Jos ihmiset joskus tuhannen, kymmenen tuhannen tai viidenkymmenen tuhannen vuoden päästä löytävät ammoin tukitun arvoituksellisen luolaston, joka johtaa syvälle maan uumeniin, mitä he tekevät?

Entä jos paikka on tehty uhkaavaksi piikkisin kivin ja ympäristöön on jätetty symbolisia viestejä, jotka kertovat hengenvaarasta ja käskevät pysymään poissa. Tottelevatko tulevaisuuden ihmiset niitä?

Ellei ihmisluonto ole perin pohjin muuttunut, vastaus on ilmiselvä. Rohkeimmat ja uteliaimmat tunkeutuvat niin pitkälle kuin suinkin pääsevät ja tuovat ulos sen minkä löytävät.

Olisiko siis parasta yrittää vaivuttaa ydinjätteen loppusijoituspaikat unohduksiin ja yrittää piilottaa ne niin, ettei niiden olemassa olosta tietäisi kukaan ja etteivät ne löytyisi edes vahingossa.

Tällaisia päätyy kysymään tanskalainen Michael Madsen elokuvasssa, joka esitetään DockPoint-festivaaleilla lauantaina. Elokuva kertoo Eurajoella sijaitsevasta Onkalosta, peruskallioon räjäytetystä luolastosta, josta on tarkoitus tehdä suomalaisen ydinjätteen loppusijoituspaikka.

Madsen koettaa nähdä, mitä tällainen varasto merkitsee ihmisille tulevaisuuden hämärässä. Ydinjäte säilyy vaarallisena kaikelle elävälle sata tuhatta vuotta. Ainakin niin pitkäksi aikaa se pitäisi eristää niin, ettei se pääse kosketuksiin elävän luonnon kanssa.

Madsenin kysymyksiin vastaavat asiantuntijat Suomesta ja Ruotsista. He ovat perehtyneet asiaan kenties paremmin kuin kukaan muu ja he saavat vastata harkiten ja rauhassa. Silti he vaikuttavat liikuttavan haavoittuvilta sen haasteen edessä, jota he ovat ratkaisemassa - eikä vain siksi, että he joutuvat ilmaisemaan itseään englanniksi, vieraalla kielellä.

Miten he voisivatkaan antaa varman vaikutelman. Sata tuhatta vuotta ylittää moninkertaisesti inhimillisen ennakoimisen mahdollisuudet - ainakin mitä tulee ihmiskunnan tulevaisuuteen ja sivilisaatioiden katkoksiin.

Lounaissuomalaisen peruskallion tulevaisuutta pystytään ennustamaan sen verran, että Onkalon louhija Posiva uskaltaa luvata sen kestävän jääkauden ja muutkin seuraavan sadan tuhannen vuoden mullistukset. Se on vakainta, mitä Maapallolla oikeastaan on. Ja jonnekin se ydinjäte on yksinkertaisesti pantava

Elokuvan haastattelut ovat perinjuurin asiallisia, mutta ohjaajan omat, tulevaisuuden ihmisille osoitetut välispiikit runollisia. Kohtauksia Onkalossa ja sen yllä talvisessa metsässä täydentää musiikki ja äänimaailma, josta huokuu dramatiikka ja uhka. Paikalla tuntuu olevan näkymätön vaara. Niin kuin onkin.

Arvaan, että tästä emotionaalisten keinojen käytöstä eivät kaikki pidä. Ydinvoiman vaaroilla ei saisi pelotella. Miksi ei?

Tätä jäin miettimään ja samalla ajattelin ydinjätteen suomalaista loppusijoitussuunnitelmaa käsittelevää juttupakettia, jonka Tiede-lehti julkaisi elokuussa 2007. Siinä ei ollut uhkan häivää. Puolukat punersivat Onkalon katolla, Posivan laskelmat pitivät, kaikki kapselit kestivät, eikä kenellekään juolahtanut mieleen kaivautua niitä tutkimaan. Oliko se oikeampi käsittelytapa?

Into Eternity. Dokumentaarinen trilleri ydinjätteestä ja tulevaisuudesta. Näytös DocPointissa lauantaina 30.1. klo 15. Elokuvateatteri Bristol, Mikonkatu 8, Helsinki.

Tällä tarinalla ei ole paljoa tekemistä tieteen kanssa, mutta lumipyryn ja joulun kunniaksi kerron sen silti.

Viime talvena Englantiinkin tupsahti lunta. Oxfordissa ja muualla Lontoon lähistöllä sitä satoi enemmän kuin 18 vuoteen. Liikenne oli sekaisin ja kouluja suljettiin. Meidän koulumme pysyi kuitenkin urheasti auki.

Yleensä olin vienyt lapset kouluun pyöräillen. Ensimmäisenä lumisena aamuna muistelin 1970-lukua pohjoiskarjalaisessa syrjäkylässä ja päättelin, että voisimme mennä pyörällä nytkin. Niin mekin teimme lapsena joka säällä, paitsi talven parhaimmilla keleillä, kun kouluun pääsi myös hiihtämällä tai potkukelkalla.

Siispä matkaan. Sitä oli edessä kaksi ja puoli kilometriä. Ajaminen alkoi sujua itseltäni  jotenkuten, mutta Helsingissä kasvaneilta pojiltani selvästi puuttui tarvittava kokemus pyöräilystä viidentoista sentin lumihötössä. Matka edistyi kahden metrin kappaleissa. Pyörät täytyi pian hylätä tien varteen ja alkaa laittaa jalkaa toisen eteen. Lopputulos oli, että suomalaiset lapset myöhästyivät koulusta lumisateen vuoksi.

Seuraavana aamuna menimme suosiolla bussipysäkille. Ennen kuin bussi ehti ilmaantua, pysäkille seisahtui pieni viininpunainen auto. Sen ovi aukeni ja siitä viittoili tummatukkainen, viisikymppinen nainen. Kun menin lähemmäksi, hän tarjosi hymyillen kyytiä ja sanoi haluavansa auttaa ihmisiä näissä kurjissa olosuhteissa. Emmin hetken. Auto oli heppoinen, talvirenkaita siinä ei taatusti ollut, ja keli oli sohjoisen niljakas. En kuitenkaan hennonut torjua tarjousta. Astuimme autoon.

Päivittelin liukkautta, mutta huolitellusti kammattu ja tyylikkästi puettu kuljettajamme kehotti olemaan huoletta: “Me iranilaiset osaamme ajaa lumessa.”

Nieleskelin besserwisserismini ja siitä hyvästä sain kuulla tarinan. Iran on suuri maa, ja kuskimme oli kotoisin vuoristoseudulla, jossa talvisin oli säännöllisesti lunta.  Hän oli lähtenyt perheensä kanssa maanpakoon 30 vuotta sitten shaahin kaaduttua islamilaiseen vallankumoukseen. Mutta talviajo sujui edelleen rauhallisen varmasti.

“Englantilaiset eivät ymmärrä, miten lumessa pitää toimia. Katso noita autoja, ne ajavat ihan liian lähellä toisiaan. Täytyy pitää etäisyyttä.” Pääsimme turvallisesti perille, kiittelimme kyydistä ja mukavasta juttutuokiosta. Koulussa olimme ajoissa.

Nyt ollaan Suomessa, loma alkaa, ja huomenna pyryttää jälleen. Nautitaan lumesta ja ajetaan viisaasti. Onnellista Joulua!

Päädyimme kavereiden kanssa baarissa pohtimaan avioeroja ja sitä, mikä on erossa lasten kannalta paras asumisjärjestely. Nykyään suuri osa erolapsista ramppaa jatkuvasti isän ja äidin kodin väliä. Se on lapsille melkoinen stressi, vaikka tietenkin on hyvä, että kiinteä suhde molempiin vanhempiin säilyy.

Jotkut ratkaisevatkin asian toisin päin. Lapset pysyvät samassa kodissa, ja isä ja äiti toimittavat siellä vanhemman virkaa vuoroviikoin. Tällaisia järjestelyjä tiesimme tuttavapiireistämme parikin. Yhdessä tapauksessa eronnut pari oli  hankkinut yhteiseksi jopa sen “väistöasunnon”, jossa kumpikin vuorollaan majailee silloin kun ei asu lasten luona.

Minusta kuvio vaikutti tukalalta, mutta se sai keskustelussa myös kiihkää kannatusta, jota vastaan oli vaikea väittää. Miksi juuri lapsen täytyisi joutua kärsimään myös erosta aiheutuvat käytännön riesat, vaikka hän ei ole syyllinen vanhempiensa sotkuihin? Eikö ole pelkästään reilua, että aikuiset koettavat kantaa valintojensa seuraukset  itse eivätkä lisää niitä lapsen taakkaan?´

Keskustelu päättyi yhteisymmärrykseen ihanteellisesta järjestelystä. Sellainen löytyi läheltä, omasta talostamme Helsingin Käpylässä. Ennen meitä nykyisiä asukkaita talossa asui eronnut pariskunta, kumpikin uuden puolisonsa kanssa, sekä ex-parin yhteiset lapset. Uusiopariskunnilla oli vierekkäiset huoneistot, ja taloa remontoitaessa lasten makuuhuoneet oli sijoitettu kahden asunnon väliin. Makuuhuonekäytävän kummassakin päässä oli ovi,  ja niistä lapset saattoivat kulkea vapaasti isän tai äidin puolelle. Vanhemmilta reitti toiseen asuntoon oli suljettu.

Aika hyvää sopua rinnakkain eläminen on vaatinut. Jos oma mies lähtisi lätkimään, tulisi varmaankin mieleen toivottaa se saman tien niin kauas kuin mahdollista ja mieluiten ikuisiksi ajoiksi. Tosiasiassa olisi ehkä silti parempi, että jäisi seinän taakse pitämään kanssani huolta lapsista.

Jos meidän talossa on siinä kerran onnistuttu, niin luultavasti moni muukin Suomen tuhansista ja taas tuhansista eropareista siihen pystyisi.  Mutta kuten baarissa huomautettiin, sopivan talon ja asunnon löytäminen vaatii älyttömästi onnea tai hirveästi rahaa.

Siispä vinkki rakennusfirmoille ja etenkin yleishyödyllisille rakennuttajille: Tehkää kokeeksi sellaisia taloja kuin meillä on, siis toisiinsa kytkettyjä asuntoja joissa on pari makuuhuonetta välissä. Niille voisi olla markkinoita.

Viime aikoina on taas keskusteltu musliminaisten huivin käytöstä. Tuoretta väriä keskusteluun toi Helsingin Sanomien toimittaja Katja Kuokkanen, joka pukeutui kaiken peittävään mustaan niqabiin ja lähti hengaamaan Itäkeskukseen. Kuokkanen halusi tietää, miltä kaavun alla tuntuu. Musliminaiset tervehtivät, jotkut säikähtivät, monet tuijottivat, Kuokkanen kertoi jutussaan.

Usein sanotaan, että musliminaiset pukeutuvat peittävästi saadakseen olla rauhassa tunkeilevilta katseilta. Siihen ei taida riitää mikään vaate. Toimittaja tapasi matkallaan myös turkkilaiseksi tai irakilaiseksi arvelemansa muslimimiehen, joka tuijotti häntä niin intensiivisesti, että mustaan sifonkiin tuntui palavan reikä.

Tämä palautti mieleeni Oliver Poolen, jonka tapasin viime talvena Oxfordissa.  Poole on brittitoimittaja, joka oli juuri viettänyt kolme vuotta Daily Telegraph -lehden kirjeenvaihtajana Bagdadissa ja kirjoittanut kokemuksistaan kirjan Red Zone. Poolen komennuksen aikana Bagdadista tuli vaarallinen, monella tavoin painajaismainen paikka, mutta kaupunkilaiset yrittivät silti elää elämäänsä niin hyvin kuin taisivat. He kävivät töissä, huolehtivat lapsistaan -  ja katselivat vastakkaista sukupuolta sillä silmällä.

Poolen autonkuljettaja Khaled saattoi hiljentää vauhtia ja päästää syvän huokauksen, kun musta huntu hulmusi ohitse, Poole kertoo kirjassaan. “Näitkö tuon vartalon”, keski-ikäinen irakilainen Khaled kyseli Poolelta.

Khaledin opastuksella nuori brittikin harjaantui näkemään, kuinka vaate laskeutui pitkin kulkijan kurveja. Jos nainen käveli nopeasti tai kävi tuuli, vaate painui vartaloa vasten ja paljasti sen muodot. “Parempi kuin alasti”, Khaled kehui.

Katsetta ei siis torju mikään. Joissakin maailman kolkissa naisen on kuitenkin pakko peittää itsensä silmiä myöten, ellei halua tulla pahoinpidellyksi, raiskatuksi tai tapetuksi. Epäilen, että tätä asiantilaa ei auta, mitä tahansa täällä ajatellaan ja päätetään huiveista. Ne eivät ole syy, vaan seuraus ja symboli.

Itselläni ei ole selkeää ehdotusta maailman tai edes Suomen huntu- ja huivipolitiikaksi.  Siitä haluan kuitenkin huomauttaa, että kaiken peittävästä vaatetuksesta on terveydelle vakavaa haittaa, ellei koskaan paljasta ihoaan ulkona ja anna päivän paistaa edes kasvoille ja käsivarsille.

Ihmisen iho tuottaa auringon ultraviolettisäteilyn vaikutuksesta d-vitamiinia, joka on välttämätöntä luustolle ja uuden tiedon mukaan ihmisen muullekin terveydelle. Brittitutkija Susan Lanham-New on tutkinut Kuwaitin ja Saudi-Arabian hunnutettujen naisten d-vitamiinitasoja. Noissa ikuisen auringon maissa naiset kärsivät vakavasta d-vitamiinin puutoksesta.  Jeddassa tutkituilta naisilta mitatut tasot alittivat keskimäärin jopa sen minimitason, joka suojaa riisitaudilta.

Muistakaa siis ottaa kesäisin aurinkoa, Suomen musliminaiset. Täällä se on mahdollista.

Sikainfluenssa on valitettavasti vaatinut ensimmäisen uhrinsa myös Suomessa. Vainaja oli kroonisesti sairas 25-vuotias nainen. Hän kuului sairautensa vuoksi riskiryhmään, emmekä edelleenkään tiedä, kuinka vaarallinen uusi influenssa on perusterveille ihmisille. Se selviää seuraavan parin kuukauden sisällä. Vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen influenssat riehuvat vain talvisin, eikä tapausten lievyys kesällä ja alkusyksyllä vielä kerro, mikä on viruksen luonto pimeään vuodenaikaan. Eteläisen pallonpuoliskon päättyvästä talvesta tosin saatiin lupaavia kokemuksia. Epidemiasta ei siellä tullut ankara.

Tällä tietämättömyyden tasolla varautuisin kuitenkin mielelläni ottamalla rokotuksen ja ihmettelen, mikä rokotuspelko maassa on leviämässä, jos nyt lehtien viimeaikaisiin juttuihin on luottamista. Aihe niihin on ilmeisesti poimittu internetin keskustelupalstoilta, joilla viisaus ei yleensäkään varsinaisesti kukoista.

Tosielämässä melkein kaikki suomalaiset rokotuttavat lapsensa yleisen rokotusohjelman mukaisesti, ja kausi-influenssarokotteen ottaa joka syksy vapaaehtoisesti suuri joukko aikuisia ihmisiä. He eivät ole sen jälkeen kaatuneet joukoittain kuolleina tai halvaantuneina maahan. Sikainfluenssarokotteen sivuvaikutukset ovat olleet samoja kuin kausi-influenssarokotteen ja monien muidenkin: rokotuskohdan kipeytymistä, lämmön nousua ja muita yleisoireita, jotka kertovat elimistön puolustusjärjestelmän aktivoitumisesta. Se kaiketi on rokotuksen tarkoitus.

Eniten epäilen huhuja, joiden mukaan moni hoitoalan ammattilainen olisi  kieltäytymässä rokotuksista. Heidät on pantu rokotusjonon ensimmäisiksi kolmesta syystä. He ovat suurimmassa vaarassa saada tartunnan, koska he hoitavat työkseen sairastuneita ihmisiä. Samasta syystä he voivat olla pahimpia tartunnan levittäjiä. Kolmanneksi, kuka hoitaa vakavasti sairastuneet, jos hoitajat itse kaatuvat suurin joukoin tautivuoteeseen. Näistä syistä olisi hoitajilta moraalisesti kestämätön ratkaisu kieltäytyä rokotuksesta, enkä usko että he ovat niin tekemässä.

Siitä yhteiskunta tuskin kärsii kovin paljon, jos Tiede-lehti jää ilmestymättä minun sairaslomani takia. Saan siis sikainfluenssarokotteen vasta viimeisessä ryhmässä, aikaisintaan vuodenvaihteen jälkeen, jos sitä vielä pidetään tarpeellisena. Henkilökohtaisten riskien minimoimiseksi otin perheelle pneumokokkirokotteen - sekä tämän että tulevien epidemioiden varalta. Se estää suuren osan keuhkokuumeista, jotka ovat yleinen kuolinsyy influenssan yhteydessä.

Eittämättä tukka nousi pystyyn, kun kuulin juttuja rokotuksen mahdollisesta sivuvaikutuksesta, Guillain-Barrén oireyhtymästä, joka halvaannuttaa ihmisen väliaikaisesti ja jopa tappaa pienen osan sairastuneista.  Tarkemmin asiaan tutustuessa kuitenkin selvisi, että Guillain-Barrén oireyhtymän laukaisee useimmiten jokin infektio, esimerkiksi influenssa. Ei ole todennettu, että sen voisi aiheuttaa myös rokotus, ja infektioista seuraava riski on joka tapauksessa huomattavasti suurempi.

Vilkaisin myös niinsanotun Rokotusinfon nettisivuja, jolle rokotuskammoisten kansalaisten jäljet näyttävät usein johtavan. Sivuston nimi on harhaanjohtava. Yhdistyshän on omistautunut yleistä rokotuspelkoa lietsovan disinformaation levittämiseen. Vanhempiensa päätöksestä rokotusten ulkopuolelle jätetyt lapset saavat onneksi nauttia laumasuojasta, joka syntyy kun ympärillä olevat ihmiset on rokotettu. Sen ansiosta taudit eivät pääse helposti leviämään myöskään rokottamattomiin. Silloin kun tarpeeksi moni jättää rokotteet ottamatta, päätöksellä on todellisia seurauksia.

Ostin työmatkalla Lontoosta Richard Dawkinsin juuri ilmestyneen kirjan The Greatest Show on Earth. Hankin sen vähän pitkin hampain. Epäilin, onko Dawkinsilla mitään uutta sanottavaa.

Oli hyvinkin. Ensimmäinen luku oli pudottaa penkiltä lentokoneessa. Dawkins ottaa siinä tuekseen paavin ja piispat ja muut Jumalan miehet ja naiset, joilla ei ole vaikeuksia hyväksyä, että ihminen ja muuta eläimet ovat kehittyneet asteittain aiemmista elämänmuodoista. Hän ilmoittaa kauniisti esittävänsä kirjassa todistusaineiston evoluutiosta - myös niille uskovaisille, jotka yhä torjuvat koko kehitysopin.

Tähän asti Dawkinsin sanoma uskonnollisille ihmisille on lähinnä ollut, että se nyt on vaan tyhmää uskoa Jumalaan, koska tiede osoittaa, ettei Jumalaa ole. Näin hän sanoi myös silloin, kun haastattelin häntä Helsingin Sanomiin syksyllä 2005. Kysyin Dawkinsilta, eikö tällainen puhe jarruta tieteellisen tiedon perille menoa. Sen seurauksena ihmiset, joilla on tarve turvautua Jumalaan, torjuvat kaiken mitä hän yrittää sanoa. 

Dawkins vastasi: “On varmaan poliittisesti tarkoituksenmukaista vähätellä uskonnon ja tieteen yhteensopimattomuutta ja pyrkiä rakentamaan liittoa tieteen ja järkevien ja maltillisten uskonnollisten piirien välille. Ehkä pitäisi tosiaan pyrkiä erottamaan järkevät uskonnolliset ihmiset kaheleista ja kääntää heidät tieteen puolelle.”

Arvelin silloin, ja kirjoitin lehteenkin, ettei hän aio tehdä niin. Jostain syystä minua ilahduttaa kovasti huomata, että olin väärässä. Ehkä siksi, että Dawkinsin tapa kaivaa syvää taisteluhautaa uskovien ja ateistien väliin on tuntunut paitsi taktisesti typerältä, myös älyllisesti huteralta. Se että ihminen on uskonnollinen, ei tietenkään yksi yhteen tarkoita että hän on tyhmä ja tietämätön.

Tämä monien ateistien viesteihin sisältyvä halveksiva pohjaoletus häiritsee ja estää minua samaistumasta heihin, vaikka en uskokaan mihinkään jumalaan.

Niin meni lukuvuosi ja kotona ollaan taas. Sade ropisee kattoon. Blogin kirjoittaminen jäi viimeisen kuukauden ajaksi, kun rypistin valmiiksi raporttia omasta tutkimuksesta, joka kuului pakollisena osana koulutusohjelmaan.

Työn valmistumisen hauskimpia juhlistuksia oli high table -illallinen, jolle ohjaajani kutsui minut koticollegeensa New Collegeen. New College ei ole uusi vaan Oxfordin vanhimpia ja viiden statukseltaan korkeimman joukossa.

Tylypahkamaisessa ruokasalissa opiskelijat nauttivat päivittäin ateriansa. Opettajat ja heidän vieraansa illastavat pöydässä, joka on korokkeella muista erillään. Tuli palaa kynttilöissä, tarjoilijat palvelevat, keskustella pitää. Vasemmalla puolella istui italialainen filosofi, jonka erityisalaa oli antiikin filosofia, Platon, Aristoteles ja kumppanit. Vastapäinen seuralainen oli erikoistunut hankkimaan rahaa collegelle. Toinen vastapäätä oli emeritusfyysikko. Oma ohjaajani Jeremy Harris on yliopiston tiedotusjohtaja ja työskennellyt aiemmin esimerkiksi Canterburyn arkkipiispan tieduspäällikkönä sekä BBC:n Moskovan kirjeenvaihtajana perestroikan ja glasnostin aikaan. Ehkä voitte kuvitella, ettei ollut aivan tylsää.

Seinältä katsoivat ammoisten rehtoreiden muotokuvat, yhtenä legendaarisimpana William Spooner, jonka mukaan englannin kieleen on tullut sana spoonerism. Se tarkoittaa samaa kun sananmuunnos. Spoonerilla oli taipumus sekoilla sanoissaan, ja se innosti opiskelijat luovaan jäljittelyyn, jonka tuloksena kuuluisia spoonerismeja on paljon, mutta varmuutta siitä, mitkä olivat rehtorin omia, on vähän.

Kesäpähkinäksi tarjoan teille muutaman. Mitähän pappisrehtorin oikeasti pitikään sanoa?

You have hissed all my mystery lectures.

Is the bean dizzy?

The Lord is a shoving leopard.

Three cheers for our queer old dean!

Uutiset eivät ole ilmaisia eivätkä edes halpoja vaan kalliita. Silti tiedotusvälineet ovat jaelleet journalistista sisältöään netissä ilman mitään vastinetta vuosikymmenen ajan. Se on osoittautunut itsetuhoiseksi toiminnaksi. Suomessakin on uutisoitu merkittävien yhdysvaltalaislehtien kaatumisesta, Britanniassa paikallislehdet uhkaavat kadota kokonaan, eivätkä suomalaiset lehdet ole mitenkään turvassa samalta kohtalolta.

Sanomalehdet tekivät pitkään loistavaa taloudellista tulosta jakamalla uutisia ja analyysia alihintaan sekä paperilla että netissä, koska suuria kohdeyleisöjä tavoittelevat mainostajat kantoivat lehtitaloihin rahaa ovista ja ikkunoista. Nyt lehti-ilmoittelu on vähentynyt, koska levikit ovat pienentyneet.  Yhä useammat lukijat ovat hylänneet paperilehdet ja tyydyttävät tiedonjanonsa netissä.

Lehdet kilpailevat verissä päin nettiyleisöistä, ja ne ovatkin kasvaneet suuremmiksi kuin paperilehtien lukijakunnat koskaan. Silti nettilehdet eivät tuota. Nettisaitille ei mahdu tarpeeksi mainoksia, eivätkä ne ole tarpeeksi tehokkaita, jotta ilmoittajat olisivat halukkaita maksamaan niistä yhtä lailla kuin lehti-ilmoituksista. Edes Youtubelle ole keksitty tuottavaa ansaintalogiikkaa. Tämän vuoden aikana eteemme on täällä Oxfordissa kannettu aiheesta selvitys toisensa jälkeen, eikä kukaan näytä enää uskovan, että nettilehti pystyy kannattamaan pelkkien ilmoitusten varassa.

Tämän takia moni amerikkalainen ja brittiläinen huippulehti suunnittelee parhaan sisältönsä muuttamista maksulliseksi myös verkossa. Yleisö näyttää ilkkuvan keskustelupalstoilla, että yritys on tuhoon tuomittu, netti on ilmainen ja sillä sipuli. Jos jonkun sivuilla sisällön lukeminen maksaa, saman asian voi etsiä muualta ilmaiseksi.

Näinhän me voimme tehdä aina siihen asti, että kaupalliset tiedotusvälineet ovat konkurssissa ja uutistarjonta loppuu. Toisin kuin osa ihmisistä tuntuu luulevan, uutiset eivät putkahda nettiin itsestään.

Kun kaupallisia uutisorganisaatioita ei enää ole, kuka seuraa päivän ja vuoden toisensa perästä, mitä Eduskunnassa tapahtuu? Kuka roikkuu ministerien lahkeessa? Kuka lähtee henkensä kaupalla raportoimaan Afganistanista ja Irakista tai kuluttaa kuusi päivää viikostaan Yhdysvaltain politiikan selittämiseen? Kuka ja mikä organisaatio joka päivä pohtii, mikä on kansalaisille tärkeää ja kiinnostavaa tietoa ja hankkii sitä heille? Olemmeko tyytyväisiä sitten kun tietomme maailman tapahtumista ovat vain valtiollisten välineiden kuten Ylen ja BBC:n varassa, eikä niillä edes ole apuna uutistoimistojen maailmanlaajuisia  toimittajaverkkoja.

Kun sanomalehdet joudutaan keksimään uudestaan, ansaintalogiikkana on, että lukija maksaa sisällöistä, olivat ne sitten painomustetta tai bittejä.

Influenssapandemia on ovella, tai oikeastaan se on jo astunut kynnykselle, mutta ei ole vielä pannut hyrskyn myrskyn. Jos tauti nyt kääntyy takaisin eikä tulekaan, se on mainio asia. Näin voi käydä, jos virus ei ole kovin hyvä tarttumaan eikä sellaiseksi muutu.

Täällä Britanniassa on kahdeksantoista vahvistettua tapausta. Sähköpostilaatikkoon kolahti ohjekirje yliopistolta ja hallitus julkaisi televisiomainoksen, jossa patistetaan  ihmisiä aivastelemaan vastuullisesti. Mutta vaikka kaikki käyttäytyisivät kuinka fiksusti, on melko vaikeaa olla levittämättä herkästi tarttuvaa virusta siinä vaiheessa kun ei tiedä vielä olevansa kantaja. Mietin tätä kun liikuin asioilla. Vein lapset kouluun ja halasin lähtiäisiksi. Kävin kirjastossa, näpelöin kirjaston tietokonetta ja lainasin kirjan. Poikkesin ruokakaupassa ostamassa samppanjaa ja lelukaupassa hankkimassa lapsille saippukuplapullot vappuiloksi. Kenkäkaupassa kokeilin neljät kengät. Kuinka monta ihmistä pystyy tartuttamaan tällaisella reissulla, jos on lähtiessä huomaamattaan kaivanut nenää? Pohdintaan antoi pontta lievästi flunssainen olo.

Luotin kuitenkin siihen, etten kulkenut kylvämässä sikainfluenssaa. Sairastin viisi vuotta sitten tyypillisen influenssan, ja se oli totisesti helppo erottaa nuhakuumeesta. Ensinnäkään nuhaa ei ollut. Toiseksi tauti kävi päälle kuin juna. Illalla töitä lopetellessa tuntui, että taidan tulla kipeäksi ja kotiin päästessäni olin jo korkeassa kuumessa. Tilannetta rankesi se, että koko perhe sairastui saman tien. Kipeitä lapsia täytyi hoivata pitkin yötä yhtä aikaa kun omakin ruumiinlämpö näytti neljääkymmentä ja jokaisella askeleella päähän iski vasara. Eikä se vasara lyönyt tylpällä puolella, jolla nauloja hakataan vaan pikemminkin sillä terävällä  jolla niitä kiskotaan irti.  Mielessä kävi, ettei ole kumma jos heikommilta henki lähtee tässä taudissa. Seitsemän päivän kuluttua kykenin ensimmäisen kerran astumaan ulos ulko-ovesta, varovasti horjahtelin viemään roskapussin roskalaatikkoon.

Hyvällä säkällä uusikaan virus ei ole tämän pahempi. Kuolleita on tähän mennessä sen verran vähän, että sellaista toivoa voi elättää.  Parin vuoden takainen lintuinfluenssa tappoi yli puolet ihmisitä, joihin se tarttui, mutta se ei oppinut tarttumaan ihmisestä toiseen. Siksi pandemian uhka jäi paljon etäämmäksi kuin nyt.

Meille toimittajille on motkotettu siitä, että lintuinfluenssalla peloteltiin ihmisiä turhaan. Kirjoittaminen ei mennyt aivan hukkaan siinä mielessä, että monessa maassa alettiin varautua pandemiaan. Rokotetutkimus tehostui ja antiviraalilääkkeitä on nyt varastoissa.  Jos pandemia ei toteudu tälläkään kertaa, toivon että olemme kuitenkin säikähtäneet sen verran, että aloitamme oman rokotetehtaan  Suomessa tai yhteistyössä Pohjoismaiden kanssa. Ennemmin tai myöhemmin sitä tarvitaan todella kipeästi, ja katastrofia odotellessakin töitä riittä muiden rokotteiden valmistamisessa.

Ainoa keino ehkäistä uusien vaarallisten influenssojen synty on kuitenkin sika- ja siipikarjatalouden lopettaminen. Lihantuottajat ovat valittaneet epäoikeudenmukaista kohtelua, koska taudin nimittäminen sikainfluenssaksi on heille  imagohaitta.  Eihän influenssatartuntaa tietenkään kinkun syömisestä saa, mutta sitä tosiasiaa ei mikään marina muuta, että juuri siat ovat sekoitusastia, jossa ihmisille vaaralliset uudet influenssavirukset helpoimmin syntyvät. Siat pystyvät saamaan virustartunnan sekä linnuista että ihmisistä. Siksi niissä voivat yhtyä kolmen eläinlajin influnessavirukset yhdistelmäksi, joka pystyy tarttumaan myös ihmisestä toiseen mutta on pintarakenteeltaan ihmisten imuunijärjestelmälle tuntematon.  Mitä suuremmat massat sikoja  elää yhdessä ihmisten kanssa, sitä todennäköisemmin näin käy, ja näin on käynyt nytkin. Guardian-lehden mukaan tämä viruskanta näyttää olevan kotoisin  jättiläismäisistä teollisuussikaloista Pohjois-Carolinasta, alueelta jossa on Pohjois-Amerikan suurin sikatiheys.

Olen itse ihan tavallinen sekasyöjä, mutta viime aikoina olen yhä useammin alkanut miettiä lihasta luopumista. Sen tuottamisesta tuntuu tuntuu olevan niin monenlaista harmia.

Lisää lukemista sikainfluenssasta uudessa New Scientistissa ja lehden nettisvuilla esimerkiksi viruksen tarttuvuusarvioista ja synnystä.

Olen riemastunut oxfordilaisen alakoulun antamista kotitehtävistä. Ne ovat esimerkiksi tällaisia.

Valitse jokin tuttu eläinsatu (joita on luettu koulussa) ja suunnittele siitä näytelmä. Ketkä ovat näytelmän henkilöt? Mitä tapahtuu ensimmäisessä näytöksessä? Mitä toisessa? Mitä kolmannessa? Millaisessa ympäristössä eri näytökset tapahtuvat eli millainen lavastus tarvitaan? Minkälaiset puvut? Ja lopuksi: Kirjoita vuorosanat kuhunkin näytökseen. Voit täydentää suunnitelmaa piirtämällä laatikoihin (tehtäväpaperiin oli varattu omat boksit kullekin näytökselle).

Tai tällaisia. Suunnittele kirja saariseikkailusta. Käytä apuna kysymyksiä, joihin kirjan luvut voisivat vastata. 1. luku: Miten joudut saarelle? 2. luku: Miltä sinusta tuntuu kun tulet saarelle? Miltä siellä näyttää? Miten majoitut? 3. luku: koetko seikkailun tai vaikeuksia? Miten selviydyt niistä? 4. luku: Miten pääset pois saarelta?

Nämä läksyt on annettu kahdeksanvuotiaalle lapselle, joka siis Suomessa on tokaluokkalainen. Ensin tuntui siltä että tällaiset tehtävät ovat valtavia, mutta eivät ne ole. Ne ovat sopivasti palasteltuja ja ohjattuja.  Juuri näin kuka tahansa onnistuu laatimaan tolkullisen tarinan.

Sitä paitsi läksyn tekemiseen on monta päivää aikaa eli tehtävän voi jakaa usealle illalle. Oppia sekin. Aloita jo tänään, älä jätä kaikkea huomiseksi. Kun et jaksa enempää, voit jatkaa huomenna. Pitkäjänteisestä työstä tulee myös palkitsevia tuloksia.  Saariseikkailu-kirja kirjoitettiin suunnitelman mukaisesti, luku kerrallaan, koulutunneilla. Valmistuessaan se sai kannet ja oli taatusti suuremman ilon ja ylpeyden aihe kuin perinteiset viiden rivin kouluaineet.

Myös matematiikan tehtävissä on eroa. Suomessa nähdään paljon vaivaa siihen, että lapset oppivat käyttämään työkaluja, kuten laskemaan allekkain ja käyttämään jakokulmaa. Täällä ratkaisuvälineiden käyttöä harjoitellaan vähemmän ja vastaavasti ajattelua on pakko harrastaa enemmän. Annetut tehtävät ovat järjestään sanallisia eikä ratkaisuja tarjota helpoimman kautta. Tällaista oli läksynä viime viikonloppuna:

Käytä seuraavat numerot  niin että muodostat niistä toisiaan vastaavan murtoluvun ja desimaaliluvun: 1 4 7 5 Myönnän, että tässä tarvittiin äidin apua, mutta usein lapsi on näppärämpi kuin äiti. Aiemmin talvella tuli kotiin tuli tehtävä jossa piti päätellä neljän syntymäpäivälahjan hinnat muutamista muista annetuista tiedoista. Itse aloin miettiä, että jonkinlainen yhtälöpari noista vihjeistä kai pitäisi tehdä, mutta eihän lapsi tiedä vielä yhtälöistä mitään. Sillä välin koululainen oli järkeillyt oikean ratkaisun. En kyllä tiedä miten.

Tämä on saanut miettimään,  voisiko myös suomalaisessa koulussa opettaa aktiivisempaan oman pään käyttöön. Välittömänä palkintona tulee oivaltamisen ja itse tekemisen ilo.  Samalla synapsit salavihkaa kehittyvät myöhempiä tarpeita varten.