BLOGI: Skeptikon päiväkirja

Olen harvoin eri mieltä Tuomas Enbusken kanssa, ja erityisesti hänen bloginsa - esimerkkinä tämä moottoritiepostaus - on aina odotettua luettavaa. Osaksi siksi, että hän jakaa kanssani samankaltaisen yhteiskunnallisen ajattelutavan, klassisen liberalismin. Mutta ennen kaikkea siksi, että Enbuske on empiristi, jonka pyrkimys epäkorrektiin, yllättävään ja totutut ajatustavat päälaelleen kääntävään journalismiin - vaikka onkin ehkä joskus itsetarkoituksellista - useimmiten perustuu tutkimusnäyttöön ja vain harvoin pelkään vallitsevien tai sellaisiksi oletettujen uskomusten pilkkaamiseen.

Alkoholipolitiikassa Enbuske kuitenkin voisi tarkistaa kellonsa ja päivittää kalenterinsa. Pohjoismaisen holhoavan alkoholipolitiikan pilkkaaminen ei ole enää pariin vuosikymmeneen sisältänyt minkäänlaisten tabujen rikkomista. Pikemminkin kaikkinaista puuttumista oikeastaan mihinkään yksilön valintoihin on alettu pitää niin itsestäänselvästi vääränä, että rajoittavan alkoholipolitiikan perinteen puolustaminen kysyy jo hieman siviilirohkeutta. Mutta jääköön muiden pohdittavaksi, mikä alkoholipoliittinen näkemys edustaa luutuneita käsityksiä ja mitkä niiden urheaa kyseenalaistamista. Keskityn nyt vain siihen, mikä Enbuskella menee syyskuuisessa kaljakolumnissaan faktatasolla mönkään.

Totta kai viina on suomalaisille ongelma. Länsimaat ovat nykyään niin vauraita, että kuka tahansa voi mennä Prismaan ja syödä viinereillä ja sipseillä itsensä hengiltä tai ostaa Alkosta sen verran kossua, ettei veri enää kierrä. Mutta ihmistä ei vaan voi suojella itseltään. Ei sitten millään.

Eikö voi? Yhteiskuntatieteissäkin onnistutaan joskus tunnistamaan suhteellisen pysyviä lainalaisuuksia ja syy-seuraussuhteita. Yksi niistä on alkoholin kokonaiskulutuksen ja rajoittavan alkoholipolitiikan yhteys. Vaikka absoluuttinen kieltolaki ei toiminutkaan, alkoholin saatavuuden rajoittaminen ja alkoholin hinnan pitäminen verotuksen avulla keinotekoisen korkealla on tuottanut juuri niitä tuloksia kuin on ollut tarkoituskin, ja rajoittavan alkoholipolitiikan höllentäminen on johtanut alkoholin kokonaiskulutuksen, alkoholin ongelmakulutuksen ja alkoholikuolemien ja -haittojen lisääntymiseen. Kyllä ihmisiä voi suojella heiltä itseltään, vaikka me klassiset liberaalit emme sitä kiemurtelematta haluaisi hyväksyäkään.

Valtion alkoholimonopolia perustellaan logiikalla, joka ontuu pahemmin kuin Arto Paasilinna espoolaisella terassilla. Perustelu kuuluu näin; koska meillä on valtion monopoli, se takaa että valikoima voidaan pitää koko Suomessa tasaisen hyvänä. Jos monopoli murrettaisiin, kaupasta saisi vain Pirkka- ja Rainbow-viinejä.

Ilmeisesti Enbuskekaan ei väitä, etteikö tämä olisi monopolin murtamisen todennäköinen seuraus.

Suomeksi sanottuna pääkaupunkiseudun halvan viinin tissuttelijan pitää siis maksaa marjamehustaan enemmän, jotta Saariselän Alkossa voidaan tarjota vuosikertaviiniä halvemmalla. Näin siis köyhät tukevat hyväosaisten viinisnobbailua.

Enbuske unohtaa, että tarjonnalla on myös vaikutus kysyntään. Mitä yksipuolisempi on alkoholijuomien saatavuus, sitä vähemmän valikoimaa osataaan haluta. Mutta hintaero Saariselän vuosikertaviinin ja Lidlin Libiksen välillä todennäköisesti muodostuisi höllennetynkin saatavuuden oloissa siitä, että vero määräytyy alkoholimäärän mukaan - ellei tähänkin haluta muutosta.

Epäilenpä, että juuri alkoholin huono saatavuus on yksi syy suomalaisten juomiseen. Ihmisellä on taipumus liittää kallisarvoisiin asioihin fetissiarvoa.

Alkoholin kokonaiskulutuksen kehitys menneinä vuosikymmeninä ei anna mitään tukea Enbusken epäilyille. Suomalaisten juomiseen vaikuttavat hinta, saatavuus ja tulot. Tai ainakin ovat vaikuttaneet. Aivan viime vuosina on spekuloitu sillä mahdollisuudella, että kuppi olisi nyt tullut täyteen, eikä kokonaiskulutus enää nousisi nykyisestä noin kymmenestä litrasta henkeä kohden vuodessa, vaikka talous jatkaisi kasvuaankin. Eivät hinta- ja tulojousto tietenkään mitään ylihistoriallisia vakioita ole. Jollakin hinta- ja tulotasolla alkoholin kulutus saturoituu. Vaikka kaikki järvet muuttuisivat viinaksi ja joka kotiin asennettaisiin ilmainen oluthana, alkoholia menisi enemmän kuin nyt, mutta ei välttämättä kymmenen sijasta kahtakymmentä tai kolmeakymmentä litraa. Harmi kyllä emme ehkä saa koskaan tietää vastausta siihen, olisiko se sitten 10, 12, 14 vai mitä.

Yhteiskunnan pitää auttaa ihmisiä kamppailussa viinanpirua vastaan. Mutta silti korkin saa loppujen lopuksi kiinni vai yksilö itse, ei valtio. Vesitetty olut auttaa siihen tismalleen yhtä paljon kuin eheytys Nokia-mission pastoria.

Ruotsissa alkoholin kokonaiskulutus laski 8 prosenttia, kun vuonna 1977 päivittäiskaupoissa myytävän oluen korkeimmaksi sallituksi tilavuusprosentiksi määrättiin 3,5. Stakesin erikoistutkija Esa Österberg uskoo, että kakkosolut vähentäisi alkoholin kokonaiskulutusta myös meillä, vaikka ei ehkä yhtä paljon kuin Ruotsissa kolmekymmentä vuotta sitten.

Mainittakoon tässä sekin, että kokonaiskulutuksen vähentyessä tyypillisesti kaikki kulutus vähenee. Ongelmakäyttäjät ja suurkuluttajat eivät ole mikään erillinen ryhmä. Lisäksi ongelmakäyttäjät rekrytoituvat suurkuluttajista, ja suurkuluttajat kohtuukuluttajien eniten kuluttavasta fraktiosta.

Kaikkein eniten aina jatkuvasta viinakeskustelusta hyötyvät kaiken maailman ministerit, kanisterit ja muut valtaapitävät. Koska poliitikot eivät varsinaisesti tee mitään, heidän täytyy todistaa valtansa luomalla ensin ongelma, johon itse tarjotaan ratkaisua. Tällä kertaa ongelmaksi kelpaa liian vahva olut.

On vaikea nähdä, miten alkoholikuolemat ja -haitat olisivat mitään sosiaalisia konstruktioita, joista päästään kun niitä lakataan näkemästä poliittisina kysymyksinä. Mutta seurataan kuitenkin Enbusken ajatusta ja tarkastellaan alkoholia poliittisena tasa-arvokysymyksenä:

Kansalle on aina ollut eri säännöt kuin herroille. Kieltolain aikana eliitti kyllä ryyppäsi “kovaa teetä”, ja vielä 80-luvulla kansan juomisesta oltiin huolissaan, mutta ministerit saivat Alkosta viinat alennuksella. Nyt hallitus aikoo nostaa oluen veroa enemmän kuin viinin. Syynä on se, että kaljaa juovat rumat ihmiset lähiöissä. Viinit taas lastataan Stokkan autohallissa kaupunkimaasturiin.

Sosiaaliluokkien väliset terveyserot ovat merkittäviä, ja ne ovat kasvussa. Ne eivät johdu läheskään niin paljon sosiaali- ja terveyspalvelujen saatavuuden välisistä eroista kuin monet vasemmistopoliitikot luulevat. Ne johtuvat hyvin suurelta osin elintapojen eroista. Koska korkeasti koulutetut elävät terveellisemmin kuin matalasti koulutetut, he myös elävät pitempään. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että on kiva elää pitempään kuin lyhyempään. Kyse on myös melkoisesta tulonsiirrosta, koska lyhyempi elämä ei nykypäivänä yleensä enää tarkoita lyhyempää työelämää, vaan lyhyempää eläkeläiselämää. Köyhät saavat eläkejärjestelmästä maksamiinsa maksuihinsa nähden vähemmän kuin hyvätuloiset.

Tupakka on yksi suurimmista syistä sosioekonomisiin terveyseroihin. Alkoholia taas perinteisesti hyvätuloiset ovat juoneet enemmän, mutta suhteessa juotuun määrään vähemmin haitoin. Jos se, että herroille on eri säännöt kuin kansalle, on pitänyt terveyserojen kasvua hieman kurissa, ei ole minusta niin huono asia. Jos halutaan pitää niin kovasti huolta siitä, että mahdollisuuksien tasa-arvo (mahdollisuus pilata terveytensä ja lyhentää elinaikaansa) kansan ja herrojen välillä toteutuu, tehtäköön se sitten edes tietoisena siitä, että se tulee merkitsemään lisää tulonsiirtoja (eläkejärjestelmän kautta) kansalta herroille.

En minäkään pidä holhouksesta. En halua elää kaupungissa, jossa joutuu yhdeltä yöllä siirtymään mukavasta pubista meluisaan yökerhoon vain, jotta voisi yrittää jatkaa hauskaksi yltynyttä kapakkakeskustelua (nuoremmille lukijoille tiedoksi, tuollaista se oli vielä 1990-luvun alussa). En halua olutkulttuurin palaavan 1980-luvulle, eikä oluen laimennus ainakaan edesauta sitä olutkulttuuria, jossa päihtymisen ohella myös juoman maulla on jotain väliä. Enkä oikein pidä siitäkään, että sunnuntaina ei voi käväistä kaupassa ostamassa ruokaan sopivaa viiniä, jos pyhäpäivän ruokalajit eivät olleet tiedossa jo lauantaina klo 18.

Alkoholiverotukseen näitä ongelmia ei liity. Ensinnäkin alkoholivero on hyvin reilu. Jos ajatellaan, että haittaveron tarkoitus on saada potilas maksamaan aiheuttamistaan kustannuksista terveydenhuollolle, nykymuotoinen alkoholivero toimii oikeudenmukaisesti. Suurkuluttaja maksaa enemmän kuin kohtuukäyttäjä. Toisekseen verot on kannettava jostakin. Haittaverot keventävät muita veropohjia. Jos on pakko holhota ihmisten valintoja, holhotaan sitten mieluummin liikaa juomista kuin liiallista työntekoa.

Ainoa alkoholiverotukseen liittyvä ongelma on, että jollain alkoholiverotuksen tasolla niin sanottu tilastoimaton kulutus eli lisääntynyt oma maahantuonti esimerkiksi Virosta alkaa kompensoida tilastoidun kulutuksen alenemista. Vanhasen hallituksien tempoilu kuitenkin osoitti, että korjausliike verojen alentamiseen oli ylimitoitettu. Nykyiselle alkoholiverotukselle on siis melkoisen hyvät perusteet.

Uutinen Steve Jobsin kuolemasta sai monet lataamaan i-laitteeseensa App Storesta kynttiläsovelluksen “suuren keksijän” muistoksi. Vallankumouksellisen yritysjohtajan kutsuminen keksijäksi on tosin hieman hassua, koska käsittääkseni Jobsilla ei juuri ole patentteja. Applella tietysti oli, mutta Nokialla taisi olla vielä enemmän. Jobsin nerous olikin siinä, että hän osasi Nokian johtajia paremmin ennakoida kuluttajian maun muutoksia.

Olin lojaali Nokian kännyköiden - erityisesti kommunikaattorien - käyttäjä vielä viime vuoteen asti. Sitten hankin N97:n, ja noin viikon kokemuksen jälkeen julistin Facebookissa, että Nokia on kriisissä, josta se selviytyy vain vaihtamalla ylimmän johdon ja Symbian-käyttöjärjestelmän. Mielestäni N97:n kutsuminen teollisuuden historian surkeimmaksi tuotteeksi on understatement.

Sittemmin hankin ensin iPadin ja alkuvuodesta iPhone4:n. Jälkimmäinen on niin maaginen tuote, että olisi vähättelyä kutsua sitä teollisuuden historian upeimmaksi yksittäiseksi tuotteeksi. Kukaan ei tiedä, mihin Apple pystyy tulevina vuosina, eikä edes sitä, millaisia tuotteita Applelta olisi tullut Jobsin johdolla. Jobs kuoli ainakin tässä mielessä uransa huipulla. Vaikka sentimentaalisuus onkin mielestäni vastenmielisimpiä ajan ilmiöitä, annettakoon nyt anteeksi ne kynttilät.

Jotain iPhone4:n maagisuudesta kertoo se, että sen ostettuani en ole kauheasti tarvinnut iPadia. Retina-näytöltä pystyy vaivatta lukemaan tiedelehtiä, pdf-tiedostoja ja useimpia web-sivuja. Luen digitaalisesti käytännöllisesti katsottuna kaikki tiedelehdet. Kaikki iPad-lehdet ovat olleet luettavissa yhtä hyvin iPhonellakin Wiredia lukuunottamatta. Suomessa monilla lehdillä on digitaalisia näköislehtiä - kuten Hesarilla, Lääkärilehdellä ja Tieteellä - jotka edellyttävät Flashia - eli PC:tä. Niitä siis ei periaatteessa voi lukea millään iLaitteella. Mutta viikonloppuna oli hieman ylimääräistä aikaa tutkia, mitä uusia helmiä sovelluskaupasta löytyy. Kuinka ollakaan, sieltä löytyi Photon-selain, joka kierrättää Flash-sovelluksia pilvipalvelun kautta. HS:n näköislehden lukeminen onnistui, vaikka se vähän hidasta olikin.

Sovelluskaupasta löytyi muutakin aidosti hyödyllistä: Skyfire-selain, jonka avulla voi katsoa myös Flash-videoita sekä iDownloader-selain, jonka avulla netistä löytyviä tiedostoja voi hallitusti tallentaa laitteelle ja vaikka Dropboxiin.

Tiedetoimittajana ilahduin kuitenkin enemmän valtavasta joukosta etupäässä lähes hyödyttömiä, mutta aivan riemastuttavia - ja fysiikan ilmiöitä miettimään saavia sovelluksia. Kun laitteessa on gps, mikrofoni, kamera, kaiutin, magneettinen kompassi ja kiihtyvyysanturi, mitä kaikkea sovelluskehittäjät niistä keksivätkään tehdä?

No, esimerkiksi metallinpaljastimen. En tiennytkään, että magneettivuon tiheys kotonani on keskimäärin 50 mikroteslaa, mutta nytpäs tiedän. Kun vien iPhonen lähelle metalliesinettä, luku ruudulla nousee parhaimmillaan yli kolmeensataan. Säädin piippausarvoksi 60. Sillä ei ihan erota kolikkoa taskunpohjalta, mutta pistoolin tai revolverin kyllä mainiosti.

Ja tämä siis on ihan oikea sovellus. Sovelluskaupasta löytyy myös pilailuversio sormenjälkitunnistimesta, joka päästää vain omistajan jatkamaan puhelimen käyttöä. Kosketusnäyttö ei kuitenkaan pysty oikeasti tunnistamaan sormenjälkeä, joten oikean käyttäjän on tiedettävä jippo (sormella pitää koskettaa tiettyä kohtaa ruudulla).

Antureita voi kuitenkin käyttää luovasti yllättävän moniin tarkoituksiin. Pelkän mikrofonin avulla voi esimerkiksi tunnistaa lakanoiden kahinan perusteella nukkujan unen vaiheen. Ideana on herättää nukkuja aamulla unisyklin sellaisessa vaiheessa, jossa herääminen on miellyttävintä.

En kokeillut anemometriä. Sovelluksen kehittäjä väittää, että iPhone osaisi mitata tuulen voimakkuuden sen perusteella, miten voimakkaasti tuuli tuivertaa laitteen mikrofonissa.

Kaikuluotaukseen perustuva “mittanauha” naksutteli aika epämääräisiä tuloksia kotini seinien välisiksi etäisyyksiksi. Ehkä en vain osannut käyttää sitä. Kameraa, asennon tunnistavia kiihtyvyysantureita, omaa pituuttani ja kolmiomittaustrigonometriaa hyödyntävä etäisyyssovellus oli tarkempi.

Desibelimittaria olisin tarvinnut jo pari vuotta sitten, kun tein melusta juttua Tiede-lehteen.

Kiihtyvyysmittarit ovat hauskoja. Kuinka suuria g-voimia omasta autosta lähtee, kun painaa kaasun pohjaan? Kuinka kovaa hissi kulkee? Entä jos epäilisin tulleeni ulkoavaruuden sivilisaation sieppaamaksi? Jos mittari näyttäisi 0,38 geetä, paras arvaus olisi, että minut on viety Marsiin. Tähän asti sovellus on kuitenkin näyttänyt pöydällä tasan yhtä geetä.

iSeismometri osoittaa ainakin sen, kuinka herkkiä laitteen kiihtyvyysanturit ovat. En ole vielä keksinyt sille suoranaista hyötykäyttöä. Ehkä krapulainen voisi mitata sillä käsien vapinan objektiivisesti. Asun metrotyömaan lähellä, joten tietysti räjäytyksien aiheuttaman tärinän kotona voisi mitata tällä sovelluksella, jos pitäisi todistella oikeudessa.

Vatupassisovellukselle voisi olla oikeaakin käyttöä. Tämän lehden päätoimittaja kertoi suoristaneensa sillä tauluja.

Parin tunnin sovelluskauppasurffailun antia oli anturisovellusten lisäksi iElements. Helppo, nopea palvelu, josta löytyy jaksollinen järjestelmä ja kaikki alkuaineista tarvittavat perustiedot.

Nämä kaikki yhdestä laitteesta olisi kuulostanut tieteiskirjallisuudelta sellaisellekin, joka 1990-luvulla intoili kaikista niistä ominaisuuksista, joita Nokia oli onnistunut sullomaan Kommunikaattoriinsa.

Steve Jobsin nerous yritysjohtajana sai voimansa siitä, että hän kykeni yhdistämään nörttimäisen rakkauden teknologiaan humanistiseen asenteeseen - paras teknologia piti aina paketoida silmiä hivelevään ulkokuoreen ja saada toimimaan intuitiivisella käyttöliittymällä. Jotain tällaista uutta kai tavoitellaan Aalto-yliopistossa, joka yhdistää TKK:n nörtit ja TaiKin taiteilijat kauppakorkealaisten bisnesvaistoon.

Paitsi että siinä ei ole välttämättä mitään uutta. Oikeastaan Steve Jobs edusti yritysjohtajana sitä klassista sivistysihannetta, jonka edistämiseksi Wilhelm von Humboldt muotoili sivistysyliopiston ideaalin - jonka J.V. Snellman toi Suomeen. Ajatuksena oli, että yliopistosta valmistuva ei saa jäädä vain oman alansa tuntevaksi fakki-idiootiksi. Harmi kyllä viime vuosikymmenien yliopistouudistukset ovat ennemminkin murentaneet sivistysyliopiston perinnettä kuin vaalineet sitä.

Olen aina intoillut tuottavammasta ja aika- ja paikkariippumattomammasta työskentelystä, mutta erityisen paljon viimeisten 12 kuukauden aikana, kun olen työskennellyt vapaana toimittajana eli yrittäjänä omilla työvälineilläni. Työhuonetta minulla ei ole eikä tule. Freelancerille luksusta on, että koska vain voi lähteä hetken mielijohteesta Saaristomerelle purjehtimaan tai Keski-Eurooppaan kaupunkilomalle, kunhan varaa hieman aikaa jo sovittujen töiden tekemiseen aikataulussa.

Ostin ensimmäisen miniläppärini kolme vuotta sitten, kun ne tulivat markkinoille. Silloin työskentelin Tiede-lehdessä, mutta haluasin pitää myös omaa läppäriäni mukana ja työsennellä osin kahviloista käsin. Tavallinen kolmikiloinen läppäri oli kuitenkin repussa aina kun sitä ei tarvinnut, ja sen jätti turhan raskaana kotiin aina kun sitä sitten kuitenkin olisi halunnut käyttää. Asus toi markkinoille täysin riisutun pikkuläppärin: ei optista asemaa, ei kovalevyä, käyttiksenä Linux.

Käyttökokemus oli monin tavoin vallankumouksellinen. Kun Windows-läppärien ja -pöytäkoneien kanssa on melkein kaksi vuosikymmentä tottunut siihen, että jo niiden herääminen horrostilasta kestää pari minuuttia, Asus-Linux oli valmis jatkamaan siitä mihin oli jäänyt suunnilleen heti kun läpän oli avannut. Laite pysyi viileänä eikä humissut, kuten tavalliset läppärit. Windows tuntui 15 vuoden aikana onnsituneen aina syöneen kaiken sen Mooren lain mukaisen kehityksen, mitä rautapuolella oli tapahtunut - ominaisuuksiin, joiden poistamiseksi esimerkiksi Wordista käyttäjät näkevät uskomattoman paljon vaivaa. Linux oli monin tavoin riittämätön eikä kehittynyt maailman mukana, mutta pari vuotta Asusin mini toimi aivan riittävänä surffilautana.

Vastaava vallankumouksellinen fiilis tuli viime syksynä, kun ostin ensimmäisen tablettini iPadin. Ei huminaa. Ei kuumuutta. Tolkuton akkukesto verrattuna PC-läppäreihin.

IPad toi toki jotain muutakin. Freelancerinä minun oli jotenkin järjestettävä itselleni tärkeimmät englanninkieliset tiedelehdet, ja iPad oli ratkaisu siihen. New Scientistin tai Scientific Americanin lukeminen verkosta on toki mahdollista läppärillä tai pöytäkoneella jos on pakko, mutta niihin verrattuna painetun aikakauslehden käyttöliittymä on paljon parempi. IPadillä lukee lehtiä tai kirjoja suunnilleen yhtä mukavasti kuin paperiltakin, mutta paljon liikkuvana arvostaa sitä, että kaikki mahtuu alle 700 gramman laitteeseen.

Toinen koukuttava tekijä iPadissa on kosketusnäyttö. Kun siihen on kerran tottunut, samaa ominaisuutta alkaa hakea tavallisesta tietokoneestakin. Hiiri on melkoisen epäergonominen käyttöliittymä.

Koska iPadiin saa langattoman näppäimistön, innostuin ajatuksesta, että alle 700 grammaa painava iPad voisi näppiksen kanssa reissussa ja kahviloissa kokonaan korvata miniläppärin. Sopivalla editorisoftalla varustettuna olenkin yli puoli vuotta käyttänyt iPadia myös kirjoituskoneena - jutut tosin ovat Google Docsissa, jota kotoa voi käyttää isommalla läppärillä hieman mukavammin. Lehdissä alettiin puhua siitä, että tabletit tappavat miniläppärimarkkinat, ja aloin itsekin uskoa siihen.

Mikään täydellinen ratkaisu langaton näppis ja iPad ei kuitenkaan ole. Kesällä tuli sitten markkinoille ratkaisu kysymykseen “miniläppäri vai tabletti”. Se on Asus Eee Pad Transformer, joka nimensä mukaisesti voi transformoida koko tabletti- ja miniläppärimarkkinan. Kyse on Android-käyttöjärjestelmää käyttävästä tabletista, jonka saa telakoitua näppäimistöön. Telakoituna se muistuttaa miniläppäriä. Kansi liikkuu normaalisti, toisin kuin joissakin iPad-telakoissa, jotka toimivat vain tietyssä asennossa.

Erityisen mainio piirre on se, että näppäimistössä on toinen 25 wattitunnin akku täydentämään tabletin vastaavaa. Yhdessä miniläppärikokonaisuudessa on siis 50 wattituntia eli yli 15 tunnin akkukesto. Toisaalta jos vaikka hotellilta lähtee kahville, mukaan voi ottaa pelkän tablettiosan, jossa on vain puolet akkukapasiteetista - eli se on samalla suhteellisen kevyt. Näppäimistöosuuden voi jättää latautumaan erikseen.

Asus ei ole ihan sitä mitä haluaisin. Toimistosovellukset ovat aika epäergonomisia, mikä varmaankin johtuu lähinnä Android-käyttöjärjestelmän rajoituksista.

Mutta konsepti sinänsä on niin ylivoimainen, että uskoisin läppäri- ja tablettimarkkinoiden vähitellen konvergoituvan juuri tällaisen konseptin mukaisesti kaikissa kokoluokissa ja käyttöjärjestelmissä, eli näppäimistöosassa osa akkukapasiteettia ja läppäosa toimii erikseen tablettina. Näppäimistöosassa ehkä voisi olla myös kovalevy ja optinen asema tai muuta vastaavaa painavaa turhaketta. Miksi haluaisin läppärin ja tabletin erikseen?

Konvergoituvatko läppäri- ja tablettimarkkinat parin vuoden päästä? Vai onko jokin tekijä, jota en ottanut huomioon?

“Nimeni on Matti”, aloitti Evan johtaja Matti Apunen kolumninsa Hesarissa.

Lauseen kuuluisi jatkua: “ja minulla on ongelma”, jos oltaisiin anonyymien alkoholistien kokouksessa - tai oikeastaan minkä tahansa anonyymisti ongelmilleen vertaistukea hakevan ryhmän palaverissa. Mutta ei olla. Apunen päinvastoin julisti sodan anonyymiyttä vastaan.

Ongelma Apusella kyllä on. Nimittäin se, ettei hänen argumentaatiossaan ole mitään järkeä. Omalta osaltaan Apuselle ehti vastaamaan jo Petteri Järvinen. Järvisen tapaan sivuutan täydelliset asiattomuudet. Ne pitää kitkeä pois moderoimalla, tai jos rikos on tapahtunut, sitten mennään ja tutkitaan ip-numerot.

Varsinainen kysymyshän Apusella oli, miksi kukaan, jolla on mitään asiallista sanottavaa, ei voisi sanoa sitä omalla nimellään. Tämä kysymys on ensinnäkin jaettava kahteen osaan. Onko kyse viestistä, jossa oleellista on sen sisältämien tosiasiaväittämien paikkansapitävyys? Vai onko kyse mielipidekirjoituksesta, jossa oleellista on se ajattelun ja päättelyn johdonmukaisuus, jolla yleisesti tunnetuista tai asianmukaisesti lähteytetyistä premisseistä päädytään johtopäätökseen?

Mielipidekirjoitusten kohdalla tulisi olla itsestäänselvää, että paras kirjoitus on anonyymi. Tiedän sosiaalisesta mediasta parikymppisiä talouskirjoittajia, jotka älyllisesti pärjäävät kevyesti monille elinkeinoelämän johtotehtävissä toimiville. Vain anonyymissä ympäristössä lukija joutuu arvioimaan esitettyjä perusteluja aliarvioimatta niitä, joilla ei ole asemaa ja yliarvioimatta niitä, joiden karisma muissa ympäristöissä sokaisisi lukijan pitämään tyhjänpäiväistä analyysiä vakavasti otettavana.

Nimettömyys sulkee myös pois argumentaation taustamotiiveilla spekuloinnin. Miten Apunen voisi koskaan esittää vasemmistolaisen yhteiskunta-analyysin, jos hän sellaiseen jostain syystä omassa ajattelussaan päätyisi. Lukija alkaisi heti epäillä, että tässähän nyt on jokin koira haudattuna. Jotenkinhan tässä nyt kuitenkin ollaan elinkeinoelämän asialla.

Jo pelkästään se, että on aiemmin ollut jostakin jotakin mieltä, johtaa loputtomiin motiivipohdintoihin. Jos on joskus kannattanut tai vastustanut ydinvoimaa, kaikki myöhempi kirjoittelu aiheesta tullaan tulkitsemaan aiemmin esitettyjen kantojen läpi. En tiedä, vaikuttiko omaan Fukushima-kirjoitteluuni tiedostamattani se, että pidän ydinvoiman lisärakentamista Suomessa ihan järkevänä. Lukijoilleni - tai ainakin joillekin teistä - tuntui olevan täysin mahdotonta keskittyä siihen, mitä kirjoitan.

Entäpä jos puhe on tosiasioista? Kirjoittavatko ihmiset faktat oikein, jos he eivät joudu sanomisistaan vastuuseen?

Tässä tietenkin ensin tulevat mieleen aiheettoman mustamaalaamisen mahdollisuudet, mutta yhtä lailla journalistipiireissä on tavattu pitää tärkeänä lähdesuojaa. Joitakin tosiasioita on vaikea saada julkiseen keskusteluun, koska ihmisillä on syytä pelätä paljastuksien seurauksia.

Lopulta on sitten joukko enemmän tai vähemmän yksityisiä totuuksia, joilla ei ole mitään laajempaa yhteiskunnallista merkitystä, mutta jotka voivat olla hyvin kiinnostavia esimerkiksi seksuaalisten markkinoiden tutkijoille. Henry Laasasen yli vuosi vanha kirjoitus anonyymin kirjoittamisen järkevyydestä sivuaa näitä, hänen tutkimusalansa kannalta relevantteja kysymyksiä, mutta on edelleen kurantti puheenvuoro muutenkin.

Olen kirjoittanut Tiede-lehteen ja Hesariin muutamia juttuja luonnossa liikkujia helpottavasta tekniikasta. Hesariin kirjoitin juhannusviikolla kuluttajasivulle köyhän miehen kesämökistä. Olin kiinnostunut testaamaan ajatusta, saisiko kaiken suomalaiseen kesämökkiin olemuksellisesti kuuluvan toteutettua eräversiona teltassa julkisilla mailla.

Konseptiin kuului todella kookas teltta, telttasauna ja kylmäboksille ja vastaavalle sähköä tuottava aggregaatti.

Riisutun mallin päätin sitten toteuttaa oikeasti. Sauna puuttuu, mutta muuten nautin samoista mukavuuksista kuin yksinkertaisella mökillä. Retkeilytuotteet ovat kehittyneet ällistyttävästi viime vuosikymmeinä. Alle satasen teltta on niin korkea, että märät vaatteet voi vaihtaa kuiviin selkä suorana. Makuualustan paikalla on parikymmentä senttiä paksu ilmatäytteinen leveä patja.

Nopeinta muutos on ollut tietotekniikassa ja akkuteknologiassa. Olen tässä katsellut iPadilla Booxtv:stä pari kotona mukaan ladattua tiededokumenttia, eikä puolen tunnin uutislähetyksen lataamiseen mennyt Soneran 3G:llä kuin neljä minuuttia (en ole kovin kaukana Helsingin ulkosaaristossa). Varaavat aurinkolaturit painavat alle kilon, ja ne riittävät mainiosti iPadin kulutustasoon. Läppäreillä tilanne olisi ollut aivan toinen.

Kylmäteknologiassa vanha konsti on kuitenkin parempi kuin pussillinen uusia. Oluet ja grillattavat lihat pysyvät parissa asteessa neljällä litralla jäädytettyä juomavettä noin 36-48 tuntia. Olen purjekajakillani joka tapauksessa mukana kannetun makean veden varassa, joten mitään ylimääräistä ei tarvitse kuljettaa.

Kirjoitin taannoin Tiede-lehdessä, että oluttölkki on mainio kylmäpatruuna. Sen sijaan, että kantaisi mukanaan jäätä tai kylmäkalleja pitämään oluet kylminä, miksei jäädyttäisi oluita pitämään syötävät kylmäketjun piirissä?

Juttua kirjoittaessani kokeilin pakastaa olutpulloja ja -tölkkejä. Kaikista pulloista lensivät korkit pitkin pakastinta, mutta useimmat tölkit säilyivät ehjinä. Tänä kesänä huomasin, että kahdesta tölkistä toinen rikkoutui, toinen kesti, mutta menihän sekin melkoiselle kuprulle. Molemmat olivat puolen litran tölkkejä, vai olivatko jopa pintin.

Onkohan tölkeissä eroja eri panimoiden ja eri pakkauskokojen välillä? Sopiiko jokin tietty oluttölkki muita paremmin pakastettavaksi? Onko pienissä tölkeissä suhteellisesti suuria enemmän enemmän tyhjää tilaa, jonne olut voi jäätyessään laajentua?

Suomalaisten koulusurmien jälkeen mediassa alkoi yleistyä uskomus, jonka mukaan 1) suomalainen nuoriso voi yhä huonommin, ja 2) nuorten tekemä väkivalta olisi kasvussa, ja että 3) tämä väkivalta selittyisi räjähdysmäisesti leviävällä pahoinvoinnilla ja masennuksella. Kirjoitin tästä aihepiiristä juuri ennen Kauhajoen koulusurmia (Miksi nuori surmaa).

Yhteiskunnallisessa keskustelussa esiintyy jatkuvasti typeriä väitteitä, ja pahimmillaan media ruokkii niitä sen sijaan että ampuisi niitä alas. Tyypillistä on, että jotakin tunnettua ilmiötä yritetään selittää jollakin toisella tunnetulla ilmiöllä. Jos näiden välillä on korrelaatio, moni uskoo herkästi, että niiden välillä on syy-seuraus-suhde. Hukkumiskuolemat eivät tunnetusti johdu jäätelön syömisestä, mutta yleensä voimme luottaa viranomaisten antamiin tietoihin hukkuneiden määrästä aivan kuten elintarviketeollisuudenkin raportteihin jäätelön myyntiluvuista.

Kun väitetään, että lisääntyvä masennus olisi syynä lisääntyneeseen nuorisoväkivaltaan, mennään metsään paljon pahemmin kuin selitettäessä hukkumisia jäätelöllä. Siinä selitetään kuviteltua asian A muutosta kuvitellulla asian B muutoksella olettamalla A:n ja B:n välille kausaalinen suhde, josta joko ei ole näyttöä tai joiden riippumattomuudesta on näyttöä. Tätä olen käsitellyt kirjassani Luonnollisesti hullu. Masennus ei ole lisääntynyt, vaikka siitä puhutaan enemmän. Huolimatta joistakin tekotavaltaan poikkeuksellisen järkyttävistä murhista nuorten henkirikollisuus on pysynyt muun henkirikollisuuden tapaan Suomessa vakaana vuosikymmeniä. Lisäksi oikeuspsykiatrisen tutkimuksen mukaan masennus ja ahdistus ovat häiriöitä, jotka eivät lisää henkirikollisuusalttiutta toisin kuin eräät persoonallisuus- ja päihdehäiriöt.

Kutsun tällaista median täydellistä epäonnistumista ajankohtaisten ilmiöiden raportoinnissa kolmoisvirheeksi. Haastan blogin lukijat etsimään muita kolmoisvirheitä, joita nykyisessä keskustelukulttuurissa pönkitetään pelkkään toistoon perustuen, kaikesta vastakkaisesta näytöstä välittämättä.

Suuremmin etsimättä tulee mieleen vihapuheen ja rasististen rikosten yhteys. Molempien valtavasta, ellei suorastaan räjähdysmäisestä yleistymisestä on puhuttu niin paljon kuluneen vuoden aikana, että Helsingin Sanomien toimittajalle tuli yllätyksenä, että rasististen rikosten määrä onkin vähentynyt. Rasististen rikosten määrän lisääntyminen aiempina vuosina selittyy tilastointitapojen muutoksella. Sitä toimittajat eivät ole aina muistaneet kertoa. Nyt sen sijaan etsittiin vaihtoehtoisia selityksiä kirjaamismenettelyistä ja jopa satunnaisvaihtelusta.

Vihapuheen lisääntymisestä ei liene minkäänlaista mittaria. Itse olen ollut huomaavinani vain tyylilajin vaihtumisen halveksuvasta vähemmistöjen nimittelystä tilastoihin pohjautuvaan maahanmuuttokriittisyyteen.

Näiden kahden välinen yhteys on sekin arvailujen varassa. “Kiihotusteorian” mukaan niin sanottu vihapuhe lietsoo rasistisia rikoksia, “varoventtiiliteorian” mukaan on syytä päästellä paineita pois verbaalisesti. Liekö kummankaan teorian tueksi mitään näyttöä?

Psykoterapeuttien ammatillisesta edunvalvonnasta ponnistavan masennus-henkirikos-kolmoisvirheen opettamana olen koko kevään ja kesän pitänyt mahdollisena, että logiikaltaan samasta kolmoisvirheestä olisi kyse myös vihapuhe-rasismiteorioissa. Uutinen rasististen rikosten vähentymisestä viittaa siihen, että en ollut tuossa asiassa turhaan skeptinen.

Olin kymmenen päivää Suomenlahdella, Saaristomerellä ja Ahvenanmaalla poljettavalla purjetrimaraanikajakillani. Koska alukseni herättää huomiota, pääsin juttelemaan purjehtimisesta aika moneen otteeseen. Eräs kulttuuriero ei lakkaa hämmästyttämästä.

Pääjakolinja on tietysti moottoriveneilijät ja kaikki muut. Halvimmalla kajakilla melojat ja isoimmalla Swanilla purjehtijat ovat herttaisen yksimielisiä siitä, että jos nyt eivät kaikki niin ainakin aivan liian monet moottoriveneilijät ovat merellä piittaamatonta, holtitonta ja merimiestaidotonta väkeä, joka satamassa meluaa humalassa ja jättää kaljatölkkinsä minne sattuu.

Mutta melojan ja veneilijän erottaa saaristokahvilassa myös heti puheista. Melojan päivämatkat ovat aina kilometrejä ja keskinopeudet kilometrejä tunnissa. Veneilijä mittaa samat asiat vielä vuonna 2011 merimaileissa eli meripeninkulmissa (1852 metriä) ja solmuissa (merimailia tunnissa). Samat eurooppalaiset veneilijät, jotka autossa kyllä käyttävät mukisematta metrijärjestelmää.

Minun on vaikea nähdä merimaileissa huviveneilyssä mitään muuta kuin yritys liittää itsensä hienoon, wanhaan merimiesperinteeseen. Käytännöllistä hyötyähän merimaileista on vasta todella pitkillä etäisyyksillä. Vanhan määritelmän mukaan meripeninkulma vastaa kaariminuuttia pituuspiiriä pitkin. Harva nyt kuitenkaan on pituus- ja leveyspiireistä kiinnostunut. Vierassataman tai venebensiksen koordinaatitkin ilmaistaan nykyään yleensä yhtenäiskoordinaattijärjestelmässä.

Se hyvä puoli solmuissa tietysti on, että purjehtija muuttaa ne helpommin metreiksi sekunnissa (likiarvon saa puolittamalla) kuin kilometrit tunnissa metreiksi sekunnissa (tarkka arvo jakamalla 3,6:lla). Jos purjealus tiettyyn tuulen suuntaan kulkee noin puolet tuulen nopeudesta - mikä ei ole kovin epärealistista - laskutoimitus on hyvin suoraviivaista: viisi metriä sekunnissa tuulta, perillä viiden merimailin päässä ollaan tunnissa.

Mutta mitäpä jos alettaisiin ilmoittaa säätiedotuksissa tuuli kilometreinä tunnissa? Kaikista kerto- ja jakolaskuista päästäisiin saman tien. Etäisyydet hahmotettaisiin maalla samalla tavoin kuin merelläkin, eli Hankoon on Helsingistä noin 130 kilometriä, kun sekä kantatiellä 51 että Porkkalan kiertävällä väylällä on hieman mutkaa. Tuulen hahmottaisi myös heti: jos tuulee 20 kilometriä tunnissa (runsaat 5,5 m/s), se vastaa samaa kuin ajoviima tyynessä pyöräillessä, siis tavanomaista kaupunkipyöräilyvauhtia.

Merikarhut eivät sitten voisi erottua maakravuista enää mittayksiköissä, mutta puhukoot sitten skuuteista, vanteista, haruksista, fendereistä ja spinnuista, niin ryhmäidentiteetti tulee selväksi.

Kun sivilisaatiohistorian dosentti Tapani Hietaniemi kuoli toissa syksynä, hänen facebook-seinänsä täyttyi kauniista muisteloista. Muuan ystäväni kertoi hiljattain kuolleesta koulukaveristaan, jonka fb-seinä oli yhä olemassa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Jos kuolen, lailliset perilliset pääsevät ymmärtääkseni pankkitililleni heti, kun tarvittavat juridiset kiemurat on täytetty. Käsittääkseni Facebookistakin on ollut jokin lehtijuttu viime kuukausina. Kai siellä on joku töissä, joka suostuu läheisten toivomuksesta esimeriksi poistamaan tai lukitsemaan tilin.

Mutta ihmisillähän on lukemattomia tilejä virtuaalimaailmassa: sähköposteja, asiakkuuksia ja mitä kaikkea. Joissakin niissä on kiinni rahaa. Jos minulla on ikuinen tai pitkäaikainen lisenssi johonkin kalliiseen palveluun, se voi kiinnostaa perillisiäkin. Entäpä sellaiset sähköpostit, jotka perikunta oikeastaan tarvitsisi erilaisten taloudellisten asioiden hoitamiseksi? Tai joista elämäkerran kirjoittaja tai sukututkija voisi olla kiinnostunut?

Nettiä kaikkein aktiivisimmin käyttävät ikäluokat elävät ilmeisesti vielä niitä elämänvaiheita, joissa vuotuinen kuolleisuus on promillen luokkaa. Mutta pian tarvittaisiin jotain pelisääntöjä. Onko niitä jo kehitelty jossain? Pitäisikö kaikki salasanat erilaisiin palveluihin, joiden haluaa olevan läheistensä käytettävissä kuoleman jälkeen, pitää jossakin netissä yhdessä tiedostossa, ja sen salasanaa suljetussa kirjekuoressa testamentin yhteydessä?

Tätä näkyy pohditun jonkin verran. Nathan Hammond pohtii blogissaan samanlaisen yleisavaimen luomista kuin minä edellä.

Kokonaan toinen juttu on sitten se, mitä haluaa itsestään jäävän jäljelle avoimeen, hakukoneiden löytämään nettiin. Jed Brubaker pohtii sitä.

Olen nähnyt niin sanotun punavihreän liikkeen 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa sisältä käsin, ja edelleen suuri osa sosiaalisista verkostoistani on näitä arvoliberaaleja kaupunkilaisia idealisteja. Mutta siinä missä heitä aikanaan kutsuttiin vaihtoehtoisiksi tai hipeiksi, nykyään Punavuoren, Alppilan tai Kallion baareista toiseen koluavien nuorten aikuisten julkinen nimilappu ja itseidentifikaatio tuntuu olevan hipsteri.

Tarkistin etymologian: itse asiassa amerikanenglannin hippie ja hipster ovat molemmat peräisin siltä paleoliittiselta ajalta, kun jazz edusti jotakin sofistikoitunutta turmeltuneisuutta. Siis hyvän aikaa ennen 1950-luvun beatnikejä, varsinaista 1960-luvun hippisukupolvesta puhumattakaan.

Käsite-erottelu hippien ja hipsterien välillä on siis epähistoriallinen, mutta sanoihin liittyvät mielleyhtymät ehkä kuitenkin tavoittavat sen eron mielenlaadussa, mitä yritän selkiyttää.

Minua nimittäin on kiusannut sekä hippien että hipstereiden kanssa, kuinka vaikea heille on puhua järkeä. Hipeillä / hipstereillä tai punavihreillä kun on jo puolen vuosisadan perinne hyvin ambivalentista suhteesta tieteeseen ja teknologiaan. Sähkökitarasta tietotekniikkaan hipit ja hipsterit ovat olleet monen uuden teknologian varhaisia omaksujia. Toisaalta Esimerkiksi ydinvoiman tai geenimuuntelun vastaisuus on betonoitunut dogmiksi, jota ei tunnu mikään uusi tieto horjuttavan.

Kärjistettynä ero on seuraava: hipit - sellaiset vaihtoehtoliikkeen edustajat, joita muistan varsinkin 1980-luvulta- olivat ja ovat melkoisia tosikoita. He ottavat maailmantuskansa niin vakavissaan, ettei heidän kanssaan ole ilo keskustella. Ei niinkään siksi, että he pitävät omista kannoistaan niin vankkumattomasti kiinni, vaan lähinnä siksi, että minkäänlainen itseironia, huumori tai sarkastinen argumentaatio ei tule tällaisten idealistien kanssa kuulonkaan.

Nämä nyt pari-kolmikymppiset hipsterit ovat paljon hauskempaa seuraa. He saattavat kannattaa aivan samoja punavihreitä asioita kuin tosikommat hippiystävänsä. Mutta he eivät ota itseään niin tolkuttoman vakavasti. Heille tuulivoiman kannattaminen on tyylikästä ja hauskaa, ja mitä siitä loputtomiin väittelemään. Lisäksi näillä hipstereillä on hauska postmoderni taipumus yhdistellä ideologioita tavalla, joka ei olisi vanhanaikaiselle punavihreälle ihan kosher. On maahanmuuttokielteisiä arvoliberaaleja, ydinvoimamyönteisiä vihreitä, kasvissyöntiin kielteisesti suuntautuvia ympäristönsuojelijoita. Kaikkea voi yhdistellä kaiken kanssa ja tietty ajattelun ristiriitaisuus on mielipiteiden casual chiciä.

En usko, että hipsteri koskaan ryhtyisi kannattamaan mitään kovin jyrkkiä aatteita. He ovat siihen aivan liian mukavuudenhaluisia. Demokratian näkökulmasta punavihreillä ajatuksilla tyylittelevä hipsteri on paljon vaarattomampi kuin pesunkestävä hippi, joka voi paitsi ryhtyä elämäntapaintiaaniksi, pakottaa siihen koko muun yhteiskunnan.

Kaikesta huolimatta sympatiani ovat hippien puolella. Voi vaatia pitkän käännytystyön saada hippi ymmärtämään, miten ydinvoimala toimii, miksi geenimuuntelu ei erityisesti poikkea mutaatiojalostuksesta tai miten eri magnitudia ilmastonmuutos ja ydinjäte globaaleina ongelmina ovat, mutta se on mahdollista. Koska hippi ottaa maailmantuskansa tosissaan, hän on käännytettynä entistäkin intohimoisempi ajamaan asiaa, jonka hän kokee oikeaksi. Alkuperäisen intohimon lisäksi uutena motivaatiotekijänä on kokemus huijatuksi tulemisesta. Miten sitä saattoikin olla niin väärässä niin pitkään?

Hippi uskoo omaan irrationaaliseen näkemykseensä pitkään, vaikka kaikki näyttö puhuu häntä vastaan. Tämän näytön hän selittää pois motivaatioselityksellä: näyttö on vain teollisuuden propagandaa, porvarillista hapatusta tai mitä milloinkin.

Hipstereiden kanssa väittely on paljon turhauttavampaa. Hipsterin perimmäinen motivaatio kun ei liity idealismiin eikä maailmantuskaan vaan estetisoivaan massaindividualismiin. Hipsteri arvioi poliittisia aatteita, tieteellisiä teorioita ja yhteiskunnallisia arvoja kuin peilin edessä vaatteitaan mallaten. Sopiiko tämä mielipide tämän lävistyksen ja tämän takin kanssa?

Fukushimasta on tulossa ihmiskunnan historian suurin ympäristökatastrofi - ei cesium-laskeumansa takia, joka jäi vielä melko siedettäväksi, vaan poliittisten seurauksiensa takia. On järkyttävää nähdä länsimaisten yhteiskuntien palaavan hiililauhteeseen yhden japanilaisen romuydinvoimalan onnettomuuden takia - onnettomuuden, jossa ei vielä tiettävästi ole kuollut kukaan. Periaatteessa ydinvoiman tilalle luvataan uusiutuvia, mutta kaikki tietävät, että käytännössä reaktorit korvataan fossiilisilla.

Jos tästä vääristyneestä ympäristöpolitiikasta vastaisivat hipit, meillä olisi jotakin toivoa. Jossain vaiheessa riittävän moni liikkeen johtohahmo ymmärtäisi, että nykyinen politiikka vie väärään suuntaan. Kauan se saattaisi kestää, mutta muutos olisi suuri, kun tabut vihdoin murtuisivat.

Mutta pelkäänpä, että ympäristöasioiden mielipiteenmuodostuksen päävastuu on siirtynyt jo hipstereille. Koska heihin ei voi vaikuttaa rationaalisesti, täytyy toivoa, että jokin täysin irrationaalinen tekijä saa heidät pitämään ydinvoimaa coolina.

Siinä ei ole sinänsä mitään yllättävää, että Saksassa uskotaan homeopatiaan. Eikä siinäkään, että vanhoillisimmat kristilliset piirit varsinkin Yhdysvalloissa pyrkivät taivuttamaan homoja heteroiksi. Mutta että katoliset lääkärit Saksassa antavat homeopaattista eheytyshoitoa homoille on jo sen laatuinen huuhaa-kasauma - uskontohuuhaa, uskomushoitohuuhaa ja homofobinen huuhaa kaikki yhdessä - että päivystävä skeptikkokin hämmästelee. Euroopassa? Vuonna 2011?

En ole aiemmin kuullut, että homeopatiaa olisi käytetty eheytyshoitoihin. Hyvä puoli homeopatiassa tietysti on, että se on sinänsä täysin haitatonta: se että homoa ylipäätään on tarkoitus eheyttää on tietysti haitallista, mutta homeopatia ei suoranaisesti pahenna asiaa. Se vain ei toimi, koska se ei toimi mihinkään muuhunkaan ja koska mikään muukaan ei muuta ihmisen seksuaalista suuntautumista.

Paljon haitallisempia seurauksia on sen sijaan ollut psykoterapialla. Olli Stålström kirjoittaa kirjassa Saanko olla totta erilaisista terapioista, joita hän kävi läpi ensin 1960- ja 1970-luvuilla konvertoituakseen heteroksi ja sittemmin voittaakseen masennuksen, johon konversiopsykoanalyysi hänet ajoi.

Stålströmin kertomukset ovat erityisen arvokkaita siksi, että ne kertovat terapian todellisuudesta. Psykoterapian vaikuttavuustutkimuksissa ei yleensä analysoida itse terapiaa lainkaan. Niissä vain verrataan eri terapiamuotojen lopputuloksia keskenään ja mahdollisesti lääkehoitoon. Hyvin harvoissa tutkimuksissa on nauhoitettu tai videoitu itse keskustelun etenemistä. Mitä terapioissa oikeasti tapahtuu? Etenevätkö ne todella kuten oppikirjoissa sanotaan?

Ainakin ne tuntuvat etenevän kuten karikatyyreissä sanotaan. Kirja kertoo analyytikosta, joka sai Stålströmin uskomaan, että isä oli tehnyt hänestä homon. Se tietysti myrkytti isän ja pojan välit. Analyytikon mielestä Stålströmin korkean paikan kammo johtui piilevästä kastraatiopelosta, joka oli myös homouden syy. Kaikki vastalauseet terapeutti mitätöi torjuntana.

Kysymyksiin Stålström ei saanut vastausta. “Psykoanalyytikko kysyi vain, ‘mitä siitä tulee mieleenne?’. Jos yritin tivata vastauksia, hän kysyi: ‘Mitä muuta siitä tulee mieleenne?’”

Yllättävää kyllä asetelma ei ollut juuri sen parempi 1980-luvulla, jolloin homous oli jo laillista eikä sitä pidetty enää sairautena eikä Stålströmiä yritetty konvertoida heteroksi. Kun Ståhlström haki apua masennukseensa kunnan mielenterveystoimistosta, hänen psykiatrillaan oli teoria, jonka mukaan homot oikeastaan haluavatkin olla masentuneita. Ei ihme, ettei terapiasta ollut apua.

Vielä vuonna 1990 psykiatrien piirissä esiintyi uskomus, jonka mukaan homot ovat turhan valittajia ja vain kuvittelevat olevansa syrjittyjä. Ajattelutapa oli tuttu myös työterveyslääkärien piirissä. Kun Stålström meni yliopiston työterveyslääkärille valittamaan kipua alavatsassa, häntä ei otettu vakavasti, koska mapissa oli terveydenhoitajan lausunto homoudesta. Stålström olisi kuollut, ellei hän olisi vielä käynyt yksityisellä lääkäriasemalla, josta kierros jatkui päivystysleikkaukseen Marian sairaalaan. Umppari ja vatsakalvon tulehdus leikattiin viime hetkellä.

Vasta 2004-2006 Stålström sai kongnitiivis-analyyttiseltä terapeutilta tarvitsemaansa apua ja parantui masennuksesta. Se oli Stålströmin mukaan malliesimerkki onnistuneesta lyhytterapiasta. Istuntoja oli parin vuoden aikana vain parikymmentä, ja välillä siinä oli myös taukoja.

Psykoterapian ilosanomaa levitetään joka naistenlehdessä. Olisi mielenkiintoista koota yhteen huonoja kokemuksia psykoterapiasta. Niitä kuulee paljon harvemmin, vaikka niitä epäilemättä on vaikka kuinka paljon. Psykoterapian vaikuttavuus ei ole erityisen hyvä. Monen oireilu ei lakkaa ja joidenkin pahenee terapiasta huolimatta. Todellisuudessa psykoterapia voi olla hyödyllisempääkin kuin miltä se näyttää, koska osa hyödyistä hukkuu haittojen alle. Toisin sanoen jos vaikka 50 prosenttia näyttäisi hyötyvän jonkin verran psykoterapiasta, todellisuudessa kyse saattaa olla siitä, että 60 prosenttia hyötyy ja 10 prosenttia saa haittoja.

Kielteisiä kokemuksia psykoterapiasta ei ole totuttu kuulemaan julkisesti. Haluan antaa niille äänen tällä blogilla. Kertokaa kokemuksianne nimellä tai nimettä. Kaikki psykoterapiakokemukset ovat kiinnostavia, oli hoidon syynä sitten masennus, ahdistus, pelot, seksuaalisuus tai mikä muu tahansa.