Tykkäisin, että kuolemansairaalla ihmisellä pitäisi halutessaan olla oikeus pyytää kuolinapua, ja ihmettelen, miksei Suomessa vielä nykyisin ole tällaista oikeutta. Asia tuli tänään mieleeni, kun luin Hesarista veteraanipoliitikoista Iiro Viinasesta ja Esko Seppäsestä, jotka kumpikin sairastavat Parkinsonin tautia. Yhteisessä kirjassaan Vasen oikea, oikea vasen – keskustelukirjeitä he toivovat, että heillä olisi tulevaisuudessa taudin pahetessa mahdollisuus valita eutanasia. (Viimeinen pyyntö: Antakaa meidän kuolla arvokkaasti, HS 1.2.2012)

Miksi ihmeessä Suomen lainsäädäntö ei salli armokuolemaa? Ainakaan se ei johdu siitä, että yleinen mielipide olisi vastaan. Peräti 83 prosenttia suomalaisista nimittäin hyväksyisi eutanasian ainakin jossain tilanteessa. 5 prosenttia on kannastaan epävarmoja, ja vain 11 prosenttia ei hyväksyisi ollenkaan. Tämä kävi ilmi, kun TNS Gallup viime lokakuussa kysyi Hesarin toimeksiannosta asiaa noin tuhannelta 15–74-vuotiaalta. (Kunnon kansa?, HS 5.11.2011)

Asia on minulle myös henkilökohtaisesti läheinen. Pari vuotta sitten yksi suhteellisen nuori ystäväni kuoli syöpään, ja päivittäisinä vaihtoehtoinaan pahenevat kivut ja sietämätöntä pahoinvointia aiheuttava kipulääkitys hän vannotti minua, että kannattaisin eutanasian mahdollisuutta. Jottei muiden ihmisten tarvitsisi kärsiä samalla tavoin.

Toivoisin, että itsellänikin olisi eutanasia yhtenä valinnanmahdollisuutena siinä vaiheessa, jos ms-tautini kehittyy kovin vaikeaksi.

En ole tähän mennessä kuullut vakuuttavaa argumenttia sen puolesta, miksei armokuolemaa pitäisi sallia. Käsittääkseni 83 prosenttia suomalaisista on kanssani samaa mieltä. Osaisiko joku kertoa, miksi kuolemansairaiden ihmisten silti yhä pitää jatkaa kärsimistä, vaikka itse haluaisivat muuta?

Mitä jäi vuoden tiedeuutisista mieleen? Aluksi suosikkini vuoden vinkiksi. Näppärä on tietää, että halaus kestää keskimäärin kolme sekuntia, kuten uutisoimme maaliskuun numerossa. Jos pelkäät, että rutistat liian kalseasti tai liian innokkaasti, niin siitä vain laskemaan sekunteja!

Isojen uutisten kärkeen menevät neutriinot, jotka ehkä ylittivät valonnopeuden – tosin ilmiö on yhä varmistamatta. Tästä kirjoitimme marraskuun numerossa.

Tuleva uhka on tuhkarokko, joka alkaa yleistyä, jos liian moni vanhempi jättää lapsensa rokottamatta. Kesäkuun numerossa uutisoimme, että tuhkarokkoa saa taas Suomestakin.

Tulevia uutuuksia petasi lokakuun numeron uutinen, jonka mukaan idea lähtee lentoon, kun sitä kannattaa kymmenen prosenttia ihmisistä.

Lopuksi toinen käytännön vinkki lokakuun numerosta. Jos olet ostamassa jollekulle lahjaksi tietokonepeliä, niin toivottavasti muistat, että pelaajan aggressiivisuutta lisää kilpailu, ei pelin väkivaltaisuus.

Säälin asiantuntijoita. Heitä patistetaan mukaan nettikeskusteluihin ja sosiaaliseen mediaan jakamaan osaamistaan. Tehtävä on kuitenkin tätä nykyä aika mahdoton ainakin sellaisilla aloilla, jotka vähänkin herättävät tunteita. Jos spesialisti lähtee väittelemään maallikoiden kanssa vaikkapa ravitsemuksesta, rokotuksista tai ilmastonmuutoksesta, hän ei enää muuta ehdi tehdäkään. Ja siinä sivussa hän voi joutua kuuntelemaan henkilökohtaisuuksiin menevää haukkumista.

Helppo on tällaisen minun kaltaiseni tieteestä tykkääjän kirjoitella blogia ja jutella mukavia, kun ei tarvitse omalla asiantuntemuksellaan seistä esimerkiksi kansanterveyden tai elinympäristön vartiosotilaana, jonka toimenkuvaan kuuluu kestää kaikki kulloinenkin ryöpytys.

Scientific Americanin blogisti molekyylibiologi ja tietokirjoittaja Christie Wilcox julkaisi tänä syksynä neliosaisen postaussarjan, jossa hän perustelee, miksi kaikkien tutkimusyhteisöjen kannattaisi harkita jonkinlaista läsnäoloa sosiaalisissa medioissa: ”Luottamus ei synny informaatiosta vaan vuoropuhelusta ja läpinäkyvyydestä.”

Varmaankin noin, nyökyttelin tuota lukiessani. Mutta kerropa se THL:n tutkijoille, jotka koettavat puolustaa ravitsemussuosituksia tai rokotuskampanjoita, kun vastassa on joukko hurmoshenkisiä toisinajattelijoita, joilla on rajattoman tuntuisesti aikaa ja tarmoa. Puhumattakaan Ilmatieteen laitoksen tutkijoista ilmastodenialistien ryöpytyksessä.

Eräs Wilcoxin blogin kommentoija huomauttaakin: ”Paljon vakavampi ongelma kuin jonkun hyvän tieteilijän kehno kommunikaatiotaito on maallikko, joka osaa vakuuttavasti levittää pseudotiedettä.”

Sääli, että olemme jämähtäneet tällaiseen tilanteeseen. Pessimistiseksi vetää, vaikka haluaisin uskoa tulevaisuuteen.

Mutta ehkä meillä on vielä toivoa. Viime keväänä laaja, suomalaisten tulevaa mediankäyttöä tutkiva Next Media -ohjelma julkaisi väliraportin Media Vision 2020. Sen sivulla 15 ennustetaan, että vuoteen 2020 mennessä ihmiset tulevat nykyistä tietoisemmiksi siitä, ketä heidän kannattaa seurata ja uskoa: ”By 2020 - - An authority ranking and rating system is introduced. People choose their personal authorities and follow them as news and information sources (bloggers 2.0).”

Koska suomalaiset ovat niin pitkälle kouluttautuneita, uskon, että meillä voi lopulta riittää ymmärrystä valita viisaasti. Toivon, että isoin järki vähitellen netissäkin päihittää kovimman huutamisen. – Mutta myönnän, että täysin en pysty tästä toivosta itseäni vakuuttamaan.

Yksi unelmistani on lapsesta saakka ollut löytää maastosta jokin jännittävä fossiili. Ulkomailla olenkin aina katsellut sopivantyyppisiä kiviä sillä silmällä, mutta koskaan ei ole tärpännyt. Siksi myönnänkin tunteneeni kateutta, kun lehtemme lukija Annukka Hoogers kertoi löytäneensa noin 300 miljoonaa vuotta vanhan saniaisfossiilin, joka vieläpä on päässyt esille vitriiniin Geologian museoon Helsinkiin.

Meille maallikoille fossiiliin törmääminen lienee harvinaista herkkua. Varta vasten fossiilimetsällä kulkevilta paleontologeilta se onnistuu joskus ihan kirjaimellisesti. Muistan kuulleeni paleontologian professorin Mikael Forteliuksen kertovan eräästä löytämästään harvinaisesta nisäkäsfossiililista, johon hän kompastui maastossa kävellessään. Fossiilin kulma nimittäin sojotti juuri sopivasti kalliosta.

Annukka Hoogers teki löytönsä 15 vuotta sitten ollessaan isänsä kanssa Hollannin rannikolla Delfzijl-nimisen kaupungin edustalla. Isä oli etsinyt metallinilmaisimen kanssa vanhoja rahoja ja Annukka katsellut kiinnostavia kiviä. Yhtäkkiä yksi niistä halkesi hänen käsissään, ja sen sisällä näkyi saniaisen painauma.

Annukka toi fossiilikivensä Suomeen, mutta kivi unohtui vuosiksi, ja hän luuli varastopalon yhteydessä jo menettäneensä sen. Iloiseksi yllätyksekseen hän kuitenkin löysi fossiilin penkoessaan ullakolla erästä muuttolaatikkoa. Hän lähetti kiven museoon, missä fossiili määritettiin kivihiilikautiseksi ja tunnistettiin saniaislajiksi Sphenopteris sauveuri.

Annukka Hoogersin löytöä voi käydä katsomassa Helsingin yliopistomuseon Mineraalikabinetissa Snellmaninkatu 3:ssa. Se on fossiilisalin keskilattialla ensimmäisessä isossa vitriinissä.

Geologian museon intendentin Anneli Uutelan mukaan museon näytteistä peräti 2/3 on tullut lahjoituksina mutta on tuiki harvinaista, että lahjoitus mahtuu näyttelyyn esille. Tämä saniaisfossiili päätyi vitriiniin, koska se oli kaunis yksilö ja täydensi sopivasti aiempaa kokoelmaa.

Jos erikoisen fossiilin löytäjä haluaa lahjoittaa aarteensa museoon, mitä tietoja löydöstä pitäisi kirjata muistiin? Uutelan mukaan tärkeintä on kirjata löytöpaikka mahdollisimman tarkasti. Museo itse huolehtii löydetyn lajin nimeämisestä ja ajoituksesta.

Onko joku tämän lukijoista ollut minua onnekkaampi ja löytänyt fossiileita? Olisi hauska kuulla löytöjen tarinoita.

Lapsesta asti olen ollut innokas tietokirjojen lukija, ja olen hamstrannut niitä hyllymetreittäin. Nyt olen kuitenkin valmis myöntämään, että painetun tietokirjan loistoaika alkaa olla ohi. Vallankumous ei tullut tietoromppujen eikä nettihakemistojen myötä, mutta tablettien ja muiden kannettavien lukulaitteiden myötä se on nyt tulossa. Vakuutuin tästä lopullisesti, kun viime viikonloppuna perehdyin Richard Dawkinsin ja Dave McKeanin iPad-kirjaan The Magic of Reality – How we know what’s really true.

Tietosanakirjatyyppisillä hakuteoksilla - joita esimerkiksi iPadiin on tehty jo useita komeita - on sijansa, ja lueskelen mielelläni niitäkin. Parhaat tietokirjat ovat kuitenkin mielestäni sellaisia, joissa on mukaansatempaavasti kirjoitettu pitkä ja yhtenäinen teksti. Silloin niistä tulee mieleenjääviä mukanaelämiskokemuksia parhaiden romaanien tavoin.

IPad-kirjassa The Magic of Reality on juuri sellainen teksti, taitavan popularisoijan Richard Dawkinsin pieteetillä laatima, ja se etenee perinteisten kirjojen tavoin selkeästi luvuittain. Aihevaikoimaltaan kirja on erinomainen tieteellisen maailmankuvan peruspaketti, joka pyrkii osoittamaan, että todellisuus on kiehtovampi kuin mikään myytti.

Painetuista kirjoista poiketen tämän kirjan kuvitus kuitenkin elää.

Dave McKean on arvostettu monipuolinen kuvittaja ja sarjakuvataiteilija, ja tässä kirjassa hän on todella ravistanut luovuutensa valloilleen. Piirroskuvien tyyli vaihtelee aiheen mukaan, kuvat ovat kekseliäästi animoituja, ja teksti ja kuvat liikkuvat lukiessa toistensa suhteen niin, että kuva- ja tekstiaihe korostavat luovasti toisiaan. Osaan kuvista on kytketty Dawkinsin puhuma selitysteksti.

Mutta tuo on vasta alkua ja tekijöiden perustaidon demonstrointia. Se, minkä takia väitän, että sähkökirja ylittää tässä kaiken koskaan paperille painetun, on tämä: priimaluokan tietokirjatekstiin on yhdistetty myös priimaluokan infoanimaatiokuvitus.

Kun Dawkins kertoo, että talvi ei johdu maapallon etääntymisestä Auringosta vaan maapallon akselin kallistuneisuudesta, se näytetään selkeällä animaatiolla. (Kun näytin sen vaimolleni, hän sanoi: ”No nyt ensimmäistä kertaa todella ymmärsin tuon.”) Vastaavasti esimerkiksi planeettojen ja tähtien huimat kokoerot, joita on miettimällä vaikea hahmottaa ja joita ei helposti saa mahtumaan samaan still-kuvaan, havainnollistetaan vaikuttavalla animaatiolla. Aineen olomuotojen muutos lämpötilan myötä havainnollistetaan huippuselkeällä animaatiolla, jossa laatikkoon suljetun ja siellä iPadia kallistellessa loiskuvan nesteen voi lämpötilaa laskemalla muuttaa kiinteäksi aineeksi (joka kallistellessa putoilee laatikon eri puolille) ja lämpötilaa nostamalla kaasuksi, jonka molekyylit sinkoilevat laatikossa sitä hurjemmin, mitä kuumempaa tulee.

Lisäksi mukana on pieniä pelejä, jotka havainnollistavat tieteellisiä periaatteita. Esimerkiksi luonnonvalinnan vaikutusta voi kokeilla valitsemalla hieman erilaisia sammakoita selviämään suvunjatkoon viidessä sukupolvessa ja katsomalla, miten suuri osa lopputuloksista pystyy ominaisuuksiensa ansiosta pelastautumaan käärmeen kidasta.

Mutta miksi tablettikirjat onnistuisivat siinä, missä tietoromput floppasivat? Kyllähän niistäkin viime vuosituhannen lopulla povattiin painettujen tietokirjojen haastajaa, mutta ihmiset eivät rompuista innostuneetkaan.

Ratkaiseva ero on käytön helppous ja mukavuus. Verrataanpa romppua ja tablettikirjaa painetun tietokirjan ottamiseen hyllystä ja avaamiseen.

Rompun käyttämiseksi piti ensin odottaa tietokoneen käynnistymistä. Sitten piti asettaa cd koneen cd-asemaan ja odottaa, että kone alkoi lukea sitä. Vasta sitten pääsi rompun sisällön kimppuun, ja tässä vaiheessa oli saattanut kulua jo minuutteja. Sen jälkeen olikin sitten lukiessaan sidoksissa pöytäkoneen ääreen. Jos kone oli läppäri, sen saattoi periaatteessa viedä lukiessaan huoneesta toiseen, mutta toisin kuin kirjaa sitä ei kyllä tehnyt mieli lukea raahaamisen aikana.

Tabletin avaamiseen ainakin iPadin tapauksessa menee vain pari sekuntia. Sen jälkeen kirjasovellus avautuu muutamassa sekunnissa. Tämän jälkeen tablettia - joka painaa kirjan verran - voi kirjan tavoin vapaasti kanniskella ja lukea vaikka kävellessään, kuten esimerkiksi minä paljon teenkin.

Myönnän, että jarruna on vielä tällä hetkellä tablettien korkea hinta. Mutta kunhan tabletit ja muut kannettavat sähköiset lukulaitteet halpenevat ja yleistyvät, kehitys on uskoakseni väistämätön. Sähköinen tietokirja on painettuun verrattuna todellinen parannus, ja nyt se ryhtyy ottamaan paikkaansa.

Tieteestä tykkäämisessä on se hankaluus, että kun tehdään oikein odottamaton löytö, ei aina ole selvää, mitä siitä pitäisi tykätä. Tällainen tapaus oli loppuviikon hiukkastutkimusyllätys: kun Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskus Cern tiedotti havainneensa, että neutriinot ovat kulkeneet heidän kokeessaan valoa nopeammin. Ja lisäsi, että eriskummallisuudessaan havainto kaipaa kuitenkin vahvistuksia muilta tutkijoilta.

Cern itse otsikoi havainnon varovaisin sanankääntein:  “OPERA experiment reports anomaly in flight time of neutrinos from CERN to Gran Sasso“. Luonnontieteiden huippulehti Nature uutisoi selvästi rohkeammin: “Particles break light-speed-limit. Neutrino results challenge cornerstone of modern physics.” Toinen huippulehti Science oli hieman pidättyväisempi ja korosti havainnon ainutkertaisuutta: “Neutrinos travel faster than light, according to one experiment“.

Kommenttiensa perusteella alan asiantuntijat haluavat pitää jäitä hatussa. Avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja sanoi Iltalehdessä lyövänsä viskipullon vetoa sen puolesta, että tulos osoittautuu mittausvirheeksi. Sciencen uutisessa newyorkilainen neutriinofyysikko Chang Kee Jung on valmis lyömään virheen puolesta vetoa vaikka talonsa. Blogistimme, teoreettinen fyysikko Syksy Räsänen puolestaan neuvoo bloginsa keskustelussa näin:  “Tulosta ei voi pitää varmennettuna. Mielestäni muiden kuin asiantuntijoiden ei kannattaisi kiinnittää siihen mitään huomiota ellei tulosta varmisteta.”

Lisätutkimusten odottaminen rauhassa onkin varmaan järkevä ajatus. Toisaalta kun meidän maallikoiden huomio nyt on jo kiinnittynyt, niin mitenkäs sen enää saisi ei-kiinnitetyksi?

Maallikkoa tietenkin kiinnostaa, mitä havainto saattaisi merkitä, jos se osoittautuu todeksi. Fyysikot ovat tässä vaiheessa olleet ymmärrettävän niukkasanaisia kommenteissaan. Jos havainto osoittautuu vääräksi, niin spekulaatiot osoittautuvat turhiksi.

Jotain on kuitenkin suostuttu sanomaan. Naturen uutisessa teoreettinen fyysikko, italialaisen Bolognan yliopiston emeritusprofessori Antonino Zichichi muotoili näin: “Jos valonnopeus ei olekaan raja, suppean suhteellisuusteorian perusta murenee.” Toisaalta eipä tuo tarkoittane sitä, että suhteellisuusteoriaan pohjaavat tekniset sovellukset yhtäkkiä lakkaisivat toimimasta. Mutta fysiikan maailmankuvaa pitäisi rukata.

Mahdollisen valoa nopeamman kulun syytä suostui spekuloimaan ainakin samainen Zichichi. Hänen mukaansa kyse saattaisi olla neutriinojen livahtelusta esimerkiksi säieteorian ennustamien ylimääräisten ulottuvuuksien kautta.

Mutta eipä siis nuolaista, ennen kun tipahtaa.

Omalta ajaltani muistan fysiikasta ennenaikaisena hypetyksenä ainakin 1990-luvun vaihteen kohun kylmäfuusiosta: että olisi onnistuttu tuottamaan fuusiorektioita odottamattoman alhaisessa lämpötilassa. Havainto osoittautui vääräksi. Biologiasta muistan 1990-luvun lopulta kohun Mars-meteoriitista, jonka omituiset mineraalikertymät aluksi tulkittiin bakteerien fossiileiksi ja todisteiksi muinaisesta elämästä Marsissa. Uskottavia todisteita bioalkuperästä ei kuitenkaan saatu kokoon.

Muistatteko muita vastaavia ennenaikaisia hehkutuksia?

Asiantuntija rakastaa ammattitermejä, joita maallikko kavahtaa. Loistoesimerkki tuli vastaan Naturen uutisessa erään liskolajin koko perimän lukemisesta. Tekstin mukaan tämä oli ensimmäinen kerta, kun koko genomin selvittämisen kohteena oli non-avian reptile, ei-lintumainen matelija.

Miksi ihmeessä matelijasta pitää sanoa, että se on ei-lintumainen, ihmettelee varmaankin moni ei-biologi. Vastaus on mielestäni hyvä demonstraatio ammattitermien ominaisuuksista yleisemminkin.

Niin lintujen kuin liskojen perimä kiinnostaa, koska tutkijat haluavat verrata ihmisiä ja muita nisäkkäitä rinnakkaisiin kehityslinjoihin: sellaisiin eläimiin, jotka juontavat samoista kantamuodoista kuin varhaisimmat nisäkkäät. Meidän, lintujen ja liskojen yhteiset kantamuodot olivat dinosauruksia vanhempia matelijoita. Joidenkin lintujen perimä on jo luettukin, mutta koska linnut kehittyivät erikoistuneista dinosauruksista ja liskot ovat omaa, dinosauruksia vanhempaa linjaansa, liskot antavat paremman kuvan siitä, millaisia näiden kehityslinjojen yhteiset geenit olivat. Siksi liskon genomi kiinnostaa evoluution tutkijoita erityisesti.

Kaikki tämä tulee evoluutiosta kiinnostuneelle biologille mieleen, kun hän kuulee termin ei-lintumainen matelija. Samalla hänelle tulee mieleen, että termi on johdonmukainen, koska vaikka tasalämpöisistä nykyeläimistä sekä nisäkkäät että linnut ovat kehittyneet matelijoista, vain linnut on nykyisin johdonmukaista luokitella matelijoiden jatkumoon. Matelijamaisesti ne munivat nykyisinkin munia, ja niiden höyhenpeite on suora johdos matelijoiden suomupeitteestä. Nisäkkäät ovat erilaistuneet pidemmälle omaan suuntaansa.

Tämä kaikki tulee siis termistä mieleen biologille – mutta hyvin todennäköisesti ei maallikolle eli minkä tahansa muun alan edustajalle. Sama juttu on kaikkien vastaavien ammattitermien kanssa.

Spesialistille kukin termi on näppärä, koska hän tuntee termin määritelmän ja lisäksi termi aktivoi hänen aivoissaan termiin kytkeytyvien muistikuvien verkon, kokonaisen siihen liittyvän maailman. Siksi termi on spesialistille sekä täsmällinen että rikas. Maallikolle se ei ole kumpaakaan. Ilman selityksiä ammattitermit ovat vain painolastia.

Tämä ammattitermien toimiminen eri tavoin spesialisteilla ja maallikoilla aiheuttaa käytännössä muun muassa sen, että maallikolle on mahdotonta kertoa mitään tiedeasiaa niin täsmällisesti kuin spesialistille. Taustatietämyksen puute tekee rajat, joille ei vain voi mitään.

Tiedelehtityössä olen joskus törmännyt spesialisteihin, jotka eivät hahmota tätä, vaan uskovat, että maallikotkin tulevat sitä autuaammiksi, mitä täsmällisempiä termejä tekstissä esiintyy. Niin se ei kuitenkaan ikävä kyllä toimi. Voi olla, että jotkin tärkeimmät termit kannattaa mainita ja määritellä, mutta yleisesti ottaen parhaiten puree kaikille yhteinen arkikieli.

Ammattimaisen tieteen suurin hyöty on siinä, että se vapauttaa ihmiset keksimästä kaikkea omin voimin: tarjoaa auktoriteetteja, joihin luottaa. Yleissivistys puolestaan antaa eväitä sen päättelemiseen, ketkä ovat auktoriteetteina luotettavimpia.

Tämän takia ajattelen – viitaten aiempiin keskusteluihin lukion oppikirjojen sisällöstä – että esimerkiksi lukio-opetuksen tärkein tehtävä olisi mahdollisimman laajan yleissivistyksen tarjoaminen.

Mutta hetkinen: miksi ylipäätään lainkaan luottaa auktoriteetteihin? Eikö ihmisen olisi parasta ottaa asioista itse selvää? Muodostaa itsenäiset käsityksensä riippumatta siitä, mitä auktoriteetit sanovat?

Ei, koska tosielämässä kenelläkään ei ole aikaa perehtyä joka ikiseen asiaan niin, että omista riippumattomista käsityksistä tulisi asiantuntijakäsitysten veroisia.

Luotettavimman auktoriteetin tarjoaa kunkin tieteenalan tiedeyhteisön vallitseva käsitys. Se voi toki olla väärässäkin – mutta on silti suuremmalla todennäköisyydellä totta kuin jokin valtavirrasta poikkeava käsitys tai jokin maallikon omin päin muodostama käsitys.

Valtavirtakäsitykseen luottaminen on siis varmin valinta, jollei itse ole kyseisen tieteenalan spesialisti ja katso omaavansa tietoa, jonka perusteella valtavirtakäsitys kaipaa rukkaamista. Jälkimmäisessä tapauksessa oikeita foorumeita tälle rukkaamiselle ovat alan ammattijulkaisut ja alan ammattilaisten kongressit.

Katteettomasta maallikkopohdintaan luottamisesta tai marginaalia edustavaan auktoriteettiin luottamisesta kumpuavat esimerkiksi sellaiset keskustelufoorumeilla pompahtelevat kannat kuin evoluution epäily, suhteellisuusteorian epäily, ilmastonmuutoksen epäily ja rokotuskampanjoiden vastustaminen.

Voihan toki olla, että joskus jossakin tuontyyppisessä asiassa valtavirtatiede osoittautuu harhautuneeksi ja marginaali oikeaan osuneeksi. Mutta en pidättäisi henkeäni sellaista odottaessa.

Yksi elämäni antoisimmista kokemuksista on ollut lukeminen ylioppilaskirjoituksiin. Tunnetta niin laajan kokonaiskuvan hahmottamisesta eri tiedonalueista en ole myöhemmin enää tavoittanut. Tuosta elämyksestä kuitenkin jäi kokonaiskuvan jano, jota olen koettanut elämäni jokaisena vuotena tyydyttää.

Tämä tuli mieleeni nyt kesäloman jälkeen, kun sain käteeni painolämpimän Tieteen. Numerossa 8/2011 ilmestyi kollegani Annikka Mutasen herättävä juttu lukion fysiikan ja biologian oppikirjoista otsikolla Koulun fysiikka jumiutui sadan vuoden taakse. Siinä kosmologian professori Kari Enqvist lukee madonluvut fysiikan oppikirjoille pedagogiikan professori Jouni Viirin säestyksellä.

Muistan jo omalta lukioajaltani 1970-luvun lopulta, että fysiikassa tarjottu newtonilainen mekaniikka ja voimavektorien pyörittely tuntui vanhanaikaiselta ja itselleni vähäkäyttöiseltä, kun suunnitelmissani ei ollut insinöörin uraa. Todellisen fysikaalisen maailmankuvan aineksia koin saavani vasta, kun aloin omin päin lukea populaaritieteellisiä kirjoja suhteellisuusteoriasta ja kvanttifysiikasta. Ne tuntuivat olevan nykyajassa ja kertovan maailmasta sellaisena kuin se todellisessa mutkikkuudessaan oikeasti on.

Ainakin senaikaisista koulukirjoista paljon onnistuneemmin maailmankuvaa rakensivat historian ja maantieteen kirjat. Niistä aiheista olenkin ollut koko ikäni innokas jatkamaan yleiskuvan rakentamista, ja tuntuu, että se on ollut suoraa jatkoa kouluopeille.

Oman kouluaikani biologiankirjoista muistan saaneeni muuten hyväntuntuisen kokonaiskuvan, mutta yliopisto-opinnot aloitettuani minulle valkeni, että nykybiologian kingi on dna, josta oppikirjoissa ei siihen aikaan puhuttu juuri mitään. Myöskään sitä eivät lukiokirjani korostaneet, että koko moderni biologia on ymmärrettävää vain evoluution kautta ajateltuna.

Kun Annikka alkukesästä valmisteli kirjajuttuaan, kahlasin hänen pyynnöstään läpi lukion biologiankirjoja ja kommentoin niitä hänelle alustavasti. Molekyylibiologian nousu näkyi kirjojen aineistossa: geenit olivat nyt hyvin esillä toisin kuin omana kouluaikanani. Hämmästyksekseni biokemiallisissa osuuksissa korostettiin kuitenkin solujen rakenneosia ja ”työkoneita” proteiineja, vaikka minun oppimani nykybiologisen maailmankuvan mukaan elämän keskeismolekyylejä ovat informaatiota kantavat kopioitujat dna ja rna. Myöskään evoluutio kaiken selittäjänä ei ollut kirjoissa niin isossa roolissa kuin olisin odottanut.

Lehtemme jutussa biologiankirjat saavat evolutiiviseen kehitysbiologiaan erikoistuneen professori Jukka Jernvallin käsittelyssä fysiikkaa selvästi lievemmän tuomion, mutta moitteita tulee hajanaisuudesta ja evoluution tarjoaman selvän punaisen langan puuttumisesta.

Mikä siinä evoluutiossa tökkii? Eräs toinen kollegani, joka oli taannoin ollut mukana laatimassa lukion biologiankirjoja, oli kirjasuunnitelmassaan ehdottanut evoluutiota punaiseksi langaksi mutta tullut tyrmätyksi. Hän arvelee, että syynä oli biologian perinteinen jakautuminen eri aloihin (fysiologia, ekologia, genetiikka…), joiden edustajat olivat jumittuneet ajattelemaan vain omaa lokeroaan. Ehkä sama vaikuttaa vielä nykyäänkin.

Mutta eikö yleissivistävässä lukio-opetuksessa olisi hyvä rakentaa kaikille yhteinen kokonaiskuva?

Lopuksi fysiikkaan palatakseni: Olisikohan tosiaan aika miettiä lukiolaisille tarjottua oppipakettia uudestaan? Eivät nykynuoret elä vääntyvien vipujen ja vierivien kuulien maailmassa vaan satelliittien ja elektroniikan sekä mustien aukkojen ja alkeishiukkasten. Miksei heille siis kerrottaisi niistä?

Kesäloman kynnyksellä on kiva miettiä, mitä tällä kertaa lukisi. Samalla on kiva muistella parhaita aiempia lukuelämyksiä. Tässä listaus tietokirjoista, jotka ovat eniten vaikuttaneet maailmankuvaani.

Jacques Monod, Sattuma ja välttämättömyys. Tutkielma modernin biologian luonnonfilosofiasta (WSOY 1984). Alan hieno klassikko. Biologiaa opiskellessani tiivisti minulle oman alani perusfilosofian. Kirjan nimi viittaa 400- ja 300-luvuilla eaa. eläneen kreikkalaisfilosofi Demokritoksen lausumaan ”kaikki maailmankaikkeudessa on sattuman ja välttämättömyyden hedelmää”. Lausuma sopii hyvin evoluution toimintaan: mutaatiot tarjoavat sattumaa ja luonnonvalinta välttämättömyyttä.

Alan Chalmers, What is this thing called science? (Open University Press 1990) Auttoi minua ymmärtämään, miten luonnontieteet toimivat ja miten ne eivät toimi. Mitään ei käytännössä voida lopullisesti osoittaa oikeaksi tai vääräksi, mutta koetulokset suhteutettuina alan aiempaan tietoon tarjoavat luotettavimman saatavissa olevan tiedon. Ja se syntyy, kun tieteenalan asiantuntijat yhdistävät viisaat päänsä.

Simon Schama, Landscape and memory (Fontana Press 1996). Antiikista nykyaikaan Euroopan maisemiin liittyvät historialliset, uskonnolliset ja kansallisromantiset myytit ovat koukuttaneet ihmisiä ja pönkittäneet niin kapinoitsijoita kuin diktaattoreita. Ihmiset ovat olleet valmiita tappamaan ja kuolemaan myyttien takia. Opin, ettei myyttien voimaa kannata aliarvioida ja että romantiikalla on vaaransa.

Robert Geroch, Yleinen suhteellisuusteoria A:sta B:hen (Art House 2000). Pedagogisesti loistava itseopiskelukirja. Sen luettuani tunsin edes hetken hahmottavani, miten avaruutta ajatellaan einsteinilaisesti. Tuo hahmottamisen tunne perustui kirjan koko tietomäärään ja tuli luettuani kirjan järjestelmällisesti ja ajatuksella, eikä tunne ole säilynyt, kun muistikuva sisällön yksityiskohdista on hiipunut. Elämäni hienoimpia oivallustunteita joka tapauksessa: vakuuttuminen siitä, että suhteellisuusteoreettinen avaruus on maallikonkin ymmärrettävissä ilman mutkikasta matematiikkaa.

Kari Enqvist, Monimutkaisuus (WSOY 2008). Tämä hälvensi mystiikan hiukkas-aalto-dualismista: siitä, miten esimerkiksi valo voi mittaustavasta riippuen käyttäytyä hiukkasten tai aaltoliikkeen tavoin. Koko maailmankaikkeuden täyttää aaltoileva kvanttikenttä, jonka ”aallonhuiput” voivat sopivissa oloissa käyttäytyä niin, että koemme ne hiukkasina.

Kirjojen painaminen paperille ehkä hiipuu jo meidän aikanamme, mutta pitkien tietokirjojen tarve säilynee sähköpuolellakin. Niiden ero lyhyisiin artikkeleihin vastaa romaanin ja novellin eroa: novelli on lyhyt pistäytyminen, mutta romaanista muodostuu mukanaelämiskokemus. Niin muodostuu hyvin kirjoitetusta pitkästä tietokirjastakin, ja se jättää sen mukaisen muistijäljen.