi todenneet Anders Behring Breivikin olleen massamurhiensa tekohetkellä paranoidisesti skitsofreeni ja siten syyntakeeton, oli epäusko. Ei skitsofreniasta kärsivä pysty tuollaiseen järjestelmällisyyteen!

Olen aiemmin kirjoittanut mielenterveyden häiriöiden yhteyksistä henkirikollisuuteen Tiede-lehdessä. Henkirikoksiin altistavat ennen kaikkea psykopatia (tai “antisosiaalinen persoonallisuushäiriö”) sekä päihteiden väärinkäyttö.

Toisaalta taas tiedetään, että mielenterveydeltään täysin normaalit ihmiset kykenevät yllättävän raakoihin tekoihin, jos he syystä tai toisesta ovat omaksuneet uskomuksen, jonka mukaan väkivalta on hyväksyttävä keino jonkin oikeutetun tavoitteen saavuttamiseksi. Tästä niin sanotusta lucifer-efektistä on olemassa niin kokeellista näyttöä kuin dokumentoituja havaintoja poikkeusoloistakin.

Mikään lukemani tieto ABB:stä ei minusta aiemmin viitannut siihen, että hänen tekonsa selittyisivät paremmin skitsofreniadiagnoosin kuin vuosikausien aikana omaksutun omintakeisen väkivaltaideologian avulla. Erityisen omituiselta skitsofreniadiagnoosi vaikuttaa ABB:n massamurhasuunnitelman systemaattisuuden valossa.

En ole mietteineni yksin. “Skitsofreenikoille ominaiset rikokset ovat suunnittelemattomia, lähiomaisiin kohdistuvia ja äkillisiin harhaluuloihin ja harhakokemuksiin perustuvia, Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäri, tutkimusprofessori Hannu Lauerma sanoi mtv3:lle. Lauerma kuvailee häiriöstä kärsivien potilaiden olevan yleensä hämmentyneitä ja käyttäytyvän näkyvän omituisella tavalla.

Kadunmies voi stereotypioineen olla usein väärässä. Masennus ei esimerkiksi aina ilmene alakuloisena, vaan joskus hyvinkin kiihkeänä, mutta samalla aggressiivisena ja itsetuhoisena aktiivisuutena. Mutta ihminen, joka oikeastaan kuuluisi suljetulle osastolle, näyttää juuri siltä. Ohikulkija saattaa pohtia, että onkohan kaverilla nyt lääkitys kohdallaan, kuten kansanomainen sanonta kuuluu.

ABB ei herättänyt ympäristössään mitään tällaisia kysymyksiä. Harva terve ja lainkuuliainen ihminenkään tekee ja toimeenpanee näin järjestelmällisiä suunnitelmia.

Voi tietysti olla, että norjalaiset oikeuspsykiatrit tietävät jotakin aivan oleellista, jota me emme tiedä. Loppupäätelmänä oli, että Breivik elää omassa harhaisessa maailmassaan, joka hallitsee hänen ajatuksiaan ja tekojaan.

Onko ABB:n pelko Euroopan islamisoitumista, “Eurabiasta” islamofobinen skitsofrenian aiheuttama harha? Jos on, entäpä kaikki muut ideologiat, joita aikalaiset tai jälkipolvet ovat pitäneet paikkansapitämättöminä? Joillakin militanteilla ateisteilla on röyhkeä taipumus rinnastaa usko jumalolentoihin mielenterveyden häiriöihin. Nykypsykiatrian ja -uskontotieteen valossa tämä käsitys on väärä. Ovatko siis kaikki uskovaiset psykoottisesti harhaisia? Vai kaikki ateistit? Vai kaikki ihmiset?

ABB ei tiettävästi ole luullut olevansa Norjan kuningas tai puolustusvoimien ylipäällikkö. Hän on tosin esittänyt osana röyhkeää performanssiaan, että hänet pitäisi nimittää ylipäälliköksi. Hän ei ole myöskään kuvitellut mitään sellaista temppeliritarien järjestöä, jota ei olisi olemassa. Inspiroituminen tuollaisista kerhoista osoittaa ennemminkin lapsellisuutta ja mahdollisesti psykopatiaa kuin mitään harhaista psykoottisuutta.

HS:n mukaan Breivik “muun muassa kuvittelee, että hänet on valittu päättämään siitä, kenellä on oikeus elää ja kuolla. Hän on kuvaillut itseään “täydellisimmäksi ritariksi sitten toisen maailmansodan”, ja hän uskoo kehittelemänsä organisaation valtaavan Euroopan.”

Millaisista harhoista skitsofreaniadiagnoosissa on kyse? Suomessa käytössä olevien diagnostisten kriteerien mukaan diagnoosi edellyttää, että:

Esiintyy vähintään yksi seuraavista:
a. Ajatusten kaikuminen, ajatusten siirto tai riisto tai ajatusten lähettäminen
b. Kontrolloimiseen, vaikuttamiseen tai ohjatuksi tulemiseen liittyvät harhaluulot, jotka potilas selvästi liittää vartalon tai raajojen liikkeisiin tai erityisiin ajatuksiin, toimintoihin tai tuntemuksiin; harhaluuloiset havainnot.
c. Kuuloharhat, joissa äänet kommentoivat potilaan käyttäytymistä tai keskustelevat potilaasta keskenään tai toisentyyppisiä ääniä, jotka kuuluvat jostakin ruumiinosasta.
d. Muut itsepintaiset harhaluulot, jotka ovat kulttuuriin sopimattomia ja täysin mahdottomia (esim. kyky kontrolloida säätä, tai olla yhteydessä toisesta maailmasta olevien muukalaisten kanssa).

tai vähintään kaksi seuraavista:

a. Pitkäkestoiset minkä tahansa aistin aistiharhat, jotka esiintyvät päivittäin vähintään yhden kuukauden ajan ja joihin liittyy harhaluuloja (jotka voivat olla joko ohimeneviä tai osittaisia) ilman selvää mielialaan liittyvää sisältöä tai joihin liittyy itsepintaisia yliarvostettuja ajatuksia.
b. Neologismit (potilaan keksimät omat sanat) katkot tai irralliset väliintulevat tavallisen ajatuksen kulun katkaisevat ajatukset. Seurauksena on puheen hajanaisuus tai merkityksen menetys.
c. Katatoninen käytös, kuten kiintymys, pysähtyminen outoihin asentoihin tai vahamainen taipuisuus, negativismi, mutismi (puhumattomuus) ja täydellinen pysähtyneisyys.
d. “Negatiiviset” oireet, kuten huomattava apaattisuus, puheen vähäisyys ja tunteiden latistuminen tai epäsuhtaisuus. On varmistettava, etteivät oireet johdu masentuneisuudesta tai neuroleptilääkityksestä.

Ainoastaan kohta 1d voisi tulla kyseeseen ABB:n kohdalla. Mitään sään kontrolloimiseen tai ulkoavaruuden olioiden kanssa kommunikoimiseen viittaavaa tai sen kaltaista ei kukaan ole kuitenkaan ABB:sta kertonut. Oman arvomaailmansa valossa Breivik ilmeisesti katsoo, että hänellä on oikeus päättää siitä, kenellä on oikeus elää ja kenellä kuolla, ja luojan kiitos hänen mittatikuillaan arvioituna yhtään täydellisempää ritaria ei totta tosiaan ole Euroopan historiassa esiintynyt sitten toisen maailmansodan.

Nämäkään Suomessa käytetyt diagnostiset kriteerit eivät tosin perustu mihinkään empiiriseen varmistukseen. Olisi hienoa, jos skitsofrenian voisi vuorenvarmasti todeta esimerkiksi lääketieteellisestä ruumiinavauksesta. Silloin näitä diagnostisia kriteerejä voisi verrata ruumiinavaukseen, ja säätää ne niin, että sekä vääriä positiivisia että vääriä negatiivisia tulisi mahdollisimman vähän. Tästä ei kuitenkaan ole kyse. Psykiatriset sairausluokitukset ovat deskriptiivisiä. Se tarkoittaa, että jos kriteerit täyttyvät, diagnoosi on määritelmän mukaan oikea.

On siis hyvin epäuskottavaa, että ABB olisi tai olisi tekohetkellä ollut tosiasiallisesti psykoottinen. Olisi sekä syytetyn oikeusturvan että Norjan kansan oikeustajun kannalta kestämätöntä, jos kahden oikeuspsykiatrin lausunto ratkaisisi ABB:n kohtalon. Onneksi “Oslon käräjäoikeuden ei asiantuntijan mukaan ole kuitenkaan pakko noudattaa tutkimustulosta, vaan se on neuvoa-antava”, HS kirjoittaa. Lisäksi oikeuslääketieteellinen lautakunta (RMK) tekee vielä oman arvionsa raportista”.

Mikä sitten voisi selittää näiden kahden oikeuspsykiatrin lausunnon? Yksi hypoteesi olisi tarkoituksenmukaisuus. Ensinnäkin ABB:n mahdollisille seuraajille yksinäinen pöpipää ei ole läheskään niin houkutteleva esikuva kuin ritarikuntaa johtava vapaustaistelija. Toisekseen psykoottisen potilaan pitäminen pakkohoidossa on Norjan lainsäädännön puitteissa ilmeisesti helpompaa kuin antaa ensin naurettavan lyhyt maksimirangaistus ja sen jälkeen jatkaa tuomiota jollakin hyvin mielivaltaisen näköisellä ad hoc -perusteella.

Toinen hypoteesi: Norjan oikeuspsykiatrian taso on romahtanut antipsykiatrisen liikkeen ja muun pseudotieteellisen humanismin seurauksena. Yleensä en ole taipuvainen uskomaan salaliittoteorioihin, enkä tässäkään tapauksessa pidä kovin todennäköisenä, että psykiatrit olisivat yhdessä muun oikeuslaitoksen kanssa päättäneet oikoa mutkia, jotta ABB saadaan eristettyä yhteiskunnasta loppuiäksi. Norjassa vasemmisto ideologisoi ison osan käyttäytymistieteistä. Kun ottaa huomioon, ettei psykiatrisia diagnooseja voida varmistaa millään objektiivisella biologisella testillä, en pitäisi ollenkaan mahdottomana, että syy tähän diagnoosiin on yksinkertaisesti norjalaisen oikeuspsykiatrian tila. Toisekseen onhan tämä tapaus aivan uniikki. Tällaisia tekoja tekeviä ei-psykoottisia ihmisiä on äärimmäisen vähän, mutta niin on tällaisia tekoja tekeviä psykoottisiakin ihmisiä.

Mielentilatutkimukseen liittyy ikävä mielivaltaisuuden tunnelma. Tällainen lausunto pitäisi voida varmistaa esimerkiksi sillä, että kaikki haastattelut olisi videoitu ja näin saatettu tieteen avoimuusperiaatteen mukaisesti laajemman vertaisarvioinnin alaiseksi.

Perimmäinen ongelma tietysti liittyy Norjan rikosoikeuden lepsuuteen, jonka taustalla on sama vasemmistoideologia kuin käyttäytymistieteiden ideologisoitumisessa. Tähän sitä joudutaan, jos ei ole kuolemantuomiota, ei elinkautista ilman mahdollisuutta vapautumiseen eikä edes elinkautista suomalaiseen tapaan armahdusoptiolla.

On myös kyseenalaistettu, tarvitseeko psykoosidiagnoosin välttämättä merkitä rikosoikeudellisen vastuun väistymistä. Tässäkin kohtaa norjalaisilla lienee maito jo maassa. Rikoslain uudistuksien yhteydessä kannattaa ehkä pohtia näitä kysymyksiä, niin Suomessa kuin Norjassakin.

Ja vielä loppukevennykseksi Talking Heads: Psycho Killer (qu’est que c’est?).

Yksi syksyn mielenkiintoisimmista tiedekirjoista on epäilemättä Steven Pinkerin The Better Angels of Our Nature: Why Violence Has Declined. Kirjan keskeiset argumentit esitellään jo johdantoluvussa, joka Amazonilla on luettavissa ilmaiseksi.

Lisää esimerkiksi näistä: Pinkerin haastattelu SciAmissa, oma SK:hon kirjoittamani juttu ja Pinkerin luento TEDissä.

Pinkerin väite on, että väkivalta on jyrkästi vähentynyt monessa peräkkäisessä historiallisessa aallossa esivaltiollisista yhteisöistä (joissa väkivaltainen kuolema oli hyvin tavallinen kuolinsyy) moderneihin hyvinvointivaltioihin (joissa henkirikoksen uhrina kuolee vuosittain noin 1/100 000). Syitä on monia. Niistä tärkein on valtion väkivaltamonopoli: verikostojen kierre ja kunniakulttuurit vähenevät, kun kaikki voivat luottaa siihen, että poliisi ja oikeuslaitos ylläpitävät väkivaltaa ehkäisevää rangaistuspelotetta.

Toiseksi tärkein syy on kauppa. Ryöstön uhrista ei ole niin väliä, jääkö hän henkiin vai ei, mutta kauppakumppani on arvokkaampi elävänä. Kaupankäynnin perimmäinen idea on suhteellisen edun periaate. Kun kaupankäynnin osapuolet voivat erikoistua siihen, missä ovat parhaita, molemmat osapuolet saavat enemmän. Plussummapelit kuten kauppa edistävät yhteistyötä ja rauhaa, kamppailu samoista resursseista - nollasummapelit - ruokkivat väkivaltaa ja sotaa, ja yhteismaan tragedian kaltaiset miinussummapelit johtavat vielä suurempaan kurjuuteen.

On houkuttelevaa analysoida kahta ajankohtaista ilmiötä tämän Pinkerin käsitteellisen apuneuvon avulla. Aloitetaan rasismista.

Ihmisellä on luonnostaan taipumus suosia ihmisiä, jotka ulkonäöltään ja tavoiltaan ovat hänen kaltaisiaan ja syrjiä tai pelätä erilaista. Monikulttuurisuuden tai monietnisyyden aiheuttama rasismi ei kuitenkaan näyttäisi olevan mikään olosuhteista riippumaton luonnonvakio. Joissakin yhteisöissä monikulttuurisuus näyttää suhteellisen ongelmattomalta, joissakin toisissa taas tavattoman räjähdysherkältä.

Tätä voisi yrittää selittää kohtaamisteorialla. Kunhan erilaisiin maahanmuuttajiin vain tutustutaan ja totutaan, rasisimi ja ennakkoluulot hälvenevät.

Hesarin suuri rasismigallup ei anna oikein tukea tälle teorialle. Suomalaiset näyttävät suhtautuvan huonoiten niihin etnisiin ryhmiin, jotka ovat eniten valtaväestön elättejä eli jotka esimerkiksi asuntojonoissa kilpailevat kantasuomalaisia vastaan (esimerkiksi somalialaiset ja romanit). Myönteisimmin taas suhtaudutaan niihin ryhmiin, jotka tuovat oman työpanoksensa suomalaiseen yhteiskuntaan (esimerkiksi aasialaiset ja venäläiset). Sen sijaan kontaktin kestolla ei näytä olevan mitään merkitystä. Romanit ovat olleet osa suomalaista yhteiskuntaa satoja vuosia, joten kontakteja on kyllä riittänyt.

Eiväthän suomalaiset hyvällä katso muiden kustannuksella elelijöitä muutenkaan. Mutta erityisen hankalaa näyttäisi olevan asetelma, jossa ihmiset joutuvat asumaan samassa yhteisössä hyvin erilaisten ihmisten kanssa kilpaillen samoista resursseista. Voi olla, että pikkupaikkakunnilla kantaväestön ja turvapaikanhakijoiden välejä helpottaa se, että kunnan näkökulmasta pakolaiset ennemminkin tuovat resursseja (jos valtio maksaa vastaanottokeskuksen ylläpidon) - vaikka koko yhteiskunnan kannalta nämä maahanmuuttajat olisivat yhtä suuressa määrin elättejä kuin kaikki muutkin. Pääkaupunkiseudun lähiöissä tilanne on jo toinen.

Euroopan unionia yleensä ja rahaliittoa erityisesti on pidetty suurena rauhanprojektina. Ja totta vie, panssarit eivät ole ylittäneet Rheiniä yli 60 vuoteen. Ajatuksena oli sitoa Saksa ja Ranska kaupankäynnin sitein toisiinsa, ja siinä tietysti onnistuttiinkin. Kaupan esteiden purkaminen on lisännyt kaikkia osapuolia hyödyttänyttä plussummapeliä Euroopassa Hiili- ja teräsyhteisön perustamisesta ainakin 1990-luvulle asti.

Mutta euroko rauhanprojekti? Nimimerkki Niemeläinen kirjoittaa Vihreässä Langassa, että “Eurooppaa johtaa nationalistisen populismin jyrkkä varjo, jota hallitukset pelkäävät halvaannukseen asti. Kukaan ei rohkene sanoa ääneen sitä, minkä kaikki tietävät todeksi; Euroopalla on käytännössä vain yksi vaihtoehto, ja se on talouspolitiikan harmonisointi yhteisen rahapolitiikan pelastamiseksi.”

Palaamisen kansallisiin valuuttoihin Niemeläinen hylkää sillä perusteella, että “maailma on peruuttamattomasti muuttunut uusien kanssakäymisen välineiden myötä. Ihmiset kommunikoivat keskenään täysin piittaamatta kansallisvaltioiden rajoista, ja haikailut takaisin nationalistiseen onnelaan ovat silkkaa ajanhukkaa.” (Kolumni ilmestyi jo syyskuun lopussa, jolloin euron hajoaminen oli vielä tabu. Nyt se näyttää koomiselta.)

En aivan täysin ymmärrä, miksi Niemeläisen talousteorian mukaan optimaalinen valuutta-alue on se, minkä sisällä voi lähettää sähköposteja tai tekstiviestejä. Mutta onko yhteinen rahapolitiikka - jos se onnistuu huolimatta siitä että nykyinen euroalue on taloudellisilta rakenteiltaan kaikkea muuta kuin optimaalinen valuutta-alue - rauhaa edistävä hanke?

Pinkeriläisittäin tähän kysymykseen voi vastata kysymällä, olisiko yhteinen rahapolitiikka luonteeltaan plus- vai nollasummapeli. Jos se on plussummapeli, se edistää maiden välistä yhteishenkeä. Jos se on nollasummapeli, se ajaa kansat ja jäsenmaat toisiaan vastaan ja vihaamaan toisiaan.

Ennen euroa italalaisten ja kreikkalaisten sotkut olisi ratkaistu antamalla liiran ja drakman devalvoitua. Suomalaiset ja saksalaiset ja muut raha-asiansa jämptisti hoitaneet olisivat kiittäneet halvemmasta Chiantista ja fetasta. Olisimme menettäneet hieman vientituloja, kun italialaisten ja kreikkalaisten talous olisi supistunut, mutta siinä kaikki.

Nyt yhteinen rahapolitiikka johtaa syvetessään yhä enemmän siihen, että hyvin asiansa hoitavat joutuvat maksamaan huonosti asiansa hoitaneiden viulut. Tällainen järjestely on lyhyellä aikavälillä nollasummapeli. Pidemmällä aikavälillä se on miinussummapeli, koska se johtaa moraalikadon kautta huonoon taloudenpitoon. Se saa luterilaiset vihaamaan katolilaisia. Siitä on vähän huonoja kokemuksia Euroopassa.

EU on rauhanprojekti. Euro on vihaprojekti.

Kirjoitin oheisen tekstin pyynnöstä Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden Onnellinen yhteiskunta -keskusteluun. Keskusteluun voi osallistua myös siellä.

Koulussa opetettiin, että ihmiskunnan, tai lähinnä tietysti Euroopan, esihistoriallinen aika jakautuu kivi-, pronssi- ja rautakauteen, ja historiallinen aika antiikkiin, keskiaikaan ja uuteen aikaan. Arkeologisten löydöksien ja kristillisen kirkon valta-asemaan perustuvat jaot eivät kerro juuri mitään olennaista. Tavallisten ihmisten elämää pronssiesineet eivät helpottaneet mitenkään. Renessanssi mullisti oppineiden maailmankuvan Firenzessä, mutta peruseurooppalaisia se tuskin teki onnellisemmaksi.

Tavallisten ihmisten elämänlaatuun vaikuttaa eniten kokonaistuotannon määrä ja sen jakautuminen. Taloushistoriassa pronssi- ja rautaesineiden vaikutusta tai antiikin ihanteiden paluuta muotiin ei huomaa. Talouskasvu oli 1700-luvulle asti olematonta, ja vähätkin resurssit tuhlattiin hallitsevan luokan palatseihin tai kirkkoihin.

Lajimme historiassa on kaksi todellista käännepistettä: maanviljelys ja teollinen vallankumous. Korkealaatuisen teräksen massavalmistuksen myötä globaali talouskasvu on ollut jatkuvaa. Sähkön, polttomoottorin ja integroidun piirin kaltaiset keksinnöt ovat ylläpitäneet kasvua, mutta ne eivät ole kiihdyttäneet sitä.

Kasvu ja siihen liittyvä ruokavalion ja terveydenhuollon parantuminen ovat parantaneet ihmisten elinoloja nopeammin kuin mitkään muut tekijät tuhansina vuosina ennen sitä. Elämänlaatu, tyytyväisyys elämään tai “onnellisuus”, jos sitä termiä haluaa käyttää, ovat lisääntyneet. Väkivalta, sodat ja henkirikollisuus ovat vähentyneet.

Noin sukupolven ajan elintason edelleen jatkuva kasvu on kaikkein kehittyneimmissä maissa kuitenkin lisännyt onnellisuutta tai tyytyväisyyttä elämään vähemmän kuin ennen. Kasvupolitiikka oli oikeaa onnellisuuspolitiikkaa ennen, mutta onko se sitä enää? Millainen olisi kasvuideologialle vaihtoehtoinen tai sitä täydentävä onnellisuuspolitiikan ohjelma?

Minulla ei ole suoranaista vastausta tähän kysymykseen. Ennemminkin haluan esittää varoituksen sanoja siitä, millaisiin onnellisuuspoliittisiin uudistuksiin ei ainakaan pitäisi suin päin lähteä.

Ihmiskunta ei olisi ehkä koskaan kehittynyt nykyiseen kukoistukseensa ilman uudistuksia, joita aikalaiset, tai ainakin merkittävä osa heistä, pitivät epärealistisen utooppisina. Että kansa voisi muka itse hallita itseään? Mitä siitäkin tulisi, jos naiset saisivat päättää omista asioistaan ja pääsisivät samoihin virkoihin kuin miehet? Jos homoseksuaalisuus sallittaisiin, eikö seuraavaksi vaadittaisi oikeutta elää sian kanssa, ja että se olisi yhteiskunnallisesti hyväksyttävää?

Utooppisilla radikaaleilla on usein tapana vedota aiempiin onnistumisiin. Ennenkin koettiin muutosvastarintaa, mutta lopulta kaikki meni hyvin. Jälkikäteen vaikuttaa käsittämättömältä, miksi tasavaltaista ja demokraattista hallitusmuotoa, miesten ja naisten tasa-arvoa tai seksivähemmistöjen oikeuksia on voitu tosissaan vastustaa. Kaikki olisi paremmin, jos vain konservatiivit eivät olisi järkevien uudistusten esteenä.

Tämä argumentti perustuu valikoivaan muistiin. Konservatiivi voi muistuttaa kaikista niistä hulluista utopioista, jotka yhteiskunnallisella suunnittelupöydällä ja poliittisessa manifestissa näyttivät niin rationaalisilta, mutta lopulta osoittautuivat tuhoisiksi. Kommunismia kokeiltiin Euroopassa ja vähän muuallakin lähes sata vuotta. Nyt Euroopassa on meneillään on kokeilu, jossa monikulttuurista maahanmuuttoa yritetään yhdistää anteliaaseen hyvinvointivaltioon. En ota itse kantaa siihen, kuinka hyvin tämä kokeilu on onnistunut – totean vain, että jos se sekä Angela Merkelin, David Cameronin että Nicolas Sarkozyn mielestä on pahasti epäonnistunut, ehkä se ei ihan demokratian tai tasa-arvon kaltainen täysosuma ole ollut.

Empirian valossa sekä radikaaleilla uudistajilla että konservatiivisillä säilyttäjillä (tai ainakin muutosvauhdin hitauden kannattajilla) on siis perusteita katsomukselleen. Olisiko kuitenkin jokin keino arvioida ennalta, millaiset radikaalit uudistushankkeet todennäköisesti päätyvät tuhoon ja millaiset vievät edistystä eteenpäin?

Jos vertaa onnistuneita ja epäonnistuneita utopioita toisiinsa, näyttäisi siltä, että yhteiskunnallisia instituutioita tai “pelisääntöjä” voi periaatteessa muuttaa radikaalistikin. Käytännössä uudet säännöt eivät usein ole sen parempia kuin vanhat, mutta aina joskus löydetään aiempia paremmin toimiva käytäntö. Koska se toimii, se myös vähitellen leviää ympäristöönsä kuten hyödyllinen mutaatio. Tällaisia hyötymutaatioita ovat olleet esimerkiksi oikeusvaltio (rule of law), vapaakauppa ja edustuksellinen demokratia. Tärkeämpää kuin se, mitä yhteisiä piirteitä näillä uudistuksilla on, on se, mikä piirre näiltä vallankumouksilta puuttuu. Radikaaleimmatkaan vapaakaupan, laillisuusperiaatteen tai demokratian kannattajat eivät nimittäin ajatelleet muuttavansa ihmisluontoa, vaikka heidän aatteensa olivat ainakin heidän vastustajiensa mielestä utooppisen epärealistisia.

Tuhoisille radikaaleille utopioille taas on tyypillistä se, että ne pyrkivät synnyttämään kokonaan uuden ihmistyypin kasvatuksella, valistuksella ja propagandalla. Mutta kun ihmisluonto vain ei ole muokattavissa. Neuvostoliitto ei pystynyt tekemään Homo sapiensista Homo sovieticusta, vaikka sillä oli siihen totaalinen valta ja aikaakin kolme sukupolvea. Sosialismi halusi uskoa ihmisen luontaiseen solidaarisuuteen, mutta tuotti järjestelmän, jossa jokainen joutui ajattelemaan vain omaa ja lähimpiensä etua. Kapitalismi otti lähtökohdakseen ihmisen raadollisuuden ja oman edun tavoittelun, ja tuotti järjestelmän, jossa riittää jaettavaa huono-osaisimmillekin.

Minusta näyttää, että epärealistinen käsitys ihmisluonnosta uhkaa myös niin sanottujen kulttuurimarxilaisten utopioiden toteutumista. Jos psykologisia sukupuolieroja ei saa kitkettyä pois, olisiko viisaampaa pyrkiä viemään sukupuolirooleja järkevämpään suuntaan kuin yrittää häivyttää niitä kokonaan? Jos ihmisten rasistista taipumusta suosia etnisesti ja arvomaailmaltaan itsensä kaltaisia lajitovereita ei saa pois päältä, ehkä rauhanomaisesti yhteistyötä tekevät kansallisvaltiot olisivat parempi ratkaisu kuin monikulttuurisuus jokaisen valtion sisällä.

Viime vuosina virinnyt keskustelu onnellisuuspolitiikasta perustuukin itse asiassa juuri ihmisluonnon parempaan ymmärtämiseen. Sen lähtökohtanahan on havainto, että keskimääräinen onnellisuus jossakin väestössä ei perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen enää juuri kasva siitä, että vauraus yleisesti ottaen lisääntyy. Sen sijaan yksilön onnea lisää usein se, että hänen oma asemansa sosioekonomisella asteikolla paranee. Olemme sosiaalinen eläinlaji, ja ennen kaikkea olemme hierarkisten sosiaalisten suhteiden määrittämä laji.

Ohjeeni onnellisuuspoliitikoille on: älä yritä muuttaa ihmisluontoa, “perisynti” on ja pysyy. Yritä mieluummin sopeuttaa yhteiskunnallisia pelisääntöjä ihmisluonnon raadollisuuteen niin, että siitä seuraa mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle. Ja lue evoluutiopsykologista kirjallisuutta. Muuten et voi tietää, mikä ihmisluonnossa on pysyvää ja universaalia, mikä taas kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti muokattavaa.