BLOGI: Tieteen puudeli

Meillä on taipumus ajatella oman aikamme keksintöjä mullistavina uutuuksina, jotka kääntävät maailman toiminnan kerrassaan uuteen asentoon. Kuten nyt Facebook, Twitter ja muu sosiaalinen media. Ne ovat avanneet tiedonkululle ihmeen tehokkaan väylän,  saaneet jo aikaan arabikevään ja kohta kai Venäjän uuden vallankumouksenkin.

Vaan ei mitään uutta auringon alla. Sosiaalinen media mahdollisti jo uskonpuhdistuksen 1500-luvulla, huomauttaa uusi Economist-lehti jutussaan How Luther went viral.

Kun Luther oli naulannut anekaupan vastaiset teesinsä Wittenbergin kirkon oveen, ne aiheuttivat niin paljon hämminkiä ja kiinnostusta, että kaupungin kirjanpainajat alkoivat painaa ja levittää teesejä pamflettilehtisinä. Lutherin lähetti kopioita ystävilleen muihinkin kaupunkeihin, ja nämä painattivat niistä omalla kustannuksellaan paikalliset painokset. Näin teesit ilmestyivät nopeasti ja yhtäaikaisesti myös Leipzigissa, Nürnbergissä ja Baselissa. Koska myyntiä ja kiinnostusta riitti, alun perin latinaksi kirjoitetusta teeseistä tehtiin pian saksankielisiä käännöksiä. Yhä uudet kirjanpainajat ottivat yhä uusia painoksia uusissa kaupungeissa, joihin tekstit levisivät matkustavaisten mukana.

Lutherille tällainen levikki tuli yllätyksenä, mutta hän tajusi nopeasti käyttää kanavaa hyväkseen ja alkoi kirjoittaa uusia pamfletteja ja saarnoja kansan kielellä saksaksi. Lutherin vastustajat eivät toki jääneet seisomaan tumput suorina vaan ryhtyivät rivakasti julkaisemaan vastaväitteitä. Ja Luther antoi  takaisin. Yleisö seurasi kiehtovaa pallottelua, ja kirjanpainajilla riitti leipää pöydässä.

Uskonpuhdistuksen idea levisi siis hajautetusti, henkilökohtaisten kontaktien ja suositusten kautta, aivan niin kuin kiinnostavat viestit sosiaalisessa mediassa nykyisinkin. Viestin liikkeelle panija ei voi kontrolloida tiedon kulkua  eikä kukaan muukaan pysty sitä tekemään, vaikka yritystä toki oli niin 1517 kuin tänäkin vuonna.

Ilmeiseksi vasta-argumentiksi tietenkin jää, että nykyajan sähköinen some on nopeudessaan toisesta maailmasta. Mutta aivan hidas ei ollut 1500-luvun verkkokaan. Itse asiassa se välitti tietoa hämmästyttävällä vauhdilla. Lutherin ystävä Fredric Myconius kirjoitti myöhemmin, että “tuskin 14 päivää oli kulunut, kun teesit tunnettiin koko Saksassa ja neljän viikon kuluttua ne olivat tunnetut melkein koko kristikunnassa”.

Economistin jutussa on muutakin kiinnostavaa, esimerkiksi uskonpuhdistuksen ajan multimediasta eli puupiirroksista ja arkkiveisuista sekä niissä levitetyistä törkyviesteistä. Alkuperäinen teksti kannattaa siis lukea tästä tiivistelmästä huolimatta.

Onnellista, vapaata ja veljellistä vuotta 2012 kaikille!

Kirjoitin viime syksynä tässä blogissa, että VTT mokaa uskottavuutensa rajoittamalla työntekijöidensä sananvapautta.  VTT oli antanut varoituksen tutkijalle, joka oli ollut eduskunnassa kuultavana uusien ydinvoimaloiden rakentamisesta, ja kieltänyt toista tutkijaa julkaisemasta turvetuotantoa koskevaa kirjoitusta yleisönosastossa.

Eduskunnan oikeusasianmies Petri Jääskeläinen antoi eilen VTT:lle huomautuksen. Oikeusasiamiehen  mukaan VTT loukkasi molempien tutkijoiden sananvapautta ja rikkoi sekä Euroopan ihmisoikeussopimusta että perustuslakia.

Toivottavasti laitos otti opikseen ja kaikki tutkijat saavat uutta rohkeutta tuoda asiantuntemuksensa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Se on demokratian ja meidän kaikkien etu.

Oikeusasiamiehen tiedote

Oikeusasiamiehen päätös kokonaisuudessaan

Oikeusasiamiehen haastattelu Ylen uutisissa (alkaa kohdassa 16.26)

Puudelin blogi syyskussa 2010

Kun tieteessä tapahtuu jotain merkittävää, on jännittävää seurata itse uutisen lisäksi myös sitä, miten tiedotusvälineet uutisoinnista selviävät.

Cern kertoi tiistaina saaneensa ehkä näkyviin ensimmäisen häivähdyksen kauan etsitystä Higgsin hiukkasesta. Sen löytyminen on suuren luokan uutinen. Silti se ei läpäissyt kaikkia uutisseuloja. Syyt olivat luultavasti samat kuin pienemmissäkin tiedeuutisissa.

Ensimmäinen kompastuskivi on, ettei toimituksessa ole paikalla ketään, joka ymmärtäisi mitä löytö merkitsee. Toinen tuskan aihe on sana ehkä. Siis löytyikö Higgsin hiukkanen vai ei? Kyseessä on ensimmäinen havainto siihen suuntaan, mutta tutkijat erityisesti korostivat, ettei asiasta vielä ole varmuutta. Tämä voi tuntua kokeneesta tiedetoimittajastakin laihalta uutiselta.

Yltäkylläisempää lienee silti turha odotella. Tieto nimittäin vahvistuu tai kumoutuu vähitellen. Kun havaintoa lopulta voidaan pitää varmana, se ei enää tunnu uutiselta.

Tästä syystä tieto kannatti todella kertoa eilen, ken siihen vain kykeni.

Tiede.fi:n uutisoi jaSyksy selitti uutista blogissaan.

Helsingin Sanomat onnistui tällä kertaa mallikkaasti kertomaan, mikä merkitys hiukkasella on sekä sen, mitä oikeastaan on havaittu ja millaista epävarmuutta havaintoon liittyy.

MTV:n kymmenen uutisten juttu sen sijaan oli puutaheinää. (Alkaa videossa heti lähetyksen puolenvälin jälkeen).

Ylen ja Nelosen iltauutisiin Higgs ei yltänyt lainkaan.

Jos teillä on  osumia radiosta ja maakuntalehdistä,  tuokaa omat linkkinne ja kommenttinne mediaseurantaan.

Sanomalehdestäni löytyi sunnuntaina erikoinen koko sivun mainos. Siinä oli pitkä teksti, jonka olisi voinut painaa melkein sellaisenaan lehden tiedesivulle.

Atria halusi kertoa suurilla kirjaimilla, että yhdestä pienestä puolukasta löytyy viisi e-koodia - siis niitä lisäaineita, joita nykyään on muotia vastustaa. Niiden ansiosta puolukka on hyvin säilyvä marja. Mainos kertoo myös, että suomalaiset saavat paljon enemmän nitraatteja hanavedestä ja tavallisista kasviksista kuin lihavalmisteista, joiden säilyvyyden parantamiseen nitraatteja käytetään. Kannattaako siis kaikkia  lisäaineita vastustaa?

Elintarvikeyritykset voivat tietenkin myydä meille vaikka kuinka lisäaineetonta ruokaa, mutta onko siinä järkeä ja meneekö se kaupaksi? Itse ainakin saan makkarasta mieluummin vähän lisää nitraattia kuin botulismin. Tämän hengenvaaraalisen ruokamyrkytyksen aiheuttaa bakteeri, jonka lisääntymistä nitraatti erityisesti estää.

Ne jotka haluavat suojella itseään ja lapsiaan turhilta lisäaineilta voivat aloittaa luopumalla karkeista ja kevytlimppareista, ennen kuin vaativat kaikkia e-koodeja pois yhteisestä kouluruuasta. Makeiset ja ilman sokeria makeutetut juomat ovat lisäainepommeja, joista ei ole mitään hyötyä kenellekään.

Jos aihe kiinnostaa, kannattaa lukea Kirsi Heikkisen erinomainen juttu, joka on julkaistu tänä vuonna Tieteen numerossa 7.

Suomi rankattiin maailman toiseksi vähiten korruptoituneeksi maaksi vertailussa, jonka Transparency International eilen julkaisi.  

Ihan mukavaa tulos, mutta tuskin korruption puute on täydellistä meilläkään. Olemme vain omaamme niin tottuneita, ettemme välttämättä sitä korruptioksi tunnista. Vaalirahajupakka paljasti, että poliitikoista on tuntunut aivan hyväksyttävältä vaikkapa jakaa yleishyödyllisen asuntosäätiön varoja toistensa vaalikampanjoihin.

Osallistuin marraskuussa Helsingissä Transparency Suomen seminaariin, jossa käsiteltiin järjestön teettämää raporttia Suomen kansallisesta integriteettijärjestelmästä eli siitä, miten yhteiskunnan rakenteet ja toimintatavat edistävät läpinäkyvyyttä ja rehellisyyttä ja estävät korruptiota. Vastavalmistuneen raportin mukaan systeemimme on lainsäädännön ja muotojen osalta parasta luokkaa. Käytännön elämää arvioitaessa arvosanat kuitenkin putosivat. Miksi?

Selvityksen tekijät, professori Ari Salminen ja tutkija Venla Mäntysalo Vaasan yliopistosta, nostivat keskusteluun kaksi tekijää.  Toinen on hyvä veli -kulttuuri, toinen näennäinen avoimuus. Nykyään hyvä veli -kulttuuria kutsutaan positiivisesti verkostoitumiseksi. Se voi olla monessa asiassa iloksi, hyödyksi ja yhteiseksi hyväksi, mutta kun yhteiskunnallisista asioista aletaan päättää kavereiden kesken epävirallisissa yhteyksissä, valta luisuu pois päätöksentekoelimistä ja vallankäytön läpinäkyvyys samenee. Rajat ovat häilyviä, mutta jossain ne kulkevat.

Hallinnon avoimuuden huomaa tässä ammatissa usein lumeeksi.  Suomessa on ollut reilut kymmenen vuotta voimassa julkisuuslaki, jonka mukaan kaikki viranomaisten asiakirjat ovat julkisia, ellei laissa toisin määrätä. Kuka tahansa kansalainen voi pyytää viranomaiselta mitä tahansa asiakirjaa ja se on hänelle luovutettava, ellei se sisällä erikseen salassapidettäväksi määriteltyä tietoa. Pyyntöä ei tarvitse edes perustella mitenkään.

Toimittajatkin käyttävät tätä mahdollisuutta vähemmän kuin luulisi. Yksi syy on, että tiedon saanti tällä tavalla on äärimmäisen hidasta ja lehdet haluavat juttujen valmistuvan rivakassa aikataulussa. Usein viranomaiset vastaavat tietopyyntöön vitkutellen tai kieltäytyvät asiakirjan luovutuksesta kokonaan. Kieltäytymisestä voi valittaa hallinto-oikeuteen, mutta vieläkö juttu on ajankohtainen, kun oikeuden päätös viimein saapuu? Tässäkään kohtaa lakia ei välttämättä tarvitse muuttaa, mutta kulttuurissa on parantamisen varaa.

Laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta
Transparencyn korruptioindeksi kivasti visualisoidussa muodossa

“Tietojärjestelmistä on tullut uusi sotatanner. Hyökkääjä jää usein arvailun varaan, sillä virutaalijojoukot ampuvat salaa.”

Tällainen otsikko ja ingressi ilmestyi lokakuun Tiede-lehdessä. Huomasitteko siinä mitään hassua? Minä en huomannut, ennen kuin tarkkasilmäinen lukija lähetti sähköpostia ja kysyi, mitä mahtavat olla virutaalijojoukot.

Tässä vaiheessa vapautan jutun kirjoittajan Mikko Puttosen vastuusta, samoin jutun editoineen toimitussihteerin. Olin nimittäin itse muokannut lehden otsikot ja ingressit ja niiden outoudet ovat todennäköisesti juuri minun käsistäni.

Oikein tarkkaan sanaa tavattuani tajusin ja lukijallekin tunnustin, että minä se olin, joka todellakin oli kirjoittanut virtuaalisista JOJO-ukoista. Heh heh. Kiitin tarkkuudesta ja toivotin hauskaa syksyä. Samalla toivoin sydämessäni, ettei moni muu olisi huomannut hassua virhettä.

Tällä viikolla sain samalta lukijalta uuden viestin. “Etkä edes kirjoittanut virtuaalisista jojo-ukoista vaan siinä luki VI-RU-TAA-LI-jojoukot. — Kiitos näistä nauruista.”

Kaivoin vielä kerran lehden esiin, ja niin siinä todellakin luki. Pakko oli nauraa itsekin.  Vaikka nolottaa.

Lehden tekijöiden pitäisi olla työnsä puolesta harjaantuneita löytämään kirjoitusvirheet, mutta aivot pahalaiset ovat liian tehokas oikolukija. Ne lukevat oikein senkin mikä on kirjoitettu väärin. Niin on tainnut lukea myös suuri osa Tieteen lukijoista, sillä virheestä huomautti vain tämä yksi. Yleensä saamme enemmän palautetta mokistamme.

Näin tuli jälleen ilmi se havaintopsykologinen tosiseikka, että havainnot eivät ole puhdasta aisti-informaatiota vaan niitä muokkaa aiempi kokemus. Näemme sitä, mitä odotamme näkevämme.

Saman ilmiön kääntöpuoli tuli vastaan, kun katsoin BBC:n videon siitä, kuinka jääsormi työntyy meren pinnan alle kohti pohjaa ja mitä sitten tapahtuu. En ymmärtänyt videon aloituskuvasta mitään, ennen kuin olin katsonut koko jutun. Video on huikea ja suosittelen sitä kaikille. Samalla voit testata myös itseäsi: Katso videon lähtökuvaa ennen kuin alat katsoa elävää kuvaa. Mitä näet? Kokeile uudestaan, kun video on katsottu.  Talven tappava sormi kurkottaa videolla tässä.

Tuleeko mieleen vihamielisiä ihmisiä? Sellaisia, jotka ovat jatkuvasti hyökkäyskannalla puolta ihmiskuntaa vastaan. Mikä tekee heistä kestovihaisia?

En tiennyt, että tätäkin kysymystä on tutkittu, ennen kuin sähköpostiin tupsahti kiinnostava väitöstiedote. Tällä viikolla Helsingin yliopistossa väittelevän Päivi Meronen on tutkinut vihamielisyyden taustatekijöitä ja  terveysvaikutuksia suomalaisen  väestötutkimuksen pitkittäisaineistoa käyttäen. Nykyarvioiden mukaan vihamielisyys on 18-50-prosenttisesti perinnöllistä. Suomalaisesta väestöaineistosta on tunnistettu geenialueita, jotka saattavat olla yhteydessä tähän piirteeseen. Myös lapsuuden huono hoiva ja kylmä ilmapiiri vaikuttaa.  Pulloruualla kasvaneista lapsista tulee vihamielisiä useammin kuin niistä, joita on imetetty. Yli vuoden imetettyjen näkymä tosin alkaa olla yhtä huono kuin ilman rintaa jääneiden.

Mitä  vihamielisyydellä oikeastaan mahdetaan tutkimuksessa tarkoittaa? Se jäi tiedotteessa kertomatta, mutta selitys löytyi itse väitöskirjasta. Vihamielisyyttä määrittävinä asenteina pidetään tutkimuksessa kyynisyyttä ja epäluuloisuutta.  Niitä on mitattu muun muassa suhtautumisella väittämiin: “On turvallisempaa olla luottamatta kehenkään” ja  “Muut eivät anna asiaankuuluvaa tunnustusta saavutuksistani”. Tunnepuolelta oireyhtymään liittyy esimerkiksi ärtyisyys, jota on selvitetty esimerkiksi väittämällä: “Menetän helposti malttini, mutta rauhoitun nopeasti.”

Kun olin lapsi,  tällaisista tyypeistä usein letkautettiin, että se ei ole saanut tarpeeksi tissiä pienenä. Merosen tutkimuksen mukaan hypoteesi ei siis ole aivan tyhjän päällä.

Sen kaikki ehkä jo tiesivätkin, että vihamielisyys on epäterveellistä. Se on sydän- ja versisuonitautien riskitekijä. Siitä kannattaa koettaa parantua.

Väitöskirja ja sen tiivistelmä löytyvät Helsingin yliopiston Heldasta.

Tällä viikolla jokseenkin kaikki tiedotusvälineet kertoivat uutisen kirkasvalokuulokkeiden tehosta kaamosmasennuksen hoidossa. Valokuulokkeiden valmistaja Valkee kertoi tutkimustuloksista, joiden mukaan korviin annettu valo tehoaa kaamosmasennukseen yhtä hyvin tai paremmin kuin silmien kautta saatu kirkasvalohoito.

Että valo voi vaikuttaa aivoihin myös korvan kautta ei välttämättä ole hölynpölyä.  Oulun yliopistossa tehty tutkimus on asiantuntijoiden mielestä kiinnostavaa ja sitä sietää jatkaa. Korvan kautta tuleva valo todella näyttää vaikuttavan aivotoimintaan. “Kyllä siinä jotain on”, vastasi kysymykseeni Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mieliala- depression ja itsetuhokäyttäytymisen yksikön päällikkö Timo Partonen, joka on itsekin tehnyt kirkasvalotutkimusta.

Uutisissa jäi kuitenkin kertomatta joitakin seikkoja.

Ensinnäkin potilastutkimuksissa ei käytetty vertailyryhmiä. Uutisten mukaan 13 kaamosmasentuneeksi diagnosoitua koehenkilöä sai tammi-helmikuussa neljän viikon ajan korviinsa valoa, ja hulppea 92  prosentin osuus heistä raportoi masennusoireiden parantuneen. Kun osalle masentuneista ei vertailun vuoksi annettu laitteella korviin pimeää, ei saatu tietää, kuinka suureen osan potilaista lumehoitokin olisi parantanut. Entä kuinka monella kaamosmasennus helmikuun kuluessa helpottaa ilman hoitoakin? Toisessa tutkimuksessa vertailtiin erilaisia valotehojen vaikutusta 89 koehenkilöllä, mutta mukana ei näytä olleen ryhmää, jolle olisi annettu valoa nollateholla.

Toiseksi tutkimuksia ei ole julkaistu missään tieteellisessä julkaisussa. Ne eivät siis ole käyneet läpi vertaisarviointia, jossa tutkimusmenetelmien ja johtopäätösten pätevyyttä krittiisesti punnitaan.

Kolmanneksi toipumistulokset esiteltiin mitattuna Beckin depressioasteikolla, joka perustuu potilaan itse täyttämään arviointilomakkeeseen ja jolla saatiin selvästi näyttävämmät arvot kuin  muilla. Tätä asteikkoa ei Partosen mukaan tavanomaisesti käytetä, kun arvioidaan silmän kautta annettavan kirkasvalohoidon vaikutusta. Beckin asteikon pohjalta korvavalon tehoa ei voi verrata silmien kautta annettavan hoidon tehoon.

Valkee esittää alustavat tutkimustulokset tuotteelleen mahdollisimman edullisessa valossa, mutta voisiko tiedotusvälineiltä vaatia markkinointiviestien tarkempaa punnintaa - silloinkin kun ei ole kyse täydestä humpuukista? Lukijat näyttävät siihen pystyvän. HS.fi:n  keskustelupalstan 44 kommentissa oli otettu esiin melkein kaikki tässä esitetyt näkökohdat.

Tutkimusraportit Valkeen omilla nettisivuilla

STT:n uutinen / Kaleva.fi

HS paperilehdessä: Kirkasvalokuulokkeissa on tehoa

HS-keskustelu aiheesta

Tiede.fi:n aina aktiiviset keskustelijat käsittelivät aiheen jo viimetalvisen korvavalouutisoinnin yhteydessä eivätkä jaksaneet tällä kertaa innostua aiheesta juuri lainkaan.

Sain palautetta. Lokakuun Tieteessä ilmestyi uskonnosta teemapaketti, jonka olin lehteen tuottanut. Ensimmäisessä osassa Ilkka Pyysiäinen eritteli kognitiivisen uskontotieteen näkökulmasta, mitkä ihmismielen taipumukset ovat vaikuttaneet uskontojen syntyyn ja menestykseen maailmassa. Palautteen antaja irtisanoi tilauksensa. Hänen monista moitteistaan keskisin oli, että lehti ei ole aihetta käsitellessään objektiivinen, koska se ei ota huomioon sitä vaihtoehtoa, että Jumala on olemassa ja tämä selittää uskonnon olemassa olon.

Vaatimus Jumala-hypoteesin huomioimisesta tuntuu nopeasti ajatellen oikeutetulta. Ongelmana kuitenkin on,  että jonkin havaittavan ilmiön selittäminen tieteessä jollain, mitä ei voida havaita, on kestämätöntä. Tiede käsittelee asioita, joista on mahdollista tehdä havaintoja - vieläpä sellaisia havaintoja, jotka on mahdollista todentaa. Uskonnoista on mahdollista tehdä kontrolloituja havaintoja, mutta entäpä jumalista? Mihin tutkimusta ohjaa oletus, että jokin tutkimuskohteseen vaikuttavista seikoista on yliluonnolinen - siis sellainen joka ei noudata luonnonlakeja ja jolle ei voikaan olla tieteellistä selitystä?

Ehkäpä tätäkin problematiikkaa olisi ollut syytä lehdessä avata.

Niille, joita Jumalan olemassaolosta ja olemattomuudesta vuosisatojen aikan esitetyt todistelut ja argumentit kiinnostavat, suosittelen Juha Sihvolan kirjaa Maailmankansalaisen uskonto. Voittaja ei kuitenkaan kirjan avulla selviä. Kiista raukeaa tyhjiin, koska vastapuolet eivät vakuutu toistensa todistuksista, olivat ne millaisia tahansa.

Itse tiivistäisin asian niin, että toisilla on tarve uskoa tuonpuoleiseen ja vahva tunne sen olemassa olosta, toiset taas eivät koe mitään sellaista. Kyse ei yksinkertaisesti ole järjen asiasta. Uskontopaketin kolmannessa osassa  Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander vastasivat kysymykseen, onko se nyt vaan tyhmää uskoa Jumalaan. Vastaus oli ei - riippumatta siitä, onko Jumalaa olemassa. Sillä ei filosofien mielestä ole niin väliäkään.

Koulu opettaa sadan vuoden taakse jämähtänyttä fysiikkaa. Tämä oli tärkein tulos, kun lähdimme selvittämään, miten koulukirjat edistyvät tieteen edistyessä. Pyysin hankkeeseen yleisön apua täällä sekä Huuhkaja.fi:ssä, jossa kokeillaan journalismin tekemistä yhdessä yleisön kanssa. Fysiikasta sukeutui vilkas keskustelu, jossa selvisi, että moderni fysiikka putoaa kouluopetuksessa lähes yli laidan, mutta monien opettajien ja oppikirjan tekijöiden mielestä se ei haittaa. Heillä on järkeviltä tuntuvat perustelut sille, miksi oppilaiden ei tarvitse juurikaan tietää maailmankaikkeuden synnystä ja rakenteesta, perusvuorovaikutuksista ja kvanttifysiikasta vaan opiskella mieluummin olan takaa mekaniikkaa ja sähköoppia.

Kosmologian professori Kari Enqvist on jyrkästi eri mieltä. Hän katsasti kolme uutta lukion fysiikan kirjasarjaa ja totesi, että niissä ylipäätään  esitellään ilmiöitä modernia fysiikkaa edeltävästä pisteestä, jolloin monia fysiikan suuria lainalaisuuksia ei vielä tunnettu. Siksi koko fysiikka näyttäytyy hämäränä ja pirstaleisena. Enqvist kirkastaisi sitä kääntämällä oppiaineen ylösalaisin. Matematiikan ja luonnontieteen pedagogiikan professori Jouni Viirikään ei nähnyt välttämättömiä perusteita nykykäytännön jatkamiselle.

Koko koulukirjajuttu ilmestyy Tieteessä tänään.  Luettuaan sen ja tässä blogissa käydyn ennakkokeskustelun kollegani Petri Riikonen kitetytti johtopäätöksen: “Fysiikkaa opetetaan siis siltarumpuinsinöörien eikä maailmankuvan rakentamisen tarpeisiin.” Täytyykö näin olla, siitä sietää keskustella.

Kiitos teille kaikille, jotka olette jo keskustelleet. Aiheen alustus täällä ja Huuhkaja-sivustolla keräsi toista sataa kommenttia. Ne ohjasivat ja auttoivat merkittävästi jutun syntymistä.