BLOGI: Tieteen puudeli

Edellisessä postauksessani esitelty Tiede-lehden koulukirjajuttu on edennyt niin, että professori Kari Enqvist on lupautunut kommentoimaan yleisön ja toimituksen huomioita fysiikan oppikirjoista. Tapaan hänet ensi viikolla, joten vielä ehtii lähettää poimintoja oppikirjojen vanhentuneista tai muuten vinksahtaneista kappaleista.

Biologian kirjoja arvioimaan etsin biologian tutkijaa, jolla on ajantasaiseen tietoon perustuva näkemys siitä, mitä elämä on ja mitä siitä pitäisi koulussa ymmärtää. Saa ehdottaa.

Ehdotuksenne ja löytönne ovat tervetulleita Huuhkaja.fi:hin missä muutenkin kokeillaan lehtijuttujen tekemistä yhdessä yleisön kanssa. Huuhkajan toinen äiti Susanna Niinvaara etsii  siellä hyvää työtä tekevää remonttiporukkaa kauhukertomusten vastapainoksi. Onko sinulla kokemusta ammattilaisten hienosti hoitamasta remontista tai rakennusprojektista?

Tiede edistyy, mutta edistyvätkö opetussuunnitelmat ja oppikirjat? Miten pahasti ne laahaavat parhaasta tiedosta jäljessä? Teen aiheesta jutun Tiede-lehteen ja pyydän sitä varten apua teiltä, Tiede.fi:n lukijat, sekä kaikilta muiltakin, joilla on asioista perusteltuja näkemyksiä. Oletteko löytäneet luonnontieteen opetuksesta ja oppikirjoista hullutuksia? Puuttuuko niistä aivan olennaisia asioita?

Käy jakamassa löytösi ja lukemassa lisää juttuhankkeesta osoitteessa Huuhkaja.fi

Kerroin ennakkoon Huuhkajasta tämän blogin toissa edellisessä postauksessa. Huuhkaja-sivustolla kokeillaan joukkoistamista journalismin työvälineenä eli lehtijuttujen tekemistä yleisön avulla. Ideana on saada myös yleisön tieto kulkemaan tiedotusvälineisiin eikä vain toisin päin. Kokeilulle on paljon iloa, jos kerrot sivustosta niille, joilla tiedät olevan asaintuntemusta ja sanottavaa käsillä olevista aiheista.

Hanketta voi seurata myös Facebookissa, facebook.com/huuhkajamedia

Kevään suuria iloja on ikkuna auki nukkuminen. Voi uinahtaa ulkoilman huumaaviin tuoksuihin ja herätä lintukuoron liverrykseen. Sekä rastaan rääkäisyihin.

Rastaisiin kiteytyy oma lintutuntemukseni. Erotan äänen perusteella räkätin mustarastaasta.  Kovasti keskittyen ehkä jopa peipon pajulinnusta, joka on kuin peippo mollissa.

Kaikkien laulajien tunnistaminen ei ole helppoa.  Tänään ilmestyneessä Tieteessä Eeva Mäkelä kirjoittaa monien lajien visertävän murteilla. Punakylkirastaiden laulussa on suuria alueellisia eroja jo muutaman kilometrin välein.

Joidenkin lajien yksilöt taas osaavat monta melodiaa - ja oppivat uusia koko elämänsä ajan. Jotkut laulut pysyvät muuttumattomina vuosikymmenestä toiseen, toiset muuttuvat kokonaan muutamassa vuodessa. Rusokylkikerttuleilla on molemmanlaista ohjelmistoa. Luultavasti ne on suunnattu eri kohdeyleisöille. Naaraille esitetään kosiomenoissa ikivihreitä sävelmiä, joista oikean lajin uros on helppo tunnistaa ja laulajien taitoja vertailla. Urosten keskinäisessä kilpalaulannassa sen sijaan soi varioiva poppi, jossa hitit vaihtuvat tiuhaan.

Kunnon taistelulaulu voi olla myös jankuttavaa räppiä, jossa matkitaan toiselta teema ja viedään sanatkin suusta.

Kuinka tästä tuleekin politiikka mieleen? Kirjoitetaanko politiikan ja yhteiskunnan tutkimuksesta Tiede-lehdessä teidän makuunne liian vähän, tarpeeksi vai liikaa?

Ovatko Tiede-lehden jutut kohdallaan? Tekevätkö Hesari ja muut sanomalehdet sitä mitä pitää? Mitä lehtien pitäisi julkaista ja miten, että lukijat lukisivat ja tilaisivat?

Tätä lehtien tekijät ovat pohtineet aina, mutta nyt sitä pohditaan todella kiihkeästi, kun sanomalehtien levikit laskevat ja aikakauslehdet kilpailevat verisesti. Ammattikorkeakoulu Haaga-Helian toimittajakoulutus järjesti eilen mainion Yleisö edellä -seminaarin, jossa haarukoitiin, miten vastaus löytyisi yhdessä yleisön kanssa.

Radikaalein visio oli Sanoman Kaupunkilehtien päätoimittajalla Janne Kaijärvellä:  mediasta tulee alusta, jolle yleisö tuottaa sisällön. Toimittajat eivät käy turhiksi, mutta roolimme muuttuu. Me olemme “pro-komponentti”, joka “valmentaa jengiä”.

Perinteiselle medialle käy Kaijärven mielestä huonosti, sillä lukijat eivät saa mitä haluavat. “Ihmiset haluavat vaikuttaa, mutta media on jäänyt seisomaan siihen väliin esteeksi”, Kaijärvi moitti. Hänen lehtensä ammentavat jo nyt keskeistä sisältöä viesteistä, kuvista, vinkeistä ja kommenteista, joita lukijat lähettävät tuhat päivässä.

Tieteen tie tuskin on aivan Kaijärven tie, mutta kesäkuun alussa aion, yllätys yllätys, tehdä Tieteeseen jutun yhdessä yleisön kanssa.

Juttu on osa Huuhkaja-hanketta, jolla osallistun free-kollega Susanna Niinivaaran kanssa Uutisraivaaja-kilpailuun. Tässä innovaatiokilpailussa etsitään tiedonvälitystä edistäviä uusia ideoita ja toimintatapoja, ja voittaja saa palkinnoksi rahaa idensa toteuttamiseen.

Meidän tavoitteemme on testata, mitä tapahtuu, kun toimittaja julkistaa aiheensa ennalta, pyytää ja ottaa vastaan yleisöltä apua, tietoa, havaintoja ja kommentteja jutun tekemistä varten, kertoo ja keskustelee jutun edistymisestä sen valmistumiseen asti ja vielä julkaisemisen jälkeenkin. Uskomme, että näin syntyy parempia juttuja.

Uskotko sinä, että Tieteen ja Tiede.fi:n lukijoilla ja keskustelijoilla on halua osallistua parempien juttujen synnyttämiseen?

ps. Tämä jutunteon metodi ei ole tietenkään omaa keksintöämme. Crowdsourcing ja co-creation, suomeksi joukkoistaminen ja vaikkapa avoin juttu, ovat  tuottaneet hyviä tuloksia esimerkiksi brittilehti Guardianissa ja Svenska Dabladetin tutkivassa journalismissa.  Huuhkajan ajatuksena on kehittää niistä toimiva konsepti suomalaiseen ympäristöön.

Oma äänestyspäätökseni on harvoin jäänyt niin viime tippaan kuin tänä vuonna. Onnellista kyllä valinnan vaikeus on siinä, että hyvistä ehdokkaista on ylitarjontaa.

Äänestämättä jättämistä en ole harkinnut koskaan, mutta tällä kertaa vaaleista on tehnyt erityisen kiinnostavat perussuomalaisten nousu. Se on saanut muutkin puolueet erottumaan toisistaan terävämmin kuin monissa aiemmissa vaaleissa. Tulevien päätösten kannalta on selvästi väliä sillä, kuka voittaa ja ketkä tulevat hallitukseen. Kisassa on jännitettä ja todellisen taistelun maku.

Sen takia ihmettelen, että vaalikeskusteluissa on taas kerran jätetty vähälle huomiolle se ryhmä, jolla on valtaa ratkaista nämä vaalit  ja itse asiassa seuraavatkin - hamaan tulevaisuuteen. Nimittäin nuoret.

Filosofi Tommi Uschanov huomauttaa mainiossa kirjassaan Suuri kaalihuijaus, että puolueet panevat edelleen panoksensa suuriin ikäluokkiin.  Sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat ovat kuitenkin kohta haudassa, ja eniten olisi voitettavissa vaikuttamalla nuorimpaan äänestäjäpolveen. Nuoret pystyvät ratkaisemaan jo näissä vaaleissa, ja niidenkin jälkeen he äänestävät vielä kymmeniä vuosia.

Jos äänestävät. Uschanovin esittelemien tutkimusten mukaan juuri äänioikeusikään tulleen ihmisen ensimmäiset vaalit ratkaisevat myös sen, äänestääkö hän tulevaisuudessa. Ne keski-ikäiset, jotka eivät äänestä nyt, eivät äänestäneet myöskään nuorina. Ensimmäisten vaaliensa yli nukkuneet jatkavat nukkumistaan läpi elämänsä. Äänestämättä jättäminen vakiintuu kerralla tavaksi.

Yhteyttä on esitelty Mark Franklinin 2004 ilmestyneessä teoksessa Voter Turnout and the Dynamics of Electoral Competition in Established Democracies Since 1945.  Hänen johtopäätöksensä on, että äänestämiseen on sosiaalistuttava ensimmäisissä mahdollisissa vaaleissa. Vaikeus on Franklinin mukaan siinä, että  juuri 18-21-vuotiaat ovat kaikista ikäluokista kyynisimpiä ja epäsosiaalisimpia ja vaikeasti voitettavissa kenekään äänestäjiksi.

Oman havaintoni mukaan tässä ei ole edes aina kyse yhteiskunnallisesta passiivisuudesta. Jotkut aktivistinuoret pitävät äänestämistä näennäisenä vaikutusmahdollisuutena ja protestoivat järjestelmää vastaan jättämällä äänestämättä. He haluavat vaikuttaa mieluummin muunlaisella, suoralla toiminnalla tärkeinä pitämiinsä asioihin.

Franklin tarjoaa kahta ratkaisua, joilla nuoret saataisiin äänestämään heti kun heillä on siihen oikeus: äänioikeusikärajaa pitää joko nostaa tai laskea. 24-25-vuotiaat ovat jo vähemmän vieraantuneita ja enemmän mukana yhteiskunnassa ja todennäköisemmin äänestävät heti kun saavat siihen mahdollisuuden. Toisaalta 16-18-vuotiaat ovat vielä koulussa, ja heidät voisi laittaa äänestämään osana koulutyötä.

Näihin vaaleihin nämä pohdiskelut tulevat myöhässä ja parasta olisikin, että nuoret ottaisivat asian aivan omiin käsiinsä. Tänään ehditte vielä äänestää. Tehkää se.  Valta on teillä.

Vaaliviikon kunniaksi tuore Tiede-lehti muuten kysyy, onko vaalisalaisuus aikansa elänyt. Tulisiko kansalaisista valveutuneempia ja aktiivisempia, jos normiksi tulisi kertoa avoimesti omasta valinnasta ja perustella sitä?

Puudelin blogi on ollut kotvan aikaa telakalla. Suurin syy siihen on, että aloitin syksyllä Tieteen toimituspäällikkönä ja tarmo on kulunut uusien hommien opetteluun. 

Muitakin muutoksia toimituksessa on tapahtunut. Vuoden alussa aloitti kaksi uutta toimittajaa, Maria Korteila ja Mikko Puttonen. Heidän tuotantoaan löytyy Tiede.fi:n uutisista ja Tiede-lehdestä helmikuun numerosta lähtien. 

 Tänään ilmestyvässä maaliskuun lehdessä Mikko myöntää pelkäävänsä pimeää metsää. Onkohan ihmistä, jota se ei edes pikkuisen pelottaisi? Minuakin se tahtoo hirvittää, vaikka olen harjoitellut pimeässä kulkemista runsaasti jo lapsena.

Alakoulussa koulumatkani oli kaksi ja puoli kilometriä valaisematonta, metsäistä maalaistietä. Sydäntalvella matka piti taittaa pilkkopimeässä. Perille saapuessa valo alkoi kajastaa taivaalla. Kerran vastaan tuli jo kodin lähellä valtava musta lintu, luultavasti ukkometso. Se oli yhtä iso kuin minä. Juoksin säikähtäneenä takaisin, ja sillä kertaa äiti vei minut autolla kouluun.

Muita välikohtauksia ei koskaan sattunut, enkä kuullut niitä sattuneen muillekaan. Silti muistan miettineeni koulutiellä esimerkiksi sitä, mitä tekisin suksisauvalla, jos susi yrittäisi kimppuun. Seudulla ei ollut susia, ja vaikka niitä nykyään toisin paikoin onkin, ne eivät ole Suomessa hyökänneet ihmisen kimppuun ainakaan sataan vuoteen.

 Tosiasiassa öinen skutsi on kertakaikkisen vaaraton paikka. Pahinta, mitä pimeällä polulla voi sattua, on kompastuminen. Mutta ei auta, evoluution jäljet ovat syvässä. Ihmiskunnan menneisyydessä pedot ja viholliset todella vaanivat meitä varjoissa. Siksi kammoksumme niitä vieläkin.

Mikon Pelko menee harhaan -jutussa psykologi Sointu Leikas kertoo, että uumoilemme ylipäätään herkästi ikävyyksiä. On kuitenkin tekijöitä, jotka tuudittavat ihmistä turvallisuuden tunteeseen. Hyvällä tuulella ja onnellisina pelkäämme selvästi vähemmän kuin allapäin. Myös vihan vallassa pelko haihtuu mielestä.

 Hallinnan tunne vähentää riskin tuntua. Auton ratissa hirvittää vähemmän kuin kyydissä. Suurituloiset, hyvin koulutetut, hyvässä ammattiasemassa olevat miehet ovat muita vähemmän huolisssaan melkein mistä tahansa, vaikkapa ydinjätteen loppusijoituksesta. Miehet yleensä kokevat riskit pienempinä kuin naiset - paitsi tasa-arvoisessa Ruotsissa. Siellä tutkijat Anna Olofsson ja Saman Rahid havaitsivat, että maahanmuuttajat pitivät riskejä suurempina kuin kantaruotsalaiset. Olofsson ja Rashid päättelivät, että riskikokemuksen erot juontuvat pikemminkin yhteiskunnallisesta asemasta kuin sukupuolesta. 

 Tiede.fi:n eilisen uutisen mukaan myös rakkaus antaa turvallisuuden tunnetta. Ne jotka tuntevat itsensä rakastetuiksi, pitävät maallista omaisuuttaan selvästi vähemmän arvokkaana kuin ne, joilta tämä täysin hyväksytyksi tulemisen kokemus puuttuu. He panevat turvansa mammonaan.

Energiapolitiikan kädenväännöt ovat poikineet julkisuuteen kiinnostavan  sivujuonteen. VTT:n erikoistutkija sai keväällä esimiehiltään varoituksen, koska oli arvioinut ydinvoimapäätöksen alla kriittisesti laitoksen energialaskelmia Eduskunnassa. Muut työntekijät ovat kertoneet, että heitä on kielletty esittämästä esimerkiksi turvenäkemyksiään yleisönosastoissa.

Tiedotusohjeissaan laitos  kieltää omia työntekijöitään kommentoimasta VTT:n tutkimusalueeseensa liittyviä asioita ilman esimiehen lupaa. Helsingin Sanomien perjantaina julkaisemassa ohjeistuksessa on myös mainittu perustelu: “VTT:n tutkimuksen johdonmukaisuuden ja sisällön luotettavuuden vuoksi tutkijoiden ei tulisi kritisoida sitä julkisuudessa jälkikäteen.”

Jos laitoksen tarkoitus on tuottaa asiakkailleen ennalta tilattuja johtopäätöksiä, on  toki tarkoituksenmukaista turvata laitoksesta tulevan tiedon johdonmukaisuus. Tieteellisen uskottavuuden kommentointikielto romauttaa, oli tarkoitus mikä tahansa.

Tieteen luotettavuuden takeena ei nimittäin ole tutkimustulosten varmuus ja erehtymättömyys vaan ennen kaikkea tulosten ja niitä tukevan todistusaineiston asettaminen vapaasti arvioitavaksi ja testattavaksi. Tutkijoiden keskinäisen virheiden etsinnän, kokeiden toistamisen ja täydentävien kysymysten kautta tiede korjaa jatkuvasti itseään ja tieto tarkentuu.

VTT:n määräyksissä on tietysti myös toinen ongelma. Niin kuin oikeusoppineet Hesarissa sanovat, sananvapaus kuuluu kaikille ja laitoksen asettama puhekielto on niin kattava, että hiukset nousevat pystyyn.

Arviolta voisi sanoa, että tilanne ei ole kovin harvinainen työelämässä. Monenlaisilla työnantajilla on halua rajoittaa työntekijöidensä ilmaisunvapautta. Sitä paitsi työntekijät vaikenevat usein kieltämättäkin  asioista, joiden puhuminen voisi ärsyttää esimiehiä tai muuten vaikeuttaa menestymistä työssä.

Tässä maassa käytäisiin parempaa keskustelua ja voitaisiin tehdä jopa viisaampia päätöksiä, jos pätevän tiedon haltijat useammin käsittäisivät velvollisuudekseen avata suunsa pikemminkin kuin pitää sen kiinni. Hatun nosto kansalaisille, jotka niin tekevät.

Helsingin Sanomat: “Tukka nousi pystyyn”

Kirjastosta tuli muistutus Osmo Kontulan kirjasta Halu & intohimo. Luin teosta tehdessäni juttua, joka on jo aikaa sitten ilmestynyt, mutta en vieläkään raaskisi ruveta irrottelemaan siitä keltaisia post-it-lappujani.

Kirja ei kiehdo pelkästään sen takia, että sen aiheena on seksi, ihmisen yksityisimpiin kuuluva elämänalue, jolla monet asiat pidetään salaisuuksina. Se on myös vankkaa, empiiristä sosiologiaa, huolellisesti kerättyä kyselytietoa peräti 30 vuoden ajalta. Lukemalla romahtaa monta harhaluuloa siitä, mitä suomalaiset ajattelevat ja mihin suuntaan asenteemme ovat muuttuneet.

Pohjoismaalaisia pidetään jostain syystä vapaamielisinä sukupuolielämässään ja itsekin olin enempiä ajattelematta omaksunut tällaisen käsityksen. Kontulan teoksesta kuitenkin paljastuu, että eurooppalaisella mittapuulla suomalaiset ovat erinomaisen tiukkoja esimerkiksi asenteesaan teiniseksiin ja aikuisten rinnakkaissuhteisiin. Seitsemän maan vertailussa kaikki muut suhtautuivat suomalaisia sallivammin 14-15-vuotiaiden nuorten keskinäisiin sukupuolisuhteisiin ja parisuhteessa elävien ihmisten sivusuhteisiin.

Norjassa, Sveitsissä, Kreikassa, Portugalissa, Espanjassa ja Italiassa avioliitossa olevien rinnakkaissuhteen hyväksyi miehistä keskimäärin 30-40 prosenttia ja naisista 15-20 prosenttia. Suomessa luvut olivat 11 ja 3.  Toisessa ääripäässä oli katolinen Italia, jossa avioeroa katsotaan karsaasti, mutta  miehistä 50 prosenttia hyväksyi rinnakkaissuhteet. Myös naisten joukossa italialaiset olivat sallivimpia.

Suomalaiset eivät myöskään ole muuttuneet tässä asiassa vapaamielisemmiksi kolmen viime vuosikymmenen aikana, vaan virta on käynyt päivastaiseen suuntaan. Ensimmäisissä kyselyissä 1970-luvulla nousi näkyviin silloin muodikas vapaan rakkauden ihanne. Se ei kenties toteutunut käytännössä, mutta vaikutti joka tapauksessa kyselyvastausten tasolla.  

Kontula pohtii uskollisuuden ihanteen renessanssia Tiede-lehden jutussa.

Kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä tämä talvi on ollut paras ikinä - eli säiltään nautittavin pääkaupunkiseudulla niiden 26 vuoden aikana, jotka olen täällä asunut. Parahultaisesti lunta, aurinkoa ja pakkasta. Vain lumen laadun olisin muuttanut vähemmän pöllyäväksi, jotta junat olisivat kulkeneet aikataulussa.

Lapsuuteni Pohjois-Karjalassa tällainen oli aivan normitalvi, eikä tämä tavattoman kylmä tai luminen ole Etelä-Suomenkaan asteikolla. Jos siltä tuntuu, syy on lyhyessä muistissa.

Lunta oli maan eteläosassa keskimääräistä enemmän, mutta ei ennätyksellisesti.  Se oli kevyttä höttöä, joka pakkasen ansiosta pysyi kuohkeana pitkään. Siksi hanget olivat korkeat, vaikka lumikuorma ei ole hirmuinen ollutkaan. Lumimäärien vertailusta voitte lukea lisää uusimman Tiede-lehden Arjen ilmiö -jutusta, joten tässä voin keskittyä vähättelemään kuluneen talven pakkasia.

Omaan naismuistiini mahtuu talvia, joihin verrattuna tämän talven pakkaset eivät olleet yhtään mitään. 1980-luvun puolivälissä sadattelin Helsingin kammottavaa kalseutta verrattuna tuttuihin sisämaan pakkasiin, ja tammikuussa 1987 kokemus kärjistyi  alle -30 asteen mittarilukuihin, joihin yhdistyi tuima merituuli.

Silloin pääkaupungissa paleli myös sisällä opiskelija-asunnoissa, ja ulkona liikkumisesta tuli melkein sietämätöntä. Mieleeni on syöpynyt, kuinka olin menossa elokuviin Kaisaniemeen. Mittari katon harjalla näytti lukemaa -36, ja samasta suunnasta viilsi viima kasvoja. Tuulen takia matka bussiasemalta teatteriin pakko kävellä melkein kokonaan selkä edellä.

Kuolettavaa pakkasta tuntui kestävän viikkoja. Seuraava kesäkin oli kolea, ja helteet jäivät tulematta kokonaan. Syksyllä ihmiset olivat kireitä ja kiukkuisia jäädyttyään ensin talvella koppuraan ja jäätyään sitten vaille kipeästi kaivattua kesän lämpöä.

Tarkistin muistini pitävyyttä ilmatieteen laitoksen tilastoista ja ne vahvistivat, että tammikuu oli 1987 kaikkein kylmin sataakymmeneen vuoteen niin Helsingissä, Turussa kuin Jyväskylässä. Lämpötila oli Helsinki-Vantaalla alle -30 asteen peräti kahdeksana tammikuun päivänä, ja -20 asteen pahemmalla puolella oltiin yhtäjaksoisesti 12 päivää. Seuraavana kesänä kesäisiä päiviä (päivän ylin lämpötila yli 20 astetta, auringonpaistetta yli 6 tuntia ja sadetta alle 1mm) oli Helsingissä ja Jyväskylässä vähemmän kuin yhtenäkään muuna kesänä 40 viime vuoteen.

Toivottavasti tänä vuonna hienoa hiihtotalvea seuraa loistava uintikesä.

http://www.fmi.fi/saa/tilastot_51.html

http://www.fmi.fi/saa/tilastot_106.html#10

Jos ihmiset joskus tuhannen, kymmenen tuhannen tai viidenkymmenen tuhannen vuoden päästä löytävät ammoin tukitun arvoituksellisen luolaston, joka johtaa syvälle maan uumeniin, mitä he tekevät?

Entä jos paikka on tehty uhkaavaksi piikkisin kivin ja ympäristöön on jätetty symbolisia viestejä, jotka kertovat hengenvaarasta ja käskevät pysymään poissa. Tottelevatko tulevaisuuden ihmiset niitä?

Ellei ihmisluonto ole perin pohjin muuttunut, vastaus on ilmiselvä. Rohkeimmat ja uteliaimmat tunkeutuvat niin pitkälle kuin suinkin pääsevät ja tuovat ulos sen minkä löytävät.

Olisiko siis parasta yrittää vaivuttaa ydinjätteen loppusijoituspaikat unohduksiin ja yrittää piilottaa ne niin, ettei niiden olemassa olosta tietäisi kukaan ja etteivät ne löytyisi edes vahingossa.

Tällaisia päätyy kysymään tanskalainen Michael Madsen elokuvasssa, joka esitetään DockPoint-festivaaleilla lauantaina. Elokuva kertoo Eurajoella sijaitsevasta Onkalosta, peruskallioon räjäytetystä luolastosta, josta on tarkoitus tehdä suomalaisen ydinjätteen loppusijoituspaikka.

Madsen koettaa nähdä, mitä tällainen varasto merkitsee ihmisille tulevaisuuden hämärässä. Ydinjäte säilyy vaarallisena kaikelle elävälle sata tuhatta vuotta. Ainakin niin pitkäksi aikaa se pitäisi eristää niin, ettei se pääse kosketuksiin elävän luonnon kanssa.

Madsenin kysymyksiin vastaavat asiantuntijat Suomesta ja Ruotsista. He ovat perehtyneet asiaan kenties paremmin kuin kukaan muu ja he saavat vastata harkiten ja rauhassa. Silti he vaikuttavat liikuttavan haavoittuvilta sen haasteen edessä, jota he ovat ratkaisemassa - eikä vain siksi, että he joutuvat ilmaisemaan itseään englanniksi, vieraalla kielellä.

Miten he voisivatkaan antaa varman vaikutelman. Sata tuhatta vuotta ylittää moninkertaisesti inhimillisen ennakoimisen mahdollisuudet - ainakin mitä tulee ihmiskunnan tulevaisuuteen ja sivilisaatioiden katkoksiin.

Lounaissuomalaisen peruskallion tulevaisuutta pystytään ennustamaan sen verran, että Onkalon louhija Posiva uskaltaa luvata sen kestävän jääkauden ja muutkin seuraavan sadan tuhannen vuoden mullistukset. Se on vakainta, mitä Maapallolla oikeastaan on. Ja jonnekin se ydinjäte on yksinkertaisesti pantava

Elokuvan haastattelut ovat perinjuurin asiallisia, mutta ohjaajan omat, tulevaisuuden ihmisille osoitetut välispiikit runollisia. Kohtauksia Onkalossa ja sen yllä talvisessa metsässä täydentää musiikki ja äänimaailma, josta huokuu dramatiikka ja uhka. Paikalla tuntuu olevan näkymätön vaara. Niin kuin onkin.

Arvaan, että tästä emotionaalisten keinojen käytöstä eivät kaikki pidä. Ydinvoiman vaaroilla ei saisi pelotella. Miksi ei?

Tätä jäin miettimään ja samalla ajattelin ydinjätteen suomalaista loppusijoitussuunnitelmaa käsittelevää juttupakettia, jonka Tiede-lehti julkaisi elokuussa 2007. Siinä ei ollut uhkan häivää. Puolukat punersivat Onkalon katolla, Posivan laskelmat pitivät, kaikki kapselit kestivät, eikä kenellekään juolahtanut mieleen kaivautua niitä tutkimaan. Oliko se oikeampi käsittelytapa?

Into Eternity. Dokumentaarinen trilleri ydinjätteestä ja tulevaisuudesta. Näytös DocPointissa lauantaina 30.1. klo 15. Elokuvateatteri Bristol, Mikonkatu 8, Helsinki.