BLOGI: Skeptikon päiväkirja

Suomalaisten koulusurmien jälkeen mediassa alkoi yleistyä uskomus, jonka mukaan 1) suomalainen nuoriso voi yhä huonommin, ja 2) nuorten tekemä väkivalta olisi kasvussa, ja että 3) tämä väkivalta selittyisi räjähdysmäisesti leviävällä pahoinvoinnilla ja masennuksella. Kirjoitin tästä aihepiiristä juuri ennen Kauhajoen koulusurmia (Miksi nuori surmaa).

Yhteiskunnallisessa keskustelussa esiintyy jatkuvasti typeriä väitteitä, ja pahimmillaan media ruokkii niitä sen sijaan että ampuisi niitä alas. Tyypillistä on, että jotakin tunnettua ilmiötä yritetään selittää jollakin toisella tunnetulla ilmiöllä. Jos näiden välillä on korrelaatio, moni uskoo herkästi, että niiden välillä on syy-seuraus-suhde. Hukkumiskuolemat eivät tunnetusti johdu jäätelön syömisestä, mutta yleensä voimme luottaa viranomaisten antamiin tietoihin hukkuneiden määrästä aivan kuten elintarviketeollisuudenkin raportteihin jäätelön myyntiluvuista.

Kun väitetään, että lisääntyvä masennus olisi syynä lisääntyneeseen nuorisoväkivaltaan, mennään metsään paljon pahemmin kuin selitettäessä hukkumisia jäätelöllä. Siinä selitetään kuviteltua asian A muutosta kuvitellulla asian B muutoksella olettamalla A:n ja B:n välille kausaalinen suhde, josta joko ei ole näyttöä tai joiden riippumattomuudesta on näyttöä. Tätä olen käsitellyt kirjassani Luonnollisesti hullu. Masennus ei ole lisääntynyt, vaikka siitä puhutaan enemmän. Huolimatta joistakin tekotavaltaan poikkeuksellisen järkyttävistä murhista nuorten henkirikollisuus on pysynyt muun henkirikollisuuden tapaan Suomessa vakaana vuosikymmeniä. Lisäksi oikeuspsykiatrisen tutkimuksen mukaan masennus ja ahdistus ovat häiriöitä, jotka eivät lisää henkirikollisuusalttiutta toisin kuin eräät persoonallisuus- ja päihdehäiriöt.

Kutsun tällaista median täydellistä epäonnistumista ajankohtaisten ilmiöiden raportoinnissa kolmoisvirheeksi. Haastan blogin lukijat etsimään muita kolmoisvirheitä, joita nykyisessä keskustelukulttuurissa pönkitetään pelkkään toistoon perustuen, kaikesta vastakkaisesta näytöstä välittämättä.

Suuremmin etsimättä tulee mieleen vihapuheen ja rasististen rikosten yhteys. Molempien valtavasta, ellei suorastaan räjähdysmäisestä yleistymisestä on puhuttu niin paljon kuluneen vuoden aikana, että Helsingin Sanomien toimittajalle tuli yllätyksenä, että rasististen rikosten määrä onkin vähentynyt. Rasististen rikosten määrän lisääntyminen aiempina vuosina selittyy tilastointitapojen muutoksella. Sitä toimittajat eivät ole aina muistaneet kertoa. Nyt sen sijaan etsittiin vaihtoehtoisia selityksiä kirjaamismenettelyistä ja jopa satunnaisvaihtelusta.

Vihapuheen lisääntymisestä ei liene minkäänlaista mittaria. Itse olen ollut huomaavinani vain tyylilajin vaihtumisen halveksuvasta vähemmistöjen nimittelystä tilastoihin pohjautuvaan maahanmuuttokriittisyyteen.

Näiden kahden välinen yhteys on sekin arvailujen varassa. “Kiihotusteorian” mukaan niin sanottu vihapuhe lietsoo rasistisia rikoksia, “varoventtiiliteorian” mukaan on syytä päästellä paineita pois verbaalisesti. Liekö kummankaan teorian tueksi mitään näyttöä?

Psykoterapeuttien ammatillisesta edunvalvonnasta ponnistavan masennus-henkirikos-kolmoisvirheen opettamana olen koko kevään ja kesän pitänyt mahdollisena, että logiikaltaan samasta kolmoisvirheestä olisi kyse myös vihapuhe-rasismiteorioissa. Uutinen rasististen rikosten vähentymisestä viittaa siihen, että en ollut tuossa asiassa turhaan skeptinen.

Olin kymmenen päivää Suomenlahdella, Saaristomerellä ja Ahvenanmaalla poljettavalla purjetrimaraanikajakillani. Koska alukseni herättää huomiota, pääsin juttelemaan purjehtimisesta aika moneen otteeseen. Eräs kulttuuriero ei lakkaa hämmästyttämästä.

Pääjakolinja on tietysti moottoriveneilijät ja kaikki muut. Halvimmalla kajakilla melojat ja isoimmalla Swanilla purjehtijat ovat herttaisen yksimielisiä siitä, että jos nyt eivät kaikki niin ainakin aivan liian monet moottoriveneilijät ovat merellä piittaamatonta, holtitonta ja merimiestaidotonta väkeä, joka satamassa meluaa humalassa ja jättää kaljatölkkinsä minne sattuu.

Mutta melojan ja veneilijän erottaa saaristokahvilassa myös heti puheista. Melojan päivämatkat ovat aina kilometrejä ja keskinopeudet kilometrejä tunnissa. Veneilijä mittaa samat asiat vielä vuonna 2011 merimaileissa eli meripeninkulmissa (1852 metriä) ja solmuissa (merimailia tunnissa). Samat eurooppalaiset veneilijät, jotka autossa kyllä käyttävät mukisematta metrijärjestelmää.

Minun on vaikea nähdä merimaileissa huviveneilyssä mitään muuta kuin yritys liittää itsensä hienoon, wanhaan merimiesperinteeseen. Käytännöllistä hyötyähän merimaileista on vasta todella pitkillä etäisyyksillä. Vanhan määritelmän mukaan meripeninkulma vastaa kaariminuuttia pituuspiiriä pitkin. Harva nyt kuitenkaan on pituus- ja leveyspiireistä kiinnostunut. Vierassataman tai venebensiksen koordinaatitkin ilmaistaan nykyään yleensä yhtenäiskoordinaattijärjestelmässä.

Se hyvä puoli solmuissa tietysti on, että purjehtija muuttaa ne helpommin metreiksi sekunnissa (likiarvon saa puolittamalla) kuin kilometrit tunnissa metreiksi sekunnissa (tarkka arvo jakamalla 3,6:lla). Jos purjealus tiettyyn tuulen suuntaan kulkee noin puolet tuulen nopeudesta - mikä ei ole kovin epärealistista - laskutoimitus on hyvin suoraviivaista: viisi metriä sekunnissa tuulta, perillä viiden merimailin päässä ollaan tunnissa.

Mutta mitäpä jos alettaisiin ilmoittaa säätiedotuksissa tuuli kilometreinä tunnissa? Kaikista kerto- ja jakolaskuista päästäisiin saman tien. Etäisyydet hahmotettaisiin maalla samalla tavoin kuin merelläkin, eli Hankoon on Helsingistä noin 130 kilometriä, kun sekä kantatiellä 51 että Porkkalan kiertävällä väylällä on hieman mutkaa. Tuulen hahmottaisi myös heti: jos tuulee 20 kilometriä tunnissa (runsaat 5,5 m/s), se vastaa samaa kuin ajoviima tyynessä pyöräillessä, siis tavanomaista kaupunkipyöräilyvauhtia.

Merikarhut eivät sitten voisi erottua maakravuista enää mittayksiköissä, mutta puhukoot sitten skuuteista, vanteista, haruksista, fendereistä ja spinnuista, niin ryhmäidentiteetti tulee selväksi.

Kun sivilisaatiohistorian dosentti Tapani Hietaniemi kuoli toissa syksynä, hänen facebook-seinänsä täyttyi kauniista muisteloista. Muuan ystäväni kertoi hiljattain kuolleesta koulukaveristaan, jonka fb-seinä oli yhä olemassa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Jos kuolen, lailliset perilliset pääsevät ymmärtääkseni pankkitililleni heti, kun tarvittavat juridiset kiemurat on täytetty. Käsittääkseni Facebookistakin on ollut jokin lehtijuttu viime kuukausina. Kai siellä on joku töissä, joka suostuu läheisten toivomuksesta esimeriksi poistamaan tai lukitsemaan tilin.

Mutta ihmisillähän on lukemattomia tilejä virtuaalimaailmassa: sähköposteja, asiakkuuksia ja mitä kaikkea. Joissakin niissä on kiinni rahaa. Jos minulla on ikuinen tai pitkäaikainen lisenssi johonkin kalliiseen palveluun, se voi kiinnostaa perillisiäkin. Entäpä sellaiset sähköpostit, jotka perikunta oikeastaan tarvitsisi erilaisten taloudellisten asioiden hoitamiseksi? Tai joista elämäkerran kirjoittaja tai sukututkija voisi olla kiinnostunut?

Nettiä kaikkein aktiivisimmin käyttävät ikäluokat elävät ilmeisesti vielä niitä elämänvaiheita, joissa vuotuinen kuolleisuus on promillen luokkaa. Mutta pian tarvittaisiin jotain pelisääntöjä. Onko niitä jo kehitelty jossain? Pitäisikö kaikki salasanat erilaisiin palveluihin, joiden haluaa olevan läheistensä käytettävissä kuoleman jälkeen, pitää jossakin netissä yhdessä tiedostossa, ja sen salasanaa suljetussa kirjekuoressa testamentin yhteydessä?

Tätä näkyy pohditun jonkin verran. Nathan Hammond pohtii blogissaan samanlaisen yleisavaimen luomista kuin minä edellä.

Kokonaan toinen juttu on sitten se, mitä haluaa itsestään jäävän jäljelle avoimeen, hakukoneiden löytämään nettiin. Jed Brubaker pohtii sitä.

Olen nähnyt niin sanotun punavihreän liikkeen 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa sisältä käsin, ja edelleen suuri osa sosiaalisista verkostoistani on näitä arvoliberaaleja kaupunkilaisia idealisteja. Mutta siinä missä heitä aikanaan kutsuttiin vaihtoehtoisiksi tai hipeiksi, nykyään Punavuoren, Alppilan tai Kallion baareista toiseen koluavien nuorten aikuisten julkinen nimilappu ja itseidentifikaatio tuntuu olevan hipsteri.

Tarkistin etymologian: itse asiassa amerikanenglannin hippie ja hipster ovat molemmat peräisin siltä paleoliittiselta ajalta, kun jazz edusti jotakin sofistikoitunutta turmeltuneisuutta. Siis hyvän aikaa ennen 1950-luvun beatnikejä, varsinaista 1960-luvun hippisukupolvesta puhumattakaan.

Käsite-erottelu hippien ja hipsterien välillä on siis epähistoriallinen, mutta sanoihin liittyvät mielleyhtymät ehkä kuitenkin tavoittavat sen eron mielenlaadussa, mitä yritän selkiyttää.

Minua nimittäin on kiusannut sekä hippien että hipstereiden kanssa, kuinka vaikea heille on puhua järkeä. Hipeillä / hipstereillä tai punavihreillä kun on jo puolen vuosisadan perinne hyvin ambivalentista suhteesta tieteeseen ja teknologiaan. Sähkökitarasta tietotekniikkaan hipit ja hipsterit ovat olleet monen uuden teknologian varhaisia omaksujia. Toisaalta Esimerkiksi ydinvoiman tai geenimuuntelun vastaisuus on betonoitunut dogmiksi, jota ei tunnu mikään uusi tieto horjuttavan.

Kärjistettynä ero on seuraava: hipit - sellaiset vaihtoehtoliikkeen edustajat, joita muistan varsinkin 1980-luvulta- olivat ja ovat melkoisia tosikoita. He ottavat maailmantuskansa niin vakavissaan, ettei heidän kanssaan ole ilo keskustella. Ei niinkään siksi, että he pitävät omista kannoistaan niin vankkumattomasti kiinni, vaan lähinnä siksi, että minkäänlainen itseironia, huumori tai sarkastinen argumentaatio ei tule tällaisten idealistien kanssa kuulonkaan.

Nämä nyt pari-kolmikymppiset hipsterit ovat paljon hauskempaa seuraa. He saattavat kannattaa aivan samoja punavihreitä asioita kuin tosikommat hippiystävänsä. Mutta he eivät ota itseään niin tolkuttoman vakavasti. Heille tuulivoiman kannattaminen on tyylikästä ja hauskaa, ja mitä siitä loputtomiin väittelemään. Lisäksi näillä hipstereillä on hauska postmoderni taipumus yhdistellä ideologioita tavalla, joka ei olisi vanhanaikaiselle punavihreälle ihan kosher. On maahanmuuttokielteisiä arvoliberaaleja, ydinvoimamyönteisiä vihreitä, kasvissyöntiin kielteisesti suuntautuvia ympäristönsuojelijoita. Kaikkea voi yhdistellä kaiken kanssa ja tietty ajattelun ristiriitaisuus on mielipiteiden casual chiciä.

En usko, että hipsteri koskaan ryhtyisi kannattamaan mitään kovin jyrkkiä aatteita. He ovat siihen aivan liian mukavuudenhaluisia. Demokratian näkökulmasta punavihreillä ajatuksilla tyylittelevä hipsteri on paljon vaarattomampi kuin pesunkestävä hippi, joka voi paitsi ryhtyä elämäntapaintiaaniksi, pakottaa siihen koko muun yhteiskunnan.

Kaikesta huolimatta sympatiani ovat hippien puolella. Voi vaatia pitkän käännytystyön saada hippi ymmärtämään, miten ydinvoimala toimii, miksi geenimuuntelu ei erityisesti poikkea mutaatiojalostuksesta tai miten eri magnitudia ilmastonmuutos ja ydinjäte globaaleina ongelmina ovat, mutta se on mahdollista. Koska hippi ottaa maailmantuskansa tosissaan, hän on käännytettynä entistäkin intohimoisempi ajamaan asiaa, jonka hän kokee oikeaksi. Alkuperäisen intohimon lisäksi uutena motivaatiotekijänä on kokemus huijatuksi tulemisesta. Miten sitä saattoikin olla niin väärässä niin pitkään?

Hippi uskoo omaan irrationaaliseen näkemykseensä pitkään, vaikka kaikki näyttö puhuu häntä vastaan. Tämän näytön hän selittää pois motivaatioselityksellä: näyttö on vain teollisuuden propagandaa, porvarillista hapatusta tai mitä milloinkin.

Hipstereiden kanssa väittely on paljon turhauttavampaa. Hipsterin perimmäinen motivaatio kun ei liity idealismiin eikä maailmantuskaan vaan estetisoivaan massaindividualismiin. Hipsteri arvioi poliittisia aatteita, tieteellisiä teorioita ja yhteiskunnallisia arvoja kuin peilin edessä vaatteitaan mallaten. Sopiiko tämä mielipide tämän lävistyksen ja tämän takin kanssa?

Fukushimasta on tulossa ihmiskunnan historian suurin ympäristökatastrofi - ei cesium-laskeumansa takia, joka jäi vielä melko siedettäväksi, vaan poliittisten seurauksiensa takia. On järkyttävää nähdä länsimaisten yhteiskuntien palaavan hiililauhteeseen yhden japanilaisen romuydinvoimalan onnettomuuden takia - onnettomuuden, jossa ei vielä tiettävästi ole kuollut kukaan. Periaatteessa ydinvoiman tilalle luvataan uusiutuvia, mutta kaikki tietävät, että käytännössä reaktorit korvataan fossiilisilla.

Jos tästä vääristyneestä ympäristöpolitiikasta vastaisivat hipit, meillä olisi jotakin toivoa. Jossain vaiheessa riittävän moni liikkeen johtohahmo ymmärtäisi, että nykyinen politiikka vie väärään suuntaan. Kauan se saattaisi kestää, mutta muutos olisi suuri, kun tabut vihdoin murtuisivat.

Mutta pelkäänpä, että ympäristöasioiden mielipiteenmuodostuksen päävastuu on siirtynyt jo hipstereille. Koska heihin ei voi vaikuttaa rationaalisesti, täytyy toivoa, että jokin täysin irrationaalinen tekijä saa heidät pitämään ydinvoimaa coolina.

Siinä ei ole sinänsä mitään yllättävää, että Saksassa uskotaan homeopatiaan. Eikä siinäkään, että vanhoillisimmat kristilliset piirit varsinkin Yhdysvalloissa pyrkivät taivuttamaan homoja heteroiksi. Mutta että katoliset lääkärit Saksassa antavat homeopaattista eheytyshoitoa homoille on jo sen laatuinen huuhaa-kasauma - uskontohuuhaa, uskomushoitohuuhaa ja homofobinen huuhaa kaikki yhdessä - että päivystävä skeptikkokin hämmästelee. Euroopassa? Vuonna 2011?

En ole aiemmin kuullut, että homeopatiaa olisi käytetty eheytyshoitoihin. Hyvä puoli homeopatiassa tietysti on, että se on sinänsä täysin haitatonta: se että homoa ylipäätään on tarkoitus eheyttää on tietysti haitallista, mutta homeopatia ei suoranaisesti pahenna asiaa. Se vain ei toimi, koska se ei toimi mihinkään muuhunkaan ja koska mikään muukaan ei muuta ihmisen seksuaalista suuntautumista.

Paljon haitallisempia seurauksia on sen sijaan ollut psykoterapialla. Olli Stålström kirjoittaa kirjassa Saanko olla totta erilaisista terapioista, joita hän kävi läpi ensin 1960- ja 1970-luvuilla konvertoituakseen heteroksi ja sittemmin voittaakseen masennuksen, johon konversiopsykoanalyysi hänet ajoi.

Stålströmin kertomukset ovat erityisen arvokkaita siksi, että ne kertovat terapian todellisuudesta. Psykoterapian vaikuttavuustutkimuksissa ei yleensä analysoida itse terapiaa lainkaan. Niissä vain verrataan eri terapiamuotojen lopputuloksia keskenään ja mahdollisesti lääkehoitoon. Hyvin harvoissa tutkimuksissa on nauhoitettu tai videoitu itse keskustelun etenemistä. Mitä terapioissa oikeasti tapahtuu? Etenevätkö ne todella kuten oppikirjoissa sanotaan?

Ainakin ne tuntuvat etenevän kuten karikatyyreissä sanotaan. Kirja kertoo analyytikosta, joka sai Stålströmin uskomaan, että isä oli tehnyt hänestä homon. Se tietysti myrkytti isän ja pojan välit. Analyytikon mielestä Stålströmin korkean paikan kammo johtui piilevästä kastraatiopelosta, joka oli myös homouden syy. Kaikki vastalauseet terapeutti mitätöi torjuntana.

Kysymyksiin Stålström ei saanut vastausta. “Psykoanalyytikko kysyi vain, ‘mitä siitä tulee mieleenne?’. Jos yritin tivata vastauksia, hän kysyi: ‘Mitä muuta siitä tulee mieleenne?’”

Yllättävää kyllä asetelma ei ollut juuri sen parempi 1980-luvulla, jolloin homous oli jo laillista eikä sitä pidetty enää sairautena eikä Stålströmiä yritetty konvertoida heteroksi. Kun Ståhlström haki apua masennukseensa kunnan mielenterveystoimistosta, hänen psykiatrillaan oli teoria, jonka mukaan homot oikeastaan haluavatkin olla masentuneita. Ei ihme, ettei terapiasta ollut apua.

Vielä vuonna 1990 psykiatrien piirissä esiintyi uskomus, jonka mukaan homot ovat turhan valittajia ja vain kuvittelevat olevansa syrjittyjä. Ajattelutapa oli tuttu myös työterveyslääkärien piirissä. Kun Stålström meni yliopiston työterveyslääkärille valittamaan kipua alavatsassa, häntä ei otettu vakavasti, koska mapissa oli terveydenhoitajan lausunto homoudesta. Stålström olisi kuollut, ellei hän olisi vielä käynyt yksityisellä lääkäriasemalla, josta kierros jatkui päivystysleikkaukseen Marian sairaalaan. Umppari ja vatsakalvon tulehdus leikattiin viime hetkellä.

Vasta 2004-2006 Stålström sai kongnitiivis-analyyttiseltä terapeutilta tarvitsemaansa apua ja parantui masennuksesta. Se oli Stålströmin mukaan malliesimerkki onnistuneesta lyhytterapiasta. Istuntoja oli parin vuoden aikana vain parikymmentä, ja välillä siinä oli myös taukoja.

Psykoterapian ilosanomaa levitetään joka naistenlehdessä. Olisi mielenkiintoista koota yhteen huonoja kokemuksia psykoterapiasta. Niitä kuulee paljon harvemmin, vaikka niitä epäilemättä on vaikka kuinka paljon. Psykoterapian vaikuttavuus ei ole erityisen hyvä. Monen oireilu ei lakkaa ja joidenkin pahenee terapiasta huolimatta. Todellisuudessa psykoterapia voi olla hyödyllisempääkin kuin miltä se näyttää, koska osa hyödyistä hukkuu haittojen alle. Toisin sanoen jos vaikka 50 prosenttia näyttäisi hyötyvän jonkin verran psykoterapiasta, todellisuudessa kyse saattaa olla siitä, että 60 prosenttia hyötyy ja 10 prosenttia saa haittoja.

Kielteisiä kokemuksia psykoterapiasta ei ole totuttu kuulemaan julkisesti. Haluan antaa niille äänen tällä blogilla. Kertokaa kokemuksianne nimellä tai nimettä. Kaikki psykoterapiakokemukset ovat kiinnostavia, oli hoidon syynä sitten masennus, ahdistus, pelot, seksuaalisuus tai mikä muu tahansa.

Japanin maanjäristyksestä ja tsunamista on nyt tasan kaksi kuukautta. Vertasin onnettomuutta Harrisburgiin, kun monet muut toimittajat, Suomessa ja muualla, vertasivat sitä Tshernobyliin. Kuka oli oikeassa?

Eilen ilmestyi Tiede 5/2011 (kioskeissa, ei vielä verkossa). Janne Koivukosken, Matti Jantusen ja Jussi Paateron ainakin minun mielestäni asiantuntevassa artikkelissa “Tshernobyl räjähti, Fukushima kiehahti” todetaan, että “Tshernobylin laskeuma oli Suomessa yhtä suuri kuin Fukushiman Japanissa”. Paremmin Fukushiman suuruusluokkaa tuskin voisi kiteyttää. Siitä on hieman aikaa kun viimeksi olen Padasjoella käynyt, mutta muistaakseni tuossa yhdessä eniten cesium-laskeumaa saaneessa kunnassakin on asuttu ja maanviljelystäkin harrastettu huhtikuun 1986 jälkeenkin aivan normaalisti. Mitään sen dramaattisempaa tuskin nähdään Japanissakaan.

Mutta onhan se myönnettävä, että Fukushima oli kokonaisuutena pahempi onnettomuus kuin Harrisburg. Harrisburgin INES-luokitus oli 5, Fukushiman sama kuin Tshernobylin eli 7. Tässä on otettava huomioon kaksi asiaa: ensinnäkin se, että Fukushima luokiteltiin seiskaksi vasta kun kaikkien reaktorien radioaktiivisia päästöjä tarkasteltiin kokonaisuutena - ja toisekseen se, että luokka 7 sisältää kaikki onnettomuudet hieman kutosta pahemmasta maailmanloppuun.

Lyhyellä aikavälillä tarkasteltuna Fukushima oli todellakin vain pikku kiehahdus Tshernobylin räjähdykseen verrattuna. Kuolleita nolla, sairastuneita nolla. Säteilylle on altistunut joitakin työntekijöitä yli 100 mutta alle 250 millisievertiä. Harrisburgissa kuolleita nolla, sairastuneita nolla, ainoa ero että Harrisburgissa ei tainnut kukaan työntekijäkään saada normaalia työpäivää kummempaa annosta.

Pitkällä aikavälillä Fukushimalla ei näytä olevan sen suurempaa vaikutusta ympäristöön kuin Tshernobylillä Etelä-Suomeen, eli hieman, muttei olennaisesti suurempi vaikutus kuin Harrisburgilla, josta pääsi ilmaan lähinnä jalokaasuja. Sen sijaan vaurioituneiden reaktoreiden purkaminen tulee kyllä viemään paljon aikaa ja se tulee kalliiksi. Suunnilleen kuten Harrisburgissa.

Mutta keskipitkällä aikavälillä - tarkoitan lähinnä ensi kesää ja syksyä - Fukushiman evakuointialueelle ei ole paluuta, ja maanviljely ja kalastus lähialueilla voi kärsiä. Muutamien kuukausien ajaksi maanjäristyksen ja tsunamin takia kodittomiksi joutuneiden ihmisten lukumäärä kasvoi ydinvoiman takia joitakin prosentteja. Tässä suhteessa myönnän olleeni ensimmäisen viikon aikana liian optimistinen, ja vertaukseni Harrisburg II oli understatement. Harrisburgissahan mitään evakuointeja ei tarvittu, olikohan jokin suositus raskaana oleville naisille, mutta sitäkään ei tainnut kovin moni noudattaa.

Sen sijaan Fukushiman onnettomuuden vaikutukset varsinkin Yhdysvaltain, Japanin, Kiinan ja Saksan ydinvoimapolitiikkaan voivat johtaa kammottaviin lopputuloksiin ympäristön kannalta: juhlapuheissa sanotaan jotakin kivaa uusiutuvista, käytännössä rakennetaan hiili- ja maakaasuvoimaloita. Samanlaisia vaikutuksia oli jo Tshernobylistä.

Muuten Tshernobylin pitkäaikaisvaikutukset ympäristölle ovat olleet nettona positiivisia. Ihmisen kaikkoaminen alueelta on hyödyttänyt luonnon monimuotoisuutta enemmän kuin radioaktiivisuus on luontoa haitannut: “Wildlife is thriving in lakes contaminated by the 1986 Chernobyl disaster, with both overall numbers and species diversity holding up well. Any harmful effects from radiation appear to be negated by the benefit of the absence of humans.” (Journal of Environmental Radioactivity, DOI: 10.1016/j.jenvrad.2011.04.007).

Kirjoitin pienen kirja-esittelyn Tieteen kutosnumeroon kirjasta Totuus kolesterolista. Kirja on sen verran hyvä, että on aika palata aiheeseen, jota käsittelin viime kesänä otsikolla En ole lakannut syömästä statiinejani. (Mainittakoon tässä yhteydessä, että aamiaiseni sisältää edelleen 20mg atorvastatiinia.)

Kirja tulee todella tarpeeseen, koska asiallista tietoa kolesterolista ja valtimotaudeista on yllättävän vaikea löytää. Netistä löytää kyllä helposti viralliset ravintosuositukset ja hyvin selkokielisen, auktoriteettiuskoisille ihmisille täysin riittävän valtavirran näkemyksen sydän- ja verisuonitautien riskitekijöistä. Sitäkin enemmän on tarjolla tätä pitkään kasautunutta tieteellistä näyttöä epäileviä näkemyksiä. Aivan kuten ilmastonmuutoskeskustelussa vielä muutama vuotta sitten, ongelmana oli kuitenkin ettei valtavirran tiede puolustautunut kritiikkiä kohtaan. Se ei ottanut vastaväitteitä kriittiseen tarkasteluun, vaan jankkasi sitä minkä kaikki olivat kuulleet jo moneen kertaan. Totuus kolesterolista selittää, miksi epäilijät tai “denialistit” ovat väärässä.

Ilmastonmuutosdenialistien inhottavimpia väitteitä ovat sellaiset periaatteessa paikkansapitävät väitteet, kuten että “viimeisten kymmenen vuoden aikana ilmasto ei ole lämmennyt (tilastollisesti merkitsevästi)”. Sitten kysytään ilmastotutkijalta, onko väite totta. Ja onhan se, koska jos ilmastonmuutos tapahtuu juuri niin kuin ilmastotutkijat ennustavatkin sen muuttuvan, muutosnopeus ei ole tilastollisesti merkitsevä kymmenessä vuodessa - yksinkertaisesti siksi, että vuosien välinen vaihtelu on melkoisen suurta. Jos havaittu ilmaston lämpeneminen olisi näin lyhyessä ajassa tilastollisesti merkitsevää, se olisikin todellinen uutinen. Se tarkoittaisi, että lämpeneminen olisi ollut huimeasti nopeampaa kuin ilmastomallit ennustavat. Lopulta lehteen menee kuitenkin otsikko, jonka mukaan ilmastotutkija myöntää, ettei ilmasto ole lämmennyt, ja siitä jää pois tuo “tilastollisesti merkitsevästi”.

Kolesterolin ja niitä alentavien lääkkeiden kohdalla denialisti voi tehdä samanalaisen silmänkääntötempun. Ravinnon rasvojen vaikutus veren kolesteroliin tunnetaan hyvin, samoin mekanismi, jolla LDL-kolesteroli tulehtuessaan verisuonen seinämään voi lopulta tukkia sepel- tai aivovaltimon, kuten myös mekanismi, jolla kolesterolia alentavat lääkkeet toimivat. Satunnaistetuissa hoitokokeissa on saatu myös näyttöä siitä, että kolesterolia alentavat lääkkeet todella vähentävät kuolleisuutta varsinkin niillä, joilla jo on ollut ensimmäinen sydäntapahtuma tai joilla on kokelma erilaisia riskitekijöitä. Mutta kannattaako minun, perusterveen nelikymppisen, syödä statiinineja ennaltaehkäisyksi?

Denialistin mukaan ei, koska tästä ei ole näyttöä, tai koska näyttöä on vain hyvin pienestä kuolleisuuden vähentymisestä. Mutta mistä ihmeestä sitä näyttöä voisikaan kertyä, kun demokraattisessa yhteiskunnassa ei voida ajatella sellaista ihmiskoetta, jossa satunnaistetaan iso ryhmä nelikymppisiä kolmeksi tai neljäksi vuosikymmeneksi syömään joko statiineja tai lumelääkkeitä? Minulle riittää päättely hyvin tunnettujen mekanismien ja riskiryhmillä ja jo sairastuneilla tehtyjen hoitokokeiden perusteella. En söisi statiineja jos tietäisin kuolevani syöpään kymmenen vuoden päästä. Syön statiineja koska minulla on kaikki syyt uskoa eläväni vuonna 2040, jolloin valtimotautiriskini on merkittävä. Ehkä siihen mennessä on keksitty keino puhdistaa valtimoita niihin jo kertyneistä kolesteroliplakeista, mutta en aio ottaa sitä riskiä, ettei ole. Mieluummin ehkäisen niiden syntymistä aikavälillä 2008-2040.

Totuus kolesterolista -kirjassa on lisäksi hauskaa pohdintaa siitä tunnetusta paradoksista, että ranskalaisilla on suhteellisen vähän sydäntauteja, vaikka he syövät paljon voissa paistettua rasvaista lihaa kermakastikkeessa (yms). Yksi selitys on se, että ranskalaiset itse asiassa eivät ole kauhean pitkään syöneet niin paljon tyydyttynyttä rasvaa kuin nykyään, ja toisaalta Ranskassa statiineja on syöty paljon jo suhteellisen pitkään.

Yksi klassinen selityshän on se kuuluisa punaviini ja sen spesifisti sisältämät, terveyttä edistävät yhdisteet. Olen aiemmin saanut sen käsityksen, että todellinen selitys voisi olla aine, joka ei mitenkään spesifisti liity punaviiniin, vaan muihinkin alkoholijuomiin. Se aine on - alkoholi. Jos alkoholia juodaan sillä tavalla kuin Italiassa - yksi pieni lasi viiniä lounaalla ja yksi pieni lasi viiniä illallisella - alkoholin terveyshyödyt ylittävät haitat, ja ne terveyshyödyt liittyvät nimenomaan valtimotauteihin.

Mutta ranskalaiset eivät perinteisesti juoneet kuten italialaiset (Ja nythän viini onkin jo junttien juoma. Terveystietoiset juovat aterialla vettä ja nuoriso ryyppää oluella). Ranskalaiset joivat paljon. Siis todella paljon.

Yksi selitys onkin, että ranskalaiset eivät yksinkertaisesti ehtineet saada sitä ensimmäistäkään sydäninfarktia, koska he olivat muutamaa vuotta aiemmin kuolleet alkoholin aiheuttamiin sairauksiin. Ehkä ranskalaisen paradoksin selitys on yksinkertaisesti se, että kuolemaan johtavana maksakirroosi suojaa valtimotaudeilta.

Alkuun off-topic-tiedote. Evoluutiopsykiatriaa käsittelevä kirjani Luonnollisesti hullu jatkaa aiheista, joita olen käsitellyt sekä Tiede-lehdessä että tällä blogilla. Kirja on käsittääkseni nyt saatavilla kirjakaupoista ja tilattavissa netistä.

Vihreät ovat ottaneet perussuomalaiset päävastustajakseen ja arvoliberalismin pääteemakseen. Taktiikka kielii vihreiden kriisistä. Jokin aika sitten vihreillä oli itseluottamusta hybrikseen asti. “Lapsesi äänestää vihreitä” oli iskulause, jolla kai haluttiin viestiä keski-ikäisille äänestäjille, että kannattaisi ottaa oppia parikymppisten ikäluokasta, jossa vihreiden kannatus on perinteisesti ollut suurin. Toinen merkitys iskulauseella tietysti on se, että vihreät olisivat jonkinlaista historian etujoukkoa, nyt ehkä vähemmistöä, mutta tulevaisuudessa valtavirtaa. Tässä etujoukkoajattelussa ja uskossa historialliseen vääjäämättömyyteen vihreät eivät kauheasti poikkea marxilaisista.

Minulla on viha-rakkaussuhde vihreisiin. Minusta vihreiden asialista on paljon mielenkiintoisempi kuin useiden muiden puolueiden. Talouden ekologinen modernisointi on jollakin tavalla hoidettava, ja vihreiden tapa ajatella asioita globaalista näkökulmasta on itsellenikin luonteva. Olen vapaana tiedetoimittajana kirjoittanut mielelläni Vihreään lankaan, joka käsittelee näitä aihepiirejä, ja on journalistisesti korkeatasoinen lehti - yllättävän kykenevä myös vihreän liikkeen ja puolueen kritiikkiin. Mutta silti en voi sietää vihreitä.

Yksi syy viherfobiaani on ympäristöpolitiikka. Jotenkin vihreät ovat onnistuneet synnyttämään myytin siitä, että suomalainen ympäristöpolitiikka alkoi vasta Koijärveltä (1979). Todellisuudessa Suomen ympäristölainsäädäntö oli vihreän liikkeen syntyvaiheessa jo alkanut vaikuttaa vesistöjen tilaan ja ilmakin oli alkanut puhdistua. Kun ensimmäinen vihreä ympäristöministeri Pekka Haavisto aloitti 1995, oli Suomen ympäristölainsäädäntö käytännöllisesti katsottuna valmis. Pääosassa ympäristöpolitiikan pitkässä juoksussa olivat demarit.

Vihreät ovat ennemminkin tuoneet ympäristönsuojeluun irrationalismia, epätieteellistä asennetta ja kustannustehottomuutta. 2000-luvulla olemme saaneet todistaa sellaisia asioita kuin jätevesiasetus, hehkulamppudirektiivi, hyperturvallisten uusien ydinvoimaloiden vastustus (ja vanhojen suomalaisten ja venäläisten laitosten hiljainen hyväksyminen), biopolttoainebuumi ja mitä kaikkea niitä olikaan. Vähemmästäkin alkaa kaivata demareita takaisin puikkoihin.

Ihan kaikkien näiden asioiden valmistelusta ei voi syyttää yksin vihreitä. Mutta koko vihreän ideologian ytimessä on ajatus että omalla olemassaolollaan vihreä liike pakottaa muita puolueita “vihertymään”. Jos vihertyminen tarkoittaa sitä että muutkin puolueet innostuvat ekopuuhastelusta ja hylkäävät kustannustehokkuuden ja vaikuttavuuden periaatteet, hukka meidät perii.

Lapsesi ei kuitenkaan näytä äänestävän vihreitä. Vuoden 1991 vaalivoiton jälkeen vihreät eivät ole kasvattaneet kannatustaan merkittävästi. Vihreät eivät näytä onnistuneen kanavoimaan kansalaisten tyytymättömyyttä isojen puolueiden vaalirahasotkuun omaksi kannatuksekseen, kuten perussuomalaiset. Eikä Fukushimakaan ole sytyttänyt suomalaisissa äänestäjissä sellaista saksalaistyyppistä herätysliikettä, mitä europarlamentin vihreät pitikitetyssä orgasmissaan ehkä haikailivat.

Vihreiden onneksi he voivat edelleenkin peilata itseään perussuomalaisiin ja kristillisdemokraatteihin. Arvoliberalismikaan ei näytä nostavan vihreitä pysähtyneestä tilasta. Yritän seuraavassa analysoida, miksi. Taustalla on oma ärsyyntymiseni vihreiden “liberalismiin”. Pidän täysin mahdollisena, että merkittävä osa äänestäjäkunnasta jakaa tuon ärtymyksen, vaikka ei jakaisi omaa yhteiskuntafilosofiaani, klassista liberalismia.

Klassisen liberalismin mukaan yhteiskunta toimii parhaiten, kun valtio ei puutu kansalaisten ja yritysten elämään enemmän kuin on välttämätöntä. Jokaisella on vapaus tehdä asioita, jotka eivät loukkaa toisten ihmisten vastaavia vapauksia. Mitä liberalismi tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa voisi tarkoittaa, siitä voi lukea esimerkiksi tästä blogista. Vihreät eivät edes väitä ottavansa tästä aatteesta sen taloudellista puolta. Sen sijaan he julistavat “arvoliberalismia, “suvaitsevaisuutta” ja ihmisoikeuksia.

Todellisuudessa vihreä arvoliberalismi on myytti. Vihreät - ja monet muutkin arvoliberaalit - puhuvat mielellään homojen oikeudesta homostella, jos homosteluttaa. Onko joku sitä kieltämässä? Homoiluun on ollut laillinen oikeus Suomessa 40 vuotta. En ole kuullut, että edes kiivaimmat kristillisdemokraatit tai perussuomalaisten junttiosasto olisi tavoittelemassa homoseksuaalisten tekojen uudelleenkriminalisoimista. Sen sijaan muuan Tuija Brax on hahmotellut aikuisten ihmisten välisen prostituution täyskieltoa.

Minulla ei ole mitään homoja vastaan. Prostituutiosta en ole ihan varma. Jos joku minulle läheinen nainen kertoisi olevansa lesbo, suhtautuisin siihen paljon positiivisemmin kuin jos saisin kuulla jonkin läheiseni ryhtyneen prostituoiduksi. Olen tässä mielessä “ennakkoluuloinen”, “vanhanaikainen” ja “ahdasmielinen”.

Mutta juuri siksi suhtautuminen maksulliseen seksiin on hyvä suvaitsevaisuus- ja liberalismimittari juuri vihreille. Aivan samalla tavalla joku peräkylien heterouttaan pullisteleva prostituution suurkuluttaja voi testata suvaitsevaisuuttaan ja liberalismiaan suhtautumisellaan homouteen ja lesbouteen. Suvaitsevaisuus on sitä että sietää niitäkin asioita joista ei itse pidä.

Vihreillä on muutenkin valtava halu päättää ihmisten omista asioista. Miksi valtio tietäisi perheitä paremmin, miten vanhempainvapaat on jaettava? Vihreät vastustivat holhousta tasan niin kauan kuin holhous kohdistui heidän elämäntapapreferenssejään vastaan. Kun vihreistä arvoista tuli valtavirtaa, vihreät ottivat holhoojan roolin ilomielin vastaan.

Vihreät on joskus saatettu mieltää sananvapauden puolustajiksi. Muistutettakoon että Jussi Halla-ahon jumalanpilkka / Mika Illmanin kunnianloukkaus / Uskonrauhan rikkomis - whatever - rangaistus oli seurausta prosessista, joka alkoi Vihreiden naisten tutkintapyynnöstä. Vihreät vuotavat piraatteihin löperön sananvapauspolitiikkansa takia.

Suvaitsevaisuus, avarakatseisuus ja ihmisoikeudet ovat hienoja sanoja, joiden merkitys on dekonstruoitunut yhdentekeväksi. Nykyään niillä on vain vihreiden valikoivasti tulkittu merkitys. Mitä tahansa ryhmäkohtaista intressiä voi puolustaa tuon ryhmän ihmisoikeutena. Todellisista ihmisoikeuksista ei tämän retorisen laimennuksen jälkeen paljoa jäljelle jää.

Juridisen merkityksen lisäksi suvaitsevaisuudella ja avarakatseisuudella tarkoitetaan usein myös voltairelaista asennetta toisinajattelijaan: olen täysin eri mieltä kanssasi, mutta puolustan loppuun asti oikeuttasi sanoa typerät mielipiteesi. Tähän asenteen sisältyy, että toisinajattelijaa kohdellaan kaikesta huolimatta ihmisenä. Tässä vanhat stalinistit olivat paljon hauskempia. Sen sijaan että olisivat suhtautuneet porvareihin kuin spitaalisiin, he yrittivät käännyttää heitä niin kutsutulla pöksylähetyksellä. Vihreille väärät mielipiteet esimerkiksi maahanmuutosta tarkoittavat suurin piirtein sitä, että tällaisesta ihmisestä saa sanoa mitä tahansa, häntä ei tarvitse kätellä eivätkä muutkaan normaalit käytöstavat ole hänen suhteen velvoittavia. Tällainen dehumanisointi on ikävän tuttua muutamista historiallisista yhteyksistä (ei vain siitä).

Toinen vihreiden ongelma on, että liberalismi on saturoitunut. Tarkoitan nyt tuota rajoitettua, vihreiden tulkintaa arvoliberalismista. Suomalaisten ylivoimainen enemmistö nyt vain ei ole kauhean kiinnostuneita siitä, mitä muut kansalaiset makuuhuoneissaan tekevät. Siksi vihreillä on paljon suurempi seksuaalisen ahdasmielisyyden kysyntä kuin mitä keskivertosuomalaisten asennemaailma pystyy tarjoamaan. Tapahtuu sama kuin rasismissa. Kun todellisia rasisteja ja viharikoksia on paljon vähemmän kuin omasta tarpeellisuudestaan vakuuttunut suvaitsevainen olettaa, niitä harvojakin tapauksia on pidettävä julkisuudessa hinnalla millä hyvänsä. Anni-lesbon heteroksieheytyminen on aika laimea tapaus. Kai vihreät nyt kaipaisivat jotain sellaista, missä lahkolaiskristitty hetero vaatii vihansekaisin sanankääntein koko muulta yhteiskunnalta homostelun lopettamista. Nyt arvoliberaalit ristiinnaulitsivat biseksuaalin, joka halusi elää heterona eikä lesbona, eikä ymmärtänyt tehdä tätä kaapissa vaan meni kertomaan sitä pienen piirin mediassa, jota normaalisti kukaan ei seuraa.

Liberaalina tunnettu pappi Teemu Laajasalo kiinnitti Voimala-ohjelmassa huomiota asetelman absurdiuteen. Sellaiset näkemykset, joiden kyseenalaistamisen vähäkin ymmärtäminen nyt johtaa patakonservatiivisen ihmisoikeudenkieltäjän leimaan, olivat vain kymmenisen vuotta sitten ultraliberaaleja kantoja. Laajasalo sanoi olevansa metaliberaali, joka haluaa ymmärtää myös vähemmän liberaaliksi miellettyjä raamatuntulkintoja. Sanoilla kikkailu on ihan turhaa. Laajasalo on liberaali ja suvaitsevainen, Annin lynkkaajat eivät.

Arvoliberaaleille on käynyt kuin feministeille tai perinteiselle työväenliikkeelle. Tavoite on osapuilleen saavutettu, mitäs sitten tehdään. Yksi konsti saada konflikti aikaan on edellä kuvattu vastakkaisiin ääriliikkeisiin nojaaminen. Toinen on provosoida liberaalista enemmistöstä vastustusta jollekin uudistukselle. Osa ihmisistä ei ymmärrä, mihin homot tarvitsevat enää avioliittoa, jos rekisteröity parisuhde parilla pykälämuutoksella ajaa saman asian. Osa maltillisesta enemmistöstä kyllästyy homojen ja heillä ratsastavien vihreiden uhripuheeseen. Tämän kuvan on ainakin saanut nettikeskusteluista. Ihmisiä ei häiritse se että homot homoilevat, vaan se että he tunkevat itsensä joka paikkaan syyllistämään maltillista heteroenemmistöä. Kun vastareaktio syntyy, vihreät kiirehtivät tulkitsemaan sen suvaitsemattomuudeksi. Ergo: vihreitä tarvitaan. Perpetuum mobile.

Kolmanneksi vihreitä uhkaa ihan oikean konservatismin paluu politiikkaan. Ilmiö on tullut minullekin, politiikkaa ja yhteiskunnallista keskustelua jonkin verran seuraavalle, ylltäyksenä. Nuorten arvomaailmassa on nuorisotutkijoiden mukaan jo jonkin aikaa korostuneet sellaiset asiat kuin perhe ja isänmaa, eikä tasa-arvonkaan ole katsottu edellyttävän sukupuolirooleista luopumista. Lukeneistoon on ilmaantunut jopa konservatiivisia intellektuelleja, kuten Savukeitaalle kirjoittavat Antti Nylén ja Timo Hännikäinen.

Konservatismin ymmärtämistä vaikeuttaa sekin, että sillä tunnetusti ei ole selkeää ideologiaa eikä oikein oppi-isääkään, Edmund Burkea ehkä lukuunottamatta. Konservatismi tunnetaan Suomessa huonosti, ja siitä kirjoitetaan yleensä pelkästään “toiseutena” punavihreydelle. Konservatismi mielletään usein taantumuksellisuudeksi tai jonkinlaiseksi jälkeenjääneisyydeksi. Niin kauan kun vihreät näkevät konservatismista vain karikatyyrin, he eivät koskaan tule ymmärtämään, miksi tämä poliittinen suuntaus uhkaa heitä.

Minä aloin kannattaa konservatismia kun ymmärsin, että moderni konservatiivinen asenne voi sisällyttää itseensä sen yhteiskuntafilosofian - klassisen liberalismin - jonka elinvoimaisuuteen en ole lakannut uskomasta. Tämän ajattelutavan mukaan konservatismin vastakohtana ei ole liberalismi, vaan radikalismi. Konservatismin ydin on silloin, että a) jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä ja b) jos se on rikki, korjaa se jollakin, josta on jo aiemmin hyvää näyttöä. Uusia asioita pitää tietysti kokeilla, mutta - insinöörikielellä sanottuna - kokeiluja ei pidä tehdä tuotantojärjestelmässä.

Konservatismi ei siis tarkoita etteikö yhteiskuntaa voisi uudistaa. Se vain tarkoittaa evoluutiota revoluution sijaan. Eivätkö utooppiset yhteiskuntakokeilut viime vuosisatoina riitä todisteeksi tällaisen konservatismin puolesta?

Joka tapauksessa vihreiden ongelmana on roolisekaannus. He mielellään haluavat vedota varsinkin nuoriin jonkinlaisena kriittisenä, erilaisena ja kapinallisena vaihtoehtona. Vihreillä ei ole rohkeutta sanoa kuten demarit, että katsokaa, me olemme rakentaneet hienon yhteiskunnan, tule jatkamaan upeaa perinnettämme. Valtavirtaistuneena ja vanhentuneena puolueena vihreät eivät voi kuitenkaan uskottavasti esiintyä enää kapinallisenakaan. Maahanmuuttokriittisyys ja kansallismielisyys vetoavat nyt niihin nuoriin, jotka haluavat - aivan samalla tavalla kuin vihreät silloin kun liike oli nuori - näyttää vanhemmalle sukupolvelle ajattelevansa itse ja tekevänsä mitä huvittaa.

Kaiken tämän kritiikin jälkeen on vihreiden puolesta kuitenkin tiedetoimittajana sanottava, että vihreiden joukossa on kaiken kaikkiaan vähiten kreationisteja ja ilmastodenialisteja kuin missään muussa puolueessa, ja vihreiden joukossa vaikuttaa myös erityisen tiede- ja teknologiamyönteinen fraktio. Jos äänestät vihreitä, äänestä edes Tieteen ja teknologian vihreiden ehodokasta.

Vaaleihin on aikaa enää alle kaksi viikkoa, eikä perussuomalaisten kannatus ole vieläkään kääntynyt laskuun. Melkoisella varmuudella voi siis sanoa, että näissä vaaleissa koetaan yksi Suomen poliittisen historian suurimmista keikauksista.

Suomen puoluerakenne on ollut tavattoman jähmeä, ja jos vain hieman tekee datalle väkivaltaa ja katsoo että jollain tavalla vihreät ovat ottaneet hyvin koulutettujen mutta vain keskitasoisesti ansaitsevien kaupunkilaisten puolueena liberaalien paikan, muutoksia puoluerakenteessa ei ole tapahtunut itsenäisyyden aikana oikeastaan ensinkään, ja eri ryhmien kannatuksissakin melko vähän. Voi kuitenkin hyvin olla, että pitkäaikaista muutosta ei ole tulossa. Nyt on kyse protestista, minkä myöntävät perussuomalaiset itsekin.

Tähän mennessä en ole lukenut kuin yhden edes suurin piirtein järkevän yrityksen analysoida perussuomalaisten protestin onnistumisen syitä. Kyse on Keskuskauppakamarin johtajan Risto E.J. Penttilän kirjoituksesta Suomen Kuvalehdessä: Seitsemän syytä Soinin nousuun.

Syy useimpien analyysien epäonnistumiseen on se, ettei niissä ole pyrittykään etsimään syitä uudelle ilmiölle. Esimerkiksi Osmo Soininvaaran mukaan perussuomalaisten kannatus nojaisi heikko-osaisten katkeruuteen. Tästä väitteestä on tutkittua tietoakin: se nyt vain ei pidä paikkansa. Tällaisia analyysejä ei esitetä siksi, että kilpaileva puolue haluaisi tietää perussuomalaisten nousun syyt voidakseen omassa kampanjassaan vastata siihen. Tällaisia analyysejä esitetään, koska kukaan ei halua kuulua tai samastua ryhmään, jonka edustajia pidetään katkeroituneina heikko-osaisina. Perussuomalaiset saattavat olla katkeria, mutta eivät ainakaan väitettyä huono-osaisuuttaan. Olisiko ennemminkin kyse tekotaiteellista postmodernismia tuottavien taiteilijoiden, maahanmuuttajien ja ikuisten opiskelijoiden fatta betalar -elämäntapaa rahoittavien työssäkäyvien veronmaksajien katkeruudesta?

Penttiläkin katsoo perussuomalaisten nousua kaikkea muuta kuin neutraalista tulokulmasta - hänelle persut edustavat suunnilleen kaikkea 1990-luvun nuorsuomalaiselle liikkeelle vastakkaista. Mutta Penttilä myös tiedostaa näkökulmansa rajoittuneisuuden ja ainakin yrittää itsekritiikkiä.

Penttilän mukaan perussuomalaisten nousun ensimmäinen syy on Eurooppa. “43 prosenttia suomalaisista vastusti vuoden 1994 kansanäänestyksessä liittymistä Euroopan unioniin. Niin kauan kuin Suomella ja Euroopalla meni hyvin, he olivat hiljaa.”

Tästä analyysistä voi olla puoliksi samaa mieltä. Olin itsekin 1990-luvulla nuorsuomalainen ja muiden mukana lähes kritiikittömän hurraa-eurooppalainen. Mutta minäkin olen turhautunut unioniin. En Suomen jäsenyyteen siinä, vaan siihen, että EU ei ole enää se neljän vapauden yhteisö, johon Suomi liittyi. Minulle olisi riittänyt pääomien, ihmisten, tavaroiden ja palveluiden vapaa liikkuvuus. Yhteisvaluutta-alueella budjettikuri ja turisteilla ja työnhakijoilla vieraassa maassa vastuu omasta toimeentulostaan. Kreikkalaisten valtiollisesta ja bulgarialaisten ja romanialaisten henkilökohtaisemmasta kerjäämisestä ei puhuttu mitään.

“Toinen syy on nuorten miesten viha”, Penttilä kirjoittaa. Yleensä poliittisen tekstin lukeminen kannattaa lopettaa, kun joku alkaa puhua “vihasta”. Entäpä jos ne nuoret miehet nyt vain ovat kriittisessä yhteiskunta-analyysissään loogisempia kuin muut? On välillä kauheaa katsoa Homma-foorumilla vuosia keskustelleiden väittelyä maahanmuuttokeskustelun aloittelijoita vastaan. Nämä nuoret miehet ovat ehtineet hioa argumenttejaan kymmenen vuotta. Asetelma on sama kuin pääministerillä ja oppositiojohtajalla. Toisella on niin paljon parempi tiedon taso, että väkisinkin pärjää paremmin. Väittelyssä häviölle jääneelle jää sitten yleensä vain natsi- tai vihakortti.

Kolmas syy on Penttilän mielestä perusteollisuuden ahdinko. Tässä on järkeä, mutta on otettava huomioon sekin, kuinka monesta siivusta persujen uusi kannatus tulee. Perusteollisuuden ahdinko saattaa selittää hyvinkin suuren osan kannatuslisästä esimerkiksi Kymen vaalipiirissä. Koko valtakunnallisesta kannatuskasvusta tämän tekijän piikkiin saattaa hyvin mennä muutama prosenttiyksikkö.

Neljäntenä syynä Penttilä mainitsee poliittisen korrektiuden. “Voi olla, että perussuomalaiset reagoivat enemmän asiantuntijoiden ja ammattipoliitikkojen asenteeseen kuin maahanmuuttajien aiheuttamiin ongelmiin.” Tämä ilmiö on tunnettu jo pitkään maahanmuuttokriittisessä liikkeessä. Joka kerta kun Stubb tai joku muu “kukkahattutäti” heiluttaa rasismikorttia, Homma-foorumilla juhlitaan: “se sataa persujen laariin”. Se ei tarkoita, että maahanmuutto ei olisi näiden ongelmien alkusyy. Mutta muilla puolueilla oli mahdollisuus korjausliikkeeseen vielä niinkin äsken kuin puoli vuotta ennen vaaleja. Puolueiden puheenjohtajat olisivat voineet vielä silloin reaktiona persukannatuksen nousuun tukkia pahimpien kukkahattujensa turvat, mutta sitä he eivät tehneet. Sitä laskua maksetaan näissä puolueissa nyt.

Viides kohta Penttilällä on “pelko”. “Perussuomalaiset noudattavat eurooppalaista nostalgista trendiä. He, kuten monet muut populistiset liikkeet, kaipaavat takaisin aikaan, jolloin jokaisella kansalla oli oma selkeä identiteettinsä, jolloin oman elämän rakentaminen oli helpompaa ja jolloin suomalaisuus oli jotenkin aidompaa. Tosiasiassa tällaista idylliä ei ole koskaan ollut. Mutta tosiasiat eivät politiikassa ole koskaan voittaneet mielikuvia.”

Tällainen leimaaminen tuottaa saman vastareaktion “sataa persujen laariin” kuin rasistikortin heiluttaminen. Jos asiaa tarkastelee yhtään empiirisemmin, voi todeta että utopia kansallisvaltioista eroon pääsemiseksi ei ole yhtään lähempänä. Eurooppa koostuu edelleen kansoista, eikä eurooppalainen identiteetti ole oikein mahdollinen muuten kuin kuulumalla johonkin eurooppalaiseen kansaan. Kansallisvaltiot ovat myös toimineet hyvin. Jugoslavia hajosi, mutta Slovenia on uusien jäsenmaiden parhaimmistoa. Oliko Belgialla vieläkään hallitusta? Voisiko se johtua siitä, että kukaan Belgian kansalainen tai maassa asuva ei koe olevansa belgialainen, lukuunottamatta ehkä kuningasperhettä sekä Stubbin lapsia?

Penttilä se haikailee nostalgisesti takaisin aikaan, jolloin teoreettisesti suuntautunut älymystö saattoi vielä edes semiuskottavasti leikitellä ajatuksella, että kansallisvaltioiden ja kansallistunteen aika on ohi. Impivaara-argumentaation latteutta on käsitellyt myös Wille Rydman (kok).

Kuudes syy perussuomalaisten nousuun on Penttilän listalla kiusanteko.

“Kuinka usein suomalaisten on mahdollista panna poliitikkojen housut tutisemaan pelkästään sillä, että vastaa gallupkyselyyn aikovansa äänestää tiettyä puoluetta. Tilaisuus on liian houkutteleva.”

Tämä kohta on kiistaton. Esimerkiksi Jussi Halla-aho on hyödyntänyt tätä mainonnassaan hyvin tietoisesti. Äänestäpä ihan V***maisuuttasi toisin kuin Yle ja Hesari neuvovat.

Seitsemäntenä Penttilä huomauttaa muiden ylimielisyydestä. Kiistaton pointti, mutta aika lailla sama kuin neloskohta.

Mihinkään dataan Penttilänkään teesit eivät kuitenkaan perustu. Sellaista on kuitenkin tarjolla, ja yllättävästä suunnasta. Vihreä lanka nimittäin kirjoittaa 1.4. - ja oletan ettei kyse ole aprillijutusta - Taloustutkimuksella teettämästään tutkimuksesta vaalirahakohun vaikutuksista puolueen vaihtoon. Tutkimuksen mukaan noin kymmenesosa suomalaisista eduskuntapuoluetta vaihtavista tekee sen vaalirahakohun takia. Viidennes ylipäätään aikoo vaihtaa puoluekantaansa, joten vaalirahakohu selittää ainakin osaksi jopa joka toisen liikkuvan äänestäjän kannanvaihdon.

Näistä taas perussuomalaiset nappaavat leijonanosan, 39 prosenttia. 38 prosenttia vastasi ei osaa sanoa, ja Sdp sai kolmesta suuresta vähiten ryvettyneenä 14 prosenttia vaalirahakohun takia puoluetta vaihtavista. Jos ne, jotka nyt eivät osanneet vastata, äänestäisivät eri puolueita samassa suhteessa kuin vastanneet 62 prosenttia, vaalirahakohu selittäisi hyvinkin viitisen prosenttiyksikköä persujen uudesta kannatuksesta, siis noin kolmasosan, ylikin.

Voi olla, että jotakin syvempiäkin kulttuurisia muutoksia on käynnissä. Vihreiden edustama arvoliberalismi on saanut sekä konservatiivisen vastareaktion että yksinkertaisesti kyllästymispisteen. Vihreille kristillinen vastareaktio on suoranainen pelastava enkeli arvoliberalistisen ohjelman saturaatio-ongelmaan. Näistä aiheista lisää seuraavassa blogipostauksessa ensi viikolla.

Japanin maanjäristyksestä ja tsunamista tulee kohta kuluneeksi viikko. Tämän viikon aikana olemme saaneet suomalaisesta mediasta lukea aivan käsittämättömiä möläytyksiä Fukushiman ydinonnettomuudesta. Soininvaara epäili blogillaan, että reaktorin sydän sulamisensa jälkeen jatkaisi matkaansa pallon toiselle puolelle Brasiliaan. En tiedä, oliko pohdinta kymmenien miljoonien japanilaisten uudelleenasuttamisesta valtavien alueiden saastumisen seurauksena myös ironiaa.

Säteilyturvakeskuksesta toimittajat ovat saaneet aivan erilaisia näkemyksiä riippuen siitä, kenet on arvottu antamaan lausunto. Pääjohtaja Jukka Laaksonen antoi perjantaina lausunnossaan vaikutelman ettei mitään ole tehtävissä ja reaktorisydämet sulavat. Keskiviikkona Laaksonen oli sitä mieltä, että jäähdytys olisi ihan helppo nakki, jos suomalaiset saisivat ottaa komennon.

Lehdissä menevät reaktorin paineastia, suojarakennus ja reaktorirakennus iloisesti sekaisin. Vetyräjähdystä suojarakennuksen ulkopuolisessa reaktorirakennuksessa on kutsuttu ydinräjähdykseksi reaktorissa. Reaktoreita on jäähdytetty grafiitilla ja grafiittia on käytetty hidastamaan ydinreaktiota. Stukin nettisivusto tukkiutui ja ihmiset jonottavat apteekista jodia. Ei tästä nyt kovin hyviä pisteitä voi antaa viranomaisviestinnälle eikä kyllä journalismillekaan.

Lehdistö kulutti superlatiivinsa loppuun jo onnettomuuksen ensimmäisten päivien aikana. Kun viime viikonloppuna jo julistettiin Tshernobyliä, on vaikea uskottavasti enää kertoa, että itse asiassa nyt on jo aivan oikeasti menty huonompaan suuntaan.

Syy, miksi Tshernobylin kaltaista onnettomuutta ei ole tiedossa, perustuu reaktorityyppien eroihin. Tshernobylissä reaktorin teho monikymmenkertaistui, Fukushimassa yritetään jäähdyttää niin sanottua jälkilämpöä. Se on tuhannesosan suuruusluokkaa Tshernobylin tehopiikistä, joka höyry- ja vetyräjähdyksen kanssa pamautti reaktorin paineastian hetkessä tuhannen päreiksi. Fukushimassa ei myöskään ole grafiittia, joka voisi palaa päiväkaupalla savuttaen radioaktiivisia aineita yläilmakehään.

Fukushimassa näytti alkuun siltä, kuin jäähdytystaistelussa olisi kyse vain kamppailusta Harrisburgin kaltaista ytimen sulamista vastaan. Harrisburgissa päästöt ympäristöön jäivät mitättömiksi, sen sijaan reaktorin jälkisiivous tuli yhtiölle kalliiksi ja kesti pari nuosikymmentä. Fukushimassa on jo jouduttu päästämään radioaktiivisia aineita jonkin verran lähialueille, vaikka polttoaine ei ole vielä sulanut. Siivottavaa saattaa olla siis kaupungeissakin, vaikka tietysti johonkin Tshernobyliin verrattuna mitättömän vähän.

Tällä viikolla on lisäksi ilmennyt uusi uhkakuva. Käytetyn polttoaineen varastoallas on reaktorirakennuksen tuhouduttua taivasalla ilmeisesti neljässä reaktorissa, joista nelosyksikössä vedenpinta on ilmeisesti laskenut huolestuttavasti. Jos on ajatellut, että pahimmassakaan tapauksessa pysäytetty ydinreaktori ei saa aikaan sellaista painetta, että se rikkoisi kokonaan reaktoripaineastian ja paksun suojarakennuksen, on voinut tuudittautua siihen, että massiivisia määriä reaktorin sydämestä ei voi päästä ympäristöön. Mutta mitä voi tapahtua käytetylle polttoaineelle, jota ei eristä ympäristöstä enää mikään leviämiseste?

Ymmärtääkseni suomalaisissa ydinvoimaloissa käytetyn polttoaineen ensimmäinen varastoallas ja nosturit, joilla polttoaineniput siirretään reaktorista altaaseen, on sijoitettu suojarakennuksen sisään. Eikä tässä ole kyse ainoasta tekijästä, jossa suomalaiset voimalat ovat turvallisempia.

Ennen kuin japanilaisista ydinvoimaloista tekee mitään yleisiä ydinvoimaa koskevia johtopäätöksiä, kannattaisi muistaa, että

- Suurin osa Japanin ydinvoimaloista kesti valtavan tsunamin ja yhden historian voimakkaimmista maanjäristyksistä, eikä Fukushimassakaan ole vielä tapahtunut mitään katastrofaalista muille kuin voimayhtiölle ja mahdollisesti joillekin sen työntekijöille.

- Japanin yhteiskunnan infrastruktuuri on hajalla. Onnettomuusreaktorit ovat joutuneet toimimaan ilman ulkoista sähköä ja makeaa vettä jo melkein viikon. Melkoinen testi!

- Onnettomuusreaktorit on suunniteltu 1960-luvulla ja rakennettu 1960- ja 1970-luvulla. Niillä on ikää 40 vuotta. Kaikenlaisten nippelien ja röörien kulumista merkittävämpää on turvallisuusajattelun muuttuminen. Ne voimalat, joiden rakentamisesta Suomeen nyt käydään poliittista keskustelua, ovat jotain sata kertaa turvallisemmat kuin nyt käytössä olevat yksiköt, jotka nekin ovat takuulla japanilaisia turvallisempia - puhumattakaan siitä että ne sijaitsevat geologisesti vakaalla alueella, jonne tsunamit eivät kovin todennäköisesti koskaan lyö.

- Japanin ydinturvallisuudella oli huono maine jo ennestään. Aasialainen kulttuuri, jossa ongelmia kasvojen menettämisen pelossa peitellään, ei ole kovin hyvä perusta turvalliselle… millekään. Vastaavia ongelmia oli esimerkiksi 1990-luvulla Etelä-Korean lentoyhtiöillä. Siinä missä Finnairin perämies sanoisi kapteenille, että tuosta sumusta ei voi lentää läpi, aasialainen vihjaa, että hyvä kun meillä on nämä uudet laitteet, niin näkyy tuo edessä oleva sadealue ennakkoon (ja toivoo kapteenin ymmärtävän että kurssia on vaihdettava, mutta vielä enemmän pelkää kapteenin loukkaantuvan). Suomalaisen kulttuurin mutkaton suhtautuminen auktoriteetteihin on hyvä pohja minkä tahansa asian tekemiselle luotettavasti. Lisäksi meillä on säteilyturvaviranomainen, jonka huumorintajuttomaan pilkunviilaukseen eräät ranskalaiset ovat törmänneet monta kertaa.

- Fukushiman onnettomuudessa ei paljastunut ainakaan reaktorin osalta mitään kovin yllättävää, jota ei ennestään tiedettäisi. Noinhan reaktorit käyttäytyvät, jos niitä ei jäähdytetä.

Näillä näkymin Fukushiman onnettomuudesta saattaa tulla hieman vakavampi kuin Harrisburgista, joka sai INES-luokituksessa luokan 5 (Tshernobyl oli 7), vaikka sydän ei sulaisikaan. Jos sähköt saadaan takaisin, kiertovesipumput toimivat ja primääripiiri on ehjä, ties vaikka reaktorit saataisiin vielä haltuun siinä kunnossa, että polttoaineen saa ulos normaaliin tapaan.

Tulevien uutisten seuraamista helpottaa, jos fysiikan perusteet ja englannin kieli ovat hallussa. Silloin voi nimittäin unohtaa suomalaiset viestimet kokonaan ja lukea esimerkiksi
Brave New Climaten päivityksiä.

Muutama asia on jäänyt ihmetyttämään, joihin en ole löytänyt selitystä edes tasokkaimmilta englanninkielisiltä saiteilta:

- Miten on mahdollista, että japanilaiset ovat sijoittaneet kaikki varadieselinsä rannalle? Ei sitten kenellekään käynyt mielessä sijoittaa ainakin yhtä varavoiman lähdettä jonnekin hieman korkeammalle tai johonkin kestävään bunkkeriin tai maan alle?

- Olisiko kaikelta tältä vältytty, jos voimaloita ei olisi automaattisesti hätäpysäytetty maanjäristyksen alettua? Laitoshan kesti itse järistyksen ja tsunamin. Jos laitos olisi jatkanut sähköntuottoa, se olisi voinut pyörittää jäähdytystä ihan kuin ennenkin. Hätäpysäytys tehdään tietysti turvallisuussyistä, varmuuden vuoksi. Melkoista kohtalon ivaa, jos ilman tuota turvatoimenpidettä olisi vältetty historian toiseksi tai kolmanneksi pahin ydinonnettomuus!