Verkkopalvelumme on siinä(kin) mielessä vanhanaikainen, ettei meillä ole ollut täällä liikkuvaa kuvaa. Saitti uudistuu lähiaikoina, ja sitten kansainvälisestä tiedeuutistarjonnasta silloin tällöin löytyviä videoita voidaan liittää uutiseen niin, että video pyörii Tiede.fi-saitin sisällä.

Vielä olemme siis Youtuben varassa - tosin sinnekään emme ole aiemmin vielä mitään uploadanneet. Tässä mainokset, jotka pyörivät tällä viikolla Nelosella, Livissä ja Jimillä.  Joillekin pieruhuumori aina toimii.

http://www.youtube.com/watch?v=RsAZdDjhn10

http://www.youtube.com/watch?v=VzHDNsi381E

http://www.youtube.com/watch?v=RUU4jIkA39Q

Ole utelias! Oleutelias.fi

Hesarin mielipidesivuilla on viime viikkoina käyty keskustelua psykoanalyysistä, johon keskusteluun osallistuin itsekin tietokirjailija Osmo Tammisalon ja professori J.P. Roosin kanssa (Psykoanalyytikot eivät esitä empiirisesti testattuja teorioita, HS 13.2.).

Keskustelu alkoi Anna Liljan psykoanalyysiä käsittelevän kirjan arviosta.  Viimeksi keskusteluun osallistui kajaanilainen psykoterapeutti Anne Karinkanta (Psykoterapia on tuloksellinen hoitomuoto, HS 4.3.).

Karinkanta kirjoittaa, että terapioita olisi “viime aikoina” alettu tutkia kuten lääketieteessä lääkkeiden vaikutusta. Vaikuttavuustutkimusta on kuitenkin tehty jo vuosikymmeniä, ja jotkin tuloksista ovat hämmästyttävän pysyviä.

Karinkanta väittää, että “vaikutuksen kokoa mittaavat luvut ovat voineet olla jopa suurempia kuin eräiden nykyisen käytössä olevien psyykenlääkkeiden vaikuttavuusluvut”.

Kuulostaa aika vaatimattomalta.

Yleensä julkisessa keskustelussa lääkehoitoon suhtaudutaan erittäin penseästi, mutta psykoterapiaa suorastaan rakastetaan. Siihen nähden Karinkanta tulee ilmeisen tahattomasti esittäneeksi - aivan paikkansapitäviin tutkimuksiin pohjautuen - hyvin lääkemyönteisen argumentin. Jos nimittäin lääkkeet ovat kutakuinkin yhtä vaikuttavia kuin psykoterapia, miksi veronmaksajien pitäisi kustantaa psykoterapiaa, joka on moninkertaisesti kalliimpaa kuin patenttisuojasta vapautuneet lääkkeet?

Myös pitkän terapian on odettu olevan vaikuttavampaa kuin lyhyen, mutta kun pitkä tarkoittaa yleensä suuruusluokkaa 20 kertaa pitempää ja kalliimpaa, on argumentti pitkien terapioiden puolesta heikko, ellei myös vaikuttavuus ole vähintään kertaluokkaa suurempaa. Pitkien terapioiden puolestapuhujat paukuttelevat henkseleitään muutamista kymmenistä prosenteista.

Jokin psykoterapioissa vaikuttaa, mutta mikä? Karinkanta ei usko vaikutuksen olevan lumevaikutus, vaikka ei viittaa mihinkään lumekontrolloituun tutkimukseen. “Näennäisterapia” onkin vaikea uskottavasti toteuttaa.

Jotakin voinee kuitenkin päätellä niin sanotusta ekvivalenssiparadoksita, jonka mukaan teoreettisella suuntauksella terapian takana ei ole juuri mitään väliä lopputuloksen kannalta. Tieteen perusperiaatteisiin kuuluu toistettavuus ja tämä tulos on toistunut vaikuttavuustutkimuksissa kauniisti jo yli kolme vuosikymmentä. Jos terapioista jotakin tiedetään, niin se, että niiden vaikutus ei voi perustua siihen teoriaan, mitä ne soveltavat tai ovat soveltavinaan.

Tämä “ei-spesifi” vaikutus lienee jotakin enemmän kuin se lumevaikutus, joka on pelkällä vaikuttavista aineista tyhjällä tabletilla eli uskolla paranemiseen. Mitä se sitten on? Jos sen saisi selville, voisimme ehkä saada aikaan todella kustannusvaikuttavia psykoterapioita.

Sen sijaan ekvivalenssiparadoksi ei anna tukea Karinkannan väitteelle, jonka mukaan “monet psykoanalyyttisen teorian käsitteet ovat hyödyllisiä ja toimivat hyvin psykoterapian taustalla”. Ekvivalenssiparadoksi tarkoittaa hieman kärjistettynä, että on oikeastaan vaikea keksiä niin hullua teoriaa ihmismielestä, ettei siihen pohjautuva psykoterapia olisi suunnilleen saman verran (eli melko vaatimattomasti) vaikuttava kuin nykyisetkin psykoterapiat.

Luin Psykologia-lehdestä 1/2010 lehden toimittaja Jussi Valtosen mainion keskustelupuheenvuoron “Kliinisen psykologian ristiriitainen tila”. Valtonen viittaa viime vuonna ilmestyneeseen yhdysvaltalaisraporttiin Current status and future prospects of clinical psychology: Toward a scientifically principled approach to mental and behavioral health care.

Lyhyesti: psykologia tieteenä on edistynyt viime vuosikymmeninä valtavasti (vastoin erään lähes joka kuukausi Tiede-lehdelle palautetta antavan tilaajan väitettä, jonka mukaan “sielutiede ei ole tiede”), mutta kliiniset psykologit eivät tästä välitä. He eivät käytä menetelmiä jotka on testattu ja hyviksi havaittu mutta käyttävät menetelmiä joita ei ole testattu tai jotka on testattu ja huonoiksi havaittu.

Valtonen viittasi myös P. E. Meehlin “riemastuttavan poleemiseen artikkeliin” Why I Do Not Attend Case Conferences. Teksti on vuodelta 1973. Meehl toteaa, että “älyllinen taso psykiatrisia potilaita käsittelevissä tapausseminaareissa on niin matala, että keskustelu on joko tylsää tai suorastaan loukkaavaa.”

Voisi toivoa, että psykologia 2000-luvun Suomessa olisi kehittyneemmällä tasolla.

Valtonen aloitti kirjoituksensa anekdootilla yhdestä ensimmäisistä työpaikoistaan psykologina psykiatrisella osastolla. Vanhempi kollega lupasi olla kokemattoman Valtosen tukena. Luottamukseen vanhempaan kollegaan tuli särö, kun kollega toi Valtoselle kellastuneita monisteita Wartegg-piirrostestin tulkinnasta.

Wartegg-testissä hämähäkin piirtäminen tarkoittaa patologista persoonallisuutta, Urho Kekkosen pää homoseksuaalisuutta ja niin edelleen.

Valtonen ei ymmärtänyt miten potilaan piirtämää autoa pitäisi tulkita. Kollegalle se oli helppoa: potilas oli juuttunut menneisyyteen! Ilmeisesti potilaan lapsuudessa oli tapahtunut jotain mistä hän ei ollut päässyt yli. Mutta miten tämän saattoi päätellä autosta?

Koska auto oli piirretty kulkemaan vasemmalle, menneisyyteen. Aikajanojen kuuluu edetä oikealle, Valtosen kokeneempi kollega selitti.

Tämä olisi pelkästään hauskaa, jos anekdootti olisi jostakin 1980-luvulta (jolloin opiskelin itse hetken psykologiaakin, ja juuri tuollaistahan se oli). Ehkä kyse oli jonkun viisi-kuusikymppisen psykologin muisteloista?

Tarkistin Wikipediasta. Psykologi Jussi Valtonen on syntynyt vuonna 1974.

Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla, kirjoitti HS pääkirjoituksessaan eilen.

Maailman maat etsivät keinoja taistella ilmaston lämpenemistä vastaan. Valitettavasti monet kamppailuun keksityt keinot voivat johtaa joko vääriin lopputuloksiin tai vahingollisiin seuraamuksiin.

ActionAid, köyhyyden vastaiseen työhön erikoistunut järjestö, varoittaa tuoreessa raportissaan, että EU ajaa miljoonia ihmisiä nälänhätään biopolttoainetavoitteillaan.

Hyvä että Hesarikin heräsi.Mutta eivät tässä vastakkain ole vain maailman köyhät ja ilmastopolitiikka. Vaikka köyhät unohdettaisiin ja asiaa tarkasteltaisiin vain ilmaston näkökulmasta, ei paljon paremmalta näytä.

Tähän viittaa äskettäin julkistettu ruotsalaistutkimus (Expertgruppen för miljöstudier), jonka mukaan Ruotsi ei ole kymmenen viime vuoden aikana onnistunut vähentämään hiilidioksidipäästöjään lisäämällä etanolin käyttöä liikennepolttoaineena.

Tutkimuksen mukaan Ruotsi olisi tuottanut hiilidioksidipäästöjä 15-30 miljoonaa tonnia vähemmän, jos etanolin liikenteeseen tarjoama energiamäärä olisi otettu fossiilisista polttoaineista.

Ilmastodenialismi vie tietysti helvettiin sekin, vain vähän toista reittiä. Välillä tuntuu suorastaan siltä, että nämä kasvisruokapäivien ehdottajat ja biopolttoainevouhottajat saavat rahaa joltain ilmastodenialistijengiltä. Insinöörimäinen tie ulos helvetistä vaikuttaa yhä kapeammalta.

Viikko sitten triplassa opin kunnioittamaan ilmastodenialisteja yhdessä asiassa: he ovat sittenkin tieteellisempiä kuin olen luullut. Viestinnässä denialistit nimittäin hakkaavat tutkijat täysin. Ironista kyllä, kun fossiilidollareilla rahoitettua kampanjaa tehdään, asialla ovat PR-toimistot ja viestintäkonsultit. Heille on itsestäänselvyys, että esimerkiksi tv-kampanja testataan koeyleisöllä ja sitä korjataan havaittujen puutteiden mukaan. He ovat siis empiristejä: testaavat hypoteesejä ja muuttavat käyttäytymistään paremmin ympäristöön sopivaksi havaintojen perusteella!

Mitä tekevät tutkijat? Kuvittelevat että vika on siinä, että yleisö ei tiedä tarpeeksi. Sitten he lisäävät tylsästi esitetyn tiedon määrää, vaikka todellinen ongelma on, ettei suuri yleisö luota tuohon tietoon tai ole siitä kiinnostunut.

Kun tutkijoiden viestintästrategia ei osoittaudu empiirisesti toimivaksi, mitä he sitten tekevät? Eivät mitään. Jatkavat samaan malliin. Viestinnässä ilmastotutkijat ovat tieteenvastaisia ideologeja: jos tosiasiat eivät vastaa käsityksiämme viestinnän epäonnistumisen syistä, sen ikävämpi tosiasioille. Ei ihme että ilmastodenialisteilla on ollut aihetta hymyyn.

Tutkijoiden epätieteellisestä asenteesta viestintään kertoi sandiegolainen tieteenhistorioitsija Naomi Oreskes. Lisää aiheesta Tiede-lehdessä 3/2010 ensi viikolla. Oreskesilta on tulossa myös uusi kirja Merchants of Doubt, jossa hän käsittelee teemoja joista kertoi triplassa. Julki toukokuussa.

Yksi triplan uutisaiheista joita yritän tässä ehtiä kirjoittamaan vielä maaliskuun lehteen liittyi sosiaaliseen eriarvoisuuteen. Yhdysvalloissa kognitiivisesti heikoin desiili tai kaksi on työvoimana niin (markkina-)arvotonta, että tästä alaluokasta alkaa tulla jo jarru Yhdysvaltain talouden tuottavuudelle. Me täällä Pisa-kouluinemme ajattelemme että kyse on amerikkalaisen koulujärjestelmän puutteista mutta tutkimuksien mukaan erilaisten kognitiviisten ja sosiaalisten taitojen puutteet joillakin oppilailla näyttäisivät ilmenevän jo ennen kouluikää.

Yritykset buustata kognitiivisia valmiuksia eivät näytä tuottavan pitkävaikutteisia tuloksia mutta joihinkin non-kognitiivisiin kykyihin voi ilmeisesti vaikuttaa - tehokkaimmin jo ennen kouluikää.

Nämä pohdinnat kuulostavat meistä vierailta, mutta terveyserot kasvavat Suomessakin. Tavanomaista on syyttää terveyspalveluiden huonoa tai eriarvoista saatavuutta, koska siihen voi vaikuttaa yksinkertaisimmalla mahdollisella  sosiaalidemokraattisella konstilla: lisää määrärahoja. Mutta kuten Hesarissa pari viikkoa sitten isolla grafiikalla osoitettiin, jo lukiolaisten ja ammattikoululaisten väliset erot tupakoinnissa tai humalajuomisessa ovat niin suuret, että iso osa terveyseroista selittyy luokkasidonnaisella terveyskäyttäytymisellä.

Jotakin kummallista sosiaalisiin eroihin liittyy, jota on vaikea ymmärtää sellaisella luokka-ajattelulla, mihin 1900-luvulla totuttiin. Toimihenkilö juo vähemmän kuin duunari, mutta miksi paljon juova toimihenkilö kärsii alkoholihaitoista paljon vähemmän kuin yhtä paljon juova duunari?

Yksi evoluutiopsykologinen vastaus - tai oikeammin tapa lähteä etsimään vastausta kysymykseen - on sosiaalinen status.Kyse on tavallaan siitä, että yhteiskunnassa, jossa sosiaaliset erot ovat suuret, ovat myös terveyserot suuret. Mutta koska statusvertailu tehdään kuitenkin kohtalaisen pienessä piirissä, koko yhteiskunnan tuloeroilla ei edes ole niin kauheasti merkitystä. Jos esimerkiksi yhdysvaltalaiset jakautuisivat nykyistä enemmän köyhiin ja rikkaisiin osavaltioihin, sen sijaan että kussakin osavaltioissa on suuria eroja rikkaiden ja köyhien välillä, terveyserojen voisi ajatella vähenevän. Näin ainakin voi pohtia Richard Wilkinsonin kirjoitusten pohjalta.

Terveyserojen kasvu tulee olemaan mielenkiintoisten keskustelujen aihe lähivuosina. Tässä jos missä kannattaa kuulla mitä tutkijoilla on sanottavanaan. Poliitikot tulevat todennäköisesti ottamaan eroista irti sen mitä niistä kukin oman puolueensa kannattajakunnalle irti saa. Terveydenhuollon budjettia kasvattamalla ongelma tuskin kuitenkaan ratkeaa.

Yhdysvaltain tiedeviikko eli AAAS Annual Meeting eli suomalaisten tiedetoimittajien kesken “tripla” on tänä vuonna lämpimässä San Diegossa. Kokous on aina helmikuussa ja tavallisesti täällä aina palellaan, koska kongressi on usein Bostonissa, Chicagossa tai Washingtonissa tai vastaavassa ilmastollisesti helmikuussa hieman vähemmän otollisessa paikassa.

Oli tripla missä tahansa, kaikki toimii. Mikä tahansa kongressijärjestäjä voisi tulla tänne opintomatkalle: kun aikataulut ovat vuodesta toiseen samat, niin järjestäjä kuin kävijätkin osaavat rutiinilla oikeaan paikkaan. Torstaina aamulla triplan pressan aamiainen lehdistölle, päivä pressitilaisuuksia ja perjantaina sitten sessioihin. Sessioiden, plenary lectureiden ja topical lectureiden kellonajat ovat vuodesta toiseen samat. Nyt viidennellä kerralla ajankäyttö meneekin jo rutiinilla.

Tällaisten konferenssien tärkein anti ei välttämättä ole uutiset - vaikka niitähän tänne olemme tulleet hakemaan ajatuksena saada muutama sivu jo kolmosnumeroon. Tuoreimmat tiedeuutisethan löytyvät Eurekalertista juuri ilmestyneiden vertaisarvioitujen tiedelehtien tiedotteista ja niistä koostamme normaalisti päivittäistä uutistarjontaamme. Sen sijaan tällaiset konferenssit ovat mainio paikka haistella trendejä.

Vuonna 2004 kova juttu olivat vetyautot. Sähköautot olivat silloisen käsityksen mukaan menneiden vuosikymmenien kokeiluja - olihan niitä Suomessakin postilla ollut, mutta akkutekniikka ei ollut silloin riittävä kuin hädin tuskin jakeluautoihin.

2006 ja 2008 kokouksissa näki biopolttoaineiden hypekäyrän. Hypestä krapulaan päästiin parissa vuodessa.

Vuonna 2004 menin Hesarissa hypettämään vetyautoista. Niinpä suhtaudun nyt hienoisella varovaisuudella sähköautobuumiin, joka on päällä täälläkin.

Tosin nyt hype on sikäli jopa laajempaa, ettei tarkoitus ole ainoastaan tehdä päästötöntä henkilöautoa. Tutkijat täällä puhuvat tulevaisuuden mahdollisuudesta käyttää sähköautojen akkuja sähkövarastona,  josta voi siirtäätehoja myös sähköverkkoon päin. Ideahan ei ole uusi, mutta nyt tutkijoilla alkaa jo olla jotakin käsityksiä siitä, kuinka realistista tuon idean toteuttaminen käytännössä on. Tutkijat vaikuttavat optimistisilta.

Tällaisten varastojen tarvehan kasvaa, kun helposti säädettävistä fossiilisista polttoaineista siirrytään yhä enemmän käyttämään esimerkiksi tuuli- tai ydinvoimaa.

Mutta vahingosta viisastuneena en vielä intoilisi kauheasti sen enempää sähköautojen puolesta sinänsä kuin niiden integroimisesta älykkäisiin sähköverkkoihin. Jos sähköauto on vielä kova juttu vuoden 2012 triplassa, sitten alan ehkä minäkin uskoa.

Kävimme toimituksessa muutama viikko sitten äänekkääksikin yltynyttä keskustelua kunniamurhista. Väittely ei koskenut niinkään ilmiötä itsessään vaan tuota melko epäonnistuneeksi miellettyä sanaa.

Kunniamurha-sanaa on esitetty korvattavaksi esimerkiksi “häpeämurhalla”, koska eihän murha voi olla kunniallinen.

Minusta tässä kielellisessä tempoilussa on jotain samaa kuin hysteerisessä pyrkimyksessä korvata eri etnisiin ryhmiin viittaavia sanoja muutaman vuoden välein poliittisesti yhä korrektimmilla. En voi uskoa, että äidinkielenään suomea puhuva vilpittömästi voisi kuvitella, että murhan motiiviin viittaava etuliite “kunnia” voisi jonkun toisen suomea äidinkielenään puhuvan mielestä viitata murhan hyväksyttävyyteen. Kunniamurha-sanan kritisoimisesta näyttää tulleen vain sosiaalinen rituaali, jolla puhuja haluaa tehdä tiettäväksi, että hän suhtautuu kunniamurhiin kriittisesti.

Kielellisesti kyse näyttäisi olevan samanlaisesta ilmiöstä kuin ilmaisusta X kertaa suurempi jo vuosikymmeniä käyty kiistely. Nekin, joiden mielestä kaksi kertaa suurempi kuin kaksi olisi kuusi, tietävät ihan hyvin että kaikki ymmärtävät sen olevan neljä. Tuskin kukaan on oikeasti luullut että kunniamurha tarkoittaa kunniallista murhaa edes kuullessaan tämän käsitteen ensimmäistä kertaa, saati käyttänyt itse sitä tuossa merkityksessä. Mutta jos olen väärässä, ilmoittautua voi vaikka kommenttiosastolla.

Ärsytykseni sai alkunsa keskustelusta, jossa pohdittiin, oliko Sellon murhaaja Shkupolli tehnyt kunniamurhan. Minusta ei, koska kunniamurhalla vakiintuneesti tarkoitetaan yhteisön kunnian palauttamiseen tarkoitettua murhaa. Sain vasta-argumentikseni kuulla, että kukaan ei käytä kunniamurhan käsitettä näin täsmällisesti, ja vaikka olisi käyttänytkin, “kieli muuttuu”. Kuulemma kaikki murhat, joissa tekijä jollain tapaa puolustaa kunniaansa, olisivat kunniamurhia, ja joita siis pitäisi kutsua oikeastaan häpeämurhiksi.

Hokema, jonka mukaan “kieli muuttuu”, on yksi varmimmista tavoista saada verenpaineeni terveydelle vaaralliselle tasolle. Ei tarvitse olla kielihistorioitsija ollakseen tietoinen siitä, että kieli todella muuttuu, koska sen tietää jokainen yli kuusivuotias. Kieli muuttuu -hokemaa käytetään silloin, kun ei itse ole jaksanut tehdä kotiläksyjään ja opetella jonkin alan vakiintunutta terminologiaa. Totta kai kieli muuttuu, jos virheitä ei korjata.

Mutta jos nyt jokainen kännisen keski-ikäisen miehen häpeäraivossa pikaistuksissaan leipäveitsellä tekemä murha - tyypillinen suomalainen henkirikos - on kunniamurha (eikun häpeämurha), niin miksi sitten kutsutaan niitä murhia, joita Wikipedia kuvailee seuraavasti: “Kunniamurha on nimitys, jota käytetään eräiden kulttuurien piirissä esiintyvistä (naisten) murhista, joiden (miespuoliset) tekijät katsovat teollaan puolustavansa perheensä tai sukunsa kunniaa.”

Ainakin yhteiskunnallisessa (ja tieteellisessä) keskustelussa helpottaisi asiassa pysymistä, jos kieli ei olisi koko ajan liikkeessä vaan käsitteiden sisältö pysyisi ainakin jonkin aikaa kutakuinkin samana ja jos joku ymmärtää jonkin termin väärin, häntä ojennetaan - sen sijaan että hänen virheellinen tulkintansa muuttuu heti uudeksi normiksi.

Sekstaamisen suhteen olen luopumaisillani toivosta, mutta voisiko kunniamurhan sisällön pitää ennallaan suppeassa tulkinnassa, ihan vain siksi, että on mukavampaa olla eri mieltä itse asiasta kuin keskustella yksi aidasta, toinen seipäistä? (Tiedoksi yli 40-vuotiaille lukijoille, että nuoret luulevat virheellisesti sekstaamisen tarkoittavan seksin harrastamista.)

Tammikuun aikana ainakin HS puhui wateista ja wattitunneista niin monta kertaa ikään kuin ne olisivat synonyymejä, että kohta virhe alkaa jo olla uutta norminmukaista kieltä. Sähkön ja kaukolämmön huippukulutus oli Hesarin mukaan X “gigawattia tunnissa”, kun ilmeisesti tarkoitus oli sanoa, että jonkin tunnin aikana keskiteho olisi ollut tuo X gigawattia (ilmeisesti lyhyemmän aikaa tuotantopiikki saattoi olla enemmänkin).

P.S. Uusi Tiede-lehti lehtipisteissä ja tilaajilla tiistaina. Kävimme myös mielenkiintosta terminologista keskustelua liittyen Annikka Mutasen uskollisuutta käsittelevään mainioon juttuun. Mitä on moniavioisuus? Jos ihmisellä on vaikeuksia olla uskollinen, tarkoittaako se sitä, että ihminen ei olekaan yksiavioinen laji? Ei tietenkään. Uskottomuushan on käsitteellisesti mahdollista vain yksiavioiselle lajille: kun teerinaaras antaa soitimella eri koiraille, ei kukaan sano sen olevan uskoton edelliselle koiraalle. Ihminen on vieläpä aika tyypillinen yksiavioinen laji siinä mielessä, että niillä linnuilla jotka luokitellaan monogaamisiksi, on enemmän sääntö kuin poikkeus, että pesästä löytyy myös muita kuin reviirin haltijan hedelmöittämiä munia.

P.S. 2: Ensi viikolla alkaa Yhdysvaltain tiedeviikko. Uutisia ja tunnelmia sieltä tässä blogissa ja uutisissa.

Viime itsenäisyyspäivän aikana kävin väittelyä siitä, sopiiko itsenäisyyspäivänä puhua niin paljon sodista ja niin vähän kulttuurista ja siviiliyhteiskunnan saavutuksista. Minusta sopii. Argumenttini oli ja on, että itsenäisyyspäivän juhlan aiheena on kansakunnan valtiollinen olemassaolo, ja se on ollut uhattuna oikeastaan vain niissä sodissa, joita 6. joulukuuta on tapana muistella. Siviiliyhteiskunnan saavutuksille on omat juhlapäivänsä.

Vasta-argumentiksi sain muistutuksen, että sotia muistellaan monena muunakin päivänä, mikä on tietysti ihan totta. Ylipäätään erilaisia teemapäiviä ja -vuosia on aivan liikaa. Kai muistitte viettää kansainvälistä orgasmin päivää?

Liputus- ja juhlapäiviä on karsittava. Osa pyhäpäivistä pitää myös saada palautettua työpäiviksi, koska huoltosuhteemme ei kestä nykymittaista löysäilyä.

Vietettäköön siis jatkossa 6.  joulukuuta täysin estottoman militaarista Suomen valtiollisen olemassaolon päivää: yhdistetään itsenäisyysjulistuksen muistamiseen kansallisen veteraanipäivän (nyt 27.4.), kaatuneiden muistopäivän (nyt toukokuun kolmas sunnuntai) sekä puolustusvoimain lippujuhlan päivän (nyt Mannerheimin syntymäpäivä 4.6.) sisältö. Jos joku haluaa muistella Porvoon valtiopäiviä tai Suomen sotaa, sekin sopii joulukuun kuudenteen, kansallisvaltiollisen eksistenssin päivään.

Tällä viikolla, perjantaina 5.2., on Runebergin päivä. Ehdotan, että jatkossa 5.2. vietettäisiin suomalaisen siviiliyhteiskunnan saavutusten päivää, joka nostaa Fredrikan torttujen symboliarvon aivaan uuteen suuruusluokkaan: tuohon juhlaanhan voi sisällyttää Kalevalan päivän eli suomalaisen kulttuurin päivän (28.2.), Minna Canthin ja tasa-arvon päivän (19.3.), Mikael Agricolan eli suomen kielen päivän (9.4., myös Elias Lönnrotin syntymäpäivä), Eino Leinon eli runon ja suven päivän (6.7.), Aleksis Kiven päivän eli suomalaisen kirjallisuuden päivän (10.10.) sekä Sibeliuksen syntymäpäivän (8.12.).

Snellman (12.5.) oli hegeliläisyyttään niin valtiokeskeinen yhteiskuntafilosofi, etten tiedä, kumpana päivänä häntä oikein pitäisi juhlia, valtion vai yhteiskunnan päivänä.

Äitienpäivän (toukokuun toinen sunnuntai) ja isänpäivän (marraskuun toinen sunnuntai) viettäminen erikseen kuulostaa vanhanaikaiselta. (Joku voisi sanoa jopa “heteronormatiiviselta”). Vietettäköön toukokuun toisena sunnuntaina vanhemmuuden päivää. Sitä sitten voivat viettää kaikki, oli perhe miten epäsovinnainen tahansa, kaksi äitiä eikä yhtään isää, kaksi isää eikä yhtään äitiä, isä ja äitipuoli, äiti ja isäpuoli, miten vain.

Tällä viikolla on toinenkin liputuspäivä, vaikka siniristilippuja silloin ei nähdäkään. Lauantaina 6.2. on saamelaisten kansallispäivä. Ahvenanmaalla liputetaan 30. maaliskuuta demilitarisoinnin ja neutralisoinnin takia, huhtikuun viimeisenä päivänä lipun itsensä kunniaksi ja 9. kesäkuuta itsehallinnon takia.

Kihdin tällä puolen ja Tunturi-Lapin eteläpuolella näitä päiviä ei kukaan huomaa. Koska erilaiset vähemmistöt haluavat ja tarvitsevat näkyvyyttä, koottakoon saamelaisten ja ahvenanmaalaisten päivät yhteen ruotsalaisuuden päivään (6. marraskuuta). Silloin olkoon suvaitsevaisuuden ja vähemmistöjen päivä. Eikö Gay Pride -kulkueiden sateenkaaren värejäkin tarvittaisi eniten juuri marraskuun harmaudessa?

Emme tietenkään saa käpertyä kansallisuuteemme. Viettäkäämme siis 24.10. YK:n päivänä kansainvälisyyden päivää. Eurooppa-päivän (9.5.) juhliminen ei ole oikein vakiintunut Suomessa, joten eurooppalaisuutta voi hyvin juhlia osana kansainvälisyyden päivää.

Kävin toissa jouluna Betlehemissä. Viime jouluna olin Helsingissä. En löytänyt Aleksanterinkadulta juuri mitään kristilliseen jouluun viittaavaa kuten en Betlehemistä juuri mitään kaupalliseen jouluun viittaavaa. Voitaneen sanoa, että joulu on Suomessa dekristillistetty. Siksi kaikki suomalaiset, niin ateistit, kristityt, muslimi, juutalaiset kuin muutkin, voivat viettää 24.12. kapitalismin ja joulupukin päivää. Kapitalismin päivää edeltävät traditiot erilaisine omituisine oululaiskuvaelmineen voidaan siis myös katsoa uskonnollisesti neutraaleiksi, joten niistä ei tarvitse ateisti- tai muslimilapsenkaan kieltäytyä.

Sekulaarissa yhteiskunnassa kirkko pitäisi erottaa valtiosta. Juutalaiskristillisellä perinteellä on kuitenkin ollut sen verran suuri merkitys kulttuurissamme, että ehkä pitkäperjantain voi pitää kansallisena vapaapäivänä juutalais-kristillisen perinteen päivänä. Viettäkööt kristityt sen pääsiäisenä jos haluavat.

Suomalaiset juovat liikaa alkoholia ja liian humalahakuisesti. Nykyisellään kulttuurissamme on kolme juhlapäivää, jolloin ei juoda oikeastaan minkään muun kuin juomisen takia. Terveyspoliittisesti siinä on (ainakin) kaksi liikaa. Parisuhteet eivät myöskään kestä vuosittain useita syrjähyppyjä. Keskitettäköön siis uudenvuoden, vapun ja juhannuksen (ja miksei myös pikkujoulujen) vietto yhteen, alkoholin ja seksuaalisuuden päivän iltaan (31.12. klo 18 jälkeen, päivällä voi järjestää päihde- ja seksuaalipoliittisia seminaareja), jonka jälkeen voi luontevasti aloittaa tipattoman tammikuun. Almanakkaan olisi siis merkitty 1.1. kohdalle krapulapäivä. Samalla periaatteellahan riehakkaat karnevaalit vietetään ennen tylsää paastonaikaa. Toisin sanoen alkoholin ja seksuaalisuuden päivän voi aloittaa laskiaspullalla ja nykyisen, helmikuuhun sijoittuvaan laskiaisen voi unohtaa.

Vappuna voikin sitten kaikessa rauhassa laskea veneen vesille vesiselvänä. Juhannuksena voi taas viettää laatuaikaa vakikumppaninsa kanssa, joka siihen mennessä on ehkä antanut anteeksi alkoholin ja seksuaalisuuden päivän tapahtumat.

Karkkilassa ja Karjaalla terveydenhuollossa toimineen valekandidaatin paljastuminen lisäsi epäluottamusta terveyskeskuksiin. Eivätkö ne siellä arvauskeskuksissa katso edes, ketä ottavat töihin?

Tietenkin katsovat. Työhönottajahan ei sinisilmäisesti uskonut työnhakijan kertomusta opiskeluhistoriastaan, vaan palkkasi valekandidaatin taitavasti väärennetyn opiskelutodistuksen perusteella. Paperien väärentäminen jäänee menneisyyteen, kun rekisteristä voi tarkistaa terveydenhuollon ammattilaisen statuksen myös loppuvaiheen opiskelijoiden osalta parissa sekunnissa omalta päätteeltä.

Riittääkö tämäkään? Vielä jää sekin vaihtoehto, että hujari esiintyy jonkun oikean lääkärin nimellä. Pitäisikö lääkärinoikeudet liittää kuvalliseen henkilökorttiin? Vai pitäisikö sormenjäljet ottaa mukaan? Iiris?

Järjestelmä ei ole täydellinen, mutta kuinka suuren vaaran pari vuosittaista valekandidaattia tai epäpätevää eläinlääkäriä sitten aiheuttavat? Yllättäen jopa Talouselämän Pekka Seppänen - jolta en ole tottunut lukemaan huonosti pohdittuja argumentteja - esitti Pelin henki -kolumnissaan, että valekandidaatti osoitti lääkärin koulutuksen olevan yliarvostettu. Mitään vakavia hoitovirheitähän ei tapahtunut! Ja olihan valekandi pidettykin.

Lääkärit ovat tunnetusti huonoja kuuntelijoita tai heillä ei ole potilaan kohtaamiseen riittävästi aikaa. Tämä on yksi syistä, miksi niin monet ihmiset hakeutuvat vaihtoehtohoitojen pariin. Potilaat ovat aika huonoja arvioimaan hoidon vaikuttavuutta. Jos lääkäri on mukava, hänen hoitonsa uskotaan olleen syy parantumiseen. Jos kyse on sairaudesta, johon plasebovaikutus voi tehota, se on mukavalla lääkärillä suurempi. On jopa tutkimuksia, joiden mukaan hoitovirheistä usein tuomitut lääkärit eivät itse asiassa tee virheitä sen enempää kuin muutkaan lääkärit. He vain ovat potilailleen epämiellyttävämpiä, eikä potilas anna hoitovirhettään tylylle lääkärille anteeksi.

Valekandidaatti oli pidetty, mutta tosiasiassa hän teki virheitä jatkuvasti, ja virheiden syy oli kuin olikin koulutuksen ja kokemuksen puute. Hän oli hyvä lähinnä kysymään kokeneemmilta, delegoimaan mitä ei osaa ja uusimaan lääkereseptejä. Apteekin tietojen mukaan lääkemääräykset menivät toistuvasti pieleen.

Lääkärin koulutus ei siis mene hukkaan, ja valekandidaatti testasi sen hyvin konkreettisella tavalla. Mutta mikä sitten suojeli potilaita pahemmilta hoitovirheiltä?

Yksi vastaus voisi olla, että kyse oli terveydenhuoltojärjestelmään rakennetuista varmistuksista ja tasapainoista, “checks and balances”. Kysehän ei ollut valelääkäristä, vaan valekandidaatista. Ei kokonaan vailla lääketieteellistä koulutusta ollut henkilö sentään päässyt varsinaiseen lääkärin tehtävään, jossa joudutaan itsenäisesti tekemään päätöksiä. Järjestelmä osoittautui terveyskeskuksessa ja sairaalassa riittävän vikasietoiseksi, ettei yhden kandin asemaan päässeen ylioppilaan takia sattunut mitään vakavampaa. Kokeneemmat lääkärit ja hoitajat paikkasivat sen, minkä yksi tumpelo sai aikaan.

Toinen varmistus perustui apteekkijärjestelmään. Proviisorit ja farmaseutit käyttivät ammattitaitoaan ja tervettä järkeään kyseenalaistamaan valekandin lääkemääräykset.

Kaikki järkevästi suunnitellut kriittiset järjestelmät, oli sitten kyse ydinvoimalasta, serverifarmista tai terveydenhuollosta, ovat turvallisia vikasietoisuutensa ansiosta. Vikoja tulee kaikkiin järjestelmiin, mutta vikasietoinen järjestelmä ei niihin kaadu. Tiedot eivät katoa servereiltä, voimalasta ei pääse radioaktiivisia aineita ympäristöön eikä terveyskeskuksessa kuolla yhden valekandidaatin virheisiin.

“Kallis ympäristöohjelma uhkaa hyydyttää Helsingin rahakoneen”, pelotteli HS torstaina 10. tammikuuta (A 10) ja nostaa kaukolämmön hintaa (Yle).

Helsingin kaupunginvaltuusto on päättänyt, että Helsingin Energian on vähennettävä päästöjään ja lisättävä uusiutuvaa energiaa. Energialaitoksen viime keskiviikkona julkistama suunnitelma osoittaa, että se käy kalliiksi sekä Helsingin energian asiakkaille että omistajalle. Useimmat meistä veroja maksavista helsinkiläisistä ovat molempia.

Sunnuntaina sitten Hesarin toimittaja Elina Kervinen totesi (E2), että vaikka kaupunki häviäisi niitä rahoja “joilla maksetaan lastemme kouluruoka ja vanhustemme vaipanvaihto”, ilmastolasku kannattaa maksaa nyt. “Myöhemmin se on luultavasti vielä kalliimpi.”

Olettaen siis, ettäHelsingin energian tekemät päätökset todella vähentäisivät hiilidioksidipäästöjä. Käykö näin?

Yksi ajatuksista on, että Helsingissä alettaisiin käyttää merkittävästi biopolttoaineita lämmityksessä.

Jos biopolttoaineet olisivat täysin päästöttömiä ja niiden tarjonta riittäisi kattamaan kysynnän, puun poltto Helsingissä voisi ollakin ympäristöteko. Mutta kun biopolttoaineiden käyttöä rajoittaa tarjonta. Suomessa ei ole loputtomasti maata biomassan tuottamiseen eikä biomassaa ole järkevää kuljettaa pitkiä matkoja. Jos Helsinki ostaa paljon biomassaa, jossain maalla joku pienempi kunta, jolla olisi hyvät mahdolisuudet käyttää tuo biopolttoaine, joutuu tyytymään maakaasuun.

Tapahtuisi siis maansisäinen hiilivuoto hieman samaan tapaan kuin kansainvälisessä ilmastopolitiikassa.

Jos helsinkiläiset haluavat kantaa muuta maata suuremman vastuun ilmastopolitiikasta, se voi tietysti rakentaa tuulivoimaa vaikkei se olisikaan taloudellisesti kannattavaa. Tämän uhrauksen voisimme tehdä periaatteessa missä tahansa, missä tuulee paljon. Moralistit näköjään haluavat kuitenkin nämä myllyt Helsingin edustalle. Toivottavasti sijainti ei ole kauhean huono.

Mutta vähentäisikö Helsinki omalta osaltaan Suomen (ja maailman) hiilidioksidipäästöjä, jos se vähentää omiaan?

Ikävä kyllä vastaus taitaa olla, että ei.

Suomella on jo oma poliittisesti määritelty päästökiintiö, joka määrää tulevina vuosina sen, kuinka paljon Suomi päästää hiilidioksidia ilmakehään. Jotta se toteutuu, hallitus pitää huolen siitä että päästökauppasektorin ulkopuolella päästöt pidetään riittävän alhaisena esimerkiksi polttoaineverolla. Päästökaupan piirissä on katto muutenkin.

Tämän kaiken pitäisi johtaa siihen, että esimerkiksi kunnallinen energiayhtiö voi tehdä kannattavia investointeja uusiutuvaan energiaan. Helsingin kaupunginvaltuusto kuitenkin halusi, että Helsingin energia tekisi muita kunnianhimoisempia investointeja

Lopputulos on, että muille kunnille jää enemmän hiilidioksidia päästettäväksi.

En oikein ymmärrä, miksi minun pitäisi helsinkiläisenä veronmaksajana maksaa siitä, että joku juupajokelainen saa lämmitellä suurta asuntoaan halvemmalla - jos lopputulemana ei ole edes päästövähenemä.

Sama pätee oikeastaan kaikkeen muuhunkin ilmastopolitiikkaan. Se, mitä meiltä tavallisilta kansalaisilta eniten tarvitaan, on suostumus kiristyvään ilmastopolitiikkaan. Omat henkilökohtaiset päästövähenemämme antavat vain naapurille lisää mahdollisuuksia päästellä.

Ainakin täällä pääkaupunkiseudulla on ihmetelty viime päivinä aivan poikkeuksellisen upeita talvimaisemia. “Sumu on huurruttanut puut ympäri Etelä-Suomea ja myös Helsingin Töölönlahdenrannoilla”, kertoi kuvateksti aamun Helsingin Sanomissa.

Uutisetusivulla taas sanottiin, että “Sumu huurrutti maiseman valkoiseksi Helsingin Merihaassa”. Kuvassa jopa Merihaka näytti kauniilta. Tekstissä mainittiin myös kuura. “Kuuran toi sumu.”

Siis oliko kyse kuurasta vai huurteesta vai ovatko ne sama asia? Pitipä sitten eilen kerrata nämäkin perusasiat.

Kuura on Wikipedian mukaan “pienten jääkiteiden muodostama valkea peite rakenteiden pinnassa. Kuuraa syntyy kirkkaina syysöinä ulossäteilyn jäähdyttämille nurmikolle ja autojen tuulilaseihin, ja kesäpäivänä pakastimesta esiin otetun rasian pintaan.”

“Kuura sotketaan usein huurteen kanssa, ja yleiskielessä molempia kutsutaan huurteeksi. Meteorologisesti ero on siinä, että kuura syntyy härmistymällä suoraan vesihöyrystä kiinteään muotoon, tilanteessa jolloin kastepiste on pakkasen puolella, pinnan lämpötila on alempi kuin kastepiste, mutta ilman lämpötila korkeampi kuin kastepiste.” (kursiivi MH)

Huurre on sekin “jääkiteiden muodostama peite rakenteiden pinnassa”. Mutta Etelä-Suomessa kuura on paljon yleisempi.

“Huurre muodostuu, kun ilman suhteellinen kosteus on 100 prosenttia, eli ilman lämpötila on sama kuin kastepiste. Tällöin tiivistyy pieniä alijäähtyneen nesteen pisaroita, joista syntyy jäätävää sumua tai utua, ja jotka tarttuvat hanakasti kaikkiin tarpeeksi kylmiin pintoihin.” (kursiivi MH)

Yksinkertaistaen: huurteen synty edellyttää veden kahta faasimuutosta, kuuran synnyssä tapahtuu vain yksi.

HS:n mukaan “kuuran toi sumu, kun lännestä saapuva kostea ilma sekoittui maan pinnalla olevaan kylmään ilmaan. Sumun seassa on pieniä alijäähtyneen veden pisaroita, jotka tiivistyvät pinnoille.”

Kyse on siis nyt talvisumussa huurteesta, ei kuurasta. Kuura on kirkkaiden syysöiden ilmiö. Juuri huurre, ei kuura, selittää myös Lapin ja Kainuun tykkylumiset metsämaisemat.

“Pohjois- ja Itä-Suomen tunturi- ja vaaramaastossa huurretta syntyy huomattavia määriä kun matalalla viistävät pilvet koskettavat vaaranlakia. Puiden oksille kertyvästä huurteesta syntyy tykkyä, kun jääkiteet kasvavat kiinni toisiinsa.”

Mielenkiintoista on, että huurre on niin harvinaista meillä etelässä. En muista tällaisia maisemia Helsingistä. Ilmeisesti aika harvoin käy niin, että on ensin kunnolla pakkasta, kun lännestä tuleva kostea ilmamassa huurruttaa puut riittävän tyynellä säällä. Huurretta on tuskin muodostunut lisää, mutta ei se mihinkään ole kadonnutkaan, kun on melkein tyyntä.

PS1. HS:ssa tänään sivulla A2 Itä-Suomen yliopiston sosiaalitutkimuksien menetelmien professori Pertti Töttö edellisen blogimerkintäni aiheesta: “Suomi ei ole erityisen väkivaltainen maa“. Johtopäätös on, että suomalainen väkivalta on vain yhdessä suhteessa itäisellä tasolla: väkivallan sukupuolittuneisuudessa. Miesten osuus väkivaltaisesti kuolleiden joukossa on Suomessa kuten ortodoksisissa maissa korkeampi kuin protestanttisessa ja katolisessa Euroopassa, jossa ollaan “tasa-arvoisempia”. Miehiä on naisia enemmän henkirikosten uhreina kuitenkin kaikissa Euroopan maissa.

PS2. Vietämme juhlavuotta. Tiede-lehti aloitti 30 vuotta sitten nimellä Tiede 2000. Kuinka paljon tiede, journalismi ja populaari tiedejournalismi on muuttunut yhdessä sukupolvessa? Katso itse. Julkaisimme ensimmäisen numeromme 1/1980 digilehtenä (maksuton, ei edellytä rekisteröitymistä).